Nöyryyttämistä, homofobiaa ja seksismiä*

Vuonna 1290 perustetulla Coimbran yliopistolla näkee usein paksuun mustaan pitkään viittaan pukeutuneita opiskelijoita. Naisilla on viitan alla musta jakkupuku, miehillä puku. Näky iltahämärällä pienissä joukoissa vanhankaupungin kapeilla kujilla juttelevasta kaapuväestä tuo mieleen menneet vuosisadat. Viime kuukausien tapahtumien vuoksi näky saattaa herättää myös karmivia mielleyhtymiä.

Akateemiseen perinteeseen Coimbrassa kuuluu kaikenlaisia juhlia ja esimerkiksi fado-musiikkia esittävät ryhmät. Lisäksi siihen kuuluu praxe, ensimmäisen vuoden opiskelijoiden vastaanotto erilaisin rituaalein. Eri oppialat ”praxaavat” oppilaitaan eri tavoin. Perinne on levinnyt maan muihinkin oppilaitoksiin, saanut uudenlaisia muotoja ja muuttunut vuosien varrella. Välillä toiminta on myös ollut kiellettyä. Coimbrassa ja Lissabonissa olen nähnyt lähinnä vain juopottelua, laulamista ja opiskelijoitten nolaamista julkisissa paikoissa.

Mistään viattomasta hölmöilystä ei praxessa kuitenkaan aina ole kyse. Siihen liittyvästä liian pitkälle menevästä fyysisestä ja henkisestä väkivallasta on keskusteltu jo kauan. Praxea vastustavassa manifestin muotoon kirjoitetussa vetoomuksessa todetaan, että allekirjoittaneet eivät halua yliopistoa, jossa ovat läsnä praxeen tavallisesti kuuluvat sokea hierarkian noudattaminen (ensimmäisen vuoden opiskelijoiden on määrä totella vanhempia opiskelijoita, ”veteraaneja”, kyseenalaistamatta), jatkuvat nöyryytykset sekä käytännöt ja laulut jotka ovat seksistisiä, rasistisia ja homofobisia. Manifestissa vaaditaan sellaista akateemista perinnettä, johon kuuluu vapaus, kriittinen ajattelu ja opiskelijaliikkeet.

Bruno Moraes Cabralin dokumenttielokuva Praxis (2011) esittelee praxeen kuuluvaa toimintaa eri yliopistoissa. Kuvissa näkyy aidosti kauhuissaan olevan näköisiä teini-ikäisiä opiskelijoita, joille veteraanit karjuvat määräyksiä. Pojat laitetaan punnertamaan naisten alushousut housujen päälle puettuina, toiset joutuvat silmät sidottuina syömään jotain vastenmielistä oksennusta nieleskellen. Nöyryytykset ja seksiä jäljittelevät ”riitit” voivat olla nuorille kova paikka – eräässä kohtauksessa näkyy, miten yhden pojan säärtä pitkin valuu housuun tullut pissa. Praxeen osallistuminen on periaatteessa vapaaehtoista, mutta paineet osallistumiseen ovat kovat ulkopuoliseksi jäämisen pelossa.

Asiasta on puhuttu viime aikoina mediassa taas kiivaasti praxeen liitettyjen kuolemantapausten vuoksi. Tapauksia on tullut esiin aiemminkin. Tällä kertaa keskustelu liittyy Helsingin Sanomien uutisessakin mainittuihin rajujen aaltojen viemiin nuoriin. He olivat rannalla viime joulukuussa yhden aikaan yöllä ja vain yksi seitsemän nuoren ryhmästä selvisi elossa.

Pikkuhiljaa tapahtuneen todennäköiset yhteydet praxeen alkoivat valjeta. Kaikki rannalla olleet olivat lissabonilaisen yksityisen Lusófona-yliopiston opiskelijoita ja praxe-aktiiveja. Elossa selvinnyt on dux, praxe-järjestelmän hierarkian huippu. Kuolleet taas olivat aktiivisesti mukana praxe-toiminnassa, eivätkä siis ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

Mediassa huhutaan, että Lusófonan praxe-järjestelmään kuuluu A Hora do Diabo -niminen rituaali. Se tarkoittaa paholaisen hetkeä ja viittaa mystiikasta ja salaseuroista kiinnostuneen Fernando Pessoan runoon, jossa paholainen puhuttelee nuorta tyttöä. Praxen yhteydessä rituaali edeltää etenemistä hierarkiassa ja symboloi tietämättömyyden väistymistä. Se tapahtuu kuun valossa meren rannalla. Praxattavien silmät sidotaan ja he seisovat selin merta kohti. Dux seisoo heidän edessään ja esittää runon inspiroimia kysymyksiä. Jos rituaaliin osallistuvat vastaavat väärin, he ottavat askelia taaksepäin, siis lähemmäs vettä.

