Neilikoita, aurinkoa ja mielenosoitus

Eilen Portugalissa juhlistettiin vapautta eli 42 vuotta sitten tapahtunutta Neilikkavallankumousta, joka sysäsi vallasta vuosikymmeniä kestäneen oikeistodiktatuurin. Lissabonissa sitä vietetään osoittamalla mieltä Avenida da Liberdade -bulevardilla neilikat rintapielissä ja Grândolaa laulaen.

Vaikka maa ei kovin loisteliaalla tolalla olekaan, on keskustelu Neilikkavallankumouksen suhteen sentään laajentunut. Muutama vuosi sitten tuotiin esiin naisten rooli vallankumouksessa, nyt orastaa keskustelu siitä, miten vallankumouksen tausta on myös Portugalin entisissä Afrikan siirtomaissa. Niiden vapaustaistelijat innoittivat portugalilaisia, joten vuonna 1974 saavutettu vapaus Portugalissa on siirtomaiden vapautusliikkeidenkin työn tulosta.

Siinäkään mielessä Neilikkavallankumousta ei voi irrallaan kolonialismista ajatella, että siirtomaihin lähetettiin 60-luvulta alkaneiden vapautusliikkeiden toiminnan myötä suuria määriä nuoria portugalilaisia niitä tukahduttamaan. Sodat äityivät raskaiksi, pitkiksi ja vaikeiksi, eikä kansa lopulta niitä enää tukenut.

Jonkinlaisena edistyksenä ja tabujen rikkomisena voi myös ajatella vastarinnalle ja vapaudelle omistettua Aljuben museota. Aljube on Alfamassa sijaitseva entinen vankila, jossa diktatuurin aikaan pidettiin mielipidevankeja. Nyt siellä voi tutustua Salazarin diktatuurin vastaiseen maanalaiseen toimintaan sekä siihen, miten toimintaa yritettiin kitkeä, ja huhtikuun 25. päivän tapahtumiin. Ilmainen museo avattiin viime vuonna.

Haastattelin museotakin perustamassa ollutta aktivistia ja vankina ollutta Diana Andringaa kaksi vuotta sitten. Juttu kannattaa lukea, jos haluaa tietää lisää Neilikkavallankumouksesta.

cravo-tropic

jcp
Kulkueen alussa marssivat ammattijärjestöt ja kommunistipuolue. Kuvassa Juventude Comunista Portuguesa, eli kommunistinuoret.
refugiados
”Joka sotia kylvää, se pakolaisia niittää.”
ngola
Angolan poliittisten vankien vapauttamista vaativa ryhmä.
naopassarao
Brasilian tilannetta kommentoitiin myös. Presidentti Dilma Roussefin vallasta sysäämistä ajavat ”fasistivallankaappajat” eivät pääse läpi, sanotaan kyltissä.

Neilikkavallankumouksesta on 41 vuotta, mutta poliiseja pelätään edelleen

Fifin ”Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä” -jutun ilmestymisestä on aikaa tasan vuosi. Esimerkiksi tällä viikolla ilmestyneen BBC:n artikkelin myötä voi vain todeta, että tilanne on entistä kurjempi. Portugalin poliisin rasismi ja väkivaltaiset otteet puhuttavat.

Mielessä pyörii lause, jonka näin kuvassa jostain mielenosoituksesta vuosikymmenten takaa: ”Ditadura acabou, só falta avisar a polícia”. Diktatuuri päättyi, täytyy vain vielä ilmoittaa siitä poliiseille, se suurin piirtein tarkoittaa.

Jutun otsikko viittaa Diana Andringan kaltaisiin aktivisteihin, joille on edelleen töitä ja jotka niitä myös tekevät. Mutta ennen kaikkea tarvitaan uusia ja rohkeita aktivisteja. Heitä on, esimerkiksi alkuvuoden tapahtumia seurannut mielenosoitus osoitti.

Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä!

Poliisien toimet ovat omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta Portugalissa.

Kun tämä teksti ilmestyy, Portugalissa on vapaapäivä Neilikkavallankumouksen kunniaksi. Oikeistodiktatuurin kumoamisesta on kulunut 40 vuotta. Lissabonissa keräännytään Avenida da Liberdade -kadulle neilikat rintapielissä. Viralliset tahot muistelevat päivän saavutuksia, mutta kadulla näkyy ja kuuluu myös kriittisiä viestejä.

Portugalin nykytilanteessa ei tosiaan ole juuri juhlimista, vaikka sitä ei voikaan Salazarin johtaman Estado Novon diktatuuriin verrata. Alun perin ajattelin kirjoittaa kuitenkin niistä siirtomaasotia, siirtomaavaltaa ja diktatuurin eri ulottuvuuksia vastaan taistelleista portugalilaisista.

