Suomi on kylmä maa

Kun muutin parikymppisenä 2000-luvun alussa Portugaliin, tajusin miten helppoa Suomessa oli ollut. Olin toki etuoikeutettu, ja tiedän että ei Suomi tuolloinkaan mikään lintukoto kaikille ollut, ja olen etuoikeutettu täälläkin. Mutta silti eron tunsi.

Luokkaerot näkyvät täällä voimakkaammin, ja arkinenkin byrokratia voi saada painajaismaisia piirteitä. Kaiken sen voisi summata jotenkin niin, että Portugalissa oikeuksiensa eteen joutuu tappelemaan, ja ne joilla ei ole siihen syystä tai toisesta resursseja, jäävät oman onnensa nojaan.

Jos itse jouduin Portugalissa opettelemaan uuden tavan toimia viranomaisten kanssa, olen myös seurannut läheltä kohtuuttomia häätöjä ja rasistista poliisiväkivaltaa. Kun väkivalta, laittomuudet ja epäoikeudenmukaisuus kohdistuvat marginalisoituun väkeen – esimerkiksi romaneihin tai mustiin lissabonilaisiin – tiedetään että seuraamuksia ei todennäköisesti tule. Luotetaan siihen, että uhrit eivät pysty vaatimaan oikeuksiaan riittävän tehokkaasti, eikä siihen myöskään anneta riittävästi aikaa.

Vertasin aiemmin usein Suomea ja Portugalia, ja Suomi vaikutti inhimillisemmältä ja oikeudenmukaisemmalta paikalta. Ajatukset ovat muuttuneet.

Suomessa tehdyistä karkoituksista lukiessa on tullut mieleen ne tilanteet Lissabonin lähiöissä, joissa poliisi on kovin ottein ja tarpeen tullen väkivalloin häätänyt ihmisiä kodeistaan, jotka on sitten purettu ilman että asukkaille on aina edes annettu aikaa tyhjentää niitä.  Vaikka inhimillisen tragedian mittakaava on eri, asetelma on sama: viranomaiset eivät anna ihmisille mahdollisuutta puolustautua, eikä tarpeen tullen (perustus)lakiakaan kunnioiteta.

Samaa on myös siinä, että uhrit ovat ”toisia”, joiden oikeuksilla ei koeta olevan samanlaista merkitystä kuin ”meidän” oikeuksilla. Nationalismi saa osan kansasta ajattelemaan, että siihen mihin heillä on oikeus, ei muilla tarvitse olla oikeutta. Suomeen syntyminen on kuitenkin nimenomaan kuin lottovoitto: sitä ei ole mitenkään ansaittu.

Nyt Suomessa katse on käännetty myös niihin, jotka auttavat. Kriminalisointikeskustelussa painopiste on ymmärrettävästi ollut niissä, jotka paperittomia majoittavat tai voisivat majoittaa. Entä miltä tuntuu olla ihminen, jonka auttamisesta saattaa jatkossa joutua vaikeuksiin virkavallan kanssa? Että jos vastaanottaa apua, niin asettaa kaiken lisäksi auttajansa vaaraan?

Kuvittelin kauan, että kaikesta huolimatta Suomessa tiettyjä rajoja ei ylitettäisi. Osin se johtuu omasta etuoikeutetusta asemastani, mutta on kyse yhteiskunnallisesta muutoksestakin. Monet rajat on nyt ylitetty. Ja toisaalta, näinhän Eurooppa on kaikista juhlapuheista huolimatta aina toiminut, väkivaltaisesti ja rasistisesti, välillä hienovaraisemmin ja välillä avoimemmin. Mutta on täällä pitkät vastarinnan perinteetkin.

Otsikko muutettu ja juttua editoitu 1.9.2017

Paluu Porvooseen

toivola

Luin joku aika sitten Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan. Siitä tuli erikoinen kokemus, syistä joita en osannut odottaa. En tiennyt, että ollaan käyty samoja kouluja Porvoossa, ja kirja toi mieleen muistoja omista yläasteajoista.

