Poliisiväkivaltaa Portugalissa, taas

Maanantai-iltana vietettiin ystävän synttäreitä, mutta keskustelu kääntyi jatkuvasti rasistiseen poliisiväkivaltaan. Sunnuntaina sosiaalisessa mediassa oli alkanut kiertää video, jossa poliisi pahoinpitelee Bairro da Jamaica -naapuruston asukasta. Asukas on taustaltaan angolalainen.

Poliisit oli kutsuttu paikalle selvittämään riitaa aikaisin aamulla. Siinä näkyy miten isä (sinipaitainen) menee hakemaan poikaansa (valkopaitainen) ja yrittää saada hänet pois poliisien luota. Pojan lisäksi pahoinpidellään hänen äitiään ja isäänsä, jotka yrittävät puuttua tilanteeseen.

Maanantaina noin 200 henkilöä eri puolilta Lissabonia kokoontui keskustaan osoittamaan mieltä rasismia vastaan. Monet olivat alle 20-vuotiaita ja tulleet eri Lissabonin naapurustoista, kerrotaan. Kun joukko lähti mielenilmauksen jälkeen kulkemaan monille Lissabonissa vierailleille tuttua Avenida de Liberdade -bulevardia alas, poliisi alkoi juosta, ampua kumiluoteja ja syntyi kaaos.

Lehtijutussa haastateltaan yhtä nuorta, jota luoti on osunut kasvoihin, vaikka poliisi kertoo ampuneensa ilmaan. Poliisit pidättivät neljä mielenosoittajaa, joita syytettiin kivien heittämisestä. Pidätettyjen ystäville kerrottiin, että heidät vietäisiin Martim Monizin poliisiasemalle, mutta sieltä kerrotaan, ettei ketään ole tuotu paikalle. Myöhään maanantai-iltana kukaan ei tiennyt, minne pidätetyt oltiin viety.

Spontaanista, mutta rauhanomaisesta mielenilmauksesta uutisoidaan tavalla, joka ruokkii rasistisia mielikuvia arvaamattomista ja väkivaltaisista köyhien naapurustojen mustista asukkaista. Huhuja kivien heittämisestä poliiseja kohti toistetaan faktoina, ja epämääräiset myöhemmät uutiset poltetusta autosta ja roskiksista sekä poliisiasemalle heitetystä molotovin cocktailista tulkitaan tätä kontekstia vasten, vaikka poliisitkin ovat sanoneet, että asioilla ei vaikuta olevan yhteyttä toisiinsa.

Äärioikeisto ruokkii tätä kertomusta ja syyttää kahta henkilöä ”väkivallan lietsomisesta”. Toinen vihakampanjan kohteeksi joutuneista on Bloco de Esquerda -vasemmistopuolueen Mariana Mortágua, toinen SOS Racismo -järjestön Mamadou Ba, näkyvä hahmo Portugalin antirasismissa. Ba kertoo lehtijutussa saaneensa kymmeniä tappouhkauksia.

Vihaa lietsotaan esimerkiksi poliisien tukemiseen keskittyvillä FB-sivuilla. Tässä kohden on paikallaan muistuttaa, että täällä poliisilla on tutkitustikin tiiviitä yhteyksiä äärioikeistoon.

Äärioikeisto on puhuttanut tammikuussa muutenkin. Alkuvuodesta syntyi kohu, kun televisioon oltiin kutsuttu haastateltavaksi uusnatsi, useampaa järjestöä johtanut Mario Machado, joka oli mukana 90-luvun rasistisissa väkivaltaisuuksissa, joissa uusnatsit pahoinpitelivät kymmeniä mustia nuoria, joista yksi, Alcindo Monteiro, kuoli. Hän on saanut useita pitkiä vankeustuomioita äärioikeistolaisen toiminnan ja väkivaltarikosten vuoksi. Äärioikeisto myös puuhaa mielenosoitusta Salazar-teemalla. Salazar oli Portugalia ja sen siirtomaita johtanut diktaattori.

