Tilaa taiteelle! Helsinkiläis-maputolainen kuvataiteilija Membir

Istuttiin Tabacaria Tropicalin takaosassa pari päivää ennen vuodenvaihdetta. Ulkona satoi kaatamalla, juotiin teetä, puitiin viime vuoden tapahtumia ja niiden luomaa toivotonta tunnelmaa. Ja mietittiin tietysti erilaisia keinoja muuttaa asioita. Yksi kaveri muistutti, että myös taiteella on tärkeä merkitys. Se oli aika lohdullinen muistutus. Että myös kuvilla ja musiikilla ja kaunokirjallisella tekstillä on aina paikkansa, vaikka välillä ympäröivien tapahtumien rajuus luo olon, ettei niille ole sijaa.

Taide voi myös antaa voimia toimintaan: ei ole sattumaa, että monien kiivaiden yhteiskunnallisten muutosten aikana on tuotettu paljon kulttuuria. Esimerkiksi Mosambikissa monet vapaustaistelijat olivat myös runoilijoita. Pienemmässäkin mittakaavassa taiteella on merkityksensä. Se motivoi, inspiroi ja ravitsee myös mieltä: kun arkiajattelulta (tai sosiaalisen median kuohunnalta) saa hetken rauhan ja antaa sijaa taiteen herättämille tuntemuksille, mietteet alkavat liikkua isommissa sfääreissä.

Ajattelin, että tänä vuonna voisin lukea runoja ja käydä enemmän elokuvissa ja näyttelyissä. Mutta ihan ensimmäiseksi haluan antaa taiteelle tilaa blogissa esittelemällä yhden taiteilijan ja muutaman hänen työnsä. Membir on mosambikilainen, nykyisin Helsingissä asuva kuvataitelija. Hän oli Lissabonissa viime vuoden lopulla, koska hänen töitään oli esillä Vera-taidefestivaaleilla. Pyysin häntä visiitin aikana kertomaan työstään ja taustastaan.

32-vuotias taiteilija alkoi maalata vajaat kymmenen vuotta sitten Maputon Núcleo de Arte -taidekeskuksessa. Hän oli kasvanut lähipiirin taiteilijoiden, erityisesti Buchecan, työtä seuraten ja halusi kokeilla maalaamista itsekin. Bucheca opetti hänelle, mitä materiaaleja tarvittiin ja näytti, miten kangas pingotetaan kehyksen ympärille. Sitten hän vain käski Membirin alkaa maalata. Vaikka aloittaminen vähän hirvittikin, kokemus oli hyvä. Ja myöhemmin Bucheca sentään myös esimerkiksi neuvoi maalaustekniikoiden suhteen.

Ensin Membir halusi vain huvikseen maalata työn itselleen, oman kodin seinälle laitettavaksi. Mutta kun hän pääsi alkuun, maalaamisesta ei tullut loppua lainkaan.

Jatsia ja yllätyksiä

Työskentelyprosessi alkaa tyhjän kankaan kohtaamisesta. ”Joka kerta, kun aloitan uuden työn, huomaan että en osaa vielä mitään”, Membir kuvailee. Se tarkoittaa jatkuvaa oppimista ja horisonttien laajentamista. ”Jos jonain päivänä huomaan osaavani maalata, lopetan.”

Musiikki, etenkin jazz, on tärkeä osa työskentelyprosessia. Membirillä ei ole yleensä suunnitelmaa, kun hän ryhtyy uuden työn maalaamiseen. Hän haluaa antaa työn yllättää. Valmiin työn hän tunnistaa siitä, että se alkaa puhutella tekijäänsä. Se on kaikista tärkeintä. ”Jos työ ei kommunikoi tekijänsä kanssa, ei se puhuttele ketään muutakaan.”

Silloin myös ilmaantuu usein valmiin työn nimi. Ei kuitenkaan aina: joskus teosta ei voi nimetä. Vaikka nimi voi vihjatakin siihen, mitä työssä voi nähdä, Membir ei katsojien tulkintaan puutu. ”Abstrakti työ antaa mahdollisuuksia nähdä monenlaisia asioita”, hän sanoo ja kertoo pitävänsä siitä, kun katsojat tulkitsevat hänen töitään.

Maalaaminen on osallistumista

Membirin maalaukset ovat myös kommunikaation tarpeen tulosta. Taide syntyy kokemuksista ja niiden synnyttämästä ilmaisutarpeesta. ”Jokainen taiteilija on aikansa tuote, taiteilijat eivät ole irrallaan ympäröivästä maailmasta yksinäisenä saarekkeenaan.”

