Sankaritoimittajan valkoinen katse

Ensimmäistä kertaa Cova da Mouraan tullut vieras kertoi kuulleensa siitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua naapurustossa järjestetyissä elokuvailloissa on käyty. Sen korkea taso oli kuulemma yllättänyt hänet. Hän vielä kertoi, että aikoi antaa oman panoksensa tähän keskusteluun ja haluavansa auttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Illallisen mittaan selvisi, että vieras oli toimittaja. Tässä kohdin puheeksi tuli se, että hän voisi ”auttaa” myös toimittajan roolissa.

Lähtökohta oli ilmeisen hyväntahtoinen. Siinä myös näkyy se yleinen asetelma, jossa Cova da Mouran kaltaisia paikkoja lähestytään avun tarpeen kautta, ystävällisesti, mutta alentuvasti. Tavallista on myös se, että halutaan jakaa omaa tietämystä ja kokemusta muille, mutta harvemmin tulee mieleen, että voisi itse olla kuuntelijan ja oppijan asemassa. Jotkut vieraat vaikuttavat mieltävän jo läsnäolonsa ja mielenkiintonsa jaloksi teoksi.

Siinä vaiheessa ruokajuoma oli kuitenkin mennä väärään kurkkuun, kun illallisvieras sanoi olevansa kiinnostunut ennen kaikkea minun tarinastani. Että olisi kiinnostavaa, miten suomalainen, tohtoriksi väitellyt valkoinen nainen on päätynyt moiseen paikkaan. Periaatteessa kyllä ymmärrän, että asetelma on herkullinen. Etenkin, jos haluaa luoda vastakkainasetteluja korostavan kertomuksen. Mutta onhan se myös ongelmallinen: pahamaineista lähiötä halutaan lähestyä Portugalissa muualta tulleen valkoisen näkökulmasta. Sekin on kuvaavaa, että tämä katse lienee lähellä sitä katsetta, jonka valkoiset portugalilaiset pahamaineiseen lähiöön kohdistavat, siitä huolimatta että he jakavat esimerkiksi kansalaisuuden ja kielen sen enemmistön kanssa.

Valkoinen katse (white gaze) on läsnä myös silloin, kun median käsittelyyn nousee ”uusia” aiheita, kuten kulttuurinen omiminen tai vaatimus inklusiivisuudesta. Ne nähdään ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että nyt tässä ollaan menettämässä oikeuksia. Niitä ei nähdä mahdollisuutena korjata toimintaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vastuu siitä, että juttu ei ylläpidä valkoista etuoikeutta, vie tilaa negatiivisella tavalla eikä puhu muiden puolesta tuntuu myös siirtyvän usein haastateltavalle. Valtamedia ei sitä tässä mielessä yleensä ota. Se saattaa lopulta johtaa vaikeuksiin hankkia haastateltavia.

Stereotypioita toistavat toimittajat

Muutama vuosi sitten en välttämättä olisi torjunut ideaa haastattelusta yhtä nopeasti. Vuodet Cova da Mourassa ovat opettaneet paljon journalismista. Ongelmalliset lähestymistavat voi jakaa kahteen. Toinen on hyväntahtoinen, mutta toiseuttava, ja paljastaa, miten journalismin kuluttajina nähdään toimittajan näkökulman ja aseman jakavat ihmiset, eikä esimerkiksi pahamaineisessa lähiössä asuvat ihmiset. Näissä jutuissa ensin kerrotaan siitä, miten ”afrikkalainen naapurusto” Cova da Moura on pahamaineinen, sitten todetaan, että maine taitaa olla vähän liioiteltu. Usein jutun keskiössä ovat myös toimittajan tunnelmat ja kokemukset, joihin lukijan oletetaan samaistuvan. Nämä tyypit usein haluavat purkaa myyttejä ja kokevat olevansa hyvällä asialla.

Toinen lähestymistapa on sensaatiohakuisempi. Silloin Cova da Mourasta puhutaan slummina tai favelana. Tai molempina. Näissä jutuissa on joskus täysin keksittyjä elementtejä ja niitä julkaistaan usein silloin, kun uutisrintamalla on hiljaista. Molemmat lähestymistavat korostavat eroja ja ylläpitävät niin sanottua valkoista katsetta.

Ja sitten oli myös se muuan eurooppalainen (ei suomalainen eikä portugalilainen) toimittaja, joka tutun tutun kautta pyysi apua jutuntekoon Cova da Mourassa. Hän vakuutti olevansa vastuullinen, ja itse jutunteko alkoi ihan kivasti. Sain järkättyä haastatteluja, reportteri kohteli ihmisiä ystävällisesti. Mutta sitten alkoi kaduttaa, kun hän oletti, että asukkaille on kunnia-asia esitellä vapaa-ajallaan naapurustoa vieraille englanniksi ja soitella keskusteluissa esiin nousseiden potentiaalisten haastateltavien perään. Minä sain samasta hommasta vähemmillä taustatiedoilla ja asiantuntemuksella korvauksen, vaikkakin pikkuruisen.

Kun vielä näin, miten juttua promottiin kertomalla toisen naapuruston asukkaista, jotka eivät tajua, miksi heidän kotejaan puretaan ja heitä häädetään kadulle, päätin etten enää ikinä tee mitään vastaavaa. Nämä asukkaat, jotka nyt näyttäytyivät avuttomina uhreina, olivat todellisuudessa hyvin perillä dynamiikasta häätöjen taustalla. He olivat myös organisoineet vaikka minkälaista toimintaa oikeuksiensa puolustamiseksi ja käyneet paperisotaa paikallishallinnon kanssa. On houkuttelevaa lisätä jännitettä ja draamaa, kun tietää ettei joudu sanomisistaan asianomaisille vastaamaan.