Poliisiväkivalta on ollut otsikoissa Portugalissa jo usean vuoden ajan, täälläkin olen kirjoittanut useaan otteeseen Cova da Mouran tapahtumista. Niihin liittyvä oikeudenkäynti, jossa syytettynä on 17 poliisia, on viimeisissä vaiheissaan. Muutenkin kaikkea tätä on syytä myös tulkita siitä näkökulmasta, että rasismista on keskusteltu viime aikoina entistä näkyvämmin, ja äänessä ovat olleet rodullistetut ihmiset. Se raivostuttaa monia.

Lähdettiin synttärijuhlilta ajoissa kotiin. Kavereiden auto oli parkkeerattu pienen kapverdeläisen baarin eteen, se oli vielä auki ja sisällä näkyi pari asiakasta ja työntekijä. Baarin oven viereen oli maalattu iso hakaristi.

Kysymys kolonialismin hyvistä puolista

Hesarin Kolonialismin parempi puoli -jutun otsikko on tällainen: ”Kolonialismin parempi puoli on tulenarka aihe: siirtomaa­järjestelmää puolustanut tieteellinen artikkeli poistettiin väkivallan pelossa” ja ingressi kuuluu näin: ”Siirtomaa-aika saattoi tuottaa hyvääkin, mutta seurausten erittely on vaikeaa.”

Jutussa on ongelmia. Siinä esimerkiksi puhutaan siirtomaa-ajasta yhtenä yhtenäisenä ilmiönä. Eri siirtomaaherrojen lähestymistavoissa oli eroja, eri siirtomaiden välillä oli eroja samankin kolonisoijan kohdalla, ja toiminta myös sai ajan mittaan erilaisia piirteitä (kyse ei ole hyvyyden tai pahuuden asteista: kaikkia niitä yhdistää riisto, rasismi ja väkivalta). ”Afrikkalaista” ääntä jutussa edustavat vuonna 1961 murhattu Patrice Lumumba ja Chinua Achebe, joka kuoli vuonna 2013. Ajankohtainenkaan juttu ei ole, Gilleyn artikkeli on viime vuoden syksyltä.

Isoin ongelma on kuitenkin jutun kysymyksenasettelu. Voihan sitä kaikkea eritellä, mutta olisi kiinnostavampaa etsiä vastausta vaikka siihen, miten paljon Eurooppa on kolonialismista hyötynyt ja hyötyy sen jättämistä valtarakenteista edelleen. Sitä on kyllä käsitelty, mutta ei riittävästi. Eikä ainakaan valtamediassa. Kolonialismin perinnöstä Euroopassakin voisi keskustella paljon enemmän. Juttu myös asettuu tavallaan ”Saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -kategoriaan.

Kommentoin juttua vasta nyt, sillä kirjoitin itse siitä tietämättömänä samasta aiheesta, eri näkökulmasta. Alla oleva teksti perustuu osittain tulevaan kirjaani.

Keskustelun vieminen kolonialismin ”hyviin puoliin” on perinteinen tapa vähätellä kolonialismin väkivaltaista luonnetta ja tuhovoimaa. Frantz Fanon kirjoittaa Sorron yöstä -kirjassa siitä, miten siirtomaaherra näkee itsensä: ”Kolonisti tekee historiaa. Hänen elämänsä on seikkailukertomus, sankarirunoelma. Hän on kaiken ehdoton alku: ’Me rakensimme tämän maan.’ Hän on kaiken jatkuva edellytys: ’Jos me lähdemme, kaikki on hukassa, tämä maa palaa keskiaikaan.'”

Samalla näissä erittelyissä on taustalla käsitys Afrikasta ”pimeyden sydämenä”.  Mielikuvissa ja löytöretkien eurooppalaisissa kuvauksissa portugalilaiset ilmaantuivat alkeellisissa oloissa elävien afrikkalaisten pariin, mutta se ei ole totta. Ensimmäistä kertaa eurooppalaiset olivat tiettävästi tekemissä afrikkalaisen mahtivaltion kanssa vuonna 1491. Nykyisen Angolan ja Kongon demokraattisen tasavallan alueelle levittyvän valtakunnan kuningas eli manikongo vastaanotti tuolloin portugalilaisen retkikunnan alueen pääkaupungissa Mbanza Kongossa.