Vaikka itse vallankaappauksesta oli vastuussa asevoimien liike, diktatuuria vastaan taisteltiin sen aikana monilla eri tahoilla. Monet olivat vangittuina tai lähtivät maanpakoon. Täällä on väkeä, joka edustaa oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sananvapauden puolustamisen perinnettä. Mutta viime aikoina eräs toisenlainen ”perinne” on jatkuvasti kiinnittänyt huomioni.

Eilen olin Carmon aukiolla, jossa vallankumouksen keskeisimmät käänteet tapahtuivat. Sinne, sotapoliisin päämajaan, pakeni aamuvarhain vallankumouksen alettua Salazarin seuraaja Marcello Caetano. Pian aukio täyttyi väestä huolimatta kehotuksista pysyä sisällä. Valta vaihtui neuvotellen – keskeinen rooli oli vallankumouksellisia joukkoja johtaneella kapteeni Salgueiro Maialla.

Aukiolle on pystytetty suuria kuvia tuolta ajalta. Niissä näkyy kansan ympäröimät panssarivaunut ja muutamia keskeisiä hahmoja. Yhden kuvan edustalla seisoi englanniksi vallankumouksesta kertova nainen parin muun kanssa. Hän kertoi tunnettua tarinaa: vallankumous oli veretön ja sai nimensä siitä, että joku sotilaista keksi laittaa kiväärinsä piippuun neilikan. Vetoava tarina ei ole kuitenkaan aivan tosi verettömyyden suhteen. Päivänä kuoli neljä ihmistä. He olivat salaisen poliisin PIDE:n päämajan edustalla kerääntyneessä rauhanomaisesti mieltään osoittavassa väkijoukossa. Poliisi avasi tulen ihmisjoukkoa kohti.

Juuri PIDE oli vastuussa tiedustelusta ja hallitusta vastaan toimivien pidätyksistä ja kuulusteluista. Pahamaineiset PIDE:n miehet turvautuivat usein kidutukseen. PIDE:n koura ulottui myös siirtomaihin Afrikassa. Sinne, Kap Verden saaristossa sijainneeseen Tarrafalin vankilaan, myös lähetettiin vaarallisimpina pidetyt vangit. Sitä kutsuttiin hitaan kuoleman leiriksi. Vallankumouksen jälkeen ”pidet” eivät kuitenkaan juuri joutuneet vastuuseen teoistaan.

On ehkä epäasiallista luoda jatkumo vallankumouksen ainoista verenvuodattajista nykypäivän poliiseihin. Mutta monille täällä poliisi on edelleen uhka, ei turvallisuuden ja järjestyksen symboli. Se on käynyt selväksi erityisesti sinä aikana, jona olen asunut Cova da Mourassa.

Hiljattain juna-asemalla lippuihin liittyvän selkkauksen aikana poliisi kiroili ja karjui naiselle, joka kyseenalaisti poliisin toiminnan. Niin sanotuissa ongelmalähiöissä raskaasti aseistetut poliisit puolestaan ratsaavat ohikulkijoita sattumanvaraisesti. Joskus ratsattavat komennetaan kadulle vatsalleen makaamaan, kun poliisit tarkistavat paperit. Mainitsin aiemmin poliisin ampuman 14-vuotiaan pojan.

Siitäkään ei ole kauan, kun keskustan metroasemalla poliisi oli pysäyttänyt kymmenisen nuorta, jotka ratsattiin kaikkien ohikulkijoiden edessä. He olivat kaikki tummaihoisia, kuten kaikki muutkin yllä mainitut. Ei siis ole ihme, että poliiseihin suhtaudutaan vihamielisesti – tai peläten. Poliisien toimet ovat myös omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Vankiloiden vartijoiden toiminnasta taas on kerätty raportteja ISCTE-yliopiston ylläpitämälle sivustolle. Siellä kerrotaan väkivallasta ja kidutuksesta. Päädyin lukemaan sitä viime viikolla, sillä erään perheen alle kolmekymppinen poika kuoli vankilassa. Perheelle kerrottiin, että hän oli hirttäytynyt sellissään. Kaikki kuitenkin ajattelevat, että vartijat pahoinpitelivät miehen kuoliaaksi. Se, mitä todellisuudessa tapahtui, selviää toivottavasti myöhemmin. Mutta tapahtumat ja niiden tulkinta kertovat paljon suhteesta virkavaltaan. Ja demokratian tilasta Portugalissa.