Tutkimukset käynnistyivät hitaasti ja ainoa eloonjäänyt joutui kertomaan oman näkemyksensä viranomaisille vasta viime viikolla. Siihen asti hän ei ollut puhunut tapahtuneesta kuolleiden nuorten vanhempien pyynnöistä huolimatta. Hän sanoo, että ryhmä oli rannalla juttelemassa, kun suuri aalto yllätti heidät.

Praxen omaksumista perinteikkäästä Coimbrasta Lusófonan kaltaisiin yksityisiin yliopistoihin on tulkittu halukkuutena luoda arvokkuutta laitoksille, joilla sitä ei muuten ole. Toinen vanha coimbralainen perinne on kuitenkin pysynyt paikallisena. 1300-luvulla kaupunkiin perustettiin opiskelija-asuntoja, joiden oli määrä taata opiskelijoille alhaiset vuokrat. Näistä muodostuivat ajan mittaan repúblicoiksi kutsuttavat kommuunit, joilla on edelleen virallinen asema.

Nykyisin repúblicoita on Coimbran keskustan vanhoissa rakennuksissa parikymmentä. Suurin osa on perustettu 1950-luvulla ja niillä oli esimerkiksi tärkeä rooli diktaattori Salazarin hallinnon vastustamisessa. Osa repúblicoista vastustaa praxea näkyvästi, osa ei vain osallistu perinteeseen ja joillakin ei ole asiaan kantaa. Repúblicoita hallitaan demokraattisesti ja niiden perinteisiin kuuluu boheemi opiskelijaelämä, yhteisöllisyys ja yhteiskuntakriittinen keskustelu.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

”Ghettoyliopisto” ylittää näkymättömän muurin Portugalissa*

Cova da Moura on kapverdeläisten siirtolaisten 1970-luvulla pienelle kukkulalle rakentama lähiö. Tai ehkä paremminkin kylä. Sitä nimitetään myös Kap Verden saariston yhdenneksitoista saareksi. Asukkaita siellä on kuutisentuhatta. Rakennukset ovat matalia, kujat sokkeloisia ja kapverdeläinen funana soi lähes taukoamatta. Kaduilla on päiväsaikaan vilkasta: lapset potkivat palloa, naiset myyvät ruokaa ja koirat loikoilevat. Kesällä voi ostaa kotitekoista jäätelöä, talvella paahdettuja kastanjoita. Jotkut tarkkailevat menoa asuntojensa edustalle raahatuilta sohvilta.

Ei Cova da Moura kuitenkaan mikään idylli ole. Portugalin kriisi on pahentanut työttömyyttä ja köyhyyttä entisestään. Siellä myydään huumeita ja joskus öisin kuulee laukauksia. Niitä tosin ampuu myös poliisi. Samankaltaisia alueita on muitakin, joskin niitä on myös purettu. Monet, etenkin alueella asuva nuorempi väki, kutsuvat paikkaa ghetoksi.

Räppäri Chullage toteaa haastattelussa, että vaikka ghetto sanana on negatiivinen, se on myös kuvaava. Se kertoo gheton asukkaiden sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta asemasta. Ghetossa asuminen määrittää sen, mitä siellä asuvat voivat tehdä – ja mihin heillä ei ole pääsyä. ”Ne ovat paikkoja, joihin yhteiskunta laittaa hyödyttömät ihmiset kuolemaan hitaasti”, Chullage päättää.

Chullage on Plataforma Gueton aktivisti. Se perustettiin tukemaan Élson Sanchesin perhettä ja tuomaan esiin ghetoissa asuviin nuoriin kohdistuvaa poliisien väkivaltaa. 14-vuotias Sanches kuoli vuonna 2009, kun poliisi ampui häntä päähän lähietäisyydeltä.

Plataforma Gueton toiminta on sittemmin laajentunut. Viime vuosina se on järjestänyt ”yliopistoja” eri lähiöissä. Se siis käytännössä ylittää yhden gheton näkymättömistä muureista, sillä sieltä harvat pääsevät opiskelemaan. Monet nuorista aikuisista ovat käyneet koulua yhdeksän vuotta. Niiden aikana luulot on otettu pois: koulu ei etenkään aiemmin kannustanut ongelmallisten alueiden nuoria uskomaan kykyihinsä tai mahdollisuuksiinsa. Haasteita lisää sekin, että monien lasten äidinkieli on Kap Verden kreoli, mitä opetuksessa ei huomioida. Portugalissa yliopistoissa on myös lukukausimaksut.

