Suvaitsevaisuus ei riitä rasismin torjumiseen

Tämä vuosi on osoittanut, että rasismi voi paksusti, eikä siitä vieläkään osata tai haluta keskustella sen todellisessa mittakaavassa.

Seuraan Suomessa käytävää keskustelua Lissabonin laitamilla sijaitsevasta naapurustosta, Cova da Mourasta, käsin. Alkuvuodesta poliisi pahoinpiteli naapuruston asukkaita ja syytti heitä muun muassa hyökkäämisestä poliisiasemalle. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta ja rasismista. Taustat voi lukea kirjoittamastani Kansan Uutisten jutusta tai BBC:n artikkelista.

Cova da Mourassa ryhdyttiin järjestämään rasismin ja poliisiväkivallan vastaista mielenosoitusta. Se pidettiin parlamenttitalolla helmikuussa. Osallistujia oli noin 300.

Suomessa Meillä on unelma -mielenosoitukseen taas osallistui 15 000 henkeä. Portugalin mielenosoituksessa sävy oli huomattavasti jyrkempi. Se osaltaan selittää eroa osallistujamäärissä.

Cova da Mourassa mielenosoitusta edeltäneissä ja sitä seuranneissa keskustelutilaisuuksissa ja tapaamisissa puitiin rasismin historiaa, sen institutionaalista puolta sekä valkoista etuoikeutta. Näitä ulottuvuuksia ei täällä laajemmassa keskustelussa juuri huomioitu. Eikä kyllä huomioida Suomessakaan.

Olisi kuitenkin hyvä huomioida. Muutoin ylläpidetään harhaa siitä, mitä rasismi on, ja miten sitä vastaan voi toimia. Rasismia vastaan ei voi taistella vain etuoikeutetusta asemasta käsin annostellulla suvaitsevuudella tai erilaisuudesta tykkäämällä. Rasismi ei ole silkkaa muukalaispelkoa, eikä sitä voi selittää ”huonoilla kokemuksilla” jostain tietystä ryhmästä. Se ei ole pelkkää ennakkoluuloisuutta. Se on järjestelmä, jolla on pitkät juuret, ja joka kietoutuu myös muihin valtarakenteisiin.

Ihonvärin merkitys nähdään usein siirtomaavallan myötä luotuna. Esimerkiksi perulaisen sosiologi Aníbal Quijanon mukaan prosessi alkoi Amerikassa, mutta laajentui maailmanlaajuiseksi rodullisen luokittelun järjestelmäksi. Silloin ulkoiset piirteet, kuten ihonväri, alkoivat kieliä henkilön yhteiskunnallisesta asemasta, ja järjestelmä on voimissaan edelleen. Sillä on niin kulttuurisia kuin taloudellisiakin ulottuvuuksia. Siinä mielessä rasismia vastaan taistelu on kolonialismin jäänteitä vastaan taistelua. Quijano tunnetaan erityisesti vallan kolonialisuuden käsitteestä.

Järjestelmästä hyötyivät ensin esimerkiksi siirtomaaherrat, orjakauppiaat ja orjien omistajat. Sen nykypäivään ulottuvia seurauksia voi lähestyä valkoisen etuoikeuden kautta, josta valkoiset nauttivat, halusivat tai eivät. Se tarkoittaa sitä, että valkoiset pääsevät helpommalla. He näyttäytyvät normina, jota vasten kaikkea muuta peilataan. Heitä ei laiteta vastuuseen teoistaan koko valkoisen väestönosan edustajina, vaan yksilönä. Heidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, suhtaudutaanko heihin tai heidän lapsiinsa nurjasti tai joutuvatko he väkivallan kohteeksi ulkonäkönsä takia.

Valkoinen etuoikeus näkyy myös siinä, kuka saa äänensä kuuluviin ja ketä uskotaan. Valta-asemaa tukee eurosentrismi historiankirjoitusta ja koulujärjestelmää myöten. Osa rasisminvastaista työtä on tämän aseman tiedostaminen ja työskentely etuoikeuden purkamiseksi.

Valkoinen etuoikeus näyttäytyy selkeimmin niille, jotka eivät siitä nauti. Heitä on järkevää kuunnella tarkkaan. Aloittaa voi vaikka lukemalla tämän Ruskeat tytöt -blogin tekstin. Siinä haastatellaan Viljakkalasta kotoisin olevaa räppäri E. Theloa, joka kertoo miten häntä ihonvärinsä vuoksi kohdellaan ”mamuna”, ja miten häntä jatkuvasti muistutetaan siitä, ettei hän ole suomalainen.

