Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.

Säädyttömän tytön havaintoja

lolo
Lolo Arziki oikealla.

”Minun täytyy taistella, muuten annan vaientaa olemassaoloni”, sanoi Lolo Arziki leffakerhossa. Siellä katsottiin Arzikin ohjaama ja esittämä videoperformanssi Relatos de uma rapariga nada pudica, joka kääntyy suurin piirtein säädyttömän tytön havainnoiksi. Intiimi teos ottaa kantaa homofobiaan sekä ahtaisiin sukupuolirooleihin ja kuvaa mustan naisen kokemusta siitä, millaista on kasvaa konservatiivisessa yhteiskunnassa.

Intiimi oli myös keskustelu, kyyneliltäkään ei säästytty. Lyhytelokuva ja sitä seurannut keskustelu käsittelivät tyttölapsiin kohdistuvia paineita sekä odotuksia ja sitä, mitä seuraa normista poikkeamisesta. Videolla kuullaan miten päähenkilö ei löytänyt lapsena paikkaa kotileikeissä ja seurasi niitä yksinään syrjästä. Tiukkojen normien myötä myös suhde omaan kehoon muodostuu vaikeaksi ja seksuaalisuus leimataan likaiseksi.

Arziki muutti Kap Verdeltä, Portugalin entisestä siirtomaasta, Lissaboniin 13-vuotiaana. Silloin seksuaaliseen suuntautumiseen ja homofobiaan liittyvät kysymykset jäivät taka-alalle: rasismista tuli ensisijainen taistelu.

Video syntyi sen jälkeen, kun Arziki palasi Kap Verdelle 10 vuoden kuluttua uudelleen. Hän kertoi, miten se tuntui paluulta menneisyyteen. Pride-kulkueeseen osallistui kourallinen ihmisiä, joita heiteltiin kivillä ja joita poliisi ei suojellut. Video kommentoi homofobiaa Kap Verden näkökulmasta. Pride kyllä järjestetään, mutta arki on seksististä, naisten ahdistelu yleistä ja homofobia voimakasta. Mutta performanssin tulkitseminen ainoastaan kommenttina Kap Verden tilanteeseen on liian yksioikoista.

13568815_968104989954788_162531067625662696_o
Kuva Relatos de uma rapariga nada pudica -performanssista. Lähde: teoksen Facebook-sivut.

Keskustelu siirtyi nopeasti siirtomaavallan, korostetun maskuliinisuuden ja homofobian yhteyteen. Puheenvuoroissa painotettiin sitä, miten se mikä näyttäytyy traditiona, on seurausta kolonialismista. Traditio on myös tapa oikeuttaa vallankäyttöä ja sortoa, kommentoitiin. ”Ei siis auta sanoa, että ei olla enää homofoobikoita, vaan sen sijaan täytyy etsiä ongelman juuret ja siten etsiä tapoja taistella, jotta ongelmasta päästäisiin”, Arziki kommentoi.

Samoin ajatuksia siitä, miten homoseksuaalisuus olisi länsimainen ilmiö ja valkoisten juttu, purettiin. Siirtomaavallan ja kirkon myötä länsimaiset ajatukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta sekä niihin liittyvä homofobia levisivät laajasti.

Elokuvan näyttäminen kapverdeläisnaapurusto Cova da Mourassa oli symbolisestikin tärkeää. Ja siksi keskustelustakin varmaan tuli niin tunnepitoista. ”Minulle kyse on selviytymisestä ja vastarinnasta, sillä asun tässä yhteisössä ja se edustaa minua. Haluan taistella sen eteen, että me kaikki voisimme elää pelkäämättä”, ohjaaja kommentoi jälkikäteen. Ilta päättyi halauksiin, onnitteluihin ja tuen ilmauksiin.

Videoperformanssin Facebook-sivut ovat täällä. Ne ovat portugaliksi, mutta elokuvaopintonsa juuri päättänyttä ohjaajaa voi tietenkin kannustaa, vaikkei päivityksiä ymmärtäisikään… Performanssi on määrä kääntää pian englanniksi, jotta sitä voi näyttää portugalinkielisen maailman ulkopuolellakin.