Median dekolonisaatio

Bloggauksen otsikko on myös itsekriittinen. Tämän blogin kirjoittamisen suurimmat haasteet liittyvät juuri näihin kysymyksiin, vaikka bloggaaminen ja toimittajan työ eivät sama asia olekaan. Samanlaisia kysymyksiä oli usein mielessä väikkäriä kirjoittaessa, sillä se käsitteli mosambikilaista kirjallisuutta. Voiko tällaisista paikoista edes kirjoittaa toistamatta ongelmallisia asetelmia?

Kirjoittaja on tietenkin tekstissä aina läsnä, eikä omasta positiostaan pysty täysin irrottautumaan. Ja etenkin blogit ovat aina jollain tasolla myös tarinaa sen kirjoittajasta, vaikka ne eivät päiväkirjamaisia olisikaan. Jos joskus onkin perusteltua jättää joku asia käsittelemättä, on myös välimuotoja valkoisen katseen ja jutun kirjoittamatta jättämisen välillä. Skarpisti toteutetusta journalismista voi olla monenlaista hyötyä, aina epäoikeudenmukaisuuksien paljastamisesta lukijoiden maailmankuvan ravisteluun.

Listasin ajatuksiani järjestelläkseni joitain kirjoitustyön dekolonisointiin ja valkoisen katseen tiedostamiseen tähtääviä kysymyksiä. Joillekin ne ovat itsestäänselviä, mutta median kuluttajana on helppo huomata, että kaikille ei. Ja kaikkia moinen ei myöskään kiinnosta. Lista ei ole yleispätevä (juttuja ja aiheita on monenlaisia) ja sitä sopii jatkaa. Sitä voi käyttää muidenkin kirjoittamien juttujen analysoimiseen.

  • Pidänkö itseäni neutraalina ja objektiivisena toimijana omaa asemaani tiedostamatta?
  • Onko jutusta aidosti hyötyä, vai käytänkö oletettua hyödyllisyyttä oikeutuksena ja perusteena jollekin muulle?
  • Ylläpidänkö ”valkoista katsetta” vai tiedostanko sen ja pyrin sen kyseenalaistamiseen?
  • Kenelle kirjoitan?
  • Eksotisoinko?
  • Kerronko sankarikertomusta ennen kaikkea itsestäni ja omasta jaloudestani itse asian varjolla ja omien tunteideni kautta ”valkoinen pelastaja” -henkeen?
  • Millä perusteella valitsen haastateltavat? Ylläpidänkö asetelmaa, jossa asiantuntijoiksi asetetaan etuoikeutetut valkoiset henkilöt aiheesta ensikäden tietoa omaavien ohi?
  • Minkälaisia ennakko-oletuksia teen ihmisistä ja heidän tietämyksestään heidän asuinpaikkansa, yhteiskunnallisen asemansa ja ulkonäkönsä perusteella?
  • Jos teen juttua maassa, jota en tunne kunnolla, toistanko kritiikittä ulossulkevaa, hegemonista kansallista kertomusta?
  • Jos teen juttua ihmisistä, jotka eivät ymmärrä lopputuloksen kieltä tai todennäköisesti saa sitä käsiinsä, käytänkö tilannetta hyödyksi?
  • Jos ajattelen antavani äänen ryhmälle tai henkilölle, joka ei muuten tule kuulluksi, onko tämä paras tai ainoa tapa tehdä niin? Voisinko purkaa niitä esteitä, jotka pitävät kaltaiseni ihmiset toimittajan työssä ja muut haastateltavan asemassa?
  • Kuinka paljon visuaalinen puoli toistaa stereotypioita ja kliseitä?
  • Suhtaudunko eri tavoin erilaisiin kuvattaviin? Kuvaanko joitain ihmisiä lupaa kysymättä, jos oletan että he eivät nosta meteliä tai tule näkemään lopputulosta, ja kysynkö lupaa niiltä, joiden arvelen kyseenalaistavan tekemiseni?
  • Olenko pätevä kirjoittamaan aiheesta, vai olisiko sankarillisin teko jättää juttu houkutuksista huolimatta tekemättä?

P.S. Suomessa ”lähiöjournalismia” on käsitelty esimerkiksi  Pontus Purokurun Toimittaja testaa -blogin FB-sivuilla. Ymmärtääkseni sitä käsitellään myös Emilia Kukkalan ja Purokurun Luokkavallan vahtikoirat -kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Miksi etuoikeutettu enemmistö on saanut kaiken tilan?

”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?”, kysyttiin Helsingin Sanomissa. Toivoin, että otsikko olisi harhaanjohtava, mutta ei se ollut.

”Eteen on noussut kysymys: pitäisikö niin kutsutun enemmistön vaieta silloin, kun kyse ei ole heitä itseään koskevista asioista?”, Sonja Saarikoski kirjoittaa. Ongelman ei kuitenkaan pitäisi olla se, että enemmistö voi olla joskus hiljaa, vaan se, että miksi enemmistö on saanut (ja saa kyllä edelleen, vaikka jutun perusteella voisi muuta ajatella) aina sanoa viimeisen sanan kaikesta, puhua päälle ja puolesta.