Plataforma Gueton yliopistot ovat parin päivän mittaisia, eri merkkihenkilöiden mukaan nimettyjä konferensseja. Niiden tarkoituksena on jakaa sellaista tietoa ja kehitellä sellaisia toimintamalleja, jotka johtaisivat ghettojen olojen kohentamiseen. Viimeisin, mustan pantterin Kwame Turen mukaan nimetty konferenssi järjestettiin Cova da Mourassa. Aiheina olivat historia, mustien kansalaisoikeusliikkeet ja poliittiset taistelut.

Toisin kuin aiemmilla kerroilla, sitä järjestämässä oli myös Coimbran yliopiston yhteiskuntatieteiden keskus Centro de Estudos Sociais eli CES. Se on kunnostautunut muualla kuin akateemisessa maailmassa tuotetun tiedon esiintuomisessa sekä sen ja akateemisen tiedon välisen dialogin luomisessa (kehun tässä omaa kouluani, mutta konferenssin järjestämisen kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä).

Konferenssin suosio yllätti järjestäjät. Seurasin ensimmäistä puheenvuoroa polvet suussa pöydällä istuen. Kaikki eivät edes mahtuneet saliin. Matkalla suurempaan saliin LBC, yksi järjestäjistä ja covadamouralainen räppäri, haali mukaan lisää väkeä. Hän nimesi kaikkien aikojen huonoimmaksi vallankumoukselliseksi pojan, joka ei halunnut tulla, sillä hän oli menossa letityttämään hiuksiaan. Kun vallankumous on alkamaisillaan, ei ole aikaa kammata tukkaa!

Historioitsija Hakim Adi, kutsuvieras Chichesterin yliopistosta, jatkoi luentoaan panafrikanismista ja kommunismista väljemmissä oloissa. Puheenvuoron voima perustui osaltaan Chullagen painokkaaseen tulkkaukseen. Adin lisäksi osallistumaan oli kutsuttu muiden muassa Ruth Gilmore, entinen musta pantteri, tutkija ja aktivisti.

Puhe pyöri vallan ja historian ympärillä. Keskusteltiin siitä, miten valkoiset ovat ottaneet hyväntekijän roolin monissa afrikkalaisten historiaan liittyvissä käännekohdissa ja siitä, miten se vaientaa afrikkalaisten oman vastarinnan roolin. Mietittiin institutionaalista rasismia. Osallistujilla oli runsaasti omakohtaisia kokemuksia. Entä sitten muutos? Adi kehotti ihmisiä järjestäytymään ja ryhtymään toimeen: valtaa voi valmistaa, sitä ei tarvitse odottaa.

Keskustelu vallasta jatkui seuraavana päivänä, jolloin äänessä olivat Plataforma Gueton aktivistit. Kyse oli etenkin mustasta vallasta. Siitäkin miten se, että mustilla olisi valtaa, häiritsee ja pelottaa monia valkoisia. Hezbollah, hänkin Plataforman aktivisti ja räppäri, kysyi, miksei ketään häiritse se, että mustilla ei ole valtaa. Joillekin paikalla oleville täytyi tähdentää, että se, että mustilla olisi enemmän valtaa ei tarkoita sitä, että vain heillä olisi valtaa. Tai että he eivät olisi solidaarisia muiden sorrettujen ja kapitalismin vaikutuksista kärsivien kanssa.

Tilaisuuden viimeisen luennon pitivät naiset. Sunnuntaisin kokoontuva ryhmä keskustelee naisten asemasta niin aktivistien joukossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Raquel Levy kertoi ryhmän tekemästä bell hooksin Ain’t I a Woman -kirjan portugalinkielisestä käännöksestä. Sen kautta hän purki mustiin naisiin liittyviä myyttejä, joita naiset itsekin pitävät yllä, ja jotka kääntyvät heitä vastaan. Näihin kuuluu esimerkiksi myytti kaiken kestävästä ja kaikesta selviävästä vahvasta mustasta naisesta.

Lopuksi listattiin tulevaisuuden suunnitelmia ja keskusteltiin käytännön toimista. Chullage kertoi mustien panttereiden toiminnasta yhteisöissä: he jakavat ruokaa, huolehtivat vanhuksista ja muun muassa järjestävät vaatelainaamoja, joista voi lainata asun vaikka työhaastattelua, häitä tai hautajaisia varten. Portugalin ghetoissa tilanne on sellainen, että mustien panttereiden ja mustien kansalaisoikeusliikkeen tavoitteet ja toimintamallit kiinnostavat.