Relatos de uma rapariga nada pudica

“A minha luta é de sobrevivência, se não lutar estou a permitir o silenciamento da minha existência”, Lolo Arziki disse no Cineclube da Tabacaria Tropical. Vimos o vídeo performance realizado por ela, Relatos de uma rapariga nada pudica. É um trabalho íntimo e pessoal que fala de homofobia e papeis de gênero rígidos, e descreve a experiência de uma mulher negra numa sociedade conservadora. O filme tem uma página na Facebook, onde dá para conhecer melhor o trabalho! Em breve sairá também em inglês.

Itse olet julma, Päivi Räsänen

Brasiliassa surraan Diego Vieira Machadon, 29-vuotiaan opiskelijan, kuolemaa. Hän oli lähtenyt viime lauantaiaamuna lenkille, ja myöhemmin hänen ruuminsa löytyi veden ääreltä. Hänet oli ilmeisesti pahoinpidelty kuoliaaksi. Machadon ystävät pitävät syynä homofobiaa ja rasismia. Tulkintaa tukee se, että yliopistolla oli uhkailtu homoja kuolemalla. Machado oli myös pyytänyt siirtoa opiskelija-asuntolasta toiseen, sillä hän oli kokenut olonsa uhatuksi.

Päivi Räsänen taas kertoo tämän päivän uutisessa pitävänsä julmana ja rakkaudettomana sitä, että homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanottaisi synniksi. Hän on julkaissut puolisonsa Niilo Räsäsen kanssa avioliittoa käsittelevän kirjan. MTV:n jutusta selviää, että  kirjan taustalla on ajatus siitä, että nyt eletään aikakautta, jonka ”[t]avoitteena on murtaa kahden eri sukupuolen sukupuolijärjestelmä”. Se on tietenkin Räsästen teologisesta näkökulmasta ongelma.

Lähtökohta on siis se, että on olemassa tällainen luonnollinen ja universaali järjestelmä. ”Toteutamme tänä aikana ihmiskoetta, jossa ihmisen biologian ja ihmiskunnan kulttuurihistorian syvimmät ja rakkaimmat käsitteet isyydestä, äitiydestä, mieheydestä ja naiseudesta sekä avioliitosta halutaan muokata monimuotoista seksuaalisuutta edistävän ideologian mukaisiksi”, Räsästä siteerataan.

Me ei Räsästen kanssa tietenkään toisiamme ymmärretä, kun katsomme maailmaa täysin erilaisilta kanteilta. Mutta toivoisin jotain rajaa sille, miten paljon inhimillistä kärsimystä uskonnon nimissä sopii aiheuttaa, ja minkälaisia sortavia rakenteita ja ajatusmalleja sen turvin ylläpidetään.

Räsäsen lainauksia lukiessa kuulostaa siltä, että vanhoina hyvinä aikoina on eletty harmonisesti ja onnellisesti avioliitoissa, kahtena toisiaan täydentävänä sukupuolena, lapsia pyöräytellen ja luonnollisesti perinteisiin isien ja äitien rooleihin mukautuen. Mutta uskaltaisin väittää, että mihinkään maailman aikaan tämä malli ei ole kaikille sopinut – ja mitä enemmän sen seuraamiseen on ollut paineita, sitä enemmän kärsimystä siitä on seurannut.

Malli ei ole myöskään mitenkään ikiaikainen ja eksklusiivinen. Eilen luin vuonna 2014 julkaistua ugandalaisen LGTBI-järjestön SMUG:in raporttia, jossa käsitellään sitä, miten homofobia perustuu vääristyneisiin käsityksiin. Raportti syntyi vastareaktiona Ugandan sittemmin kumottuun lakiin, jonka myötä esimerkiksi ”homoseksuaalisista teoista” olisi voinut saada elinkautisen. Tekstissä puretaan myyttejä, joilla lakia perusteltiin. Niihin kuuluu muun muassa ajatus perheyksikön suojelemisesta, uskonnolliset näkökulmat sekä ajatus homoseksuaalisuudesta ei-afrikkalaisena.