Muuttaisin siis kysymyksenasettelua: ”Voisiko tehdä tilaa muille kuin enemmistön edustajille, etenkin silloin, kun kyseessä ovat asiat jotka eivät heitä koske?” Jutussa olisi voinut vaikka käydä läpi niitä mekanismeja, jotka pitävät keskustelusta pois muut kuin valtaapitävän enemmistön äänet ja miettiä sitä, miten tilannetta voisi muuttaa. Aloittaa voi vaikka vuonna 1988 julkaistun Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak?” -esseen lukemalla. (Voi toki olla, että Saarikoski viittaa häneenkin mainitessaan ”feministiteoreetikot”, ensin Habermasia nimen kera siteerattuaan.)

Voisi olla kiinnostavaa pohtia myös sitä, miten ensinnäkin on rakentunut tilanne, jossa etuoikeutet (valkoiset mies)henkilöt vaikuttavat neutraaleilta puhujilta. Juuri se on mahdollistanut tilanteen, jossa heidän on koettu pystyvän määrittelemään, mikä lopulta on rasismia tai syrjitäänkö naisia vai ei. Ehkä kyseessä ei olekaan heidän sysääminen syrjään, vaan pitkään kestäneen vahingon korjaaminen.

On myös tärkeää muistaa se, että tilannetta ovat ylläpitäneet rakenteet, joiden ansiosta valtaapitävät eivät ole joutuneet vastaamaan suoraan heille, joista he kirjoittavat tai joista he puhuvat. Se, että tekemisistään joutuu vastaamaan ei ole vaientamista. Lähinnä se on tilaisuus laajentaa tai korjata omaa näkökulmaansa ja ottaa opiksi.

Artikkelissa nostetaan myös esiin kommentti siitä, miten etuoikeutettujen on nyt vaikeampia puhua kuin aiemmin, kun aggressiiviset huomautukset termistöstä pelottavat. Mitä jos tässä olisikin huomioitu se, miten kauan sortavaa kieltä on meilläkin yliopistoissa jouduttu kuuntelemaan ilman, että sille on tehty mitään? Ja miten maailma on rakennettu niin, että se suojelee pääosin etuoikeutettua väkeä?

Termistön kyllä oppii, jos haluaa. Vielä parempi, jos oppii havaitsemaan ajatusmallit, jotka saavat meidät möläyttelemään loukkaavia ilmaisuja. Ajatusmallien hahmottaminen myös auttaa näkemään liittoutumisen ja turvalliset tilat mahdollisuutena purkaa hierarkioita sekä keskustella tasa-arvoisesti ilman altavastaajan asemaa, eikä uhkana. Niin kauan kun marginalisoivat mekanismit ja asenteet ovat olemassa, liittoutuminen ja turvallisten tilojen luominen on paitsi luonnollista, myös tarpeellista. Ja harvat meistä identifioituvat vain yhteen ryhmään, joten dialogiakaan liittoutuminen ei tukahduta.

Jutussa tehtiin myös näennäinen etuoikeuksien avaaminen: ”Olen valkoinen etuoikeutettu ihminen, joka kirjoittaa Suomen suurimpaan päivittäin ilmestyvään sanomalehteen. Minun pitää siis tunnistaa positioni eli asemani ja omat privilegioni eli etuoikeuteni”. Siinä myös viitataan toisen kollegan vastaavaan huomioon – ”meidän valkoisten täytyy ravistella ja kyseenalaistaa omaa ajatteluamme.”

Bloggasin tästä Oneiron-keskustelun aikaan: ”Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ’Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen’ -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki.” Jos jutun lähtökohta on kauan odotettu, aluillaan oleva keskustelun monipuolistuminen enemmistön vaientamisen näkökulmasta, ei position tunnistamisesta ainakaan ole seurannut kovin pontevaa pyrkimystä sen purkamiseen.

Etuoikeuksien tiedostaminen ei ole mikään ”vähemmistöille” tehty myönnytys tai jalomielisyyden osoitus. Ainakaan minä en halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa ääni on lähes poikkeuksetta etuoikeutetuilla. En halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa muu kuin enemmistö esitetään useimmiten itseensä kohdistuvan syrjinnän asiantuntijoina, ripauksena ”erilaisuutta” tai näennäisen inklusiivisuuden edustajina. Se ei ravistele, se ei pura valtarakenteita eikä se auta mitenkään samastumaan ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin minulla. Oikeasti etuoikeutuksien havainnointi ja mielen dekolonisointi ovat tarpeen myös meille etuoikeutetuille itsellemme. Prosessi on jatkuva ja mokilta on vaikea välttyä. Mutta siitä ei tule mitään, jos siihen ei edes ryhdytä.

Laajemmalla tasolla muutos toki vaatii paljon muutakin kuin henkilökohtaista oman aseman tarkastelua. Se vaatii esimerkiksi sitä, että meillä olisi paljon enemmän rodullistettuja professoreita, toimittajia ja opettajia. Silloin totutaan siihen, että vakavasti otettava sana ja sille suotu tila eivät ole ainoastaan etuoikeutettujen auktoriteettien hallussa. Se puolestaan vaatii sitä, että puretaan rakenteita, jotka pitävät nämä asemat etuoikeutettujen hallussa.