Molempina päivinä kuulijoille jaettiin teetä, hedelmiä ja kotitekoisia keksejä. Adi ja Gilmore kutsuivat toisiaan ja kuulijoita veljiksi ja siskoiksi. Ovi kävi jatkuvasti, kun naapuruston asukkaat kävivät katsomassa, mitä salissa oli tapahtumassa. Se parturiin menossa ollut poikakin ilmestyi, ilman lettejä.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Muuttoliikkeitä*

Esittelin Lontoossa vuokraisännän puolesta asuntoa, jossa oleilin viime vuoden. Kiinnostuneita oli paljon. Siinä vaiheessa, kun en enää pysynyt laskuissa, oven takana oli yksi mies, yksi raskaana oleva nainen, toinen nainen ja yksi alle kymmenvuotias poika. Lontoossa kaikilla ei tunnetusti ole varaa yksityisyyteen tai edes ahtaanpaikankammoon ja kävi mielessä, että ehkä he kaikki haluaisivat muuttaa asuntoon.

Kun aloitin esitellä pikkuisen (ulko- ja vessan ovea ei saa kunnolla auki vaatekaapin sijainnin vuoksi) asunnon parhaita puolia (pesukone toimii myös kuivausrumpuna) tajusin, että puhumme kaikki portugalia.

Kävi tietysti ilmi, että olen palaamassa Lissaboniin. Toinen nainen, se joka ei ollut raskaana, ei millään tahtonut uskoa, että olin tosissani. Sitten hän yritti saada minut uskomaan, ettei Portugaliin kannata mennä. Siellä mikään ei ole enää varmaa. Hän oli itse saanut potkut pari kuukautta sitten vakaaksi olettamastaan työpaikasta, eikä löytänyt kovan yrittämisenkään jälkeen töitä. Lontooseen siis! Yritin puolustuksekseni sanoa, että Lontoossakin on aika epävarmaa. Nainen myötäili, mutta sanoi, että Lontoossa kuitenkin löytää helpommin seuraavan hanttihommapaikan. Samaa mieltä olimme siitä, että aurinkoa ja rennompaa elämänmenoa tulee Lontoossa äkkiä ikävä.

Lontoossa on tosiaan paljon portugalilaisia ja lisää tulee. Público-sanomalehdessä kirjoitettiin vuodenvaihteessa, että maa tyhjenee ja että etenkin koulutettu väki häipyy muualle. On luonnollista muuttaa pois maasta, jossa ei voi edes unelmoida, otsikossa todettiin. Haaveile siinä vaikka perheen perustamisesta, kun televisio ja lehdet suoltavat huonoja uutisia. Tai jatko-opinnoista: ensimmäinen Portugalissa lukemani uutinen kertoi, miten valtion rahoittamia tohtorikoulutuksen apurahoja jaettiin tänä vuonna 40 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2012, reilut 700. Omani sain vuonna 2009, jolloin niitä jaettiin lähes 2000. Väitöskirjan jälkeisiin opintoihin tarkoitettu rahoitus väheni 65 prosenttia, joten kouluun tuskin täällä palaan.

Muita portugalilaisten muuttoliikkeen kohteita ovat Portugalin entiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik sekä Brasilia. Mosambikiin, jonne ennen saattoi lentää ja hankkia turistiviisumin paikan päällä, täytyy nykyään anoa viisumi etukäteen kutsukirjeen kera. Monet työn perässä maahan tulleet portugalilaiset käyttivät turistiviisumeja väärin – siinä mittakaavassa, että Mosambik on koventanut otteita ehkäistäkseen laitonta oleskelua. Siitä taas seurasi pitkät jonot Mosambikin Portugalin lähetystöön.

Lontoo vetää erityisesti portugalilaisia sairaanhoitajia sekä tietokone- ja finanssialan osaajia. Asuntoa katsomassa ollut nainen oli ennen lähtöä töissä juuri sairaanhoitoalalla. Toisessa Públicon artikkelissa kerrottiin, miten maastamuuttajia seuranneessa tutkimuksessa selvisi, että ulkomailla töitä tekevät eivät ole sen onnellisempia kuin heidän Portugaliin jääneet kollegansa. Vaikka he matkustelevat enemmän eivätkä joudu esimerkiksi asumaan vanhempiensa luona, kotiin jääneillä on kuitenkin ystävät ja perhe (hyvinkin) lähellä.

