Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Mustan kuoleman spektaakkeli

Lissabonissa kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kaksi nuorta miestä. Molemmat olivat saman lähiön asukkaita. Lähiön asukkaista enemmistö on mustia. Mediassa alettiin heti puhua jengeistä, ja kehiteltiin teorioita siitä, miten molemmat miehet olisivat saman tyypin uhreja. Kertomusta höystettiin esimerkiksi vanhemman uhrin Facebook-profiilista kaivetuilla kuvilla ja ilmeisesti täysin keksityillä yksityiskohdilla.

Kun uutisissa kerrottiin, että ampuja (ja tuossa vaiheessa myös toisen nuoren tappajaksi esitetty) asui toisessa samankaltaisessa naapurustossa, hänetkin miellettiin mustaksi, vaikka häntä ei vielä oltu saatu kiinni.

Todellisuudessa nuorempi uhri kuoli onnettomuuden seurauksena. Toista ammuttiin aamulla riidan seurauksena. Tapauksilla ei ollut mitään yhteyttä toisiinsa, paitsi se, että molemmat kuolleet sattuivat asumaan samassa lähiössä. Jengejä täällä ei myöskään enää ole, ja poliisikin alleviivasi, että sellaisista ei tässä ollut kyse.

Kuolemien varjolla ehdittiin kuitenkin herättää mielikuvia vaarallisista ja väkivaltaisista jengeistä. Se leimaa entisestään mustien naapurustojen asukkaita. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun poliisi kohtelee asukkaita väkivalloin, heidän tekonsa nähdään oikeutettuna. Ja tietenkin se lisää myös jännitteitä arkiseen kanssakäymiseen.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Median retostelu vie sijaa siltä, mitä kuoleman käsittely vaatisi: uhrin ja tämän perheen kunnioitusta. Heidän kuolemastaan tulee spektaakkeli.

Aloin miettiä tapahtumien käsittelyä uudestaan, kun luin Dana Schutzin, valkoisen taiteilijan, Emmett Tillistä maalaaman taulun herättämästä kritiikistä. Taulu kuvaa kuollutta poikaa avoimessa arkussa, ja se on esillä newyorkilaisessa museossa.

Emmett Tillin tapaus oli esillä hiljattain uudelleen siksi, että hänen silmittömän raakaan lynkkaamiseensa vuonna 1955 johtaneen syytöksen esittänyt nainen kertoi julkisesti valehdelleensa. Hän syytti Tilliä häneen itseensä kohdistuneesta flirttailuyrityksestä. Till oli kuollessaan 14-vuotias.

Taitelija Hannah Black kritisoi taulua ja sen nostamista The Whitneyn biennaaliin avoimessa kirjeessä. Hän sivuaa kulttuurista omimista, jossa valkoiset hyödyntävät mustaa kulttuuria, ja sitä, miten se liittyy mustien yhteisöjen sortoon, ja laajemmin historialliseenkin mustien ihmisten elämien ja kehojen kapitalistiseen hyväksikäyttöön.

Keskustelu liittyy myös siihen, miten pääosin ei-musta media hanakasti jakaa kuvia ja videota kärsivistä mustista ihmisistä, jopa heidän kuolemastaan. Black yhdistää toiminnan siihen, miten valkoiset amerikkalaiset aikoinaan kokoontuivat seuraamaan lynkkauksia.

Blackin mukaan taulun ei pitäisi olla hyväksyttävä kenenkään mielestä, joka välittää mustista ihmisistä, sillä ei ole hyväksyttävää, että kukaan valkoinen käyttää mustien kärsimystä omaksi hyödykseen tai huvikseen, vaikka käytäntö onkin ollut yleinen jo kauan.

(Kaksi viimeistä kappaletta ovat osittain vapaata käännöstä Blackin kirjeestä; sen voi lukea kokonaisuudessaan esim. täällä.)