Käänteistä rasismia ei ole

Joskus päätyy joukkoon, jossa on vain valkoisia, ja joku ottaa puheeksi rasismin. Vaikka kyseessä olisivat toisilleen tuntemattomat ihmiset, oletus on usein se, että kaikki kokevat jonkinlaista ihonväriin perustuvaa yhteenkuuluvuutta, jonka turvin voi puhua ”niistä toisista”.

Yksi näissä keskusteluissa toistuva piirre on se, että niissä päädytään usein nopeasti puhumaan rasismin sijaan käänteisestä rasismista. Siis siitä, miten mustat olisivat rasisteja valkoisia kohtaan (ja niinkin ajatellaan, että esimerkiksi entisten Portugalin siirtomaiden itsenäistymistä seuranneet sisällissodat olisivat jonkinlaisen afrikkalaisten toisiinsa kohdistaman rasismin ilmentymiä). Tätä tapahtuu Portugalissa myös joka ikinen kerta, kun rasismista uutisoidaan.

"Ulos seksistit ja rasistit", lukee lissabonilaisessa seinässä.
”Ulos seksistit ja rasistit”, lukee lissabonilaisessa seinässä.

Tämä on myös se rasismiin liittyvä aihe, josta olen eniten keskustellut toisten valkoisten kanssa – taksikuskeista työkavereihin. Aina käänteisen rasismin nostaminen keskusteluun ei ole pahansuopaa, vaan kertoo rasismiin liittyvistä väärinymmärryksistä. Mikä syy sitten onkaan, käänteisestä rasismista vääntäminen vie huomion pois todellisesta rasismista ja vaikeuttaa siitä keskustelua. Se myös siirtää katseen valkoisiin uhreina.

Pinnallista rasismikeskustelua pitää yllä esimerkiksi se, että rasismiksi mielletään ensisijaisesti rasistinen huutelu tai muu näkyvä, helposti havaittava rasismin ilmentyvä. Niihin myös esimerkiksi (sosiaalinen) media tarttuu. Ne kuitenkin ovat vain yksi rasismin ulottuvuus.

Vaikka todellisuudessa rasistinen huutelu tai väkivalta ovat niitä hetkiä, joina yhteiskunnan rakenteisiin ja eurosentriseen maailmankatsomukseen piintynyt rasismi ryöpsähtää esiin näkyvässä muodossa, meille ne saattavat näyttäytyä järkyttävinä ja yllättävinä tekona, joiden kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Meidän on valkoisina vaikea hahmottaa rakenteellista rasismia ja eurosentrisen maailmankuvan vaikutuksia.

Siitä on lyhyt matka ajatukseen, että myös valkoisiin voisi kohdistua rasismia ja että rodullistetut voisivat sitä meihin kohdistaa. Silloin ohitetaan rasismin historia ja siihen liittyvät valtarakenteet. Kuten Steve Biko kirjoitti: ”Ne, jotka tietävät, määrittelevät rasismin yhden ryhmän toiseen ryhmään kohdistuvana alistamisena tai alistetun aseman ylläpitämisenä. Toisin sanoen, rasisti ei voi olla, jollei omaa valtaa alistaa”. Vaikka valkoisiin voidaankin suhtautua negatiivisesti, se ei poista valkoisten valta-asemaa tai horjuta eurosentrismiä.

Sama asetelma muuten pätee esimerkiksi kulttuuriseen appropriaatioon, vaikka onkin näköjään kovin houkuttelevaa yrittää viedä keskustelua pois itse asiasta vaikka huomauttamalla, miten omimisen kohteet käyttävät länsimaisia vaatteita. Kulttuurisesta omimisesta ei kuitenkaan voi puhua valtasuhteita ja historiaa huomioimatta. Entä ne miehet, jotka feminismistä ahdistuneina väittävät, että oikeasti naiset sortavat heitä? Tai ne, jotka näkevät pyrkimykset hälventää homofobiaa heteroihin kohdistuvana sortona? Niinpä: käänteinen sorto ei ole mahdollista.

***
Tämäkin teksti liippaa Veikka Lahtisen On aika keskustella valkoisuudesta” -bloggauksessa esittämää haastetta. Siihen vastasi myös bloggaus ”Miksi valkoinen antirasismi menee pieleen?

Lisää aiheen käsittelyä: Käänteisen rasismin olemattomuudesta, osa 2.

Kenen ihmisoikeuksilla on väliä?

No ei ainakaan angolalaisten, mikäli Suomesta käsin tilannetta katselee. Viime kesänä kiinni otetut 17 angolalaista aktivistia ovat saaneet tuomionsa: 2-8 vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen kukin. Pitkät vankeusrangaistukset yllättivät jopa paikalliset kommentoijat. Tuomioista on määrä valittaa.

Kyseessä on aktivistiryhmä, johon kuuluu myös yliopistoväkeä. Pisimmän tuomion, 8 vuotta ja 6 kuukautta, sai Domingos da Cruz, jota pidettiin ryhmän johtajana. Ryhmä otettiin kiinni kesken lukupiirin kokoontumisen ja heitä syytettiin muun muassa kapinan ja presidenttiin kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelusta. Cruzin käsialaan oli lukupiirissä käsitelty teksti ”Välineitä diktaattorin tuhoamiseen ja uuden diktatuurin välttämiseen – poliittinen filosofia Angolan vapauttamiseksi”. Se perustuu Gene Sharpin From Dictatorship do Democracy -kirjaan, jossa käydään läpi väkivallattomia ja demokraattisia vastarinnan keinoja.