Portugaliin myös palataan maitojunalla. Kaikki eivät sopeudu, joillekin taas Lontoon vuokrat ja joukkoliikenteen hinnat ovat liikaa, jutussa kirjoitettiin. Kuulun kai tähän ryhmään, vaikka en portugalilainen olekaan. Ja aion kyllä vähän haaveillakin, vaikka ymmärrän hyvin maasta lähteviä.

Viime viikolla vuokraisäntä sitten soitti ja kertoi että asuntoon muuttaa nimenomaan se portugalilainen nainen. Yksin siis. Muu porukka oli ystäväperhe, jonka nurkissa hän oli asunut kotia etsiessään. Tuli siis tehtyä jonkinlainen vaihtokauppa. Mutta minun paluuni ei kyllä korvaa kenenkään muun lähtöä: mielenosoituksissa on nähty vanhempaa väkeä kantamassa kylttejä, joissa he kertovat olevansa yksin, kun lapset joutuvat lähtemään ulkomaille työn perässä.

Opin Lontoosta asuntoa esitellessä enemmän kuin koko sen vuoden aikana, jonka siellä oleilin. Esimerkiksi sen, että on aika yleistä toivottaa onnea ja vieläpä jumalan siunausta asunnon näyttäjälle, joka on lähdössä. Toivotuksia tuli niin runsaasti, että kaikki varmasti sujuu hyvin. Sitä samaa toivon kämpän nykyiselle asukkaalle.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Vieraileva kirjoittaja Janne Rantala: Hyödyllinen rikkaruoho, essee José Saramagosta

Sain kunnian julkaista Janne Rantalan kirjoituksen José Saramagosta. Rantala on Maputossa asuva antropologi, jonka seura, apu ja neuvot omalla matkallani kaupunkiin olivat korvaamattomia. Hän kirjoittaa Mosambikia käsittelevää blogia Kirjeitä unissakävelijämaasta.

***

Kirjoitin allaolevan esseen haastateltuani kirjailija José Saramago a vuonna 2007 Helsingissä. Jos hän vielä eläisi, täyttäisi hän tänä vuonna 91 vuotta.

Hyödyllinen rikkaruoho

Isä suuttui pilkkanimen rekisteröinnistä, mutta Saramagolle itselleen se oli enne.

”Viisain mies, jonka olen koskaan tuntenut ei osannut lukea eikä kirjoittaa”, aloitti José Saramago Nobel-palkintopuheensa 1998. Kunnianosoitus oli suunnattu portugalilaiskirjailijan isoisälle Jerónimos Meirinholle, jolla oli tapana nukuttaa lapsenlapsensa käppyräisen oliivipuun juurella kertomalla tälle kansantarinoita, legendoja, satuja ja kummitusjuttuja. Näinä öisinä hetkinä Ribatejon tähtitaivaan alla, yli 70 vuotta sitten, syntyi sittemmin moneen kertaan palkittu kirjailija José Saramago.

Edistyksen puskutraktorit ovat ajat sitten jyränneet isovanhempien kodin ja lapsuuden oliivipuun. Enää ei ole maattomia ja lukutaidottomia maatyöläisperheitä, jollaiseen Saramago syntyi ja lukutaidottomuuden vähenemisen myötä ovat unohtuneet myös Portugalin maalaisten ainutlaatuiset tarinat.

Onneksi Saramagon kirjoitustyylissä on oppineisuudestaan huolimatta enemmän kuin ripaus kertomaperinnettä. Maattomien elämää kuvanneessa romaanissa Levantado do Chão (1980) Saramago käytti ensimmäisen kerran omaperäistä kirjoitustyyliään, jossa ei käytetä välimerkkejä kielioppisääntöjen mukaisesti. Ainoastaan pisteen ja pilkun Saramago kelpuuttaa ja ne merkitsevät eripituisia taukoja. Todelliset, kuvitellut ja uneksitut keskustelurepliikit erottaa toisistaan Isosta alkukirjaimesta. Niinpä teksti muistuttaa ääneen kerrottua kertomusta, tai ajatusta.

Kirjailijan tyylissä näkyy hänen poikkeuksellinen elämänhistoriansa. Perheessä ei osattu lukea, vaikka isä myöhemmin Lissabonissa aakkoset opettelikin. Kirjallisuus avasi kirjahyllyttömän kodin kasvatille ihmeellisen maailman. Toisen nobelistin F.E. Sillanpään realistinen Nuorena nukkunut oli nuorelle Josélle kuin olisi peiliin katsonut. Kaukaisen maan maattomien olosuhteet olivat liki prikulleen samanlaiset kuin hänen isovanhempansa – ja silti oudot ja taianomaiset, kuin sadussa.