Portugalissa rasisminvastaisen työn keskeinen ongelma on se, että maassa yleisesti ajatellaan, että täällä ei ole rasismia. Alkuvuoden tapahtumat ovat seurausta siitä, että rasismia vastaan ei ole asetuttu tarpeeksi jyrkästi, eikä sen vaikutuksia osattu arvioida tai haluttu ottaa todesta. Tapahtumat ovat myös osa pitkää rasistisen väkivallan jatkumoa. Julkisuuteen ne nousivat lähinnä siksi, että osa pahoinpidellyistä oli hyvin verkostoituneita aktivisteja ja naapurustossa toimivan yhdistyksen työntekijöitä.

Heinäkuun alussa uutisoitiin, että yhdeksälle tapaukseen liittyvälle poliisille on tiedossa seuraamuksia. Tapausta tutkitaan siis edelleen. Kolme poliisia on siirretty tutkinnan ajaksi syrjään tehtävistään. Samassa yhteydessä kerrottiin poliisien yhteyksistä äärioikeistolaisiin järjestöihin.

Neilikkavallankumouksesta on 41 vuotta, mutta poliiseja pelätään edelleen

Fifin ”Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä” -jutun ilmestymisestä on aikaa tasan vuosi. Esimerkiksi tällä viikolla ilmestyneen BBC:n artikkelin myötä voi vain todeta, että tilanne on entistä kurjempi. Portugalin poliisin rasismi ja väkivaltaiset otteet puhuttavat.

Mielessä pyörii lause, jonka näin kuvassa jostain mielenosoituksesta vuosikymmenten takaa: ”Ditadura acabou, só falta avisar a polícia”. Diktatuuri päättyi, täytyy vain vielä ilmoittaa siitä poliiseille, se suurin piirtein tarkoittaa.

Jutun otsikko viittaa Diana Andringan kaltaisiin aktivisteihin, joille on edelleen töitä ja jotka niitä myös tekevät. Mutta ennen kaikkea tarvitaan uusia ja rohkeita aktivisteja. Heitä on, esimerkiksi alkuvuoden tapahtumia seurannut mielenosoitus osoitti.

Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä!

Poliisien toimet ovat omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta Portugalissa.

Kun tämä teksti ilmestyy, Portugalissa on vapaapäivä Neilikkavallankumouksen kunniaksi. Oikeistodiktatuurin kumoamisesta on kulunut 40 vuotta. Lissabonissa keräännytään Avenida da Liberdade -kadulle neilikat rintapielissä. Viralliset tahot muistelevat päivän saavutuksia, mutta kadulla näkyy ja kuuluu myös kriittisiä viestejä.

Portugalin nykytilanteessa ei tosiaan ole juuri juhlimista, vaikka sitä ei voikaan Salazarin johtaman Estado Novon diktatuuriin verrata. Alun perin ajattelin kirjoittaa kuitenkin niistä siirtomaasotia, siirtomaavaltaa ja diktatuurin eri ulottuvuuksia vastaan taistelleista portugalilaisista.

Vaikka itse vallankaappauksesta oli vastuussa asevoimien liike, diktatuuria vastaan taisteltiin sen aikana monilla eri tahoilla. Monet olivat vangittuina tai lähtivät maanpakoon. Täällä on väkeä, joka edustaa oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sananvapauden puolustamisen perinnettä. Mutta viime aikoina eräs toisenlainen ”perinne” on jatkuvasti kiinnittänyt huomioni.

Eilen olin Carmon aukiolla, jossa vallankumouksen keskeisimmät käänteet tapahtuivat. Sinne, sotapoliisin päämajaan, pakeni aamuvarhain vallankumouksen alettua Salazarin seuraaja Marcello Caetano. Pian aukio täyttyi väestä huolimatta kehotuksista pysyä sisällä. Valta vaihtui neuvotellen – keskeinen rooli oli vallankumouksellisia joukkoja johtaneella kapteeni Salgueiro Maialla.

Aukiolle on pystytetty suuria kuvia tuolta ajalta. Niissä näkyy kansan ympäröimät panssarivaunut ja muutamia keskeisiä hahmoja. Yhden kuvan edustalla seisoi englanniksi vallankumouksesta kertova nainen parin muun kanssa. Hän kertoi tunnettua tarinaa: vallankumous oli veretön ja sai nimensä siitä, että joku sotilaista keksi laittaa kiväärinsä piippuun neilikan. Vetoava tarina ei ole kuitenkaan aivan tosi verettömyyden suhteen. Päivänä kuoli neljä ihmistä. He olivat salaisen poliisin PIDE:n päämajan edustalla kerääntyneessä rauhanomaisesti mieltään osoittavassa väkijoukossa. Poliisi avasi tulen ihmisjoukkoa kohti.