Sillä Porvoolla ei ollut mitään tekemistä somien ranta-aittojen ja idyllisen vanhan kaupungin kanssa. Aika kiteytyy muistoon kouluun vievän bussin odottamisesta aamuvarhain pimeällä bussipysäkillä pakkasessa. Pipoa ei käytetty, huolimattomasti kuivatut hiukset jäätyivät.

Kun Toivola kirjoittaa, miten ”[m]ankit, pilottitakit, Marlin helmeilevä omenaviini ja fritsut eivät riittäneet, unelmat veivät kauas Porvoon maalaiskunnasta”, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Yläasteen ruokala oli iso ja siellä syötiin pinoittain margariinilla päällystettyä näkkäriä ja juotiin rasvatonta maitoa kaikkien ruokien kanssa. Vihasin liikuntatunteja ja haaveilin olevani joku muu jossain muualla.

Oppilaita oli monta sataa Porvoon maalaiskunnan eri kolkista. Väki (niin opettajat kuin oppilaatkin) oli homogeenistä, ja jos oli konflikteja välttelevää sorttia, piti ahtautua tiukkaan muottiin.

Samoja tunkkaisen värisiä käytäviä minua ennen kulkeneen Toivolan kirjasta käy ilmi, miten raakaa se on ollut niille, jotka eivät syystä tai toisesta muottiin voineet mukautua, vaikka olisivat halunneetkin.

Matka äidinkielen tunnilta ruotsin tunnille tuntui loputtomalta. Tyypit istuivat joukolla pitkien käytävien reunoja, useimmat selkä seinää vasten, jalat suorana edessään. Kun molemmin puolin istui porukkaa, jäi kulkuväylä keskellä todella kapeaksi. Joidenkin mielestä hauskinta puuhaa oli tehdä esteitä eteenpäin pyrkivien tielle tai työntää viime hetkellä jalka kulkijan eteen, jolloin seurauksena oli tasapainon menettäminen ja kaatuminen vatsalleen keskelle käytävää.

Minkään sortin diversiteetistä tai inklusiivisuudesta ei myöskään ollut tunneilla puhe. Sen sijaan muistan kyllä ylitseampuvan, päihderiippuvaisia epäinhimillistävän huumevalistuksen. Ja saatananpalvontapelottelun, joka silloinkin vaikutti tosi oudolta.

Toivola lähti lopulta New Yorkiin, minä päädyin Lissaboniin. Tunnistan Toivolan kuvaileman ristiriitaisen tunteen siitä, miten irrottautuminen tutuista kuvioista oli vähän hankalaa, mutta etenkin vapauttavaa.

[O]sa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. Erilaisia ihmisiä tekemässä samoja asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä. (…) Siitä huolimatta ihmiset elävät ja selviytyvät samojen lainalaisuuksien armoilla. 

Suosittelen Jani Toivolan kirjaa muillekin kuin Porvoon kasvateille. Ja lähetän terveisiä ystäville, joiden ansiosta Porvoosta on paljon hyviäkin muistoja.

Kirja ilmestyi viime vuonna ja sen on kustantanut Siltala.

Huomioita keskustelusta – tapaus Pekka ja Pätkä

Pekka, Pätkä ja blackface -bloggaukseen tuli paljon kommentteja. Koska bloggaukseen viitattiin iltapäivälehdissä sekä Ylen ja Maikkarin jutuissa, muutamat etsivät sähköpostiosoitteeni. Facebookissa sain viestejä myös.

Julkaisin poikkeuksellisesti melkein kaikki kommentit, nekin jotka ei vieneet keskustelua mihinkään suuntaan ja ne, jotka ovat pelkkää kuittailua. Päädyin julkaisemiseen siksi, että mitä enemmän kommentteja tuli, sitä selkeämmin niissä toistuivat samat piirteet. Niiden analysointi alkoi houkutella.