Portugalilaiset olivat kristittyjä, ja katsoivat siitä näkökulmasta pahalla valtakunnan eloa. Mutta he tiesivät kyllä tulleensa merkittävään valtioon. Aikalaisten kirjoituksissa kerrotaan esimerkiksi valtakunnan verojärjestelmästä ja muista eurooppalaisesta näkökulmasta kehitystä heijastavista asioista. Etäisyyksiä valtakunnassa mitattiin marssipäivin, viikossa oli neljä päivää ja valuuttana käytettiin eräältä saarelta tuotavia simpukankuoria. Kun portugalilaiset saapuivat paikalle 1400-luvun lopulla, Kongon valtakunta oli ollut kauppapaikka jo ainakin sadan vuoden ajan. 

Ei ole minkäänlaista tapaa tietää, minkälaiseen suuntaan ja miten Afrikan kansat ja suuret valtiot olisivat kehittyneet, mikäli niitä ei olisi kohdannut väestönkato Atlantin orjakaupan myötä, mikäli valloittajien otteet eivät olisi vieneet niiden voimavaroja sotimiseen, ja mikäli ne lopulta eivät olisi suurelta osin tuhoutuneet kolonialismin myötä.

Valloitusten alkuvaiheista on vähän muuta kuin eurooppalaisten tuottamaa tietoa. Se vääristää tietoa. Jotain kuitenkin tiedetään valloitettujenkin varhaisista aatteista. Mukunzu Kioko, Kongon muinaiseen valtakuntaan kuuluneen Pende-kansan suullista perinnettä jatkava historioisija kertoo portugalilaisten saapumisesta ja sen seurauksista näin:

Isämme elivät mukavasti (…) Heillä oli karjaa ja viljaa; heillä oli marskimaata ja banaanipuita. Yhtäkkiä he näkivät suuren laivan nousevan merestä. Tällä laivalla oli täysvalkoiset siivet, jotka hohtivat kuin veitset. Valkoiset miehet nousivat vedestä ja puhuivat sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt. Esi-isämme pelästyivät; he sanoivat että miehet olivat vumbeja, kuoleman takaa palanneita henkiä. Esi-isämme pakottivat heidät takaisin mereen nuolisateella. Mutta vumbi sylki tulta ukkosen äänen saattelemana. Monet miehet kuolivat. Esi-isämme pakenivat. Päälliköt ja viisaat miehet sanoivat, että nämä vumbit olivat maan aikaisempia omistajia (…). Tuosta päivästä asti nykyhetkeen valkoiset ovat tuoneet sotia ja kurjuutta.

Myöhemmin tuhoa ovat kuvailtu esimerkiksi vapautusliikkeiden piirissä. Amílcar Cabral oli Portugalin siirtomaiden Kap Verden ja Guinea-Bissaun vapautusliikkeiden johtaja, ja yksi merkittävistä kolonialismin ja vapautustaistelun analysoijista esimerkiksi Algeriassa vaikuttaneen Fanonin lisäksi. Hän summaa hävitystä näin:

Orjakauppaa seurasi aseellinen valloitus ja siirtomaasodat, täydellinen afrikkalaisen yhteiskunnan taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden tuho. Sen jälkeen alkoi eurooppalaisten miehitys ja maiden kasvava asuttaminen eurooppalaisten toimesta. Afrikkalaisten maat ja omaisuus ryövättiin, portugalilaiset alkoivat verottaa afrikkalaisia ja tekivät tiettyjen lajien viljelystä pakollista; loivat pakkotyöjärjestelmän ja aloittivat afrikkalaisten työläisten karkoitukset; heillä oli totaalinen kontrolli väen kollektiivisesta ja yksityisestä elämästä, ja he pitivät sitä yllä toisinaan suostutellen, toisinaan väkivalloin. Eurooppalaisen väestön lisääntyessä afrikkalaisten halveksuminen kasvaa. Heidän ulottuviltaan viedään monenlaiset työt, myös vähemmän vaativat. Rotusyrjintää harjoitetaan avoimesti tai tekopyhästi.

Viittaus pakkoviljelystä tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten Angolassa maanviljelijät pakotetiin viljelemään puuvillaa. Kun Cotonang-yrityksen viljelijät nousivat vastarintaan 1960-luvulla, seurasi joukkomurha jossa portugalilaiset käyttivät napalmia ja tappoivat ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Työläisten karkoitukset tarkoittanevat sitä, että pienistä rikkeistä (esimerkiksi juopuminen) saattoi saada karkoitustuomion toiseen siirtomaahan pakkotyöhön – esimerkiksi Mosambikista São Tomén ja Príncipen kaakaoviljelmille.