Tekstissä kerrotaan, miten homoseksuaalisuuden kriminalisoivien lakien juuret ovat Brittien siirtomaavallan aikaisissa laeissa, joiden oli määrä torjua vaarallisina pidettyjä seksuaalisia suuntauksia Ugandassa. Tekstissä viitataan myös eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiaan, jonka lähtökohtana olevan yhteisöllisyyden ulkopuolelle ei suljeta ketään. ”On korrektimpia nähdä homofobia vieraana ilmiönä Afrikassa homoseksuaalisuuden sijaan”, raportissa sanotaan.

Siinä myös listataan antropologien selvittämiä ja lähetyssaarnaajien ihmettelemiä malleja, jotka kyseenalaistavat Räsäsenkin jutuissa kaikuvan käsityksen yhdestä luonnollisesta binäärisestä sukupuolijärjestelmästä. Esimerkkejä kolonialismia edeltävistä järjestelmistä annetaan 21 eri puolilta Afrikkaa.

1600-luvulla portugalilaiset papit, Gaspar Azevereduc ja Antonius Sequerius kertoivat kohdanneensa ”miehiä, jotka puhuivat, istuivat ja pukeutuivat kuin naiset, ja jotka avioituivat miesten kanssa”. Tällaisia liittoja pidettiin arvossa ja kunnioitettiin. Papit olivat nykyisen Angolan seudulla. Siellä muistellaan edelleen naissoturi Nzingaa, jonka kerrotaan pukeutuneen kuten mies ja johtaneen kansaansa ennemminkin kuninkaana kuin kuningattarena. Hänen ”vaimonsa” olivat nuoria naisiksi pukeutuvia miehiä. Tulkintojen näkökulma on toki länsimainen, enkä tiedä, miten ”naiseksi” tai ”mieheksi” pukeutuminen tai istuminen kuten ”mies” tässä määritellään, mutta se lienee selvää, että mallit ovat olleet eurooppalaisen katsojan silmään yllättäviä.

Mainintoja on myös kansoista, joissa naiset saattoivat mennä keskenään naimisiin. Nykyisen Etelä-Afrikan seudulla lesbosuhteet olivat osa niiden naisten elämää, joista oli määrä tulla merkittäviä ennustajia. Nykyisen Gabonin ja Kamerunin alueella miesten välinen seksi miellettiin rikastumista edistäväksi toimenpiteeksi. Kuten aiemmassakin sukupuolikäsityksiä käsittelevässä tekstissä kirjoitin, nämä ”vaihtoehtoiset” mallit eivät välttämättä olleet erityisen tasa-arvoisia, vallankäytöstä tai kärsimyksestä vapaita, mutta ne osoittavat sen, että Räsästenkin luonnollisena esittelemä sukupuolijärjestelmä instituutioineen on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja (eurosentriseen) ideologiaan.

Kärsimystä näkemys on ehtinyt kuitenkin aiheuttaa, sillä siihen kuuluu poikkeavuuden tuomitseminen, joka saa monenlaisia olomuotoja. Erilaisiin myytteihin perustuva homofobia on johtanut vainoamiseen, väkivaltaan, kiusaamiseen ja syrjintään. Tuomitsevuus on läsnä myös Räsästen kirjassa, vaikka siitä kertovassa jutussa puhutaankin kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka ”mukaan jokainen ihminen on seksuaaliseseta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas”. ”Räsästen mukaan kaikki tavat ’toteuttaa seksuaalisuutta’ eivät ole ’moraalisesti samanarvoisia'”, siinä kuitenkin kirjoitetaan.

Vaikka he siis väkivallan varmasti tuomitsevatkin, Räsästen sanomiset ovat lopulta osa sitä samaa ilmiötä, jonka äärimmäisintä muotoa edustavat homofobiset teot, joiden uhrina Diego Vieira Machado kuoli.