Rasistisen poliisiväkivallan uhrit vailla oikeutta

Kaksi vuotta sitten odotettiin oikeustalolla uutisia rasistisen poliisiväkivallan uhreiksi joutuneista covadamouralaisista miehistä. Heitä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle, vaikka he menivät pyytämään tietoja aiemmin pidätetystä ystävästä. Poliisit pahoinpitelivät heidät niin, että ennen pidätystä miehet piti viedä sairaalaan.

Kirjoitin tapahtumista Kansan Uutisiin. Niitä on myös käsitelty BBC:n uutisissa.

Uhrit päästettiin vapaaksi parin päivän jälkeen. Pahoinpitelyn jäljet olivat näkyviä: mustelmia, katkenneita hampaita ja luuhun asti ulottuva haava lähietäisyydeltä ammutusta kumiluodista. Kaksi miestä ei pystynyt kävelemään ilman kainalosauvoja. Tapauksesta uutisoitiin näyttävästi. Ennen väkivaltaepisodia poliisiasemalla poliisit olivat ampuneet Cova da Mourassa kumiluoteja ”ilmaan”, niin että parvekkeellaan ollut nainen sai usean osuman. Episodista seurasi myös rasisminvastainen mielenosoitus.

Yksi pahoinpidellyistä, Flávio Almada eli LBC, aktivisti, opiskelija ja järjestötyöntekijä, kertoi eilen julkaistussa haastattelussa siitä, miten päällimmäisenä väkivallasta jäi mieleen poliisin silmitön viha ja suhtautuminen mustiin rikollisina. Poliisien käsissä he eivät olleet ihmisiä, hän kuvailee. Yksi poliiseista oli sanonut tappavansa kaikki afrikkalaiset jos vain voisi.

Tapahtumien jälkeen vaikutti hetken siltä, että ne otettaisiin ainakin jollain tasolla vakavasti viranomaisten ja instituutioiden taholta. Niin ei kuitenkaan ole käynyt. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta sekä rasismista ja osa heistä laitettiin syrjään, mutta nyt he kaikki ovat palanneet töihin, samalle asemalle Cova da Mouran läheisyyteen. Uhkaava toiminta ja väkivaltaiset otteet ovat jatkuneet, samoin etninen profilointi ja mielivaltaiset ratsiat. Almada sanoo haastattelussa olevansa huolissaan turvallisuudestaan.

Näyttö poliiseja vastaan (niin vammojen laatu kuin uhrien kertomukset) oli luonteeltaan sellaista, että tapauksen tutkiminen siirrettiin terrorisminvastaiselle yksikölle. Tutkinta on kuitenkin edelleen meneillään, eikä tietoa sen valmistumisesta ole. 18 kuukauden aikaraja tutkinnan valmistumiselle on ylitetty. Poliisivoimien johtaja ei ole missään vaiheessa suostunut kommentoimaan tapausta. Myöskään luvattuja toimenpiteitä, kuten poliisin ja asukkaiden lähempää yhteistyötä ja painopisteen siirtämistä rikosten ehkäisyyn, ei ole toteutettu.

Mitään ei siis ole tapahtunut, huolimatta YK:n ja Amnesty Internationalin painostuksesta ja huolimatta siitä, että sisäministeriön tutkimuksessa selvisi, että poliisilla on yhteyksiä äärioikeistoon. Viime vuoden lopulla uutisoitiin myös Portugalin äärioikeiston uudesta järjestäytymisestä. Mukana on väkeä, joka on tuomittu osallisuudesta Alcindo Monteiron murhaan, josta täälläkin on kirjoitettu.