Kuvioon täytyy vielä lisätä se, että opiskelemaan olivat vuosisatojen mittaan päässeet hyvin harvat afrikkalaiset, ja opetus oli räätälöity suurelta osin kolonialistin tarkoituksia palvelemaan. Sen kääntöpuolena on arvon vieminen muissa puitteissa syntyneeltä tiedolta, tai sen tuhoaminen. Tätä aihetta sivuaa myös portugalilaisia vastaan taistelleesta kuningatar Nzingasta kertova bloggaus.

Sekin on huomioitava, että esimerkiksi tiet ja junaradat on rakennettu orjatyövoimalla, ne ovat siis maiden alkuperäisten asukkaiden kädenjälkeä. Pääsy sairaanhoidon piiriin oli myös rajattua. Esimerkiksi Guinea-Bissaussa ensimmäistä kertaa sairaanhoidon ja opetuksen piiriin monet pääsivät vasta vapautusliikkeen hallussa olevilla alueilla. Bloggauksen kuva on juuri näiltä alueilta, 1970-luvulta.

Kysymyksessä kolonialismin hyödyistä näkyy myös rajallinen, lineaarinen ja Eurooppa-keskeinen käsitys kehityksestä. Siinä Eurooppa on kehityksen huippu, ja muut kansat vaeltavat sen jalanjäljissä, niiden on käytävä läpi samat vaiheet päästäkseen kukoistukseensa. Hesarin jutussakin puhutaan kehitysmaista, joka heijastaa tätä ajattelua.

Kysymys kolonialismin hyödyistä on ongelmallinen myös siksi, että se rakentaa asetelman, jossa vaihtoehtona ei nähdä vuorovaikutusta ilman kolonialismia. Nähdään siis vain vaihtoehto umpioon ilman kolonialismia jäävästä Afrikasta tai kolonisoidusta Afrikasta.

Loppujen lopuksi olennaista keskustelussa kolonialismista on se, että sen vaikutukset tuntuvat edelleen, myös Euroopassa. Vaikutusten ymmärtämisen ja purkamisen kannalta on olennaista, että kolonialismista puhutaan, mutta tärkeää on myös se, minkälaisista lähtökohdista ja ennakko-oletuksista käsin siitä puhutaan.

***

Fanonin työhön perustuva, arkistomateriaalia hyödyntävä Göran Olssonin Väkivallan taakka -dokumentti on vielä katsottavissa Ylen Areenassa. Suosittelen, mutta varoitan samalla: se on todella raskasta katsottavaa.

Hesarin juttua on kommentoinut myös Lauri Uusitalo. Gilleyn artikkelia sivutaan Antroblogissa.

Kongon valtakunnasta on kirjoittanut englanniksi Adam Hochschild: King Leopold’s Ghost (1998), johon tiedot yllä perustuvat.  Lainaus Cabralilta on kirjasta Xosé Lois Garcían toimittamasta  Amilcar Cabral – Nacionalismo e cultura -kirjasta (1999). Käännökset omiani.

Kuva: Roel Coutinho – Roel Coutinho Guinea-Bissau and Senegal Photographs (1973 – 1974), CC BY-SA 4.0.

Mustan kuoleman spektaakkeli

Lissabonissa kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kaksi nuorta miestä. Molemmat olivat saman lähiön asukkaita. Lähiön asukkaista enemmistö on mustia. Mediassa alettiin heti puhua jengeistä, ja kehiteltiin teorioita siitä, miten molemmat miehet olisivat saman tyypin uhreja. Kertomusta höystettiin esimerkiksi vanhemman uhrin Facebook-profiilista kaivetuilla kuvilla ja ilmeisesti täysin keksityillä yksityiskohdilla.

Kun uutisissa kerrottiin, että ampuja (ja tuossa vaiheessa myös toisen nuoren tappajaksi esitetty) asui toisessa samankaltaisessa naapurustossa, hänetkin miellettiin mustaksi, vaikka häntä ei vielä oltu saatu kiinni.