***
Portugalinkielisen uutisen Machadon kuolemasta voi lukea Globo-lehden sivuilla.
Käännökset englanninkielisestä raportista ovat omiani.

Tuuletusta ahtaille sukupuolikäsityksille

Teen töitä huoneessa, jonka ikkunan takana leikkii usein kolmen lapsen joukko. Verhot ovat kiinni, mutta ikkuna auki. Minä kuulen lapset, mutta he tuskin ajattelevat, että joku kuulee heidän juttunsa. Keskusteluja on käyty muun muassa siitä, pelkäävätkö rotat valoa. Myös sitä on pohdittu, olisiko heidän jo aika saada isompien lasten pyörä.

Tänään ikkunan takana käytiin harvinaisen vakavaa ja kiivasta keskustelua. Yksi lapsista kertoi toiselle, että kolmas oli nimitellyt häntä ”miúdaksi” eli tytöksi. Sävystä kävi ilmi, että kyseessä oli suuri loukkaus. Se kuvaa hyvin, miten lapset omaksuvat käsityksiä miehille ja pojille sopivasta käytöksestä ja siitä mitä tytöiltä ja naisilta sopii odottaa. Tytöksi kutsuminen oli ilkeää, sillä tyttömäisiksi miellettävät piirteet pojissa nähdään negatiivisina.

Viime viikkoisessa elokuvakerhon feminismikeskustelussa osoitettiin kysymys miehille. Heiltä kysyttiin, miten he kokivat heihin sukupuoliroolien ja -käsitysten myötä kohdistuvat odotukset. Kysymys, jonka lähtökohta oli se, että tiukat sukupuoliroolit jättävät vähän liikkumatilaa myös miehille, ei oikein herättänyt keskustelua. Lopulta puheeksi tuli roolien ylläpitäminen ja vahvistaminen, joka käy lähes huomaamatta. Kun lapsi sai valita itselleen pinssin ja päätyi vastoin sukupuolikäsityksiin perustuvia odotuksia kissanpentua esittävään pinssiin, isä ehdotti hänelle ensin toista vaihtoehtoa. Poika sai kuitenkin pinssinsä, ja isä itsensä kiinni haitallisista ajatusmalleista.

Sitä ennen oli keskusteltu siitä, miten tyttöjen siveitä käytöstapoja valvotaan. Yksi kertoi saaneensa pienenä tukkapöllyä hajareisin rappusilla istuttuaan. Seurassa olleet pojat istuivat samalla tavalla, mutta heitä siitä ei tietenkään rankaistu. Tyttöjen ja naisten rooliin kasvatettujen tuntui olevan helpompi eritellä ahtaiden sukupuolikäsitysten ja -roolien ylläpitoon liittyvää voimankäyttöä, niin henkistä kuin fyysistäkin.

Avauksesta oli lyhyt matka keskusteluun feminismin hyödyistä lasten kasvatuksessa. Se pyrkii purkamaan perinteisiä sukupuolirooleja niin, että niistä poikkeaminen ei johtaisi esimerkiksi kiusaamiseen ja sitä kautta mahdollisesti itsensä ahtaaseen rooliin pakottamiseen.

Viime aikoina tuntuu myös yleistyneen keskustelu siitä, miten binäärinen sukupuolikäsitys kaikenlaisine seurauksineen on vain yksi muiden joukossa, joskin esimerkiksi kolonialismin myötä laajalle levinnyt. Artemis Kelosaari listasi Tulva-lehdessä taannoin sukupuolittumiseen liittyviä käsityksiä, joita pidetään faktoina. Esimerkiksi ajatus ”vastakkaisista sukupuolista” ajoitetaan jutussa 1800-luvun alkuun, ja miesten välisiä parisuhteita on pidetty miehekkyyden merkkinä.