Taustatietoa

”Ainoa asia mitä toivoin, oli se, että joku tulisi väliin”

Olen asunut reilut 10 vuotta poissa Suomesta. Monet niistä asioista, joista on ennen voinut sanoa, että Suomessa tämä on paremmin, eivät enää niin ole. Tai vähintään suunta on huolestuttava. Tämä pätee poliisiinkin. Syitä voi lukea vaikka Veikka Lahtisen blogista. En toki tarkoita, että kyseessä olisi jonkinlainen yhdessä yössä tapahtunut muutos, ja keskustelu poliisin rasismista liittyy myös laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Näiden vuosien aikana Portugalissa on käynyt myös selväksi paikallisen poliisin rasistisuus ja sen vakavat seuraukset. Keskustelu Mustan Barbaarin eli James Nikanderin perheeseen kohdistuneista poliisitoimista noudattaa samaa kaavaa kuin keskustelu poliisin rasistisista otteista täällä. Oletetaan, että ratkaisu on poliisin totteleminen ja suhtaudutaan uhrien kertomuksiin lähtökohtaisesti epäillen. Ja lauotaan rasistisia kommentteja. Ja syytetään uhreja uhriutumisesta. Keskustelun äärimuotoihin voi tutustua Saku Timosen blogissa.

Viimeinen pisara oli kansanedustaja Leena Meren ”vitsailu”. Ei varmaan paljon naurata Meren vitsit niitä, jotka poliisin etnisen profiloinnin  ja voimankäytön kohteeksi ovat joutuneet. Eikä ole paljon naurattanut niinä hetkinä, kun puoliso on ollut myöhässä ja olen pelännyt, että hän on joutunut poliisien käsiin, eikä ole pystynyt nielemään epäoikeudenmukaista kohtelua. Silloinkaan ei yhtään naurattanut, kun kaverit tulivat oikeustalolta ulos poliisien pahoinpiteleminä viime vuoden helmikuussa. Ystävä ei pystynyt kävelemään ilman kainalosauvoja ja hammas oli poikki. Toista oli ammuttu kumiluodilla lähietäisyydeltä reiteen, tuli luuhun ulottuva haava. Eikä ole mitään huvittavaa siinäkään, että poliisin toimiin ei olla pystytty täällä puuttumaan.

Ensimmäisen kerran todistin poliisiin rasistisia otteita, kun olin vasta muuttanut Lissaboniin. Oltiin kavereiden kanssa Adamastor-näköalapaikalla. Sinne tehdään ajoittain ratsioita, ja niin oli tuolloinkin. Poliisi pyysi henkkarit ainoastaan seurueessa olevilta tummaihoisilta Portugalin kansalaisilta, ei valkoisilta ulkomaalaisilta.

Mitä kaverit tekivät? No näyttivät henkkarinsa. Mutta sekään ei estänyt kovia otteita ja haukkumista. On etuoiketetun harhaluulo olettaa, että tilanne sujuisi aina kauniisti ja yhteisymmärryksessä, jos tottelee poliisia. Poliisi täällä provosoi nuoria ja tuntuu suorastaan toivovan virheitä, jotta pääsisi käyttämään voimaa. Poliisit myös käyttävät surutta täysin asiatonta kieltä. Poliisin rasismi ei ole ohimenevä kurja tilanne, joka ratkeaa kiltillä käytöksellä ja auktoriteetin kunnioittamisella.

Puolisokin on joutunut poliisin kanssa tekemiseen lukemattomia kertoja näiden viiden vuoden aikana, jotka olemme olleet yhdessä. Hänet on pysäytetty aamulla matkalla juna-asemalle, sillä poliisit halusivat katsoa mitä hänellä oli urheilukassissaan. Siellä oli maalausvälineitä, hän oli matkalla työkeikalle. Hänet on pysäytetty juoksulenkillä ja kysytty miksi hän juoksee, ja lopuksi tarkistettu henkkarit. Poliisit saattoivat hänet kotiin koiramme kanssa, sillä hän oli unohtanut henkkarinsa lähtiessään ulkoiluttamaan koiraa.

Meidät on pysäytetty myös niin, että hän on ollut seurueen ainoa ei-valkoinen (ja ainoa Portugalin kansalainen). Kaikki muut ovat olleet valkoisia ulkomaalaisia. Poliisit ovat katsoneet ainoastaan hänen henkilöllisyystodistuksensa. Henkkareita ei koskaan jätetä kotiin. Jokainen meillä käynyt tietää, että täällä varmistetaan aina ennen ulos lähtemistä, että kaikilla on henkkarit mukana. Niitä ei täälläkään tosin ole pakko kuljettaa mukana, eikä poliisi saa niitä noin vain myöskään pyytää. Mutta sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä.