Vankilassa viruu myös 19-vuotias Nito Alves, joka on huonossa kunnossa. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, sillä hän oli teettänyt presidenttiä kritisoivia t-paitoja. Joukossa on myös kaksi naista, Laurinda Gouveia ja Rosa Conde, sekä räppäri Luaty Beirão, jolla on myös Portugalin kansalaisuus.

manif
Lissabonissa osoitettiin mieltä syyskuussa Angolan vankien puolesta.

Pidätyksen jälkeen useampi vanki aloitti nälkälakon. Tilannetta seurattiin Portugalissa tarkasti, onhan Angola sen entinen siirtomaa. Tilanne on hankala siinäkin mielessä, että Angolalla on Portugalissa taloudellista valtaa sijoitusten myötä. Portugalin ”angolalaisiin omistajiin” kuuluu muun muassa presidentti José Eduardo dos Santosin tytär Isabel dos Santos, Forbesin mukaan Afrikan rikkain nainen. 17 vangin tapaus kielii presidentin koventuneista otteista ja pitkät tuomiot vahvistavat käsitystä diktatuurista.

Tarjosin tuolloin tapauksesta juttua muutamaan lehteen Suomessa. Olisin halunnut kirjoittaa paitsi tästä tapauksesta, myös avata sen kautta Angolan nykytilannetta. Santos on johtanut Angolaa vuodesta 1979 ja on Afrikan presidenteistä kauimmin vallankahvassa pysynyt. Angola puolestaan on tärkeä öljyntuottaja, ja rikkauksien taustalla on myös timanttiteollisuus. Enemmistö kansasta kuitenkin elää kurjasti: lähteestä riippuen alle dollarilla tai parilla dollarilla päivässä.

Lähetin sähköpostia myös yhdelle ihmisoikeusjärjestölle ja tarjouduin kirjoittamaan tapauksesta. Lehtijuttu ilmestyi lopulta Kansan Uutisissa, ihmisoikeusjärjestöltä ei ikinä kuulunut edes vastausta.

Ymmärrän toki sen, että ihmisoikeusrikkomuksia sattuu ympäri maailmaa jatkuvasti, eikä kaikista niistä tule uutista. Joidenkin kohdalla tilanteesta on vaikea saada luotettavia tietoja. Tässä ei ollut kyse siitä: tapauksesta ovat kirjoittaneet Portugalin valtamedian lisäksi esimerkiksi Guardian ja BBC. Ryhmän vapauttamisen puolesta on kampanjoinut myös Amnesty International. Euroopan parlamentti on ilmaissut huolensa Angolan ihmisoikeustilanteesta viime syyskuussa.

Senkin voin hyväksyä, että kaikesta ei vain yksinkertaisesti kirjoiteta. Ja tämä tapaus tietenkin vaikuttaa minusta tärkeältä, kun seuraan sitä tarkasti ja luen päivittäin portugalinkielisiä uutisia. Mutta silti mietin syitä siihen, että Angolan tilanne ei Suomessa kiinnosta. Ehkä se ei näyttäydy Suomessa uutisena, että jossakin Afrikan maassa on ryhmä nuoria nälkälakkoilevia poliittisia vankeja. Se ei juuri poikkea Afrikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta Angolassa tilanne on kuitenkin kärjistynyt viime vuosina ja Portugalin kautta tilanteen kärjistyminen liittyy myös Eurooppaan.

Median eurosentrismi on yksi syy, ja se vaikuttaa myös muuhun uutisointiin. Yksi syistä lienee kieli: portugalinkielisistä maista on harvemmin uutisia valtamediassa, eikä niiden tilanteesta olla kärryillä. Olen myös toivonut sitä, että mustiin nuoriin kohdistuvasta poliisiväkivallasta ei puhuttaisi ainoastaan, kun sitä tapahtuu Yhdysvalloissa. Amnestyn mukaan olympialaisiin valmistautuvassa Rio de Janeirossa, Brasiliassa, poliisi on tappanut vuosina 2010-2015 1519 ihmistä. Luku edustaa lähes 16 prosenttia kaupungin kaikista tapoista. Uhreista valtaosa on nuoria köyhiä mustia miehiä.

Samaan aikaan kun täällä poliisi pahoinpiteli joukon poliisiasemalle ystänsä perään kyselemään lähteneitä miehiä, joista osa on töissä osin EU:n rahoittamassa, ihmisoikeuspalkinnon saaneessa järjestössä, Suomessa uutisoitiin siitä, miten Portugalissa kiellettiin ilmaiset muovipussit. Poliisille koitui seuraamuksia rasistisesta väkivallasta ja tapauksen myötä uutisoitiin myös sisäministeriön tutkimusten vahvistamista poliisin yhteyksistä äärioikeistoon. Myöhemmin tosin Portugalin poliisin väkivaltaisuus sai Suomessakin laajaa huomiota. Mutta silloin poliisi olikin pamputtanut valkoista jalkapallofania.