Ulkoiset tapahtumat väistämättä tulevat työhön mukaan. Siinä näkyvät myös yhteiskunnalliset tapahtumat, eivät ainoastaan henkilökohtaiset. Valmiin työn ja katsojien suhde on myös tärkeä. ”Työ on minun, mutta teen sen maailmalle.”

Membirille kuvataide on myös tapa osallistua. Maalaaminen on keino pohtia ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Se on tapa ilmaista asioita, joita ei voi pukea sanoiksi.

Tulevaisuudensuunnitelmat ovat selkeät. Membir aikoo jatkaa maalaamista ja oppimista, ehkä myös kokeilla uusia ilmaisumuotoja. Suomeen sopeutuminen on hyvällä mallilla ja kielikin sujuu. Materiaaleja on helpompi hankkia kuin Mosambikissa ja muiden taiteilijoiden töihin tutustuminen Helsingin gallerioissa on osa oppimisprosessia. Hän toivoo voivansa laittaa töitään näytille myös Suomessa.

Lisää Membirin töitä ja tietoa löytyy hänen Facebook-sivuiltaan.

Membirin yhteystiedot:
0451591333
mafelhesanamembir@yahoo.com.br

Kuvat töistä julkaistu taiteilijan luvalla.

Mia Couto ja mosambikilainen kirjallisuus

Booker-uutisten kunniaksi seuraa vielä toinen juttu Mia Coutosta ja mosambikilaisesta kirjallisuudesta. Kirjoitin jutun aiempaan blogiini vuonna 2013.

Kirjamatka Mosambikiin

Maputo tuntuu jo vähän unelta. Olenko oikeasti kävellyt Intian valtameren rannalla kuudelta aamulla? Matkasta on reilu vuosi, mutta ajatukset ovat Maputossa hyvin usein. Niin tänäänkin.

Maputoon ja Mosambikiin voi matkustaa kirjallisestikin, ja vieläpä suomeksi. Kuvat ovat mukana sillä verukkeella, että ne voivat elävöittää kirjamatkailua. Eivät suinkaan siksi, että ruokkisin niillä kaipuutani. Teksti juhlistakoon myös Mosambikin itsenäisyyttä, joka saavutettiin 25.6.1975. Mosambik oli Portugalin siirtomaa.

Mosambikilaisen kirjallisuuden suurin nimi on Mia Couto. Kirjoitin hänestä jo aiemmin, sillä hän voitti hiljattain Camões-palkinnon. Se on portugalinkielisen kirjallisuuden merkittävin tunnustus. Hänen töistään kaksi on ilmestynyt suomenkielisinä käännöksinä: Flamingon viimeinen lento vuonna 2001 (O Último Voo do Flamingo, 2000)  ja Plumeriaveranta vuonna 2006 (A Varanda do Frangipani, 1996). Molemmat on kääntänyt Sanna Pernu ja kustantanut Like.

Muita mosambikilaisia kirjailijoita, kuten Paulina ChizianeaJoão Paulo Borges CoelhoaLucílio Manjatea tai Ungulani Ba Ka Khosaa, ei ole suomeksi vielä käännetty. Msaho-nimisessä kokoelmassa on suomennettuja tekstejä mosambikilaisilta kirjailijoilta eri aikakausilta. Englanniksi voi ainakin lukea Chizianen Niketchen, Craveirinhan runoja on julkaistu suomeksi ruotsiksi, venäjäksi ja italiaksi. Mosambikiin voi kirjamatkailla myös Henning Mankellin avulla.

Vuonna 1955 syntyneen Couton vanhemmat ovat Portugalista, mutta kun monet muut portugalilaistaustaiset lähtivät maasta sen itsenäistymisen kynnyksellä, mies osallistui toimittajana itsenäisyystaisteluun. Hän tuntee maan ja sen ihmiset perinpohjaisesti ja on biologina vieraillut pikkuruisissa kylissäkin. Couton työn arvo kirjailijana on suuri, sillä hän välttää afrikkalaisen kirjallisuuden kyseenalaiset kliseet ja välittää ”tavallisten” mosambikilaisten näkökulmaa maailmaan, tekemättä siitä kuitenkaan eksoottista erilaisuutta.