Paria kommenttia siistin, muut asiatonta kieltä sisältävät jäivät julkaisematta. Rasismin normalisointia ja vähättelyä niissä kuitenkin on, samoin siteerauksissa alla.

”Ihan turhaa vaahtoat”

Ensiksi sanottakoon, että mittava enemmistö kommentoijista vaikuttaa olevan miehiä. Kommentoijien nimistä voi päätellä, että he ovat itseäni aika lailla vanhempia. Toki nimet voivat olla keksittyjä.

”Siis rauhoitu aikuinen nainen, tee jotain arvokkaampaa ja anna satujen olla satuja”

Sitaatti on sähköpostiin tulleesta viestistä. ”Älä lähde laukalle näin pahasti…”, kirjoitti puolestaan satunnaiseksi lukijakseni itseään nimittävä kommentaattori.

Aihe sivuutetaan siten, että siitä puhuva määritellään irrationaaliseksi ja tunnekuohun vallassa olevaksi. Tällä lähestymistavalla on yhteyksiä seksismiin. Naisten pitäminen hysteerisinä on pitkät ajat ollut tapa vaientaa naiset. Hysterian potijoiksi diagnosoitiin ainoastaan naisia  Sen oireina pidettiin tunnepurkauksia, hermostuneisuutta ja taipumusta aiheuttaa ongelmia.

Tunteilla on tietysti jonkinlainen rooli kaikkien toiminnassa. Tunteenpalosta voi saada kehujakin, jos tunteet kohdistuvat ”oikeaan asiaan” ja ne ilmaisee oikea henkilö (yleensä mies). Mutta jos mielipiteen ilmaisuun johtavat ”väärät asiat”, se on laukalle lähtemistä.

”Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään”

Monet kommentoijat arvioivat, että koska elokuva on tehty ennen syntymääni, en osaa sitä kommentoida. Isälliseen mansplainaamiseen yhdistyy rasismin normalisointi.

Rasismi nykyään on ihan ok, kunhan se vain on ilmaistu tarpeeksi kauan sitten, tuntuvat elokuvan tekoaikaa paremmin ymmärtävät miehet arvioivan.

Sähköpostiin tuli valittelua siitä, että en osannut kontekstualisoida elokuvaa. ”Jos sinä nyt pahoitat mielesi moisesta asiasta, on sanottava, että ymmärryksesi aikanäkökulmaan on olematon. Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään, mikä on valitettavaa. Lukemalla ja tustustumalla kulttuurihistoriaan ja esim kielenkäytön kehitykseen olisi varmaankin saanut sinut ajattelemaan toisin. Jollei, niin olen todella pahoillani.”

”Eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?”

Monissa kommenteissa ilmaistiin erilaisin sanankääntein se, että koska maailmassa ja Suomessa on isompiakin ongelmia, ei tähän pitäisi hukata aikaa. Se ei kuitenkaan varsinaisesti heijasta huolta ”oikeista ongelmista”, vaan se on tapa sivuuttaa tietynlaiset aiheet. Esimerkiksi kissanpennusta kirjoittaminen ei tunnu kirvoittavan huolta väärästä ajankäytöstä.

Nimimerkki ”Teppo Tosikätevä” sanoo: ”Kaikesta tässäkin jaksetaan jauhaa. Se on sen ajan maailmakuvaa. Ei linene kirjottajalla mitään oikeita huolia / ongelmia, kun jaksaa tähän efforttia laittaa.”

Toisessa sähköpostissa taas pohdittiin, ”eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?” Lopuksi vielä todetaan: ”Minusta tuntuu että tuollaiset teeskentelijät, herkkänokkaisilla kannanotoillaan aliarvioivat ihmisten älykkyyden ja ymmärryskyvyn. Meillä on Suomessa ihan todellisia ongelmiakin, jos et ole huomannut.”