Utopistiset tarinat ovat varmasti saaneet polttoainetta kirjailijan lähes epätodellisesta elämästä. Se on heittänyt António Salazarin diktatuurista sosialistiseen neilikkavallankumoukseen, aikaan pysähtyneen maaseudun kerrontaperinteestä Lissabonin kirjallisuuspiireihin – ja lopulta vapaaehtoiseen maanpakoon Lanzarotelle. Juuri huhtikuun 25. päivän vallankumoukseen vuonna 1974 katkesi Saramagon idullaan ollut kirjailijan ura. Hänen panostaan tarvittiin nyt maan suurimmassa päivälehdessä nimeltään Diário de Notícias. Oikeiston vastavallankumouksen koitettua lokakuussa 1975 apulaisjohtaja Saramagon palveluksia ei enää tarvittu: ”Ei ollut mitään mahdollisuutta saada työtä. Minusta oli tullut persona non grata”, kirjailija kertoi Suomen vierailullaan. Vasta potkujen jälkeen, Saramago koki, hänellä todella oli sanottavaa.

Taiteilijanimensä Saramago sai jo vauvana, kun humalainen rekisteriviranomainen lisäsi perheen pilkkanimityksen isän ilmoittaman sukunimen de Sousa perään. Peltoretikka, portugaliksi saramago, on luokiteltu rikkaruohoksikin, mutta köyhille maalaisperheille villiyrtti oli tärkeä ravinnonlähde. Tällaisena Saramago näkisi roolinsa mielellään edelleen: köyhille tarpeellisena, mutta vallanpitäjille haitallisena. Viime vuonna Portugalissa ilmestyneissä nuoruuden muistelmissa Pequenas Memórias Saramago paljastaa, että vaikka isä suuttui pilkkanimen kännisestä rekisteröinnistä, niin hänelle itselleen tapahtuma oli jumalainen enne. Jo elämän alkutaipaleella viininjumala Bacchus ja muut jumalolennot puuttuivat hänen elämäänsä. ”Ja yhä edelleen nämä jumaluudet inspiroivat kirjallista työtäni”, Saramago kirjoittaa viitaten Portugalin kansalliskirjailija Luis Camõesiin.Os Lusíadas -runoelman alussa Camões kutsuu Bacchuksen poikaa, Lusoa, ja runottaria siunaamaan kerrontaansa.

Ei mikään kansalliseepikko

Saramagosta on tullut suullisen ja kirjallisen perinteen välittäjä ja eeppisen jatkaja. Edes vertaaminen Homerokseen, Camõesiin tai suomalaisittain Elias Lönnrotiin ei tunnu liioittelulta. Ja kuten Lönnrot joutui tunnustamaan kiitollisuutensa runonlaulajalleen Arhippa Perttuselle, on Saramagokin tunnustanut kirjallisen velkansa isovanhemmille. Heidän tarinansa loivat kirjailijan, mutta toisaalta kirjailija loi myöhemmin isovanhempansa – kirjojensa henkilöhahmoiksi.

Neuvostoliittolaisen kirjallisuustieteilijän Mihail Bahtinin mukaan eepokset ovat yksiäänisiä toisin kuin monia ääniä ilmaisevat romaanit. Kansalliseeposten suhteen Bahtin on oikeassa. Niiden periaatteena on ”yksi mieli, yksi kieli” ja ne on sepitetty kansakuntien rakentamiseksi. Saramagon eeppiset romaanit taas riepottelevat kansallisia sankaritarinoita polkematta lokaan kansantarinoissa kuuluvia monia ääniä. Kansakunta ei Saramagolle ole tärkeä, kansa sen sijaan on.

Saramagon romaanit ovat vahvasti poliittisia, mutteivät julistavia. Hän kertoo tarinansa vahvasti omasta näkökulmastaan ja ironiaa kukkivissa pitkissä virkkeissä tulevat myös muut hahmot kuulluiksi. Varas, konservatiivi, Saatana, Jumala ja uskonnollinen fanaatikko tulevat hellästi mutta pisteliäästi ymmärretyiksi. Saramagoa kiinnostaa ihmisen kyky yhtälailla pahaan kuin ylevään.

