Viesti Brasiliasta

En ole vielä Brasiliassa käynyt, mutta Brasiliasta on kuitenkin vaivihkaa tullut palanen elämääni. Ensimmäiset ystävät Portugalissa olivat brasilialaisia. Myöhemmin tohtorintutkinnon kurssikaverit olivat melkein kaikki brasilialaisia. Väikkäreitä tehtiin muun muassa Maattomien liikkeestä, afrobrasilialaisista uskonnoista ja Brasilian alkuperäiskansojen asemasta. Opin heiltä varmasti yhtä paljon kuin proffiltani.

Ja sitten on vielä bahialainen Leandro, historioitsija ja aktivisti, johon tutustuin yhdessä konferenssissa ja joka myöhemmin opiskeli jonkin aikaa Lissabonissa. Leandro on parhaita tyyppejä, joita maailmassa on tullut vastaan. Ikävä on aina kova, eikä se yhtään helpottanut hänen eilisen postauksensa myötä. Se viittaa poliittisiin käänteisiin. Työväenpuolueen Dilma Rousseff sysättiin eilen monimutkaisten käänteiden jälkeensyrjään ja valtaan astui varapresidentti, keskusta-oikeistolainen Michel Temer.*

Kysyin, saisinko kääntää Leandron tekstin, sillä se summaa Brasilian tapahtumien ulottuvuuksia tavalla, johon lehtiuutiset (tai oma bloggaukseni) eivät pystyisi. Kääntäminen ei ollut ihan helppoa, joten kömpelyydet ovat minun. Tekstiä on paikoin hiukan lyhennelty. Jos portugali luonnistuu, käy lukemassa alkuperäinen teksti.

Meidän historiamme muodostuu taistelusta ja jokapäiväisestä vastarinnasta niitä kohtaan, jotka meitä tappavat ja orjuuttavat, jotka tekevät meistä näkymättömiä, haukkuvat meitä ja kohdistavat meihin iskuja joka puolelta.

Onko tilanteemme joskus ollut erilainen tämän maan historiassa? Maan, jonka perustamismyyttiä jo leimasi väkivalta, joka tähän päivään asti pitää meidät niiden maailman maiden kärkipäässä, joissa eniten tapetaan, murhataan ja kohdellaan väkivalloin mustia nuoria, alkuperäiskansojen edustajia, transsukupuolisia, maanviljelijöitä, työläisiä, homoja ja naisia? Mitä uutta on eliitin järjestemässä vallankaappauksessa ja meidän jatkuvassa tarpeessa taistella?

Olen pyykkärin poika ja D. Maria Lúcia Mirandan, mustan naisen, lapsenlapsi. Hän sai 25 lasta, joista 13 kuoli. Niistä 12 lapsesta jotka selvisivät, hän pystyi kasvattamaan itse kolme. Hän ”antoi” muut lapset pois. Äitini oli hänen lapsistaan nuorin. Isoäitini synnytti yhden lapsistaan yksin pimeässä, ilman apua, heittäen istukan nälkäisille kissoille peläten, että pyörtyisi ja kissat söisivät hänen lapsensa. Miten paljon kuva kertookaan maan historiasta…

Kasvoin ruokaa ja sokeriruokoviinaa myyden torilla Bahian osavaltiossa. Näin, miten kanssani kasvaneet tytöt ja pojat kuolivat, ajautuivat prostituoiduiksi tai käyttämään huumeita, kaikessa hiljaisuudessa. Näin 62 miehen ja pojan katovan todennäköisesti paikallisen eliitin rahoittaman palkkamurhaajaryhmän työn tuloksena. Poikkeustila, josta nyt puhutaan paljon, on ollut monien todellisuus jo kauan.

Jaan Wlamyra Albuquerquen sanat:
”Anna olla.
Huomenna on 13. toukokuuta.** Ennen orjien vapauttamista maatilojen omistajat, poliitikot ja lainoppineet kiirehtivät takaamaan etuoikeutensa. He tyhjensivät heikon valtion kassat ja kahlitsivat vapautettuja orjia näyttääkseen, että valtasuhteet olivat ennallaan. Sille, joka on köyhä, musta ja nainen taisteleminen on olemassaolon ehto, se on arkea. Brasilian eliitti ei ikinä ole ymmärtänyt tätä. He näkevät vain itsensä. Se on heidän virheensä. Me jatkamme aina vastarintaa.
Anna olla. Historia jatkuu takaiskuineen. Mutta ne, jotka taistelevat, ovat aina olemassa.”