Jos poliisin lähestymistapaa yrittää jotenkin kyseenalaistaa, tiedossa on ongelmia. Niin myös kuvausyrityksistä. Aktivistit printtasivat pieniä vihkoja, joissa kerrottiin poliisin oikeuksista ja poliisin pysäyttämän henkilön oikeuksista. Kun poliisin pysäyttämältä nuorelta löytyi tällainen vihkonen, poliisi repi sen. Viesti ei voisi selvempi olla.

Itse en ole kuitenkaan kertaakaan joutunut näyttämään henkkareitani poliisille kadulla. Ainoa kerta, jolloin keskustelin poliisin kanssa, oli yhden ratsauksen jälkeen. Puoliso oli näyttänyt henkkarinsa, esitellyt auton takakontin sisällön ja vastaillut poliisien uteluihin siitä, ketä hänellä oli kyydissään ja miksi.  Hän jatkoi autolla lyhyen matkan kotiin kahden muun suomalaisen kaverin kanssa. Minä ja yksi vieraista päätettiin kävellä kotiin. Poliisi oli huolissaan meidän turvallisuudestamme ja kysyi, tiedänkö millaisessa paikassa olen.

Poliisin toiminnalla on mittavia yhteiskunnallisia seurauksia. Poliisiin ei luoteta, sillä täällä tiedetään, että jos vastakkain on valkoisen ja mustan sana, valkoisen sana on se, johon uskotaan. Poliisi on osoittanut puolueellisuutensa lukemattomia kertoja. Niinpä poliisin rasistisen toiminnan uhrit tietävät hukkaavansa aikaa tehdessään valituksia, yrittäessään osoittaa joutuneensa rasismin kohteiksi tai puolustaessaan oikeuksiaan. Poliisit myös tietävät sen. Ja niin tietävät valkoiset rasistitkin. Asetelma on demokratiaa ja ihmisoikeuksia ajatellen vakava. Toivon, että Suomessa tilanteeseen pystyttäisiin puuttumaan tehokkaammin.

Täällä poliisin rasismista ja voimankäytöstä ei ole syntynyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua, huolimatta useista väkivaltatilanteista ja poliisien yhteyksistä äärioikeistoon, kuten edellisessä poliisibloggauksessa kirjoitin. Tilannetta ylläpitää etuoikeutetun enemmistön epäuskoisuus, mutta myös niin sanottu hyvien ihmisten hiljaisuus. Kirjoitin hiljattain kaverista, jonka kolme poliisia pahoinpiteli. ”Ainoa asia mitä toivoin, oli se, että joku tulisi väliin”, hän sanoi. Hän oli tuolloin 16-vuotias.

***
PS. Kannattaa perehtyä Uyi Osazeen kirjoittamaan tekstiin ”The Reality of Ethnic and Racial Profiling in Finland” Rasismista ja rajoista -blogissa. Osazee on The Stopped – Spaces, Meanings and Practices of Ethnic Profiling -hankkeen tutkija.

Kun poliisi on uhka

Graffiti Cova da Mourassa.
Graffiti Cova da Mourassa.

Se tapahtui taas: tiistaina poliisi ampui mustan miehen, Alton Sterlingin, Yhdysvalloissa. Ja nyt netissä leviää video toisen mustan miehen, Philando Castilen, eilisestä kuolemasta poliisin luoteihin. Sitä olisi toivonut, että aiemmat videot mustien miesten kuolemista poliisien käsissä olisivat johtaneet jo todellisiin muutoksiin.

Mutta poliisin rasistisella väkivallalla on myös pitkät juuret ja siitä ei perinteisesti ole myöskään joutunut vastuuseen. Se ei ole ainoastaan sarja yksittäisten poliisien virheitä, vaan laajempi ilmiö. Ja institutionaalisen rasismin raaka ilmentymä.