Kaunis riitasointu löytyy 1700-luvun Portugalia kuvaavasta romaanista Baltazar ja Blimunda. Kirjan eräässä kohdassa niin Lissabonin rikkaiden kuin köyhienkin unia säestää säveltäjä Domenico Scarlattin jumalallinen cembalo-musiikki: ”sen kuuli eräs inkvisition vanki tyrmänsä pohjalla, ja lähistöllä ollut vartija meni ja tarttui vankia kurkusta, ja puristi hänestä hengen ulos”. Saramago ei tuomitse eikä moralisoi. Siksi hän on todellinen ihmisystävä, vaikka hän kuvaa ansiokkaasti myös ihmisen julmuutta, pelkuruutta ja yksinäisyyttä.

Halkeavista mantereista puhuviin kattoihin

Tarinoiden eeppiset mittasuhteet paljastuvat erinomaisesti Kivinen lautta –romaanissa. Osoittaako luonto ylivoimaisuutensa, kun maa halkeaa Pyreneiden vuorijonon kohdalta? Vai onko kyse eurooppalaisten tahdosta irrottautua muka yhteisestä menneisyydestämme? Maagisen realismin tyyliin luonnonmullistus ja monet omituiset sosiaaliset tapahtumat sattuvat yhtäaikaisesti. Kun niemimaa erkanee Euroopasta julistavat mielenosoittajat ympäri unionia eri kielin: ”Mekin olemme iberialaisia!” Onko katastrofi peräti seurausta ihmisten tahdosta? Kertoja ei päästä lukijaa pohtimasta näitä kysymyksiä, vaikka se kaiken olevinaan tietääkin.

Oikeasti Saramagon kertojaan ei voi luottaa: se hämää, hurskastelee, eksyy hitaasti pohdiskellen loputtomille sivupoluille ja eittämättä myös ärsyttää. Romaanissa Kaikkien nimet kertojan korvaa välillä katto, johon romaanihenkilö tuijottaa. Romaanin Toinen minä pakkomielteinen päähenkilö ajautuu toistuvasti väittelyihin Järkensä kanssa. Puhuvat katot ovat kuin sadusta tai kansantarinasta. Mutta kattoa tuijottaessamme me myös annamme ajatuksemme virrata. Samankaltaisesta syystä meillä aikoinaan laulettiin rekilauluja, joissa vaikkapa kanervan kukkiessa tyttö tai poika kertoi metsälle sydänsuruistaan.

Jari Tervon on väitetty neuvoneen, ettei koskaan pidä kirjoittaa ”ulkona sataa vettä”. Pitäisi kirjoittaa: sataa! Vaikka Tervon ohjeella tavoitellaankin muuta kuin hänen suosimiaan lyhyitä lakonisia ja suomalaisittain ”miehekkäitä” lauseita, niin niiden suoranaisena vastakohtana Saramagon romaaneissa ei koskaan vain sada. Joskus taivaalta valuu vettä tai kaatosadetta jopa niin ylitsepursuvasti, että kysymys ei voi olla vain sateesta. Kirjassa Kertomus sokeudestajoku sokeista on repäissyt päähenkilön yläruumista peittäneen viimeisen vaateriekaleen niin, että tämä joutuu kulkemaan rinnat paljaina. ”Niitä valeli taivaan puhdistava vesi, kuten hienosti sanottaisiin, mutta hän ei ollut mikään vapauden jumalatar johtamassa kansaa barrikadeille.” Rajansa Saramagonkin vuolaudella on: sadan vuoden kaatosateeseen ei sentään tarvitse varautua.

Saramagon lapsuuden salaperäiset oliivilehdot sammalen peittämine 200-300 vuotta vanhoine runkoineen ja niiden koloissa piileskelevine sisiliskoineen ovat kadonneet, kiitos EU:n maatalouspolitiikan, toteaa kirjailija muistelmissaan. Tilalle on raivattu kirjailijan inhoamia monokulttuurisia maissipeltoja. Näiden innostaminako muka syntyvät Euroopan seuraavat suuret tarinankertojat?

Esseessä viitataan Saramagon seuraaviin teoksiin:
Baltazar ja Blimunda, Levantado do Chão, Kertomus sokeudesta, Kaikkien nimet, Toinen minä, Pequenas Memórias, Kivinen lautta

Tekstissä mainitaan myös seuraavat teokset:
Luís de Camões: Os Lusíadas, 
F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, 
Elias Lönnrot: Suuri Kalevala

Suomennokset Saramagon nuoruuden muistelmista, sanomisista ja Nobel-palkintopuheesta ovat omiani.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirjain -lehdessä.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Lissabonista ostamani Livro do Desassossegon kannessa on Fernando Pessoan kuva, mutta sen kirjoittajaksi on merkitty Bernardo Soares. Paksulle paperille painetussa kirjassa on hienot, kiiltävät kannet ja takakannessa teksti ”eu quero. e tu?” – ”minä haluan. entä sinä?” Painoksesta ei myöskään löydy tietoja kirjoitusvuosista tai ensimmäisistä painoksista, eikä kirjoittajastakaan ole lisätietoja.