Tulvan jutussa katsotaan menneeseen ja pysytellään Euroopassa, mutta myös maailmalta on nostettu esiin vaihtoehtoisia malleja tuulettamaan ankaria länsimaisia käsityksiä. Phillip Rothwell yhdistää sukupuolentutkimuksen ja kirjallisuustieteen mosambikilaisen Mia Couton romaanien tulkinnassa. Rothwell osoittaa Couton horjuttavan totuuksina näyttäytyviä länsimaisia käsityksiä nostamalla niiden rinnalle erilaisia ”mosambikilaisia” ajatusmalleja ja myyttejäkin. Kyseenalaistaminen ulottuu myös sukupuolirooleihin, jotka näyttäytyvät siirtomaavallan myötä maahan tuotuina, mutta joita ylläpidetään kolonialismin perintönä tarkoin itsenäisyyden saavuttamisen jälkeenkin. Couto kääntää asetelmat hahmojensa kautta nurin, asettaa yritykset noudattaa jäykkiä sukupuolirooleja naurunalaisiksi ja vihjaa muunlaisiin malleihin. Lisäksi Rothwell kertoo esimerkkejä naisten välisistä avioliitoista, kolmen sukupuolen järjestelmistä – ja katsoo länsimaisen, katolisen kulttuurin kaapuihin pukeutuvan papin edustavan jollain tasolla kolmatta sukupuolta.

Couto ja toinen mosambikilainen kirjailija Paulina Chiziane nostavat molemmat esiin myös Namaróin myytin, luomiskertomuksen jonka mukaan naiset ovat aina olleet olemassa. Miehet puolestaan ovat uudempia tulokkaita, ja saavat tulollaan aikaan kaaoksen.

Rothwellin teksti avaa sitä, miten ahtaat roolit ovat levinneet ja minkälaisia malleja niiden yleistyminen on vaientanut. Nyt vaihtoehtoisia näkökulmia on alkanut näkyä myös sosiaalisessa mediassa. Hiljattain tuli vastaan teksti, jossa kerrottiin joidenkin Amerikan alkuperäiskansojen käsityksestä viidestä eri sukupuolesta. Toisessa taas avattiin juutalaiseen perinteeseen kuuluvaa käsityksestä kuudesta sukupuolesta. En tarkoita sitä, etteivätkö muut järjestelmät voisi myös olla ahtaita ja ongelmallisia. Lisäksi niistä varmasti liikkuu vääriä tietoja. Mutta tieto vaihtoehtoisista malleista osaltaan muistuttaa, ettei tämän nyt vallalla olevan mallin kanssa tarvitse välttämättä ikuisesti kärvistellä. Siihen menee tosin varmasti aikansa, että kiinnostus konkretisoituu yhdessä muiden binäärisen mallin säröjen kanssa laajemmaksi asenteiden muutokseksi.

Tämä juttu olisi ollut kiva päättää kertomalla, että takapihan lapset olisivat suhtautuneet jotenkin erityisen kypsästi tytöksi nimittelyyn. Lapset kuitenkin päättivät yhdessä lähteä etsimään haukkujaa, ilmeisesti jonkinlaiset kostotoimenpiteet mielessään. Mutta mitä muuta maskuliinisuutta korostavassa ympäristössä voisi edes odottaa?

***

Rothwellin kirja on nimeltään A Postmodern Nationalist: Truth, Orality, and Gender in the Work of Mia Couto.

Jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa myös lukea Kaarina Kailon Perusteessa (3/2013) ilmestynyt artikkeli ”Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva – Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä”.

”On vaikeaa olla isä”

Katselin joku aika sitten kotikulmilla kävelevää nuorta miestä, joka piti kädestä pientä tyttöä ja toisessa kädessään kantoi tytön pinkkiä reppua. Ajattelin tyytyväisenä, että isät eivät enää ole niin autoritäärisiä ja etäisiä, ja että isyys on jotenkin muuttunut parempaan suuntaan. Nuoret miehet vaihtavat luontevasti vaippoja, vievät lapsiaan kouluun ja letittävät heidän hiuksiaan.