Todellisuudessa nuorempi uhri kuoli onnettomuuden seurauksena. Toista ammuttiin aamulla riidan seurauksena. Tapauksilla ei ollut mitään yhteyttä toisiinsa, paitsi se, että molemmat kuolleet sattuivat asumaan samassa lähiössä. Jengejä täällä ei myöskään enää ole, ja poliisikin alleviivasi, että sellaisista ei tässä ollut kyse.

Kuolemien varjolla ehdittiin kuitenkin herättää mielikuvia vaarallisista ja väkivaltaisista jengeistä. Se leimaa entisestään mustien naapurustojen asukkaita. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun poliisi kohtelee asukkaita väkivalloin, heidän tekonsa nähdään oikeutettuna. Ja tietenkin se lisää myös jännitteitä arkiseen kanssakäymiseen.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Median retostelu vie sijaa siltä, mitä kuoleman käsittely vaatisi: uhrin ja tämän perheen kunnioitusta. Heidän kuolemastaan tulee spektaakkeli.

Aloin miettiä tapahtumien käsittelyä uudestaan, kun luin Dana Schutzin, valkoisen taiteilijan, Emmett Tillistä maalaaman taulun herättämästä kritiikistä. Taulu kuvaa kuollutta poikaa avoimessa arkussa, ja se on esillä newyorkilaisessa museossa.

Emmett Tillin tapaus oli esillä hiljattain uudelleen siksi, että hänen silmittömän raakaan lynkkaamiseensa vuonna 1955 johtaneen syytöksen esittänyt nainen kertoi julkisesti valehdelleensa. Hän syytti Tilliä häneen itseensä kohdistuneesta flirttailuyrityksestä. Till oli kuollessaan 14-vuotias.

Taitelija Hannah Black kritisoi taulua ja sen nostamista The Whitneyn biennaaliin avoimessa kirjeessä. Hän sivuaa kulttuurista omimista, jossa valkoiset hyödyntävät mustaa kulttuuria, ja sitä, miten se liittyy mustien yhteisöjen sortoon, ja laajemmin historialliseenkin mustien ihmisten elämien ja kehojen kapitalistiseen hyväksikäyttöön.

Keskustelu liittyy myös siihen, miten pääosin ei-musta media hanakasti jakaa kuvia ja videota kärsivistä mustista ihmisistä, jopa heidän kuolemastaan. Black yhdistää toiminnan siihen, miten valkoiset amerikkalaiset aikoinaan kokoontuivat seuraamaan lynkkauksia.

Blackin mukaan taulun ei pitäisi olla hyväksyttävä kenenkään mielestä, joka välittää mustista ihmisistä, sillä ei ole hyväksyttävää, että kukaan valkoinen käyttää mustien kärsimystä omaksi hyödykseen tai huvikseen, vaikka käytäntö onkin ollut yleinen jo kauan.

(Kaksi viimeistä kappaletta ovat osittain vapaata käännöstä Blackin kirjeestä; sen voi lukea kokonaisuudessaan esim. täällä.)

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Huomioita keskustelusta – tapaus Pekka ja Pätkä

Pekka, Pätkä ja blackface -bloggaukseen tuli paljon kommentteja. Koska bloggaukseen viitattiin iltapäivälehdissä sekä Ylen ja Maikkarin jutuissa, muutamat etsivät sähköpostiosoitteeni. Facebookissa sain viestejä myös.

Julkaisin poikkeuksellisesti melkein kaikki kommentit, nekin jotka ei vieneet keskustelua mihinkään suuntaan ja ne, jotka ovat pelkkää kuittailua. Päädyin julkaisemiseen siksi, että mitä enemmän kommentteja tuli, sitä selkeämmin niissä toistuivat samat piirteet. Niiden analysointi alkoi houkutella.

Paria kommenttia siistin, muut asiatonta kieltä sisältävät jäivät julkaisematta. Rasismin normalisointia ja vähättelyä niissä kuitenkin on, samoin siteerauksissa alla.

”Ihan turhaa vaahtoat”

Ensiksi sanottakoon, että mittava enemmistö kommentoijista vaikuttaa olevan miehiä. Kommentoijien nimistä voi päätellä, että he ovat itseäni aika lailla vanhempia. Toki nimet voivat olla keksittyjä.