Flamingon viimeinen lento tapahtuu Couton luomassa Tizangaran kylässä. Siellä sisällissodan jälkeen rauhaa turvaamassa olevat YK:n sotilaat alkavat räjähdellä ja vain heidän sukupuolielimensä jäävät jäljelle. Mystistä! Kuten kirjassa todetaan, heti kun muutama ulkomaalainen kuolee, paikalle kutsutaan ulkomaalaisia selvittelemään asioita. Kun paikallisia kuolee, se ei kiinnosta ketään. Asioita tulee ratkomaan YK:n italialainen Massimo Risi, jolle nimitetään kääntäjä. Koko romaani esitetään kääntäjän kirjoittamana. Alkujaan Risi haluaa vain suoriutua tehtävästään, eikä ymmärrä Tizangaran maailmaa. Kääntäjästä tulee kuitenkin ennen kaikkea kulttuurinen kääntäjä (molemmat puhuvat portugalia, joskin Tizangarassa, kuten oikeastikin Mosambikissa, puhutaan myös muita paikallisia kieliä). Hän onnistuu saamaan Risin ymmärtämään paikallisia korruptoituneiden johtajien sijaan. Lopulta hän jää Tizangaraan eikä kykene kirjoittamaan tapahtumista raporttia. Sen voi katsoa merkitsevän länsimaisen maailmankuvan kyseenalaistamista ja sitäkin, että tapahtumista ei voi kirjoittaa länsimaiseen rationaalisuuteen istuvaa selvitystä.

Afrikkalainen kirjallisuuden ajatellaan usein kommentoivan kolonialismia ja sen perintöä, mutta Flamingon viimeinen lento kommentoi kriittisesti ennen kaikkea globalisaation nurjia puolia. Miinojen poistosta voi tulla rahastuskeino korruptoituneille ja YK:n sotilaat ovat ylimielisiä nilkkejä. Osansa saa lisäksi länsimainen ”hyväntekeväisyys”. Järjestöille esitellään köyhyyttä ja kurjuutta, jotta varoja tulee varmasti jatkossakin. Flamingon viimeinen lento myös näyttää, kuinka länsimainen maailmankatsomus on vain yksi muiden joukossa, ja miten ymmärtämällä muita maailmankatsomuksia voi oppia paljon. Jopa niin paljon, että ei enää halua palata vanhojen ajatusmallien pariin. Niin käy Risille.

Plumeriaveranta taas muistuttaa jollain tavalla jopa dekkaria. Se tapahtuu portugalilaisten rakentamassa linnoituksessa ja sen ympäristössä. Siitä on tullut vanhainkoti. Romaanin kertoja on kuollut Ermelindo Mucanga, jonka henki asettuu vanhainkodin johtajan kuolemaa tutkivaan poliisiin. Kuolema onkin keskeinen teema romaanissa ja taas Couto osoittaa, kuinka rajoittuneita länsimaiset näkemykset kuoleman lopullisuudesta ovat. Persoonallisuudetkin limittyvät: samassa henkilössä voi olla läsnä kaksi persoonaa, kuten Couton kirjallisuutta tutkinut Phillip Rothwell huomauttaa. Sama lapsi voi syntyä useaan kertaan ja ikä voi kulkea moneen suuntaan – tai olla kulkematta mihinkään. Huomio kiinnittyy myös siihen, että vanhusten maailmassa kukaan ei omista mitään, joten varkauksiakaan ei ole. Neokolonialismin ja -liberalismin vaikutuksiakin romaani kommentoi.

Couto tuo myös esiin näkökulmia, jotka liittyvät luontoon. Esimerkiksi Flamingon viimeisessä lennossa rukoilijasirkka edustaa jo kuollutta henkilöä, joten sitä on kohdeltava kunnioittaen. Lukijan ei tarvitse taipua ajattelemaan, että hyönteisissä voi asustaa henkiä, mutta suhtautumisesta luontoon ja luonnonvarojen kunnioittamiseen Couton esittelemät näkökulmat voivat herättää uusia ajatuksia. Rothwell huomauttaa myös, että Couton tuotannon voi nähdä paikoin myös kyseenalaistavan länsimaisia, Mosambikissakin omaksuttuja kaavamaisia näkemyksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudestakin. Oletetut ”totuudet” saavat kyytiä. Painavista asioista huolimatta Couton romaanit ovat hauskoja, usein hulvattomiakin.

Couton tyyliä kuvaillaan usein maagiseksi realismiksi. Couton portugali heijastaa ongelmia, jotka liittyvät eurooppalaiseen kielen käyttöön Afrikasta kirjoitettaessa. Hän muokkaa eurooppalaista kieltä, jotta se taipuisi paremmin mosambikilaisen maailman kuvaamiseen. Samalla hän tulee osoittaneeksi kunnioitusta mosambikilaisille, jotka käyttävät virallista kieltään luovasti. Maassa puhutaan laskutavasta riippuen paria kymmentä bantukieltä ja portugali on hyvin harvan mosambikilaisen äidinkieli. Plumeriaverannassa todetaan, että kun on saanut koulutuksen kielellä, joka ei ole äidinkieli, se johtaa siihen, että sana ja ajatus eivät ikinä kohtaa.