Nimimerkki ”Ihan turhaa vaahtoat” ilmaisee näkemyksensä näin: ”Ihminen hanki itsellesi elämä!Oletko koskaan käynyt Suomenlinnaa pidemmällä? […] Yhdysvalloissa mm kaikki ovat maahanmuuttajia joten siellä on raikas hyvä meininki toisin kuin täällä jossa takerrutaan tällaisiin juttuihin kuin vanhat sf filmit haloo!”

”Toimittelijatar” ruotuun!

Jo aiemmin mainittu ”satunnainen lukija” jatkoi viestiään näin: ”Perustelusi ovat varmasti vilpittömiä ja hyvää tarkoittaen esiin tuotuja , mutta liiallinen hyvän tarkoittaminen voi joskus olla pahasta. Liiallinen ja ylitsepursuava suvaitsevaisuus on kokenut dramaattisen inflaation, niin suuren että jos suvaitsevaisuus olisi valuutta ei sillä olisi enään arvoa, valitettavasti…”

Sävy on hyväntahtoinen, mutta bloggaajaa ylitsepursuavan suvaitsevaisuuden polulta ruotuun ohjaava. Minua ikään kuin kutsutaan takaisin tolkun ihmisten pariin. Tässäkin voi aistia seksististä sävyä, mutta luulen että se liittyy myös valkoisuuteeni. Se varmasti vaikuttaa kommentointiin muutenkin.

Asioita siis saa pohtia, kunhan pysyy aisoissa. ”[E]i pidä tehdä itseään naurettavaksi puuttumalla rasismiin siellä, missä sitä ei ole vaan siellä missä sitä oikeasti on”, luki sähköposteista tiukkasävyisemmässä.

Kommentit kertovat arvoista

Kommentit tietysti heijastavat sitä, mitä pidetään sopivana keskustelunaiheena ja mitä ei. Se taas kertoo arvoista. Vaikka kategorioita on useita, kaikki ne tähtäävät osoittamaan, että aihe on turha.

Sekin on mielenkiintoista, että samankaltaisia kommentteja herätti esimerkiksi delfiinikeissi. Kulttuurisesta omimisesta kirjoittaminen poikii näitä myös. Mutta vaikka päähuomio on yksittäistapauksessa, niin esimerkeistä jokainen on isomman yhteiskunnallisen ongelman oire. Ja niitä isompia ongelmia voi käsitellä näitä tapauksia esiin nostaen. Tai siis voisi, jos päästäisiin määrittelemästä sitä, oliko aihe oikein valittu vai ei.

Ja jos yllä siteerasin yksittäisiä kommentteja, ne heijastavat tietenkin laajempaa ”keskustelukulttuuria”. Lehtiotsikoissa puhuttiin esimerkiksi valtavasta someraivosta. Keskustelu lopulta typistyi kysymykseksi sensuurista.

Se ei ole yllättävää, mutta se on tympeää. Itse ongelman luonne jäi vähemmälle huomiolle, kun alettiin äänestää siitä, kannatetaanko sensuuria vai ei. Sensuurin sekä elokuvan mutkattoman näyttämisen väliin jäävien ratkaisujen etsiminen jäi ”kohun” jalkoihin.

***

Siinä mielessä kommentit olivat ajanhukkaa, että vaahtoaminen jatkuu ennallaan. Kommenteissa ei siis julkaista rasistisia ilmauksia, eikä rasismin selittelyä, eikä esimerkiksi huolia valkoisten kansanmurhasta. Kirjoittajaa saa jatkossakin kritisoida, mutta silkka kiukuttelu ja kuittailu eivät saa tilaa. Ja täysin aiheeseen liittymättömät kommentit harvoin menevät läpi.

Valkoinen etuoikeus ja antirasismi

Näiden reilun 10 Portugalissa asutun vuoden aikana on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon samaa rasistisissa asenteissa ja rakenteissa on täällä ja Suomessa. Yhteistä on myös valkoisessa antirasismissa. Valkoinen etuoikeus näky siinä, miten monet valkoiset täällä ja Suomessa kokevat kykenevänsä määrittelemään mikä on rasismia ja mikä ei. Valkoinen antirasismi keskittyy usein myös valkoisen antirasistin jalouteen ja huomio on rasismin näkyvissä muodoissa rakenteellisen rasismin sijaan.