Isänpäivänä (se on Portugalissa maaliskuussa) istuttiin kotitalon kiskan edustalla auringossa. Asiakkaita ei ollut, eikä kadullakaan tapahtunut mitään. Toisen kaupalla istuskelleen kaverin tunnen hyvin, toinen taas oli juuri muuttanut yläkertaan vuokrahuoneeseen. Esitin näille kahdelle ajatukseni isyydestä ja sen positiivisesta muutoksesta. Eivät olleet samaa mieltä.

Uusi naapuri kyllä sanoi, että vanhempien ja nuorempien isien ero on yhtä suuri kuin veden ja viinin. Mutta ei siinä mielessä, kun olin ajatellut. Hän sanoi, että ennen isät olivat vastuullisempia. Kap Verdeltä joku aika sitten Portugaliin muuttanut naapuri antoi esimerkiksi isoisänsä, joka oli asunut Portugalissa. Hän lähetti säännöllisesti laivarahtina ruokaa ja muita tarpeita Portugalista aina Kap Verdelle saakka, ja lähetyksistä riitti koko suvulle. Toinen kaveri täydensi: isä saattoi olla etäinen, mutta hän kantoi aina vastuun perheestään.

Sitten tulivat puheeksi nuoret isät. ”Voit olla 14-vuotias kakara, mutta kun saat lapsen, sinua sanotaan mieheksi”, naapuri kuvaili. Isäksi tuleminen nuorena on ylpeyden aihe ja aikuisuuden merkki. Naapuri sanoi, että vaikka hänen sukupolvellaan nyt on enemmän kuin vanhemmilla isillä, kuten netti ja mahdollisuus käydä koulua, se ei auta isänä olemista. Aina tulee vastaan jotain muuta, mikä vie huomion pois vastuun kantamisesta isänä. Lapsen vanhempien eroaminenkin on yleisempää kuin ennen vanhaan. Sen he sentään myönsivät, että nuoret isät ovat lempeämpiä kuin omat isänsä ja isovanhempansa.

Vasta tässä vaiheessa kävi ilmi, että vähän päälle 20-vuotiaalla naapurillakin on kaksi lasta. Nuorempana hän oli suunnitellut, että hankkii lapsia vasta vanhempana ja Portugaliin muutettuaan. Kun hän saapui Eurooppaan ja näki, miten Portugalissa eletään, hän oli ajatellut ettei hankkisi lapsia lainkaan. Cova da Mourassa lapsen pitäminen poissa kaduilta ja huonosta seurasta on niin vaikeaa, hän mietti. ”On vaikeaa olla isä”, hän sanoi useampaan kertaan.

Miehet puhuivat kovin avoimesti isyyden haasteista, eikä heitä kyllä vastuuttomiksikaan voi sanoa. Nyt mietin lähinnä, että se mikä mielletään vastuuttomuudeksi ei ole aina valintakysymys tai seurausta välinpitämättömyydestä. Vaikka vastuuta haluaisikin kantaa, töitä ei ole enää ole samaan malliin kuin ennen. Ja eroaminenkin voi hyvin olla paras mahdollinen ratkaisu. Vanhempi sukupolvi ei tahdo sitä ymmärtää, joten he eivät uusia isiä osaa oikein tukea. Heidän odotetaan omaksuvan vanha rooli, ja siinä epäonnistumista katsotaan pahalla.

Sekin tuli mieleen, miten machokulttuurin monien uhrien joukkoon kuuluvat myös teini-isät ja heidän jälkeläisensä, ja että feminismiä tarvitaan tässäkin. Se tepsisi niin teini-isyyden ihannointiin kuin siihenkin, että nyky-yhteiskunnan menoon sopiva vastuullisen isyyden mallin uupuu.

Naapurin kanssa nähtiin seuraavan kerran, kun hän tuli lainaamaan sauvasekoitinta. Nuoremman lapsen äiti oli tuonut hänet hoitoon, ja pojalle piti saada soseutettua keitettyjä kasviksia.

(Miesten aatoksista on kerrottu luvan kanssa.)