Juuri PIDE oli vastuussa tiedustelusta ja hallitusta vastaan toimivien pidätyksistä ja kuulusteluista. Pahamaineiset PIDE:n miehet turvautuivat usein kidutukseen. PIDE:n koura ulottui myös siirtomaihin Afrikassa. Sinne, Kap Verden saaristossa sijainneeseen Tarrafalin vankilaan, myös lähetettiin vaarallisimpina pidetyt vangit. Sitä kutsuttiin hitaan kuoleman leiriksi. Vallankumouksen jälkeen ”pidet” eivät kuitenkaan juuri joutuneet vastuuseen teoistaan.

On ehkä epäasiallista luoda jatkumo vallankumouksen ainoista verenvuodattajista nykypäivän poliiseihin. Mutta monille täällä poliisi on edelleen uhka, ei turvallisuuden ja järjestyksen symboli. Se on käynyt selväksi erityisesti sinä aikana, jona olen asunut Cova da Mourassa.

Hiljattain juna-asemalla lippuihin liittyvän selkkauksen aikana poliisi kiroili ja karjui naiselle, joka kyseenalaisti poliisin toiminnan. Niin sanotuissa ongelmalähiöissä raskaasti aseistetut poliisit puolestaan ratsaavat ohikulkijoita sattumanvaraisesti. Joskus ratsattavat komennetaan kadulle vatsalleen makaamaan, kun poliisit tarkistavat paperit. Mainitsin aiemmin poliisin ampuman 14-vuotiaan pojan.

Siitäkään ei ole kauan, kun keskustan metroasemalla poliisi oli pysäyttänyt kymmenisen nuorta, jotka ratsattiin kaikkien ohikulkijoiden edessä. He olivat kaikki tummaihoisia, kuten kaikki muutkin yllä mainitut. Ei siis ole ihme, että poliiseihin suhtaudutaan vihamielisesti – tai peläten. Poliisien toimet ovat myös omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Vankiloiden vartijoiden toiminnasta taas on kerätty raportteja ISCTE-yliopiston ylläpitämälle sivustolle. Siellä kerrotaan väkivallasta ja kidutuksesta. Päädyin lukemaan sitä viime viikolla, sillä erään perheen alle kolmekymppinen poika kuoli vankilassa. Perheelle kerrottiin, että hän oli hirttäytynyt sellissään. Kaikki kuitenkin ajattelevat, että vartijat pahoinpitelivät miehen kuoliaaksi. Se, mitä todellisuudessa tapahtui, selviää toivottavasti myöhemmin. Mutta tapahtumat ja niiden tulkinta kertovat paljon suhteesta virkavaltaan. Ja demokratian tilasta Portugalissa.

Virkavallan arveluttavista ja kyseenalaisista toimista on vaikea keskustella ja niihin on vaikea puuttua. Ne nahoissaan tuntevilla ei usein ole henkisiä tai taloudellisia resursseja oikeuden etsimiseen. Ne, jotka eivät poliisien kanssa joudu tekemisiin, suhtautuvat usein epäillen poliisien tai vartijoitten kohtuuttomista otteista kertoviin. Poliisin väkivallasta ollaan mieluiten vaiti, aivan kuten vallankumouksestakin kerrottaessa.

”Portugali ei ole rasistinen maa!”*

Niin väittää syyttäjänvirasto oikeudessa. Ja jatkaa vielä, että poliisikaan ei ole rasistinen. Kyseessä oli kahden ”afrikkalaistaustaisen” nuoren tapaus. Guilherme on 20-vuotias, Fábio 23-vuotias. Kummallakaan ei ole aiempaa rikostaustaa.

Oikeudenkäynti liittyy viime viikolla järjestettyyn, Facebookissa sovittuun tapaamiseen. Siihen osallistui 600 nuorta. Lehtijutussa kerrotaan, että poliisin mukaan nuoret alkoivat holtittomasti juosta pitkin tapaamispaikan lähellä sijaitsevan Vasco da Gaman ostoskeskuksen käytäviä. Poliisit siis puuttuivat tilanteeseen pampuin. Ostoskeskuksen johtaja puolestaan kertoi, että mitään ongelmia ei ollut.

Tapaamiseen osallistuneet nuoret kertoivat kertoivat, että poliisi suhtautui erityisen kovin ottein tummaihoisiin nuoriin miehiin. Poliisia kivitettiin. Sosiaalisessa mediassa pyörii video, jossa poliisi estää mustien nuorten pääsyn ostoskeskukseen. Samaan aikaan valkoiset saavat kulkea sinne kaikessa rauhassa.