Isoäitini rakensi kotinsa omin käsin, työskenteli pyykkärinä ja kasvatti tädeistäni vahvoja ja oman arvonsa tuntevia. Hän kuoli mielenterveytensä menettäneenä, heräten välillä etsimään lapsiaan vaatekaapista ja komeroista, heidän peräänsä huutaen. Hänen tyttärenpoikansa, historian professori, on elossa ja vahva. He eivät lakkaa voittamasta. Me emme lakkaa taistelemasta.

*Jos on tuntunut oudolta, että taloussotkuista syytettyä Dilma Rousseffia ja hänen edeltäjäänsä Lulaa on puolustetaan, sen voi ymmärtää huolena demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Työväenpuolue PT sai 13 vuoden aikana kaikesta huolimatta aikaan merkittäviä sosiaalisia uudistuksia, kuten Bolsa Famílian, joka takaa rahallisen tuen köyhille perheille. Uudistusta pidetään onnistuneena ja sen turvin 20 miljoonaa ihmistä on noussut köyhyydestä. Vuonna 2012 puolestaan päätettiin, että julkisten yliopistojen tulee varata puolet paikoistaan köyhille opiskelijoille, jonka myötä esimerkiksi mustien opiskelijoiden määrä on saatu nousuun. Aiemmin niihin pääsi lähinnä yksityiskouluissa opiskelleita keski- ja yläluokkaisia opiskelijoita.

Huoli oli aiheellinen. Kaikki uudet ministerit ovat valkoisia miehiä. Viime vuonna perustettu tasa-arvo- ja ihmisoikeusministeriö, Ministério das Mulheres, Igualdade Racial, Juventude e Direitos Humanos, lakkautettiin. Sen oli muun muassa määrä ajaa nuorten, lasten ja vanhusten oikeuksia, vammaisten oikeuksia ja edistää naisten ja mustien asemaa. Temer, johon kohdistuvia korruptiosyytöksiä tutkitaan, on puhunut terveydenhuoltoon, koulutukseen ja sosiaalietuuksiin kohdistuvista leikkauksista.

** 13. toukokuuta vuonna 1888 Brasiliassa päätettiin orjuus.

Olen sivunnut Brasilian transnaisten asemaa aiemmassa bloggauksessa ”Feminismi ja dekolonisaatio kulkevat käsi kädessä”.

10 vuotta Gisbertan murhasta

Gisberta Salce Júnior lähti Brasiliasta, São Paulosta, Eurooppaan 70-luvun lopulla. Hän oli tuolloin 18-vuotias. Lähdön taustalla oli transsukupuolisiin kohdistunut murha-aalto: hän ei halunnut olla seuraava uhri. Hän päätyi Ranskan kautta Portugaliin vuonna 1980 ja asui Portossa, työskenteli baareissa, tarjoilijana ja prostituoituna. 10 vuotta sitten, 22.2. 2006, hänet löydettiin kuolleena rakennustyömaalta.

Seuraavat kolme kappaletta sisältävät väkivaltaisia yksityiskohtia ja transfobian kuvailua.

Aidsiin sairastunut, monella tasolla marginalisoitu nainen päätyi kodittomaksi ja asui teltassa keskeneräisellä rakennustyömaalla. Sen lähistöllä oli pojille tarkoitettu lastenkoti, ja kolme sen asukasta alkoi vierailla Gisbertan luona. Ensin he veivät kodittomalle naiselle ruokaa ja laittoivat tälle ruokaa paikan päälläkin. Mutta sitten he kertoivat hänestä luokkakavereilleen. Ryhmä halusi nähdä naisen. Nyt myötätunto väistyi, ja he heittivät naista kivillä ja hakkasivat häntä.

12-16-vuotiaat pojat kävivät useamman kerran pahoinpitelemässä naista. Sairauden heikentämä Gisberta ei pystynyt puolustautumaan. Viimeisellä kerralla he löysivät hänet puolialastomana ja liikkumattomana. He karkasivat paikalta, mutta palasivat myöhemmin tarkoituksenaan peittää jälkensä. He käärivät kuolleena pitämänsä Gisbertan peittoihin ja raahasivat hänet rakennustyömaan syvään kuoppaan, jonka pohjalla oli vettä.

Ruumiinavauksesssa selvisi, että lukuisista vammoista huolimatta nainen oli vielä elossa kun hänet heitettiin kuoppaan. Lopullinen kuolinsyy oli hukkuminen. Tekijöistä yksi kertoi lopulta laitoksensa opettajalle tapahtuneista, ja koko ryhmä otettiin kiinni. Tekoja kuvailtiin oikeudessa kepeästi epäonnistuneeksi leikiksi ja vaikka heitä syytettiin murhasta, heidät tuomittiin pahoinpitelyistä ja heitteillejätöstä.