Rasismista irtisanoutuminen ei poista rasismia

Ensimmäinen ajatus rasimista Ylen ohjelmassa kertovaa 11-vuotiasta Valtteri Saarista kuunnellessa oli tietysti se, että puhuupa hän rohkeasti, rauhallisesti ja fiksusti kokemuksistaan. Mutta kun seurasin reaktioita puheeseen, mieleen alkoi hiipiä toisenlaisiakin ajatuksia. Miten Valtterin sanoihin suhtauduttaisiin, jos hän olisi vaikka 20-vuotias? Tai ei osaisi suomea täydellisesti? Otettaisiinko ne samalla tavalla vakavasti? Järkytyttäisiinkö niistä? Olisiko hän yleensäkään päätynyt televisioon puhumaan kokemuksistaan? Kutsuisiko Stubb hänet tapaamiseen?

Kun on itse etuoikeutetussa asemassa, arkipäivän syrjimisen ja rakenteellisen rasismin ulottuvuuksia on vaikea hahmottaa. Se johtaa usein siihen, että kokemuksia rasismista ei oteta aivan tosissaan. Pahimmillaan puhutaan rasismikortin käytöstä tai valitetaan, miten kaikkialla nähdään rasismia, mutta myös kokemusten väheksyminen tai hyväntahtoinen parhain päin selittäminen on osa ongelman häivyttämistä.

Se, miten Valtterin kokemuksista on järkytytty, heijastaa sitä, miten puhetta rasismista ei ole otettu vakavasti tai edes kuunneltu. Järkyttymisen ilmaisu vie huomion pois rasismin kokijasta ja rasismin olemuksesta valkoisen järkyttyjän kokemukseen. Sama asetelma näkyy tietenkin myös muiden syrjinnän muotojen kohdalla.

Ei siis sillä, että Valtterin kokemukset eivät olisi järkyttäviä siinä mielessä, että yhdenkään lapsen ei pitäisi kokea sitä, mitä hän on kokenut. Mutta toivottavasti Valtterin rohkea esiintyminen saa aikaan muutakin kuin kauhistelua ja pahaa mieltä. Että se todella saisi jatkossa tähän asti hiljaa pysytelleet aikuiset hanakammin puuttumaan rasismiin. Ja toivottavasti muitakin, eri-ikäisten ihmisten kertomia, tai esimerkiksi huonommin eriteltyjä kokemuksiakin kuunneltaisiin jatkossa tosissaan. Ja kuten Koko Hubara ja Veikka Lahtinen tuovat esiin, järkyttymisestä ja rasismia vastaan asettumisesta ei ole hyötyä, jollei siitä seuraa rakenteellisen rasismin pohtimista ja tekoja asetelman purkamisen eteen. Se näyttäytyy lähinnä tilaisuutena sanoutua irti rasismista ja tuomita se.

Hieman samankaltaisia ajatuksia herätti mainos, joka aiheutti muun muassa ketsuppiboikotin. On kuvaavaa, että tämä laajempaan kampanjaan kuuluva yksittäinen mainos on taatusti ainoa suomalainen mainos, jonka olen netistä täällä katsonut. Boikotti takasi huomion ja siitä seurasi näyttävä tukiryöppy samaiselle ketsupille ja sitä valmistavalle yritykselle. Mainoksessa on musta nainen, mikä on tietenkin hyvä asia, samoin se, että yritys osoittaa vastustavansa rasismia. Mutta se on hiukan hankalampaa, että mainoksen jännite ja sen saama huomio perustuu juuri siihen, että siinä on tummaihoinen suomalainen nainen. Eli ”juttu” on kuitenkin edelleen se, että suomalainen voi myös olla musta. Huomio tuskin myöskään tuli yritykselle yllätyksenä.

Kyseessä ei siis ole se, mitä Valtteri tai Josephine ovat tehneet. Heille tietenkin kuuluu täysi tuki. Kyseessä on vastaanotto ja reaktiot. Riskinä on se, että heistä tulee jonkinlaisia maskotteja, tai että heidän panoksestaan seuraa ainoastaan irtisanoutuminen rasismista (ja no, antirasismia ketsuppiostosten muodossa).

Kirjailija Marlon James painottaa Guardian-lehden nettisivuilla julkaistulla videolla, että ei riitä, että on ei-rasisti, vaan täytyy olla antirasisti. Ei-rasismi on passiivinen lähestymistapa, kun taas antirasismi tarkoittaa myös osallistumista rasisminvastaiseen toimintaan. Ei-rasismi, rasismista käsien peseminen takaa lähinnä hyvät yöunet ilman huonoa omaatuntoa, rasismin olemassaoloon se ei juuri vaikuta.

Valkoisen kirjailijan vastuu

Luen juuri Marlon Jamesin Booker-palkinnon voittanutta kirjaa A Brief History of Seven Killings. Kirja kertoo Jamaikasta Bob Marleyn kuoleman tienoilla. James kertoo Telegraphin jutussa valkoisen henkilöhahmon kirjoittamisen haasteista. Hän sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta siihen samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat.

Sitten pari päivää jutun lukemisen jälkeen Suomessa ratkesi kohu Koko Hubaran Oneironia käsittelevästä bloggauksesta*. Havahduin siihen aika myöhään. Kun Hubaran sanomisista väännettiin, minä intoilin Cova da Mouran elokuvakerhosta.

Olin edellisenä päivänä kirjoittanut, miten elokuvakerhon ”keskustelu on myös siinä mielessä sujuvaa, että tila on ’turvallinen’. Usein laajemmalle yleisölle suunnatuissa tilaisuuksissa valkoiset tuppaavat kyseenalaistamaan muiden näkemyksiä ja viemään keskustelun omiin kokemuksiinsa. Täällä keskustelua ei käydä altavastaajan asemasta, eikä näkemyksiä ja kokemuksia lähtökohtaisesti kyseenalaisteta”. Kun luin lauantaina aamuyöstä Hubaran aloittaman keskustelun rönsyjä, alkoi elokuvakerhon sytyttämä into hiipua. Kannattaa muuten lukea hänen aihetta käsittelevä toinenkin tekstinsä. Ja keskustelun kentistä kertova Veikka Lahtisen bloggaus.