”Siis rauhoitu aikuinen nainen, tee jotain arvokkaampaa ja anna satujen olla satuja”

Sitaatti on sähköpostiin tulleesta viestistä. ”Älä lähde laukalle näin pahasti…”, kirjoitti puolestaan satunnaiseksi lukijakseni itseään nimittävä kommentaattori.

Aihe sivuutetaan siten, että siitä puhuva määritellään irrationaaliseksi ja tunnekuohun vallassa olevaksi. Tällä lähestymistavalla on yhteyksiä seksismiin. Naisten pitäminen hysteerisinä on pitkät ajat ollut tapa vaientaa naiset. Hysterian potijoiksi diagnosoitiin ainoastaan naisia  Sen oireina pidettiin tunnepurkauksia, hermostuneisuutta ja taipumusta aiheuttaa ongelmia.

Tunteilla on tietysti jonkinlainen rooli kaikkien toiminnassa. Tunteenpalosta voi saada kehujakin, jos tunteet kohdistuvat ”oikeaan asiaan” ja ne ilmaisee oikea henkilö (yleensä mies). Mutta jos mielipiteen ilmaisuun johtavat ”väärät asiat”, se on laukalle lähtemistä.

”Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään”

Monet kommentoijat arvioivat, että koska elokuva on tehty ennen syntymääni, en osaa sitä kommentoida. Isälliseen mansplainaamiseen yhdistyy rasismin normalisointi.

Rasismi nykyään on ihan ok, kunhan se vain on ilmaistu tarpeeksi kauan sitten, tuntuvat elokuvan tekoaikaa paremmin ymmärtävät miehet arvioivan.

Sähköpostiin tuli valittelua siitä, että en osannut kontekstualisoida elokuvaa. ”Jos sinä nyt pahoitat mielesi moisesta asiasta, on sanottava, että ymmärryksesi aikanäkökulmaan on olematon. Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään, mikä on valitettavaa. Lukemalla ja tustustumalla kulttuurihistoriaan ja esim kielenkäytön kehitykseen olisi varmaankin saanut sinut ajattelemaan toisin. Jollei, niin olen todella pahoillani.”

”Eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?”

Monissa kommenteissa ilmaistiin erilaisin sanankääntein se, että koska maailmassa ja Suomessa on isompiakin ongelmia, ei tähän pitäisi hukata aikaa. Se ei kuitenkaan varsinaisesti heijasta huolta ”oikeista ongelmista”, vaan se on tapa sivuuttaa tietynlaiset aiheet. Esimerkiksi kissanpennusta kirjoittaminen ei tunnu kirvoittavan huolta väärästä ajankäytöstä.

Nimimerkki ”Teppo Tosikätevä” sanoo: ”Kaikesta tässäkin jaksetaan jauhaa. Se on sen ajan maailmakuvaa. Ei linene kirjottajalla mitään oikeita huolia / ongelmia, kun jaksaa tähän efforttia laittaa.”

Toisessa sähköpostissa taas pohdittiin, ”eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?” Lopuksi vielä todetaan: ”Minusta tuntuu että tuollaiset teeskentelijät, herkkänokkaisilla kannanotoillaan aliarvioivat ihmisten älykkyyden ja ymmärryskyvyn. Meillä on Suomessa ihan todellisia ongelmiakin, jos et ole huomannut.”

Nimimerkki ”Ihan turhaa vaahtoat” ilmaisee näkemyksensä näin: ”Ihminen hanki itsellesi elämä!Oletko koskaan käynyt Suomenlinnaa pidemmällä? […] Yhdysvalloissa mm kaikki ovat maahanmuuttajia joten siellä on raikas hyvä meininki toisin kuin täällä jossa takerrutaan tällaisiin juttuihin kuin vanhat sf filmit haloo!”

”Toimittelijatar” ruotuun!