Mia Couto: O Último Voo do Flamingo (2000)
Caminho, 2004
Suomennos: Flamingon viimeinen lento

Mia Couto: A Varanda do Frangipani (1996)
Caminho, 2000
Suomennos: Plumeriaveranta

Phillip Rothwellin tutkimus Couton romaaneista on nimeltään A Postmodern Nationalist: Truth, Orality, and Gender in the Work of Mia Couto (2004).

Mia Couto ehdolla Booker International -palkinnon saajaksi

Mosambikilainen kirjailija Mia Couto on ehdolla vuoden 2015 kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi. Ehdokkaita on 10, aiemmin palkinnon ovat voittaneet esimerkiksi vuonna 2013 Nobelin saanut Alice Munro, Philip Roth ja Chinua Achebe.

On mahtavaa, että nimenomaan mosambikilainen Couto on ensimmäinen portugaliksi kirjoittava Booker International -ehdokas. Ja se on mahtavaa, että ehdolla on niin hyvä kirjailija. Ja se, että palkintoa tavoittelee tyyppi, jonka tunnen! Haastattelin Coutoa väitöskirjaani varten Maputossa keväällä 2012.

Booker-sivustolla Coutoa (s. 1955) kuvaillaan portugalinkielisen Afrikan merkittävimmäksi kirjailijaksi. Couton kirjoissa on sivuston mukaan läsnä maaginen realismi, ja niillä on vahva yhteys Mosambikin poliittisiin tapahtumiin, kieliin ja kertomuksiin. Niitä on julkaistu yli 20 maassa. Hänen Sleepwalking Land -kirjansa on äänestetty yhdeksi Afrikan 1900-luvun parhaista kirjoista. Couto työskentelee Maputossa biologina.

Sanna Pernu on suomentanut kaksi Couton kirjaa: Plumeriaverannan sekä Flamingon viimeisen lennon.

Onnittelin Mia Coutoa aikaisemmassa blogissani, vuoden 2013 kesäkuussa. Tuolloin Couto oli voittanut portugalinkielisen kirjallisuuden merkittävän palkinnon, Prémio Camõesin. Viime vuonna hän voitti Neustadt-palkinnon.

Mia Couto ja mosambikilainen kirjallisuus -bloggauksen lukemalla voi perehtyä pariin Couton romaanin ja mosambikilaiseen kirjallisuuten.

Onnea, Mia Couto!

Ja anteeksi, että olen myöhässä. Mutta kun mosambikilainen kirjailija voitti portugalinkielisen kirjallisuuden tärkeimmän palkinnon, tätä blogia ei vielä ollut. Camões-palkinnon voittaja julkaistiin viime kuun lopulla ja Couto vastaanotti sen tällä viikolla.

Olen viettänyt pitkiä aikoja Couton parissa: käsittelen väitöskirjassani hänen O Último Voo do Flamingo -kirjaansa. Se on käännetty myös suomeksi. Käännös on nimeltään Flamingon viimeinen lento.

Palkinto ei ollut yllätys, sillä Couto on taitava ja suosittu kirjailija. Palkintoa vastaanottaessaan hän mainitsi, että haluaa jakaa palkintonsa ”anonyymien mosambikilaisten” kanssa, jotka on unohdettu.

Kirjoissaan ja muissa teksteissään hän kiinnittää huomiota näiden ihmisten filosofioihin ja maailmankuvaan, jotka poikkeavat länsimaisesta ajattelusta. Ne ovat jääneet länsimaisen ajattelun jalkoihin, joka näyttäytyy ainoana pätevänä tapana katsella maailmaa. Samalla tuhlautuu paljon tietoa ja kokemuksia, joista voisi olla hyötyä muillekin. Tällaista ajattelua hän kutsuu viimeiseksi rasismin jäänteeksi, jota vastaan ei ole vielä alettu taistella. Kuulostaa ehkä raskaalta, mutta viestin perillemenoa edesauttaa se, että Coutolla on loistava huumorintaju.

Uutinen palkinnosta ilahdutti kyllä myös siksi, että Couto on niin hyvä tyyppi. Olin jossain vaiheessa kyllästynyt siihen, että aina kun Mosambikissa tapahtui jotain, Portugalin media otti yhteyttä Coutoon ja Couto kertoi näkemyksensä. Mielipide muuttui viime vuonna Maputossa, kun haastattelin häntä ja olin hänen viimeisimmän kirjan julkistamistilaisuudessa. Hän on viisas, sydämellinen ja vaatimaton. Menestyneet julkkikset eivät aina ole sellaisia. Couto vaikuttaa myös aidosti kiinnostuneelta käyttämään asemaansa muiden olojen kohentamiseen.