Suuri osa niistä ihmisistä, jotka eivät itse rasismia koe, tuomitsee arkipäivän rasismin, kuten huutelun ja nimittelyn. Sen olemassaoloon uskotaan ja samalla sitä pidetään ”niiden toisten”, pahojen ihmisten tekoina. Se ikään kuin ulkoistetaan. Mutta kun puheeksi tulee institutionaalinen rasismi, tunnelma usein muuttuu. Keskustelua rasistisesta poliisiväkivallasta on vaikea käydä. Ei covadamouralaisten kokemuksia poliisin rasistisesta toiminnasta yleensä suoraan kyseenalaisteta, mutta eivät ne myöskään juuri herätä reaktioita. Arvelen, että se johtuu ainakin osittain siitä, että kertomuksia ei oteta vakavasti.

Fusionin videolla käsitellään juuri sitä, miten institutionaaliseen rasismiin on vaikea puuttua, kun osa ihmisestä ei edes usko sen olemassaoloon. Esimerkiksi kolmasosa yhdysvaltalaisista valkoisista ajattelee, että rasismi on jo ratkaistu ongelma, mustista 88 prosenttia sanoo, että on tehtävä enemmän. 84 prosenttia mustista kokee, että poliisi kohtelee heitä epäreilusti, puolet valkoisista on samaa mieltä.

Kyse on esimerkiksi siitä, kuka otetaan vakavasti ja keneen luotetaan. Poliisiväkivallasta puhuvaan suhtaudutaan varauksella. Kun Cova da Mouran asukkaisiin kohdistuneesta rasistisesta poliisiväkivallasta julkaistiin lopulta laaja juttu BBC:n sivuilla, helpotuin. Juuri sellainen auktoriteetti tarvitaan, että tapahtumat ja poliisin rasistisuus ja väkivaltaisuus otetaan vakavasti. Ongelma on se, että olemme tottuneet pitämään vakavasti otettavina tahoja, jotka eivät itse poliisin hampaisiin joudu.

Ja jos ei itsellä ole huonoja kokemuksia, on helppo tuudittautua ajattelemaan, että se johtuu siitä että on käyttäytynyt kuin kunnon kansalainen. Siitä on lyhyt matka puimaan uhrin toimintaa. Ajatellaan, että jotain väärää uhrin on täytynyt tehdä tullakseen poliisin hakkaamaksi tai tappamaksi. Että koko tarinaa ei nyt tässä kerrota. Mutta ei se mene niin, kuten Yhdysvaltojen tapahtumat osoittavat. Siihen, miten tilanteet etenevät, vaikuttaa esimerkiksi myös ihonväri, luokka ja sukupuoli. Epäillen suhtaudutaan mielenosoituksissa poliisiväkivallan kohteiksi joutuneiden valkoistenkin kertomuksiin. Lähtökohta edesauttaa sitä, että poliisit eivät välttämättä joudu vastuuseen teoistaan.

Portugalissa on muutaman vuoden sisällä nähty, miten poliisi on käyttänyt kohtuutonta voimaa säästötoimenpiteitä vastustaneissa mielenosoituksissa, ja miten poliisi on hakannut poikansa ja isänsä kanssa jalkapalloa katsomassa olleen miehen. Cova da Mouran tapahtumista kirjoitettiin ulkomaita myöten ja niitä seurasi myös rasistisen poliisiväkivallan ja institutionaalisen rasismin vastainen mielenosoitus. Amnesty on ilmaissut huolensa niin mielenosoituksissa käytetystä väkivallasta sekä rasistisesta poliisiväkivallasta. Bloggasin poliisien toiminnasta Refugees welcome -mielenosoituksessa. Poliisien selkien takaa kaikessa rauhassa huuteleva ja natsitervehdyksiä huitova pieni äärioikeistolaisryhmä tuli taas mieleen, kun katsoin kuvia Itäkeskuksen eilisistä tapahtumista.