Mutta Portugali oli siirtomaavalta ja se osallistui orjakauppaan, Suomi ei. Jos pintaa raaputtaa, maat jakavat kuitenkin samanlaisen käsityksen viattomuudesta. Portugalissa elää voimakas ajatus hyväntahtoisesta ja veljellisestä kolonialismista. Siirtomaavallan loppuvaiheissa mentiin niinkin pitkälle, että siirtomaita kutsuttiin merentakaisiksi provinsseiksi. Suomessa ei juuri keskustella niin sanotusta kolonialistisesta rikoskumppanuudesta.

Kyseessä on käännös colonial complicity -termistä. Se tarkoittaa sitä, että vaikka käytännössä Suomella ei siirtomaita ollut, siellä jaettiin ja jaetaan kolonialistinen maailmankuva, joka asettaa länsimaat ja valkoisen miehen keskiöön ja edistyksen mittapuuksi. Se välittyy esimerkiksi koulutuksen kautta, mutta se on läsnä myös mediassa, kulttuurissa ja politiikassa. Ne ovat siis niitä instituutioita, joissa dekolonisaatiolle olisi tarvetta.

Käytännössä kolonialismin myötäily näkyy esimerkiksi siinä, että Suomella on 140 vuoden historia lähetystyöstä Namibiassa. Ja suomalaisten suhtautuminen saamelaisiin noudattaa kolonialistista kaavaa. Se myös näkyy siinä, miten Suomessa on voimissaan ajatus rasismista luonnollisena vieraanpelkona tai reaktiona maahanmuuttoon, mutta reaktiot seuraavat kolonialismista tuttuja malleja.

Kolonialistinen asetelma vaatii toiseuttamista ja marginalisoimista, kaiken muun suhteuttamista länsimaisiin arvoihin ja valkoisuuteen. Grada Kilomba kuvaa sitä Decolonising Knowledge -luentoperformanssissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.
When they speak it is universal;
when we speak it is specific.
When they speak it is objective;
when we speak it is subjective.
When they speak it is neutral;
When we speak it is personal.
When they speak it is rational;
When we speak it is emotional.
When they speak it is impartial;
When we speak it is partial.
They have facts, we have opinions.
They have knowledge, we have experiences.

We are not dealing here with a ’peaceful co-existence of words’, but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak and What We Can Speak About.

Asetelmaa on sen keskiöstä käsin, valkoisena eurooppalaisena haastavaa hahmottaa. Käsitys siitä, että olemme neutraaleja ja objektiivisia on juurtunut syvälle. Siksi valkoinen antirasismi vaatii poisoppimista, mielen dekolonisoimista. Ja niiden kuuntelemista, jotka pystyvät osoittamaan valkoisen etuoikeuden muotoja, kun eivät itse siitä nauti. Muutoin siinä päädytään helposti hyväntahtoisuudesta huolimatta toistamaan valta-asetelmia, joista Steve Biko kirjoitti Etelä-Afrikassa apartheidin vastaisen taistelun aikaan.

Keskustelu kolonialistisesta rikoskumppanuudesta osoittaa, miten valkoinen etuoikeus on syntynyt. Siitä keskustelu myös auttaa tekemään näkyviksi monet, keskenään risteävät rasismin ja sorron muodot, jotka saivat alkunsa kolonialismin myötä, ja joista ei vieläkään olla päästy.

Jonkinlaista orastavaa muutosta voi sentään aistia. Nyt valkoisena suomalaisena ei voi enää luottaa siihen, että valkoisen etuoikeuden ylläpidosta ja käyttämisestä ei joudu vastuuseen. Esimerkkejä siitä ovat keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja Ylen kritisointi vanhojen rasistisen elokuvien näyttämisestä. Muutoksen hitaudesta kertoo haluttomuus vastaanottaa kritiikkiä.