Toivottavasti palkinnon myötä häntä kuunnellaan ja luetaan entistä tarkemmin.

Vielä kerran Mosambikiin: Borges Coelhon Yön kuningattaret

Kylläpä kesti, sekä kirjan lukeminen että bloggaamaan palaaminen. João Paulo Borges Coelho meni julkaisemaan romaanin kun kuvittelin, että kaikki kirjat väitöskirjaa varten oli jo luettu. Kirjan nimi on Rainhas da Noite eli Yön kuningattaret. Lähtökohta ei siis ollut paras mahdollinen, ja jonkinlainen lukukatastrofihan siitä seurasi.

Kirja kertoo kirjan kirjoittamisesta. Esipuheessa kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, miten kirjailija saa Maputon kaduilla kirjoja myyvältä mieheltä kaupan päällisiksi vanhan päiväkirjan. Sen kirjoittaja on portugalilainen rouva, joka muuttaa Moatize-nimiseen kaivoskaupunkiin Mosambikissa miehensä töiden vuoksi. Tekstissä kulkevat lomittain päiväkirjateksti ja kirjoittajan kommentit, joista muodostuu jatko-osa rouvan päiväkirjalle. Tuntua siitä, että kyseessä on ”tosi”tarina, lisäävät kirjan (surkean laatuiset mustavalkoiset) kuvat päiväkirjasta ja maisemista. Mielenkiintoinen asetelma siis!

Mutta kuten kirjassa kerrotaan, siirtomaissa asuvien naisten elämä oli hyvin rajoittunutta. Palvelusväki hoiti kaikki asiat siivouksesta ruoanlaittoon ja lastenhoitoon. Niinpä naisilla ei ollut juuri tekemistä. Joskus palvelusväki joutui isäntäväen toimien vuoksi kärsimään. Siitäkin kirjassa on kyse. Ja yhteiseksi oletettujen sosiaalisten normien rikkomisesta. Jos kirjaa on uskominen, naiset vatvoivat toistensa elämiä jatkuvasti ja ystävyysuhteetkin olivat laskelmoituja ja epävakaita.

Jonkinlaisia stereotypioita voi aistia siinäkin, että naiset ovat enemmän tai vähemmän henkisesti epätasapainoisia ja heidät kuvataan ylettömän kiinnostuneina toistensa mielenliikkeistä ja tunne-elämästä. Se kyllä paljastuu, että heilläkin oli roolinsa tapahtumien kulussa ja että näkökulmaa kolonialismiin voi laajentaa kirjoittamalla näistä naisista. Sinänsä siis oli kiinnostavaa lukea siirtomaavallasta naisten näkökulmasta.

Keskiössä on myös päiväkirjan kirjoittajan kotiapulainen, kirjoitusaikaan nuori mies. Päiväkirjan ostaja sattumalta kohtaa hänet, nyt jo vanhan herran, kaupungilla ja paikoin ahdistellenkin alkaa puristaa häneltä näkemyksiä ja lisätietoja. Entisen kotiapulaisen tarinan kautta paljastuu, miten palvelusväen ja heidän isäntiensä suhteet voivat olla hyvinkin moniulotteisia ja ailahtelevia. Siinä mielessä kirjalla on yhteistä saman kirjailijan aiemman romaanin As Visitas do Dr. Valdez kanssa.

Ja ne ongelmat: luin lyhyissä pätkissä ja jouduin aina uudestaan aloittaessani miettimään, kumpi nyt oli äänessä – mies 2010-luvun Maputossa vai nainen siirtomaavallan aikaisessa Moatizessa. Heillä on hyvin samantapainen kirjoitustyyli. Huolimatta siitä, että päiväkirjan kirjoittajan kautta Moatizen naisten (sielun)elämää kuvataan tarkasti, heihin ei oikein pääse tutustumaan. Kotiapulainenkin jää jotenkin etäiseksi, apuvälineeksi päiväkirjan lukijan tiedonjanoon.

