Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

*Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

Ikävä, sodadi, saudade

Portugalissa kuulee jatkuvasti, että ikävää tarkoittava sana saudade on vaikea kääntää. Se liitetään usein löytöretkiin, siihen miten merille lähteneet miehet jättivät perheensä potemaan saudadea. Jos on tosi kova ikävä, niin ollaan cheia (cheio) de saudade, eli täynnä kaipuuta. Matar saudades on ikävän tappamista, ja sen voi tehdä vaikka käymällä kotimaassa. Saudosismo tarkoittaa kyseenalaista vanhojen aikojen, kuten vaikka diktatuurin, perään haikailua.

Kap Verden kreoliksi ikävä on sodadi (tai sodad, saaresta riippuen), monet tietävät sanan Cesária Évoran laulusta. Se kertoo toisenlaisesta, löytöretkiin kyllä tavallaan liittyvästä kaipuusta. Laulu viittaa kotimaahansa kaipaaviin São Tomén ja Príncipen saaristossa työskenteleviin kapverdeläisiin.

Kap Verden historiaan on jäänyt Portugalin kolonialismin ajoilta rajuja kuivia kausia ja nälänhätiä. Viimeisessä suuressa nälänhädässä vuonna 1947 kuoli 30 000 ihmistä. Contratados-nimellä kutsutut työläiset lähtivät São Tomélle eli toiseen Portugalin siirtomaahan periaatteessa vapaaehtoisesti, käytännössä olosuhteiden pakosta. Puoli-ilmaisesta työvoimasta kaakao- ja kahviviljemille hyötyi siirtomaaherra.*

Ikävä on läsnä täälläkin, Cova da Mourassa. Joskus maahan kaadetaan juomasta tilkka kaukana kuolleiden vainajien muistoksi. Yksi ystävä ei ole käynyt kotimaassaan kahdeksaan vuoteen ja ikävöi äitiään kipeästi. Kahdeksan vuotta on pitkä aika: nuoremmat sisarukset ovat kasvaneet, itse on muuttunut, vanhemmat ovat ikääntyneet… Ja sitten on vielä jatkuva huoli siitä, että mitä jos jotain tapahtuu.

Tunnistan kyllä ikävän ja huolenkin, jotka syntyvät siitä, että osa läheisistä asuu kaukana. Mutta tilanne on erilainen, kun omat läheiset voivat matkustaa kylään ja itsekin pystyy käymään kotimaassa. Ikävä ei ole niin raskasta, lähinnä satunnaisia ja ohimeneviä oloja siitä, miten ei oikein kuulu mihinkään kokonaan.

Joskus etuoikeudet ja niiden poissaolo tulevat esiin arkisissa keskusteluissa. Kapverdeläiset saavat kuulla portugalilaisten (ja muiden) lomamatkoista Kap Verdelle, miten siellä on ihania rantoja, herkullista ruokaa ja kaunista musiikkia. Kun selviää, että juttuseura ei ole käynyt omassa tai vanhempiensa kotimaassa vuosikausiin tai koskaan, päivitellään ja kehotetaan käymään. Harvoin kyse on kuitenkaan valinnasta, vaan olosuhteista jotka tekevät matkustelusta aika lailla mahdotonta.

Jos töitä on, ne ovat usein sellaisia, että lomaa ei saa, vaan matka tarkoittaa työn menettämistä. Tai palkka ei yksinkertaisesti riitä matkustamiseen. Tai ne rahat, jotka menisivät matkoihin, lähettää mieluummin perheelle tai sukulaisille.

Suosittelen alla olevan dokumentin katsomista. Lissabonissa asuva päähenkilö miettii, miten haluaisi mennä käymään Angolassa kuolleen isänsä haudalla, miten kuolema ei tunnu oikein todelliselta. Käsitellään siinä paljon muutakin kyllä. Se on tekstitetty englanniksi.