Muutoksesta kielii myös se, että Helsingissä järjestettiin lauantaina antirasistinen foorumi, jossa käsiteltiin myös valkoisuutta. En ollut paikalla, mutta sain osallistua valkoista etuoikeutta ja antirasismia käsittelevään paneeliin lähettämällä viestin. Tämä bloggaus on laajempi versio siitä. Viestin lopussa kysyin, miten muutosta voisi vauhdittaa ja miten ja missä dekolonisaatiota toteuttaa. Itse mietin, voitaisiinko televisiossa vaikka käsitellä Suomen historiaa tästä näkökulmasta, arkistoja hyödyntäen. Entä miten suomalaista koulua voisi dekolonisoida?

Ajan kysymys

Luin joku aika sitten pitkän artikkelin, jossa kerrottiin Alcindo Monteiron elämäntarina. Muistan, miten mietin voisiko Suomessa tapahtua samanlaista. Ajatus ei tuntunut mahdottomalta.

Kap Verdellä syntynyt 27-vuotias Monteiro oli ollut palaamassa kotiin Lissabonin baarikortteli Bairro Altosta, kun hän joutui uusnatsien hyökkäyksen kohteeksi. Samana yönä uusnatsit olivat pahoinpidelleet muitakin mustia: sairaalaan oltiin tuotu ennen Monteiroa 10 muuta väkivallan uhria.

Monteiro oli löytynyt kadulta tajuttomana, ja hän kuoli vammoihinsa. Tekijöitä oli yhdeksän, kahdella heistä oli yhteyksiä Portugalin asevoimiin. Heistä toinen, Mário Machado, johti muutaman vuoden tuomion kärsittyään kahta portugalilaista äärioikeistojärjestöä.

Monteiro murhattiin vuonna 1995. Vuonna 1989 oli kuollut José Carvalho, joka oli sosialistivallankumouksellisen puolueen johtajia. Välikohtaus alkoi, kun skinejä ei päästetty puolueen tiloissa järjestettyyn konserttiin. 18-vuotias skini puukotti Carvalhoa.

Monet Suomessakin saattavat muistaa Stephen Lawrencen tapauksen. 18-vuotias opiskelija kuoli puukotuksesta saamiinsa vammoihin Lontoossa vuonna 1993. Hyökkäyksellä oli rasistinen motiivi ja se herätti mittavan keskustelun poliisin toimista ja institutionaalisesta rasismista. Tapahtumaa selviteltiin aivan viime vuosiin asti.

Tapaukset eivät rajoitu 80- ja 90-luvuille. Vuonna 2013 Ateenassa puukotettiin kuoliaaksi aktivisti ja räppäri Pavlos Fyssas. Puukottaja oli äärioikeistolaisen Kultainen aamunkoitto -puolueen jäsen.

Muutama kuukausi sitten 36-vuotias nigerialainen Emmanuel Chidi Namdi tapettiin Fermossa Italiassa. Turvapaikanhakija oli puuttunut äärioikeistolaisten hänen vaimoonsa kohdistamaan rasistiseen nimittelyyn. Hänet pahoinpideltiin katukyltin tolpalla, hän kuoli seuraavana päivänä sairaalassa. Yksikään ohikulkija ei puuttunut tapahtumiin.

Yllä luetellut henkilöt eivät ole Euroopan uusnatsien ainoita uhreja, ja nyt niiden joukossa on nimi Suomesta. Jimi Karttusen kuolema on jatkumoa Suomen viime vuosien tapahtumille. Se asettuu myös jatkoksi äärioikeiston toiminnan seurauksille Euroopassa. Se ei ole satunnainen väkivallanteko, ja jos siihen sellaisena suhtaudutaan, se on tapahtuneen vähättelyä.