Syyttäjän mielestä Guilherme pitäisi tuomita ehdottomaan vankeuteen. Häntä syytetään poliisin vastustamisesta ja haavoittamisesta. Hän ei ollut paikalla edes tapaamista varten, vaan oli tullut ostoskeskukselle tapaamaan tyttöystäväänsä ja syömään. Hän näki tyttöystävänsä poliisien ympäröimänä ja yritti saada poliisit päästämään hänet vapaaksi. Jornal das Notícias -lehden keskiviikon numeron mukaan poliisit yrittivät ”rauhoittaa” naista ja saada tämän henkilöllisyystodistuksen nähtäväkseen. Guilherme kertoi, että raskaana oleva nainen oli painettu maahan ja naista käsittelevä poliisi olisi sanonut, että häntä ei kiinnosta naisen ”musta lapsi”. Raskaan tuomion olisi määrä muistuttaa siitä, että Guilhermen käytöstä ei suvaita.

Syyttäjä toivoo, että syytettyjen tuomioihin otettaisiin mallia skinheadien tuomioista. Rasistiset hyökkäykset päättyivät syyttäjän mukaan, kun näiden johtaja tuomittiin vankeuteen 20 vuotta sitten. Sen koommin hänen mukaansa Portugalissa ei ole ollut skinejä – eikä rasisteja. Rinnastus on epäonnistunut ja väite on silkka vale. Valkoinen eliitti ei tietenkään näihin ilmiöihin törmää, mutta se on asia erikseen.

Poliisin rasismi ja kovat otteet ovat puhuttaneet Portugalissa aiemminkin. Lähiöiden asukkaiden asemaa kohentamaan pyrkivä Plataforma Gueto syntyi alkujaan tukemaan 14-vuotiaan, poliisin tappaman Elson Sanchesin perhettä. Häntä ammuttiin päähän 15 sentin etäisyydeltä – poliisi kertoi luulleensa, että Sanchesilla oli ase. Poliisin käsissä on kuollut Plataforma Gueton mukaan mukaan viimeisen 10 vuoden aikana 15 tummaihoista nuorta. He ovat pääosin olleet teini-ikäisiä.

Minkäänlaista laajempaa keskustelua rasismista ei kuitenkaan ole käyty. Se ei ihmetytä. Portugalissa on siirtomaavallan loppuajoista asti luotu diskurssia tasa-arvoisuudesta ja rasismittomuudesta. Se oli tarpeen, kun maa piti kynsin ja hampain kiinni siirtomaistaan vielä 70-luvulla.

Lähestymistapaa kutsuttiin lusotropikalismiksi. Sen mukaan, kiitos vuosisatoja kestäneen ”monikulttuurisuuden”, portugalilaiset suhtautuvat kaikkeen väkeen veljinään, ovat humaaneja sekä sopeutuvat helposti trooppisiin oloihin. Esimerkiksi afrikkalaisten ”veljeskansojen” näkemystä ei tietenkään kysytty. Vastauksen virkaa toimittavat kuitenkin 60-luvulla alkaneet itsenäisyyssodat.

Ajatus lempeistä lähestymistavoista on sitkeä: sen rippeitä kuuluu ja näkyy jatkuvasti. Rasismista on vaikea puhua järkevällä tavalla, kun sen olemassaoloakaan ei norsunluutorneissa uskota. Ehkä jonkinlaisena edistysaskeleena voisi pitää kuitenkin sitä, että valtamediassa ostoskeskustapauksen tiimoilta haastateltiin myös Plataforma Gueton edustajaa.

Yhdysvalloissa poliisien tappaman Michael Brownin tapauksen herättämän keskustelun myötä päädyin katsomaan Javon Johnsonin spoken word -runon ”cuz he’s black”. ”It’s not about whether the shooter is racist. It’s about how poor black boys are treated as problems well before they’re treated as people”, Johnson lausuu. Ei ole kyse siitä, onko ampuja rasisti. On kyse siitä, että mustia poikia kohdellaan ongelmina, eikä lainkaan ihmisinä.

Eikä asenne vaikuta tietenkään ainoastaan poikiin tai miehiin. Jokaisella nuorella miehellä on monta läheistä, jotka pelkäävät hänen puolestaan. Me pelkäämme sitä, että he eivät osaa pysyä rauhallisina, jos heitä, heidän ystäviään tai perheenjäseniään kohdellaan väärin.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.