Yllämainitut tapahtumat edustavat pientä osaa poliisiväkivallasta. Mielenosoituksen väkivalta videoitiin, samoin jalkapallotapaus. Cova da Mouran pahoinpidellyt ovat hyvin verkostoituneita aktivisteja ja muusikkoja. Siksi ne on huomioitu mediassa. Mutta kuten videoihin turtumisesta huolestunut Roxane Gay kirjoitti New York Timesissa, video Sterlingin kuolemasta mahdollistaa sen, että näemme mitä on tapahtunut, mutta se ei vielä tarkoita oikeuden tapahtumista. Täällä yksittäiset poliisit ovat saaneet lieviä seuraamuksia, mutta mitään laajempaa keskustelua ei ole syntynyt, huolimatta siitä, että sisäministeriökin on osoittanut, että poliiseilla on yhteyksiä äärioikeistoon.

***
Videon ohessa mainittu luku on peräisin Guardianin The Counted -sivulta. Sillä listataan poliisin käsissä Yhdysvalloissa kuolleet ihmiset, kerrotaan tilanne sekä perustiedot uhrista, sekä se, oliko tämä aseistettu. Myös ihonväri/etninen tausta kerrotaan.

Kohtaamiset poliisin kanssa stressaavat ja nöyryyttävät

 

polracism
Graffiti Cova da Mourassa.

Olin kadulla ottamassa kuvia aiempaa bloggausta varten, kun samat siviilipoliisit ajoivat ohitse kahdesti. Heidät on helppo erottaa muista naapuruston autoilijoista: pieneen kotteroon on ahtautunut neljä isoa, valkoista miestä. He ajavat hitaasti ja katselevat tuimasti ympärilleen.

Se oli alkusoittoa suurelle ratsialle. Iltapäivän televisiouutisissa kerrottiin, että tällä kertaa operaatiota oli suunniteltu jo vuoden verran, ja tarkoituksena oli puuttua naapuruston huumekauppaan. Poliiseja tuli alueelle 150. Kiinni otettiin kuusi henkilöä. Lisäksi oli takavarikoitu heroiinia ja kokaiinia, kolme laitonta tuliasetta sekä huumekauppaan viittaavaa materiaalia, kuten vaakoja.

Huumekaupan suitsiminen on ymmärrettävästi poliisin tehtävä. Sitä kannattaisi tietysti myös lähestyä sosioekonomisten syiden ja institutionaalisen rasismin näkökulmasta. Mutta se ei ole tämän jutun aihe.

Yleensä poliisia kuitenkin vältellään täällä viimeiseen asti, vaikka ei olisikaan tehnyt mitään rikollista. Miksi? Koska kohtaamiset poliisin kanssa ovat nöyryyttäviä ja stressaavia: ikinä ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Ja muuta syytä ratsaamiseen ei tarvita, kuin se, että asuu Cova da Mourassa. Erityisen korkea riski on täällä asuvilla nuorilla miehillä. Sanotaan, että he ovat syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. Kohtelu on sen mukaista. Niinpä niinä päivinä, kun naapurustoa ratsataan, muutetaan suunnitelmia ja pysytellään kotona. Joskus kotiinpaluu taas viivästyy, kun mieluummin odottelee kaverin luona ratsian päätöstä kuin lähtee kävelemään kotiin ja kokeilemaan onneaan.

Uutisvideoilla poliisien otteet ovat hitaita ja rauhallisia. Olisi houkuttelevaa ajatella, että tässä nyt todistettaisiin uutta vaihetta. Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman väkeä kun laitettiin syrjään helmikuisen väkivaltaepisodin jälkeen. Helmikuun tapahtumien jälkeen tavallinenkin väki alkoi hahmottaa, miten johdonmukaisen väkivaltaisesti ja rasistisesti poliisit toimivat.