Pekka, Pätkä ja blackface – Yle esittää rasistisen elokuvan

Yle näyttää huomenna taas Pekka ja Pätkä -elokuvan, jossa näyttelijät esiintyvät naamat mustattuina. Elokuvan nimen monet varmaan muistavat, se on rasistinen.

Hufvudstadsbladetin Malin Slotte kysyi Ylen ohjelmapäälliköltä, miksi elokuva, jonka nimi on rasistinen ja jossa näyttelijät esiintyvät blackfacessa*, näytetäänPentti Väliahdet vastasi, että Yle kokee tehtäväkseen näyttää elokuvan, sillä se on osa suomalaista elokuvakulttuuria.

Hän myös perustelee elokuvan näyttämistä sillä, että ilmestymisaikanaan se ei olisi ollut rasistinen. Hän sanoo, että n-sanalla ei tuohon aikana ollut rasistista kaikua. Väliahdet arvelee, että elokuvaa tuskin tehtiin pilkkaamistarkoituksessa; elokuva ilmestyi vuonna 1960, jolloin täällä ei haastatellun mukaan ollut tummaihoisia. Perustelut ontuvat, sillä elokuvahan vain kertoo siitä, että 60-luvulla Suomessa avoin rasismi oli normaalia, eikä siitä joutunut kenellekään vastuuseen. Väliahdet päätyy ylläpitämään myyttiä viattomasta Suomesta.

Väliahdet myös tarjoaa tulkintakehyksen: elokuvaa voisi katsoa kuvana siitä, millainen Suomi tuohon aikaan oli.  Siitä se toki kieliikin, mutta toisaalta jutun mukaan elokuva näytetään ilman minkäänlaista kontekstualisointia. Katsojien tulkintakykyä ei tietenkään pidä vähätellä, ja olisi kiva ajatella, että elokuvaa analysoidaan kuvana 60-luvun Suomesta, mutta sekään ei poistaisi leffan näyttämisen ongelmallisuutta.

Rasistisen kuvaston ja kielen toistaminen ilman minkäänlaista problematisointia normalisoi rasismia, sulkee pois katsojia ja ylläpitää niin sanottua valkoista katsetta. Ja tietenkin se on yksiselitteisesti loukkaavaa. Elokuvan näyttäminen ja ohjelmapäällikön tarjoama näkökulma myös luovat mielikuvaa siitä, että rasismi olisi menneen maailman juttuja.

Valinta ja toimintatapa heijastavat rakenteellisiakin ongelmia. Nyt elokuvan näyttämisen määrittelee ongelmattomaksi valkoinen mies, joka ei rasististen stereotypioiden toisintamisesta ja ylläpidosta kärsi. Ylen sisäistä keskustelua elokuvan näyttäminen ei ilmeisesti ollut myöskään synnyttänyt.

Elokuva tarjoaisi kyllä erinomaisen mahdollisuuden avata laajempaa keskustelua Suomen historiasta jälkikoloniaalisesta näkökulmasta. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten varsinaisten siirtomaiden puuttumisesta huolimatta Suomi on jakanut maailmankuvan, joka oikeutti kolonialismin. Elokuvan esittämisen ilman kriittistä keskustelua voi taas tulkita haluttomuutena käsitellä tätä perintöä ja sen nykypäivään ulottuvia jatkumoita.

Yle on näyttänyt saman elokuvan pari vuotta sitten aiemmin. Tuolloin Migrant Tales -sivuston Enrique Tessieri lähestyi Yleä ja kritisoi rasistisen, ennakkoluuloja vahvistavan elokuvan näyttämistä. Yleltä ei ilmeisesti reagoitu muutoin kuin kertomalla, että palaute on otettu vastaan ja toimitettu ohjelmistosta vastaavien luettavaksi. Väliahdet kuitenkin sanoo, että ulkoista palautetta ei ole tullut. Sitä voi Ylelle laittaa täältä.