Fernando Pessoasta (1888-1935) ja hänen heteronyymeistään olin kyllä tietoinen. Aloin kuitenkin miettiä, mistä haluamisesta takakannessa puhutaan ja miksi kannessa on Pessoan kuva – miksi Soares olisi näyttänyt samalta kuin Pessoa? Luin kirjan silti painoksen johdattamana sinnikkäästi etsimättä lisätietoja.

Kuulu kirja koostuu katkelmista, joissa minäkertoja pohtii elämäänsä. Sävy on melankolinen ja huomio minään ja olemassaoloon säilyy läpi tekstien. Muutoin kirja on tosiaan rauhaton: vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei ole, kirjoittaja tuntuu tietävän, miten saavuttaa rauha ja päättää levottomuus, mutta harhautuu aina tyyneydestään pohtimaan muita syvällisyyksiä. Minuuteen uppoutuminen tuntuu välillä uuvuttavalta. Välillä sentään poiketaan Lissabonin ravintoloissa, paikoin taas viitataan ShakespeareenEdgar Allan Poeen tai Hegeliin. Miellyttävimmäksi osuudeksi nousi Sonho – Tédio -osuus, joka käsittelee unelmia ja ikävystymistä.

Kirjoittaja toteaa, ettei ikinä ole muuta ollutkaan kuin unelmoija, joka ei piittaa niistä, jotka puhuvat elämästä. Hän kokee kuuluvansa sinne, missä ei ikinä ole ollut (s. 30). Hän on jopa oman sielunsa ohikulkija, joka ei kuulu mihinkään, joka ei halua mitään, joka ei ole mitään: vain persoonattomien tuntemusten abstrakti keskus (s. 22). Yhtenäinen, vakaa minuus tai persoona on mahdoton ajatus. Se lienee yksi Pessoan tuotannon keskeisistä ajatuksista. Muuta tuskin voi odottaakan runoilijalta, joka loi useita heteronyymejä – tai ilmeisesti tunsi muuntautuvansa muiksi runoilijoiksi – ja jonka sukunimi tarkoittaa ihmistä tai henkilöä.

Levottomuuden kirjassa on paljon ajateltavaa, kuten kuuluisa lause siitä, miten kirjoittajan ainoa isänmaa on portugalin kieli (s. 24). Kiinnostava ajatus on kulunut lähes tunnistamattomaksi Portugalissa. Sitä toistellaan irrallisena lauseena etenkin portugalinkielisten maiden yhteishenkeä kohotettaessa. Jotain samankaltaista on tapahtunut Pessoallekin: Lissabonin A Brasileira -kahvilan terassilla istuu pronssinen Pessoa, jonka vieressä turistit kuvaavat itseään. Levottomuuden kirjan kirjoittajalle patsaan pystyttäminen tuntuu lähinnä rangaistukselta, vaikka kirroosiin kuollut runoilija usein kahviloissa istuskelikin.

Bernardo Soares saattoi tosiaan olla Pessoan näköinen, sillä hän kutsui Soaresia semiheteronyymiksi, joten he olivat hyvin samankaltaisia. Kirjan takakannen lause ei ole lainaus kirjasta, eikä sille löytynyt muutakaan selitystä. Kenties se on kustantamon tunnus. Ennen lukemista olisin mielelläni tiennyt, että Levottomuuden kirjasta ja sen kirjoittajasta kiistellään Pessoa-tutkijoiden keskuudessa (onko sen kirjoittanut kokonaan Soares, vai Soares ja Pessoa, vai kolmas heteronyymi ja Soares). Katkelmia on ilmeisesti julkaistu erilaisissa järjestyksissäkin. Kiehtovaa olisi myös ollut tietää, että Pessoa on kääntänyt muun muassa Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin tekstejä sekä teosofisia teoksia portugaliksi ja oli kiinnostunut okkultismista. Sekään ei selvinnyt, millä perusteella kyseisen painoksen tekstit on järjestetty. Livro do Desassossego julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1982 ja sen tekstit on kirjoitettu vuosina 1913-1934.

Bernardo Soares/Fernando Pessoa: Livro de Desassossego
Alma Azul, 2009