Virkavallan arveluttavista ja kyseenalaisista toimista on vaikea keskustella ja niihin on vaikea puuttua. Ne nahoissaan tuntevilla ei usein ole henkisiä tai taloudellisia resursseja oikeuden etsimiseen. Ne, jotka eivät poliisien kanssa joudu tekemisiin, suhtautuvat usein epäillen poliisien tai vartijoitten kohtuuttomista otteista kertoviin. Poliisin väkivallasta ollaan mieluiten vaiti, aivan kuten vallankumouksestakin kerrottaessa.

Zeca Afonso kuoli 30 vuotta sitten

4313091193_43e0189c9f_o
Kuva: Mário Tomé, flickr.com, CC BY-NC-SA. 2.0.

Lissabonin keskustan kadulla kolmen ison koiran kanssa istuva parrakas mies vihelsi vallankumouslaulua. Se kuulosti tutulta, mutta en tunnistanut laulua. Kylässä ollut täti mainitsi sen nimen. Grândolaa ei oltu kuunneltu edellisen vuoden kielikurssilla Coimbran yliopistossa. Olin muuttanut hiljattain Lissaboniin, vuosi oli 2006.

Myöhemmin samana vuonna galicialainen kämppis osti Zeca Afonson vinyylin. Sitä kuunneltiin illasta toiseen. Filhos de Madrugada, aamuyön lapset, oli parasta siihen mennessä kuulemaani portugalilaista musiikkia. Se pyyhki kielikurssilaulujen aiheuttamat traumat.

José Afonso syntyi vuonna 1929. António Oliveira de Salazar oli maan talousministeri ja Portugalilla oli lukuisia siirtomaita Afrikassa. Afonson isä lähti perheineen töihin Angolaan. Myöhemmin Zeca Afonso asui itse perheensä kanssa Mosambikissa.

Tuolloin Salazar oli jo vahvistanut asemansa maan johdossa: vuonna 1933 alkoi Estado Novon eli Uuden valtion kausi. Oikeistodiktaattorin Portugali oli tarkasti kontrolloitu, siirtomaavaltaan tiukalla otteella takertunut ja sulkeutunut maa.

Zeca Afonso opiskeli myöhemmin Coimbran perinteikkäässä yliopistokaupungissa. 50-luvulla ja 60-luvun alussa hän lauloi fadoa, Salazarinkin kovasti arvostamaa ja yliopistokuvioihin liittyvää musiikkia. Mutta sitten musiikki alkoi saada uusia sävyjä.

Vuonna 1963 Afonso saa valmiiksi Sartrea käsittelevän lopputyönsä. Samana vuonna hän julkaisee ensimmäiset poliittiset kappaleensa. Niiden joukossa on Os Vampiros eli vampyyrit.

Siinä lauletaan tuoretta verta imevistä vampyyreistä, jotka syövät kaiken eivätkä jätä mitään. Ja vampyyreiden uhrien huudoista. Tulkinta ei ole vaikeaa: kansa oli rutiköyhää ja toisinajattelijoita vainosi kidutukseen turvautuva ja muun muassa Kap Verden saaristoon rakennetulle ”varman kuoleman” vankileirille heitä lähettävä poliisi PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado). Sensuuri iski välittömästi – valtaapitävät tunnistavat itsensä.

Afonso palasi 60-luvulla Mosambikiin perheensä kanssa. Siellä hän oli mukana teatteriproduktioissa ja teki muun muassa musiikin esitykseen Bertolt Brechtin Poikkeuksesta ja säännöstä. Hän suhtautuu siirtomaavaltaan kriittisesti ja joutuu ongelmiin PIDE:n vampyyrien kanssa.

60-luvun lopulla Afonso palasi Portugaliin. Hän oli jonkin aikaa opettaja, mutta hänet erotettiin. Vuonna 1971 julkaistiin Cantigas de Maio -albumi. Juuri tällä levyllä on Grândola Vila Morena. Se kertoo Grândolan kylästä, veljeyden maasta jossa kansalla on määräysvalta, ja jossa joka kulmassa on vastassa ystävä.

Vuonna 1973 PIDE vangitsi Afonson pariksi kuukaudeksi. Kului vuosi, ja Grândolasta tulee Neilikkavallankumouksen symboli. Se soitettiin radiossa merkiksi siitä, että vallankumous oli alkanut.*

Afonso kuoli vuoden 1987 helmikuussa pitkään sairastettuaan. Sitäkin surullisempaa on, että Afonson laulut ovat edelleen ajankohtaisia.

* Jos taustat kiinnostavat, lue Neilikkavallankumouksesta kertova Kansan Uutisten juttu.