Loppujen lopuksi mieleen jäi kysymys siitä, onko teksti myös osaltaan kommentti siihen, miten kirjailija ikään kuin käyttää hyväkseen ihmiskohtaloita ja luo niistä omia tulkintojaan. Tulkintaa kirjailijan ahnaudesta tukevat tämän useat kuvailut niin arkiston henkilökunnan (hän käy aikakauden dokumentteja läpi tiedonmurusten toivossa) ja kotiapulaisen suhteen: hermot menevät, kohtelias on vaikea olla ja välillä tekee mieli käydä käsiksikin. Kirjoittajan kommentit myös paljastavat halun lukea yhtenäisiä tarinoita ja sitoa yhteen kaikki tarinanpätkät, mihin päiväkirja ei yksinään anna mahdollisuutta. Siinä mielessä kirjan voi nähdä dialogina eri kirjoittamisen lajien välillä. Kiinnostava ulottuvuus on myös se, että esipuheessa tuntuu olevan äänessä itse kirjailija Borges Coelho, joten lukija joutuu arvioimaan, onko romaaninkin nykyhetken katkelmat luettava hänen merkintöinään vai ei.

Sitäkin tuli mietittyä, miten mielentila vaikuttaa lukukokemukseen. Olisinko jossain toisessa tilanteessa innostunut kirjasta? Entä sitten se, mitä kirjailijalta odottaa esimerkiksi henkilökuvauksen saralla? Onko kirja suunnattu niille, joilla on lähempiä yhteyksiä kuvattuihin tilanteisiin ja siksi se tuntui minusta etäiseltä? Kirjasta löytyi vähän arvioita, mutta ne olivat kaikki positiivisia.

Uskaltaisin sanoa, että kirjasta olisi saanut paljon paremmankin. Lukemisesta tulee tuskallista, kun päätyy miettimään, miten vähällä vaivalla sitä olisi voinut korjailla. Mosambikilaiset kirjailijat julkaisevat kirjoja tiuhaan tahtiin, eikä varsinaisia kustannustoimittajia ole.

João Paulo Borges Coelho: Rainhas da Noite (2013)
Caminho, 2013

Mafalalaisen José Craveirinhan Xibugo

Käsillä olevat mosambikilaiset romaanit on jo luettu, mutta maan kuuluimman runoilijan José Craveirinhan (1922-2003) kokoelmaa Xibugoa en ollut vielä kokonaan lukenut. Se ilmestyi vuonna 1964 ja sen runot on kirjoitettu 50-luvulla ja 60-luvun alussa.

Xibugo tarkoittaa sotatanssia. Craveirinhasta on syytä blogata siksikin, että hän kirjoitti Mafalalassa ja mainitsee kaupunginosan runoissaankin.

Craveirinha kirjoitti elämänsä eri vaiheissa monenlaisia runoja. Xibugossa näkyy eniten négritude: siirtomaavallan luomat afrikkalaisuuteen yhdistetyt negatiiviset piirteet kielletään, tai paremminkin käännetään positiivisiksi. Teoksen nimirunossa vuodelta 1958 viitataan Afrikkaan äitinä ja kuvaillaan nuotion ympärillä rummutuksen tahdissa yläruumis paljaana tanssivia miehiä. Sotatanssi näyttäytyy arvokkaana ja ikiaikaisena perinteenä.

Kokoelman kuuluisin runo lienee Grito negro eli musta huuto. Se paljastaa, että jo tässä vaiheessa (Mosambik itsenäistyi vasta vuonna 1975) Craveirinhan runot ottivat kantaa kolonialismin vääryyksiin. Siinä minäkertoja huutaa olevansa hiiltä, joka brutaalisti kaivetaan maasta ja joka palaa hyväksikäytettynä. Runo on suunnattu päällikölle, joka tekee hiilestä kaivoksensa.

Xibugossa on runsaasti viittauksia paikannimiin ja jokiin. Lisäksi teksteissä on runsaasti sanoja Mosambikin kymmenistä kielistä. Tuohon aikaan Mosambik oli virallisesti Portugalin maakunta eikä suoranainen siirtomaa, ja tätä logiikkaa seuraten mosambikilaiset kielet ja joet olivat portugalilaisia kieliä ja jokia. Näin mosambikilainen runouskin oli portugalilaista runoutta paikallisten sävyjen kera – niitä silloiset kriitikot pitivät suotavinakin. Craveirinha kuitenkin tuo sanoja niin paljon tekstiin mukaan, että ne lakkaavat olevat silkkaa paikallisväriä. Sen sijaan niillä on tekstin ymmärtämisen suhteen tärkeä rooli. Niinpä Craveirinha tuo kolonialismin konfliktin tekstin tasolle.

Craveirinhan vaiheet runoilijana kertovat poliittisten muutosten pyörteistä Mosambikissa. Hän joutui Portugalin pahamaineisen turvallisuuspoliisi PIDEn pidättämäksi syytettynä Mosambikin vapautusliikkeeseen kuulumisesta. Myöhemmin hän joutui oikeudenkäyntiin itsenäisessä Mosambikissa, sillä hänen runoutensa ei ollut tarpeeksi vallankumouksellista.