Alaikäiset nuoret saivat 13 kuukauden tuomioita laitoksissa. Kaksi vuotta myöhemmin vanhin heistä, silloin jo täysi-ikäinen, tuomittiin kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen. Yksi poikien asianajajista kieltää haastattelussa edelleen, että kyse olisi transfobiasta, ja väittää että tapahtumiin johti muun muassa uteliaisuus.

Tänä vuonna Ação pela Identidade -järjestö järjestää Gisbertan nimissä ohjelmaa, jonka on määrä tuoda esiin transfobia, keskustella sen seurauksista ja kannustaa ihmisiä hyväksymään identiteettinsä sen häpeämisen sijaan.

Järjestön tiedotteessa muistutetaan, miten Gisbertan identiteetti kiellettiin mediassa hänen kuolemansakin jälkeen: hänestä muun muassa käytettiin virallista, maskuliinimuotoista nimeä ja persoonapronominin maskuliinimuotoa.

Tilanne on sittemmin hiukan kohentunut, vaikka työtä on edelleen paljon jäljellä, kuten #AnoGisberta-kampanja osoittaa. Transfobia voi nyt olla rikoksesta tuomittaessa raskauttava tekijä. Tiedon lisääntyminen on ainakin saanut aikaan sen, että asioista osataan nyt puhua oikeilla nimillä – Gisbertaa kutsuttiin hänen kuolemansa jälkeen usein transvestiitiksi. Lehdissä käytetään nyt oikeaa pronominia ja nimeä, jolla nainen tunnettiin (hänestä puhutaan yleisesti pelkällä etunimellä – siksi tässäkin tekstissä niin).

Lakia on muutettu niin, että henkilötietoja ei tarvitse enää korjata oikeusteitse, vaan siihen riittää täysi-ikäisyys ja lääkärintodistus. Transfobian vastaisen liikkeen symboliksi noussutta Gisbertaa muutos ei tosin olisi koskenut: se pätee vain Portugalin kansalaisiin.

Feminismi ja dekolonisaatio kulkevat käsi kädessä

Rasismi on viime aikoina taas mietityttänyt, samoin feminismi ja etuoikeudet. Jutun kirjoittamiseen viimeinen sysäys oli kuitenkin erään seminaarin otsikko: ”Y sin descolonización no hay despatriarcalización”, vapaasti käännettynä ”Ilman dekolonisaatiota ei päästä patriarkaatistakaan”.

Olen lueskellut intersektionaalisesta feminismistä viime aikoina, kuten varmaan moni muukin. Niille, jotka eivät: sen juuret ovat yhdysvaltalaisessa mustassa feminismissä ja termin otti käyttöön amerikkalainen Kimberlé Crenshaw vuonna 1989. Se tarkoittaa tiivistettynä sen huomioimista, että syrjinnän eri muodot risteävät. Ei ole siis järkeä keskustella naisten sorrosta huomioimatta muita syrjiviä rakenteita, kuten rasismia tai syrjintää esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin, vammaisuuden tai yhteiskuntaluokan vuoksi. Ajatus sinänsä ei ole uusi, mutta olen tutustunut siihen jälkikoloniaalisen tutkimuksen kautta.

Jälkikoloniaalisen tutkimuksen tohtoriohjelma sysäsi monenlaisten kolonialismiin liittyvien valtarakenteiden pohtimisen edelleen jatkuvalle tielle. Valtarakenteita voi etuoikeutettujen ihmisten olla vaikea nähdä. Koska ei-etuoikeutetut äänet on perinteisesti jätetty huomiotta, on helppo tuudittautua uskomaan, että niitä ei tarvitsekaan kuunnella. Pahimmillaan se johtaa rasismin tai muun syrjinnän kokemusten vaientamiseen ja ohittamiseen. Yksi sen muoto on valkoinen feminismi. Siinä häivytetään esimerkiksi juuri rodullistamiseen ja rasismiin liittyvät ulottuuvudet.

Ratkaisu ei ole puhua toisten puolesta valkoisena pelastajahahmona, vaan luoda vaiennetuille äänille tilaa. Ne, jotka eivät ole valta-asemassa, osaavat paljon paremmin osoittaa valtarakenteiden olemassaolon ja ilmenemismuodot.