Kritiikki ei ole osunut ainoastaan poliisilaitokseen, vaan myös Amadoran kaupunkia johtavaan Partido Socialista -puolueeseen. Nimi johtaa harhaan – kyseessä ovat paikalliset sosiaalidemokraatit. Kaupunginjohtaja Carla Tavares toi ilmi näkemyksensä viimeistään osallistumalla pian helmikuisten tapahtumien jälkeen tilaisuuteen, jossa esiteltiin uusi poliisien kunniakkaalle työlle omistettu patsas.

Poliisin mainetta tahrasi entisestään seuraava video, jonka sisältö on yksiselitteinen, ja joka julkaistiin useiden lehtien nettisivuilla. Siinä näkyy, miten poliisi heittää kiviä ja nimittelee asukkaita. Videolla kuuluvat laukaukset ovat poliisin aseista. Kuvaamista myös yritään häiritä valoin.

Täällä ei siis ajatella, että kyseessä olisi jonkinlainen muutos. Pikemminkin kyseessä tuntuu olevan mediapeli. Olihan paikalle saapunut ainakin kolmen televisiokanavan reportterit. Ja vaalitkin on pian tulossa!

Asetelma, jossa Cova da Moura esitetään viheliäänä huumekaupan pesäkkeenä, jossa poliisit näyttävät tekevän ammattitaitoisesti ja rauhallisesti työtään, toistaa tuttua vanhaa kaavaa. Kun uutisissa kerrotaan, että operaatio sujui ilman välikohtauksia, se näyttäytyy kehaisuna poliisien rauhallisuudesta ja ammattitaidosta – ei kommenttina siitä, että covadamouralaiset suhtautuivat operaatioon tyynesti.

Ei uutisointi muutenkaan täältä katsottuna juuri herätä luottamusta. TVI-kanavan uutisvideolla näytetään, miten kaksi poliisia ratsaa nuorta miestä. Samaa pätkää näytetään myös muiden kanavien videoilla. Toisella poliiseista on päässään kasvot peittävä kommandopipo. Ensin näytetään, miten yksi poliisi tutkii miehen ja toinen penkoo hänen reppuansa. Lopuksi pätkässä näytetään miehen kasvot niin, että hän on täysin tunnistettavissa.

Mutta täkäläisten luottamuksella tai heidän yksityisyydensuojallaan ei niin olekaan väliä. Uutiset on suunnattu toisaalle.

Suvaitsevaisuus ei riitä rasismin torjumiseen

Tämä vuosi on osoittanut, että rasismi voi paksusti, eikä siitä vieläkään osata tai haluta keskustella sen todellisessa mittakaavassa.

Seuraan Suomessa käytävää keskustelua Lissabonin laitamilla sijaitsevasta naapurustosta, Cova da Mourasta, käsin. Alkuvuodesta poliisi pahoinpiteli naapuruston asukkaita ja syytti heitä muun muassa hyökkäämisestä poliisiasemalle. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta ja rasismista. Taustat voi lukea kirjoittamastani Kansan Uutisten jutusta tai BBC:n artikkelista.

Cova da Mourassa ryhdyttiin järjestämään rasismin ja poliisiväkivallan vastaista mielenosoitusta. Se pidettiin parlamenttitalolla helmikuussa. Osallistujia oli noin 300.

Suomessa Meillä on unelma -mielenosoitukseen taas osallistui 15 000 henkeä. Portugalin mielenosoituksessa sävy oli huomattavasti jyrkempi. Se osaltaan selittää eroa osallistujamäärissä.

Cova da Mourassa mielenosoitusta edeltäneissä ja sitä seuranneissa keskustelutilaisuuksissa ja tapaamisissa puitiin rasismin historiaa, sen institutionaalista puolta sekä valkoista etuoikeutta. Näitä ulottuvuuksia ei täällä laajemmassa keskustelussa juuri huomioitu. Eikä kyllä huomioida Suomessakaan.