Négritudeakaan ei arvostettu, sillä uudet johtajat alleviivasivat vanhojen perinteiden hylkäämistä edistyksen nimissä. Lopulta hänet julistettiin kansalliseksi sankariksi.

Craveirinhan runoja on suomennetuina Msaho -antologiassa, josta on kirjoitettu Tahaton lueskelija -blogissa.

José Craveirinha: Xibugo (1964)
Alcance editores, 2008

Vapauden maku – As Visitas do Dr. Valdez

Kävin haastattelemassa kirjailija João Paulo Borges Coelhoa hänen kotonaan Maputossa. Istuimme hänen terassillaan vehreässä puutarhassa. Kun hänen puutarhurinsa lähti kotiin työpäivän päätteeksi, kirjailija huikkasi hänelle tavallisen ”huomiseen” -toivotuksen, mutta lisäsi perään vielä miehen nimen – ja nimitti tätä herraksi. Herroittelu (kuten rouvittelu, neidittely ja tohtorittelukin) on täysin tavallista portugalinkielisessä maailmassa. Mutta Mosambikissa palvelusväkeä kohdellaan harvoin niin ja siksi tilanne painui mieleen.

Tilanne tuli uudelleen mieleen, kun luin Borges Coelhon palkittua romaania As Visitas do Dr. Valdez (2004). En aikonut kirjoittaa kirjasta blogiin lainkaan, sillä sitä ei ole käännetty suomeksi, eikä englanniksikaan. Mutta en sittenkään malta olla kirjoittamatta.

Olen lukenut suurimman osan julkaistuista mosambikilaisista romaaneista (mikä ei ole mikään urotyö, sillä varsinaisia mosambikilaisia romaaneja on ilmestynyt vasta 80-luvulta asti ja kirjailijoitakaan ei ole kovin monia), mutta en ole varauksetta pitänyt mistään niistä. Ne ovat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita, mutta monesti henkilöt ovat jääneet etäiseksi, kirjat vaikuttaneet hätäisesti kirjoitetuilta tai ne eivät vain ole herättäneet kummempia tunteita. Kyseessä ei näköjään kuitenkaan ole ollut se, että olen lukenut kirjat tutkimusta ajatellen.

Nyt, kun lukematta on enää muutama romaani, tuli vastaan kirja, jonka olisin toivonut lukeneeni jo kauan sitten. Tuskailin etukäteen juuri tämän kirjan lukemista, sillä Borges Coelhon muut kirjat ovat jääneet etäisiksi. Mutta tämä olikin jotain aivan muuta: sen juoni on nerokas ja henkilöt kuvattu tavalla, joka saa kolmekymppisen suomalaisnaisen samaistumaan nuoreen mosambikilaiseen mieheen ja hänen emäntiinsä, ikääntyneisiin rouviin – vaikka tapahtumatkin sijoittuvat 70-luvulle tai kauemmaksi. Kirjan maailmasta ei oikein haluta poistua, saati sitten tarttua seuraavaan kirjaan.

Sá Caetana ja Sá Amélia muuttavat Ibon saarelta Beiran kaupunkiin ja tuovat mukanaan kotiapulaisensa, nuoren Vicenten. Rouvat ovat kauniin Ana Bessan lapsia, jonka isä oli portugalilainen ja äiti merenrannasta simpukoita elääkseen kerännyt paikallinen nainen. Ana peri isänsä omaisuuden, jonka turvin perhe eli mukavasti Ibon saarella. Sekä naisten ja Vicenten perheen aiempia vaiheita kuvataan takaumissa. Nykyhetkessä nuori Vicente auttaa sairastuneen, enimmäkseen muissa maailmoissa, ajoissa ja paikoissa mielessään harhailevan Sá Amélian hoidossa. Hän auttaa rouvan kylpyyn, pesee tämän selän ja kärsivällisesti siivoaa lattialta tämän kaatamat keittolautaselliset. Sá Caetanaa ärsyttää pojan tapa vihellellä, mutta hän arvostaa tämän kykyä piristää Sá Améliaa, jonka kanssa hän laulaa vanhoja lauluja kotiseudulta.