Vaikka Hubaran tekstissä kysytäänkin, miksi Lindstedt ”ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, tulkitsin, että kyse on ennen kaikkea siitä, että miten valkoinen kirjailija kirjoittaa, eikä mistä hän kirjoittaa. Ja tietysti kyse on siitäkin, että joskus radikaalein teko voi olla jättää jotkut asiat rauhaan. Etenkin, jos ei ole varma, että pystyy niistä asiallisesti, uskottavasti tai vahinkoa aiheuttamatta kirjoittamaan. Se taito on uupunut monilta kirjailijoilta ja elokuvaohjaajilta – harkitulla vaikenemisella ei saa huomiota. Oneironista en tässä puhu, kun en sitä vielä ole lukenut, vaan yleisemmin valkoisen kirjailijan roolista.

Jamesin kommentti tietysti pysyi mielessä, kun luin keskustelua. Kuten Hubarakin mainitsee, valkoiset kirjailijat ovat kirjoittaneet mustia henkilöhahmoja kauan. En tiedä voiko edes puhua henkilöhahmoista: lähinnä ne olivat erilaisia rasististen stereotypioiden toisintoja. Kirjallisuudella oli tärkeä rooli kolonialismin tukemisessa ja projektin vaatiman rasismin luomisessa ja ylläpidossa. Mustat hahmot olivat ”toinen”, jonka kautta eurooppalaisuutta ja valkoisuutta määriteltiin.

Jos nykyisin räikeän rasistiset kuvaukset jo tunnistetaan, eksotisoinnista ja stereotypioiden ylläpidosta ei ole päästy. Valkoisen kirjailijan voi olla ihan hyvä muistaa, millaista kolonialistisen kirjallisuuden perinnettä vasten hän (haluamattaankin) kirjoittaa luodessaan esimerkiksi juuri mustia henkilöitä. Valkoisen kirjailijan asema ei ole neutraali, eikä tilanne ole verrattavissa siihen, että mustat kirjailijat kuvaavat valkoisia.

Kun kirjailija tuo esiin tarinoita tai tapahtumia joista hänellä ei ole kokemusta, se ei ole sama asia kuin että asianomaiset käyttäisivät ihan omaa ääntänsä, vaikka kyseessä onkin fiktio ja taustatyö olisi hyvin tehty. Kuvittelu ja fiktiivisten henkilöhahmojen luominen ovat tietenkin olennainen osa kirjallisuutta, mutta myös siinä valta-asetelmat ovat läsnä.

Jos siitä puhutaan jalomielisesti äänen antamisena, se toistaa lähinnä ”valkoinen pelastaja” -asetelmaa. Jälkikoloniaalisen tutkimuksen ytimeen kuuluva Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak” -artikkeli käsittelee tätäkin. Ei kyse ole siitä, että esimerkiksi intialaiset naiset eivät voisi puhua. Mutta heidän äänensä ei kuulu, sillä jotta se kuuluisi, pitäisi purkaa monenlaisia valtarakenteita.

Monet äänet vaiennettuina (tai valkoisten materiaalina kulttuuriseen omimiseen) pitävien rakenteiden purkaminen on monisyinen homma. On ainakin hyvä tiedostaa, miten paljon helpompi valta-asemassa olevan on saada äänensä kuuluville ja saada sille hyväksyntää. Yksi pätevä lääke mielen dekolonisointiin ja oman aseman hahmottamiseen on lukeminen. Siinä missä kirjallisuus tuki kolonialismia, se voi myös purkaa sen seurauksia. Se kykenee näyttämään maailman uudesta näkökulmasta tavalla, johon voi voimakkaastikin eläytyä.

Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ”Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen” -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki. Silloin se toimii lähinnä samaan tapaan kuin ”en ole rasisti, mutta” -avaus.

Mutta vastuunsa on kirjailijan lisäksi myös lukijalla. On kuvaavaa, että vaikka nyt Zadie Smith ja Chimamanda Ngozi Adichie, jotka Hubarakin mainitsee, nähdään ennen kaikkea postkoloniaalisen kirjallisuuden edustajina. Sekin on marginalisointia: miksei heitä voida pitää ihan vain kirjailijoina siinä missä valkoisia? Miksi heidän ja esimerkiksi monien afrikkalaisten kirjoittamia töitä ei voi lähestyä kirjallisuutena ilman lukemista ohjaavia leimoja?

*Keskustelua sivuttiin Hesarissa useampaankin otteeseen, Ruskeat tytöt -blogin FB-sivulla ja esimerkiksi Laura Honkasalon ja Tytti Rantasen blogeissa.

”Miten työt sujuu?”

Riippuu vähän päivästä, miten vastaan. Joskus kerron ongelmitta, että töitä voisi olla enemmänkin, mutta että kyllä tässä pärjäillään. Eilen (terveisiä vaan juttukaverille!) aihe sai aikaan vuodatuksen: töitä ei ole, rahaa ei ole, eikä oikein edes voimiakaan jaksaa yrittää.