Lisäys: Migrant Tales -sivustolla avataan myös viime viikolla näytetyn Ketjukolari-elokuvan rasistista sisältöä.

 

*Jos blackface-keskustelu ei ole tuttu, sitä sivutaan esimerkiksi Sonya Lindforsin ja Maryan Abdulkarimin artikkelissa ”Blackface ei ole ok!”.

Köyhät naiset eivät saaneet äänestää

Portugalissa muuan nainen äänesti jo vuonna 1911. Carolina Beatriz Ângelo, naisten järjestön johtaja ja leskeksi jäänyt kirurgi, päätteli olevansa äänioikeutettu, sillä lain mukaan äänestää saivat yli 21-vuotiaat, luku- ja kirjoitustaitoiset Portugalin kansalaiset, jotka ovat perheenpäitä. Sukupuolesta ei laissa ollut puhe. Ângelo sai oikeuden äänestää ja häntä pidetään Portugalin naisliikkeen merkkihahmona. Vuonna 1913 moiset lain porsaanreiät kuitenkin tukittiin.

Virallisesti Portugalissa naiset saivat äänestää ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa vuonna 1934. Äänestää saivat luku- ja kirjoitustaitoiset miehet. Luku- ja kirjoitustaidottomatkin saivat kyllä äänestää, kunhan maksoivat erilaisia veroja yli tietyn summan. Naisilta vaadittiin luku- ja kirjoitustaidon lisäksi esimerkiksi tiettyä koulutustasoa. Käytännössä äänioikeus oli siis hyväosaisella väellä. Vaatimukset rajasivat suuren joukon portugalilaisia äänioikeuden ulkopuolelle. Vuonna 1930 70 prosenttia portugalilaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia.

Ensimmäiset naiskansanedustajat valittiin vuonna 1934. Tuohon aikaan elettiin Salazarin diktatuuria, mikä selittää sitä, että näitä kolmea naista ei varsinaisesti sankareina pidetä.

Kaikki rajoitukset poistettiin vuoden 1974 Neilikkavallankumouksen jälkeen ja ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa saivat äänestää kaikki täysi-ikäiset portugalilaiset. Käytännössä ongelmia on edelleen, sillä äänestyspaikat eivät ole läheskään aina esteettömiä. Vangit ja esimerkiksi sairaalassa tai muissa laitoksissa olevat voivat äänestää ennakkoon.

Toisaalta, vaikka naiset saivatkin Suomessa äänioikeuden varhain, sielläkään äänioikeus ei koskenut kaikkia. Tutkija Minna Harjula kirjoittaa artikkelissa ”Köyhä, kelvoton, kansalainen? Köyhäinapu yleisen äänioikeuden esteenä Suomessa”, miten ”köyhäinhoitolaiset” saivat äänestysoikeuden vasta 40-luvulla ja kaikki holhouksenalaiset, kuten esimerkiksi psykiatrisissa sairaaloissa olevat, vasta 70-luvulla.

Vasta huoltoapulain holhouspykälän kumoaminen vuonna 1970 poisti kokonaan sosiaaliturvan ja äänioikeuden kytköksen lainsäädännöstä, ja ennakkoäänestyksen laajentaminen suljettuihin laitoksiin karsi niin ikään käytännön esteitä poliittisten oikeuksien käytöltä.

Vaikka Portugalissa tasa-arvotyö eteni Suomea hitaammin, etenkin diktatuurin vuoksi, jonkinlainen spurtti täällä on kyllä otettu mitä lainsäädäntöön tulee.

ILGA-Europe, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaista asemaa edistävien järjestöjen Euroopan katto-organisaatio, julkaisi tässä kuussa raportin, jossa listattiin Euroopaan maita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevan lainsäädännön mukaan. Portugali nousi viidennelle sijalle, kun viime vuonna se oli listan kymmenes. Suomi on listalla seitsemäs. Kun muutin tänne vuonna 2004, aborttikin oli vielä laiton.