*São Tomén ja Príncipen saaristossa elää edelleen kapverdeläisyhteisö, jonka oloista saa käsityksen tästä Heirs of Slavery -valokuvaprojektista.

Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Suomi on kylmä maa

Kun muutin parikymppisenä 2000-luvun alussa Portugaliin, tajusin miten helppoa Suomessa oli ollut. Olin toki etuoikeutettu, ja tiedän että ei Suomi tuolloinkaan mikään lintukoto kaikille ollut, ja olen etuoikeutettu täälläkin. Mutta silti eron tunsi.

Luokkaerot näkyvät täällä voimakkaammin, ja arkinenkin byrokratia voi saada painajaismaisia piirteitä. Kaiken sen voisi summata jotenkin niin, että Portugalissa oikeuksiensa eteen joutuu tappelemaan, ja ne joilla ei ole siihen syystä tai toisesta resursseja, jäävät oman onnensa nojaan.

Jos itse jouduin Portugalissa opettelemaan uuden tavan toimia viranomaisten kanssa, olen myös seurannut läheltä kohtuuttomia häätöjä ja rasistista poliisiväkivaltaa. Kun väkivalta, laittomuudet ja epäoikeudenmukaisuus kohdistuvat marginalisoituun väkeen – esimerkiksi romaneihin tai mustiin lissabonilaisiin – tiedetään että seuraamuksia ei todennäköisesti tule. Luotetaan siihen, että uhrit eivät pysty vaatimaan oikeuksiaan riittävän tehokkaasti, eikä siihen myöskään anneta riittävästi aikaa.

Vertasin aiemmin usein Suomea ja Portugalia, ja Suomi vaikutti inhimillisemmältä ja oikeudenmukaisemmalta paikalta. Ajatukset ovat muuttuneet.

Suomessa tehdyistä karkoituksista lukiessa on tullut mieleen ne tilanteet Lissabonin lähiöissä, joissa poliisi on kovin ottein ja tarpeen tullen väkivalloin häätänyt ihmisiä kodeistaan, jotka on sitten purettu ilman että asukkaille on aina edes annettu aikaa tyhjentää niitä.  Vaikka inhimillisen tragedian mittakaava on eri, asetelma on sama: viranomaiset eivät anna ihmisille mahdollisuutta puolustautua, eikä tarpeen tullen (perustus)lakiakaan kunnioiteta.

Samaa on myös siinä, että uhrit ovat ”toisia”, joiden oikeuksilla ei koeta olevan samanlaista merkitystä kuin ”meidän” oikeuksilla. Nationalismi saa osan kansasta ajattelemaan, että siihen mihin heillä on oikeus, ei muilla tarvitse olla oikeutta. Suomeen syntyminen on kuitenkin nimenomaan kuin lottovoitto: sitä ei ole mitenkään ansaittu.

Nyt Suomessa katse on käännetty myös niihin, jotka auttavat. Kriminalisointikeskustelussa painopiste on ymmärrettävästi ollut niissä, jotka paperittomia majoittavat tai voisivat majoittaa. Entä miltä tuntuu olla ihminen, jonka auttamisesta saattaa jatkossa joutua vaikeuksiin virkavallan kanssa? Että jos vastaanottaa apua, niin asettaa kaiken lisäksi auttajansa vaaraan?

Kuvittelin kauan, että kaikesta huolimatta Suomessa tiettyjä rajoja ei ylitettäisi. Osin se johtuu omasta etuoikeutetusta asemastani, mutta on kyse yhteiskunnallisesta muutoksestakin. Monet rajat on nyt ylitetty. Ja toisaalta, näinhän Eurooppa on kaikista juhlapuheista huolimatta aina toiminut, väkivaltaisesti ja rasistisesti, välillä hienovaraisemmin ja välillä avoimemmin. Mutta on täällä pitkät vastarinnan perinteetkin.