Naiset eivät sopeudu kaupunkiin, vaan linnottautuvat asuntoonsa. Sá Amélia alkaa kaivata Tohtori Valdezin vierailuja. Sá Caetana ei tiedä miten toteuttaa siskonsa hankala toive – portugalilainen tohtori oli kuollut jo vuosia sitten. Hyväsydäminen Vicente saa hämmentävän idean: hän esittäisi Tohtori Valdezia. Hän pukeutuu polvihousuihin, liimaa kasvoilleen pumpulia viiksiksi ja soittaa sisarusten ovikelloa. Ja Sá Amélia ottaa esityksen täydestä ja ilahtuu vierailusta. Sá Caetanaa taas raivostuttaa se, että Vicente istuu ensimmäistä kertaa sohvalla ja vieläpä röyhkeästi hyväksyy hänen keittämänsä ja tarjoilemansa teekupillisen. Sá Amélia jopa ottaa puheeksi Sá Caetanan hankalan suhtautumisen palvelijaan.

Kuvailu siitä, miten Vicente muuntautuu uskottavaksi Tohtori Valdeziksi on antoisaa luettavaa. Hän muuttaa eleitään, puhetapaansa ja asentoaan. Hänen näkökulmastaan muuntautuminen ei ole pelkkää matkimista, vaan hän muun muassa käy dialogia Valdezin kanssa. Muuntautumisen kuvailusta tulee etäisesti mieleen Jean Rouchin Ghanassa kuvattu lyhytelokuva Hullut mestarit (Les maîtres fous, 1954). Siinä kuvataan Hauka-riittejä, jossa transsissa olevat afrikkalaiset jäljittelevät siirtomaaherrojen seremonioita ja samalla tekevät niistä naurunalaisia. Niiden on usein tulkittu olevan eräänlainen vastarinnan muoto.

Vihdoin Sá Caetanakin keskustelee Vicenten/Tohtori Valdezin kanssa lähes unohtaen juttelevansa palvelijansa kanssa. Lopulta seuraa kuitenkin väistämätön yhteenotto ja Vicente riisuu viiksensä ja silmälasinsa keskellä olohuonetta. Mutta kukaan ei ole huomannut, että Sá Amélia on hiljalleen sokeutunut. Kiistan jälkeen hän rauhoittelee siskoaan ja tohtoria ja käyttäytyy kuin ei olisi huomannut mitään. Kun Sá Caetana aiemmilla visiiteillä oli kieltäytynyt tarjoilemasta ”tohtorille” tämän pyytämää olutta, lopulta hän myöntyy.

Vicente ei tiedä, miten suhtautua emäntänsä eleeseen. Vanha rouva kaataa hänelle lasillisen ja ojentaa sen hänelle. Lopulta Vicente juo ensimmäisen kulauksen hitaasti, antaa juoman viipyä suussaan ja maistelee sen metallista viileyttä. Hän ei kuitenkaan juo lasia tyhjäksi, kunnioituksesta vanhaa emäntäänsä kohtaan. Tohtorin lähdettyä Sá Amélia yllättäen kiittää siskoaan siitä, että tämä lopulta tarjoili oluen ”pojalle”, miksi he palvelijaansa usein kutsuvat.

Ei ole sattumaa, että Tohtori Valdezin kautta käydään keskustelua niin menneestä, kuin palvelijan ja hänen emäntiensä suhteesta. Samaan aikaan itsenäisyystaistelu etenee ja lopulta maa vapautuu kolonialismista. Romaanissa kuvaillaan kiehtovasti ja uskottavasti, miten Vicente hiljalleen tutustuu kaupunkiin ja aikuistuu, säilyttäen kuitenkin kunnioituksensa vanhoja rouvia kohtaan. Lopulta Vicente jää ilman emäntiään, sillä Sá Amélia kuolee ja Sá Caetana lähtee Portugaliin. Lukijalle jää huoli ja toive siitä, että Vicente pärjää. Tekisi mieli pyytää Borges Coelhoa kirjoittamaan jatko-osa tai ainakin vakuuttamaan, että hänen luomalleen henkilölle ei käy huonosti.

Kysymys ”palvelusväestä” ei ole vieläkään ratkennut, vaikka palveltavien ihonväri on muuttunut. Heidän olemassaoloaan puolustetaan työllistämisnäkökulmalla, mutta se ei selitä sitä, että heitä edelleen kohdellaan lähes kuten kolonialismin aikaan. Vaikka Borges Coelho kieltää ottavansa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin romaaneissaan, häntä kuitenkin ottaa esille yhden mosambikilaisen yhteiskunnan tabun – maltillisesti ja saarnaamatta. Kotiapulaisten ja vartijoitten kohtelusta ollaan tavallisesti vaiti.

As Visitas do Dr. Valdez on niitä kirjoja, joita aion kuljettaa mukana ja lukea uudelleen. Niitä on hyvin vähän.

João Paulo Borges Coelho: As Visitas do Dr. Valdez (2004)
Leya, 2010