Olisi kuitenkin hyvä huomioida. Muutoin ylläpidetään harhaa siitä, mitä rasismi on, ja miten sitä vastaan voi toimia. Rasismia vastaan ei voi taistella vain etuoikeutetusta asemasta käsin annostellulla suvaitsevuudella tai erilaisuudesta tykkäämällä. Rasismi ei ole silkkaa muukalaispelkoa, eikä sitä voi selittää ”huonoilla kokemuksilla” jostain tietystä ryhmästä. Se ei ole pelkkää ennakkoluuloisuutta. Se on järjestelmä, jolla on pitkät juuret, ja joka kietoutuu myös muihin valtarakenteisiin.

Ihonvärin merkitys nähdään usein siirtomaavallan myötä luotuna. Esimerkiksi perulaisen sosiologi Aníbal Quijanon mukaan prosessi alkoi Amerikassa, mutta laajentui maailmanlaajuiseksi rodullisen luokittelun järjestelmäksi. Silloin ulkoiset piirteet, kuten ihonväri, alkoivat kieliä henkilön yhteiskunnallisesta asemasta, ja järjestelmä on voimissaan edelleen. Sillä on niin kulttuurisia kuin taloudellisiakin ulottuvuuksia. Siinä mielessä rasismia vastaan taistelu on kolonialismin jäänteitä vastaan taistelua. Quijano tunnetaan erityisesti vallan kolonialisuuden käsitteestä.

Järjestelmästä hyötyivät ensin esimerkiksi siirtomaaherrat, orjakauppiaat ja orjien omistajat. Sen nykypäivään ulottuvia seurauksia voi lähestyä valkoisen etuoikeuden kautta, josta valkoiset nauttivat, halusivat tai eivät. Se tarkoittaa sitä, että valkoiset pääsevät helpommalla. He näyttäytyvät normina, jota vasten kaikkea muuta peilataan. Heitä ei laiteta vastuuseen teoistaan koko valkoisen väestönosan edustajina, vaan yksilönä. Heidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, suhtaudutaanko heihin tai heidän lapsiinsa nurjasti tai joutuvatko he väkivallan kohteeksi ulkonäkönsä takia.

Valkoinen etuoikeus näkyy myös siinä, kuka saa äänensä kuuluviin ja ketä uskotaan. Valta-asemaa tukee eurosentrismi historiankirjoitusta ja koulujärjestelmää myöten. Osa rasisminvastaista työtä on tämän aseman tiedostaminen ja työskentely etuoikeuden purkamiseksi.

Valkoinen etuoikeus näyttäytyy selkeimmin niille, jotka eivät siitä nauti. Heitä on järkevää kuunnella tarkkaan. Aloittaa voi vaikka lukemalla tämän Ruskeat tytöt -blogin tekstin. Siinä haastatellaan Viljakkalasta kotoisin olevaa räppäri E. Theloa, joka kertoo miten häntä ihonvärinsä vuoksi kohdellaan ”mamuna”, ja miten häntä jatkuvasti muistutetaan siitä, ettei hän ole suomalainen.

Portugalissa rasisminvastaisen työn keskeinen ongelma on se, että maassa yleisesti ajatellaan, että täällä ei ole rasismia. Alkuvuoden tapahtumat ovat seurausta siitä, että rasismia vastaan ei ole asetuttu tarpeeksi jyrkästi, eikä sen vaikutuksia osattu arvioida tai haluttu ottaa todesta. Tapahtumat ovat myös osa pitkää rasistisen väkivallan jatkumoa. Julkisuuteen ne nousivat lähinnä siksi, että osa pahoinpidellyistä oli hyvin verkostoituneita aktivisteja ja naapurustossa toimivan yhdistyksen työntekijöitä.

Heinäkuun alussa uutisoitiin, että yhdeksälle tapaukseen liittyvälle poliisille on tiedossa seuraamuksia. Tapausta tutkitaan siis edelleen. Kolme poliisia on siirretty tutkinnan ajaksi syrjään tehtävistään. Samassa yhteydessä kerrottiin poliisien yhteyksistä äärioikeistolaisiin järjestöihin.