Jälkikoloniaalisen tutkimuksen piirissä on tietenkin tuotettu monenlaista tiedettä. Osa siitäkin on hyvästä tahdosta huolimatta eurosentristä, eli se tukee kolonialismin kanssa rinta rinnan syntynyttä ajatusta Euroopassa ja länsimaissa tuotetun kulttuurin ja tieteen ylivertaisuudesta ja universaaliudesta. Se ei läheskään aina ole ottanut huomioon esimerkiksi feminististä näkökulmaa, kuten ei ole perinteinen rasisminvastainen taistelukaan. Mielenkiintoista antia tuntuu nyt tulevan Etelä-Amerikasta, jossa vanhempaa jälkikoloniaalista tutkimusta kritisoidaan rankasti. Eroa siihen tehdään myös puhumalla dekoloniaalisesta tutkimuksesta jälkikoloniaalisen sijaan. Pyrkimys on keskustella vallan koloniaalisuudesta (termin lanseerasi perulainen sosiologi Aníbal Quijano) ja tähdätä kohti dekolonisaatiota.

Juuri vallan koloniaalisuus tuo esiin erilaiset sorron muodot. Koloniaalisuus viittaa niihin kolonialismin synnyttämiin valtarakenteisiin, jotka edelleen pitävät pintansa. Koloniaalisuudessa kohtaavat ihmisten rodullistaminen ja sen perusteella luokittelu sekä sorto ja riisto, horjumattomat ja binääriset sukupuoliroolit ja muun muassa naisten syrjintä. Esimerkiksi brittiläinen kirjallisuudentutkija Phillip Rothwell huomauttaa, että Mosambikissa siirtomaavallan jälkeen painotetut konservatiiviset sukupuoliroolit, homofobia ja machokulttuuri eivät juuri eroa kolonialismin aikaisista siirtomaaherrojen arvoista.

Paluuta kuvitteelliseen kolonialismia edeltäneeseen paratiisin ei haeta takaa, eikä uutta postkoloniaalista jalon villin myyttiä ole tarkoitus luoda. Vaikka kolonialismia ennen ei tietenkään kaikkialla eletty tasa-arvoisesti ja sorrotta, esimerkiksi Mosambikissa naisten asema ja rooli on paikoin nähty hyvin eri tavalla etenkin matrilineaarisissa yhteisöissä. Sikäläisessä kirjallisuudessa on nostettu esiin esimerkiksi luomiskertomus, jossa ensimmäisinä maailmassa eleli ryhmä naisia sulassa sovussa. Miesten ilmaantuminen toi mukanaan kaikenlaisia ongelmia. Rothwell mainitsee myös näkemyksen kolmesta sukupuolesta.

Osa dekoloniaalista lähestymistapaa on juuri antaa tilaa teorioille, jotka tulevat länsimaisen ajattelun kaanonin ulkopuolelta. Lähtökohtana on se, että kaikkea tämän kaanonin ulkopuolella tuotettua tietoa ei ole kolonialismin sivuvaikutuksena tuhottu, vaan se on marginalisoitu. On siis olemassa tietoa esimerkiksi sukupuoliin liittyvistä käsityksistä, jotka eivät ole yhtä ahtaita kuin se, joka erityisesti kristinuskon myötä on levinnyt suureen osaan entisiä siirtomaita ja saattaa vaikuttaa universaalilta ja luonnolliselta. Esimerkiksi alussa mainitun seminaarin puhujan Begoña Dorronsoron kuvailemien Guatemalan ja Kolumbian alkuperäiskansojen piirissä on myös vuosisatojen kokemus kolonialismin vastaisesta taistelusta. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi alkuperäiskansojen yhteisöllistä feminismiä (feminismo comunitario indígena).

Kyseessä ei ole mielenkiintoinen ajatusleikki, vaan valtarakenteiden ja etuoikeuksien purkamisella on kiire. Esimerkiksi rasismi, misogynia ja transfobia ovat tappava yhdistelmä. Brasilialainen ystävä kertoi, miten mustat transnaiset kuolevat huomattavasti keskimääräistä nuorempina. Transvestiittien ja transnaisten murhista käytetään Brasiliassa termiä transfeminicídio (ilmaisu on johdettu sanasta homicídio, tappo). Vuonna 2013 maassa tapettiin 121 transvestiittiä tai transnaista. Todellinen luku on luultavasti suurempi. Brasilialaisen kaverin kertomat esimerkit tulivat taas mieleen, kuin luin New York Timesin juttua Kricket Nimmonsin sukupuolenkorjausleikkauksesta ja sen myötä esiin nostettuja tietoja mustien transnaisten asemasta.

Koloniaalisuuden käsitettä voi hyvin käyttää myös Suomessa, kuten keskustelut saamelaisten oikeuksista ja toisaalta rasismista osoittavat. ”Suomella ei ollut siirtomaita” ei ole mikään puolustus, etenkään jos sen varjolla pidetään kiinni etuoikeuksista niitä tunnistamatta ja ollaan aivan yhtä eurosentrisiä  kuin maissa, joilla siirtomaita on ollut.