Otsikko muutettu ja juttua editoitu 1.9.2017

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Mustan kuoleman spektaakkeli

Lissabonissa kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kaksi nuorta miestä. Molemmat olivat saman lähiön asukkaita. Lähiön asukkaista enemmistö on mustia. Mediassa alettiin heti puhua jengeistä, ja kehiteltiin teorioita siitä, miten molemmat miehet olisivat saman tyypin uhreja. Kertomusta höystettiin esimerkiksi vanhemman uhrin Facebook-profiilista kaivetuilla kuvilla ja ilmeisesti täysin keksityillä yksityiskohdilla.

Kun uutisissa kerrottiin, että ampuja (ja tuossa vaiheessa myös toisen nuoren tappajaksi esitetty) asui toisessa samankaltaisessa naapurustossa, hänetkin miellettiin mustaksi, vaikka häntä ei vielä oltu saatu kiinni.

Todellisuudessa nuorempi uhri kuoli onnettomuuden seurauksena. Toista ammuttiin aamulla riidan seurauksena. Tapauksilla ei ollut mitään yhteyttä toisiinsa, paitsi se, että molemmat kuolleet sattuivat asumaan samassa lähiössä. Jengejä täällä ei myöskään enää ole, ja poliisikin alleviivasi, että sellaisista ei tässä ollut kyse.

Kuolemien varjolla ehdittiin kuitenkin herättää mielikuvia vaarallisista ja väkivaltaisista jengeistä. Se leimaa entisestään mustien naapurustojen asukkaita. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun poliisi kohtelee asukkaita väkivalloin, heidän tekonsa nähdään oikeutettuna. Ja tietenkin se lisää myös jännitteitä arkiseen kanssakäymiseen.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Median retostelu vie sijaa siltä, mitä kuoleman käsittely vaatisi: uhrin ja tämän perheen kunnioitusta. Heidän kuolemastaan tulee spektaakkeli.

Aloin miettiä tapahtumien käsittelyä uudestaan, kun luin Dana Schutzin, valkoisen taiteilijan, Emmett Tillistä maalaaman taulun herättämästä kritiikistä. Taulu kuvaa kuollutta poikaa avoimessa arkussa, ja se on esillä newyorkilaisessa museossa.

Emmett Tillin tapaus oli esillä hiljattain uudelleen siksi, että hänen silmittömän raakaan lynkkaamiseensa vuonna 1955 johtaneen syytöksen esittänyt nainen kertoi julkisesti valehdelleensa. Hän syytti Tilliä häneen itseensä kohdistuneesta flirttailuyrityksestä. Till oli kuollessaan 14-vuotias.

Taitelija Hannah Black kritisoi taulua ja sen nostamista The Whitneyn biennaaliin avoimessa kirjeessä. Hän sivuaa kulttuurista omimista, jossa valkoiset hyödyntävät mustaa kulttuuria, ja sitä, miten se liittyy mustien yhteisöjen sortoon, ja laajemmin historialliseenkin mustien ihmisten elämien ja kehojen kapitalistiseen hyväksikäyttöön.

Keskustelu liittyy myös siihen, miten pääosin ei-musta media hanakasti jakaa kuvia ja videota kärsivistä mustista ihmisistä, jopa heidän kuolemastaan. Black yhdistää toiminnan siihen, miten valkoiset amerikkalaiset aikoinaan kokoontuivat seuraamaan lynkkauksia.

Blackin mukaan taulun ei pitäisi olla hyväksyttävä kenenkään mielestä, joka välittää mustista ihmisistä, sillä ei ole hyväksyttävää, että kukaan valkoinen käyttää mustien kärsimystä omaksi hyödykseen tai huvikseen, vaikka käytäntö onkin ollut yleinen jo kauan.

(Kaksi viimeistä kappaletta ovat osittain vapaata käännöstä Blackin kirjeestä; sen voi lukea kokonaisuudessaan esim. täällä.)