On myös niitä päiviä, jolloin herään tarmokkaana ja pää täynnä ideoita. Silloin mietin, miten mahtavaa on, että voin herätä milloin huvittaa, päättää omista työajoista ja tehdä pääosin kiinnostavia hommia. Olen kiitollinen siitä, että kohdalleni ei ole sattunut yhtäkään ilkeää toimeksiantajaa ja olen saanut kaikki palkkiotkin tililleni. Olen otettu siitä, että sähköposteihini vastataan ja joku ihan oikeasti maksaa kirjoituksistani. Osaan myös suhtautua ongelmiin ja vähävaraisuuteen seurauksina valinnoistani ja jaksan muistutella itselleni, että ottaa aikansa luoda uraa. On myös ollut kausia, jolloin töitä on ahdistavan paljon.

Näitä maailman nykytilanteessa itsekeskeisiltä ja turhilta vaikuttavia asioita aloin taas miettiä luettuani professori Liisa Välikankaan haastattelun Hesarista. ”[Y]hä useamman on luotava työpaikkansa itse, Välikangas uskoo. Hommia tehdään lyhyissä projekteissa ja monelle työnantajalle yhtä aikaa”, jutussa kirjoitetaan. Välikangas kehaisee sitä ”huikeaksi mahdollisuudeksi”. Hänkin kyllä myöntää, että tilanne voi olla pelottava, ja että siihen voi liittyä monenlaisia ongelmia. Näitä puoliakin kannattaa miettiä, vaikka menestytarinoita on paljon mukavampi kertoa ja kuulla.

Yrittäjyydestä juteltiin myös hiljattain erään toisen itsensä työllistävän ystävän kanssa. Puhuttiin siitä, miten hiljaiset kaudet voivat olla paitsi taloudellisesti, myös henkisesti melko raskaita, vaikka tietääkin, että todennäköisesti tilanne tulee parantumaan. Ja vaikka tietääkin, että oma arvo ei ole sidottu työssä menestymiseen. Entä mitä silloin tehdään, kun omien unelmien seuraaminen johtaakin katastrofiin, eikä huono kausi lopu ikinä? Siihen en osaa vastata. Mutta freelancerin haasteista ja ”unelmien seuraamisesta” kyllä tiedän jo jotakin.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana siitä lähtien, kun apuraha tohtorintutkintoon loppui, vuoden 2014 alusta. Vaikka pidän tutkimisesta, en edes yrittänyt saada rahoitusta jatkotutkimukseen. Sitä on sitäpaitsi melkein mahdotonta Portugalissa enää saada, sillä apurahoja on leikattu merkittävästi. Enkä ole koskaan halunnut opettaa tai pitänyt erityisemmin konferensseissa käymisestä.

Sen sijaan tein, kuten Välikangas kehottaa: mietin, minkälaista työtä tehdessäni olisin onnellinen. Vapaan toimittajan työt ovat kiinnostaneet jo kauan, ja kirjoittaminen muutenkin. En kuvitellut, että olisi helppoa ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Olen ollut kauan poissa Suomesta ja ryhdyin hommaan 32-vuotiaana (olen tosin kirjoittanut lehtiin aiemminkin, mutta satunnaisesti).

Ideoista ei ole ollut pulaa, ja olen kyllä kirjoittanut monia juttuja. En ole nirsoillut ja olen tarttunut mielenkiintoisiin projekteihin. Mutta hiljaisia kausia tulee aina. Ideoinnin sijaan energia menee tulevaisuudesta murehtimiseen tai rahahuoliin. Silloin pohdin, että olisiko sittenkin pitänyt pinnistellä kovemmin akateemisen uran luomisen eteen. Vaikka ihan ensimmäisestä gradusta alkaen – siinähän olisi voinut ehtiä vaikka mihin. Tai mitä jos olisin opiskellut toimittajaksi ja luonut uraa yli 10 vuotta? Mietin, olenko ollut liian toiveikas, kun en ole keskittynyt mihinkään vaan harhaillut call centre -agentista tutkijaksi ja sitten toimittajaksi ja kuvitellut, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää.

Epävarmuus ja jatkuva pennin venyttäminen alkavat nimittäin helposti syödä luottamusta tulevaisuuteen. Usko omaan osaamiseenkin joutuu koetukselle. Niin tapahtuu huolimatta siitä, että tiedän olevani aikani lapsi. Elämä ei monen muunkaan ikäiseni kohdalla suju niin, että otetaan jatkuvasti askelia kohti turvatumpaa asemaa sekä suurempia tuloja. Suunta tuntuu olevan lähinnä päinvastainen. Eikä ahkeruutta ja sinnikkyyttä aina palkita.

En ole kuitenkaan antamassa periksi, ja työskentelen tälläkin hetkellä muutaman projektin parissa. Kehittelen myös uusia kuvioita ja voi hyvinkin olla, että jokin niistä toteutuu. Tai sitten otan yhteyttä siihen entiseen call centre -pomooni, joka toivotti tervetulleeksi takaisin milloin vain ja maalaili kuvia hienosta urastakin.

Kun oikein alkaa ahdistaa, muistutan itselleni, että työ on vain yksi osa elämää. Tiskaan, lakaisen, kastelen kukat ja järjestän komerot. Ulkoilutan koiria. Ja koitan ajatella avoimin mielin sitä, että pelottavilta tuntuvissa tilanteissa piilisi huikeita mahdollisuuksia.