Jo aiemmin mainittu ”satunnainen lukija” jatkoi viestiään näin: ”Perustelusi ovat varmasti vilpittömiä ja hyvää tarkoittaen esiin tuotuja , mutta liiallinen hyvän tarkoittaminen voi joskus olla pahasta. Liiallinen ja ylitsepursuava suvaitsevaisuus on kokenut dramaattisen inflaation, niin suuren että jos suvaitsevaisuus olisi valuutta ei sillä olisi enään arvoa, valitettavasti…”

Sävy on hyväntahtoinen, mutta bloggaajaa ylitsepursuavan suvaitsevaisuuden polulta ruotuun ohjaava. Minua ikään kuin kutsutaan takaisin tolkun ihmisten pariin. Tässäkin voi aistia seksististä sävyä, mutta luulen että se liittyy myös valkoisuuteeni. Se varmasti vaikuttaa kommentointiin muutenkin.

Asioita siis saa pohtia, kunhan pysyy aisoissa. ”[E]i pidä tehdä itseään naurettavaksi puuttumalla rasismiin siellä, missä sitä ei ole vaan siellä missä sitä oikeasti on”, luki sähköposteista tiukkasävyisemmässä.

Kommentit kertovat arvoista

Kommentit tietysti heijastavat sitä, mitä pidetään sopivana keskustelunaiheena ja mitä ei. Se taas kertoo arvoista. Vaikka kategorioita on useita, kaikki ne tähtäävät osoittamaan, että aihe on turha.

Sekin on mielenkiintoista, että samankaltaisia kommentteja herätti esimerkiksi delfiinikeissi. Kulttuurisesta omimisesta kirjoittaminen poikii näitä myös. Mutta vaikka päähuomio on yksittäistapauksessa, niin esimerkeistä jokainen on isomman yhteiskunnallisen ongelman oire. Ja niitä isompia ongelmia voi käsitellä näitä tapauksia esiin nostaen. Tai siis voisi, jos päästäisiin määrittelemästä sitä, oliko aihe oikein valittu vai ei.

Ja jos yllä siteerasin yksittäisiä kommentteja, ne heijastavat tietenkin laajempaa ”keskustelukulttuuria”. Lehtiotsikoissa puhuttiin esimerkiksi valtavasta someraivosta. Keskustelu lopulta typistyi kysymykseksi sensuurista.

Se ei ole yllättävää, mutta se on tympeää. Itse ongelman luonne jäi vähemmälle huomiolle, kun alettiin äänestää siitä, kannatetaanko sensuuria vai ei. Sensuurin sekä elokuvan mutkattoman näyttämisen väliin jäävien ratkaisujen etsiminen jäi ”kohun” jalkoihin.

***

Siinä mielessä kommentit olivat ajanhukkaa, että vaahtoaminen jatkuu ennallaan. Kommenteissa ei siis julkaista rasistisia ilmauksia, eikä rasismin selittelyä, eikä esimerkiksi huolia valkoisten kansanmurhasta. Kirjoittajaa saa jatkossakin kritisoida, mutta silkka kiukuttelu ja kuittailu eivät saa tilaa. Ja täysin aiheeseen liittymättömät kommentit harvoin menevät läpi.

Pekka, Pätkä ja blackface – Yle esittää rasistisen elokuvan

Yle näyttää huomenna taas Pekka ja Pätkä -elokuvan, jossa näyttelijät esiintyvät naamat mustattuina. Elokuvan nimen monet varmaan muistavat, se on rasistinen.

Hufvudstadsbladetin Malin Slotte kysyi Ylen ohjelmapäälliköltä, miksi elokuva, jonka nimi on rasistinen ja jossa näyttelijät esiintyvät blackfacessa*, näytetäänPentti Väliahdet vastasi, että Yle kokee tehtäväkseen näyttää elokuvan, sillä se on osa suomalaista elokuvakulttuuria.

Hän myös perustelee elokuvan näyttämistä sillä, että ilmestymisaikanaan se ei olisi ollut rasistinen. Hän sanoo, että n-sanalla ei tuohon aikana ollut rasistista kaikua. Väliahdet arvelee, että elokuvaa tuskin tehtiin pilkkaamistarkoituksessa; elokuva ilmestyi vuonna 1960, jolloin täällä ei haastatellun mukaan ollut tummaihoisia. Perustelut ontuvat, sillä elokuvahan vain kertoo siitä, että 60-luvulla Suomessa avoin rasismi oli normaalia, eikä siitä joutunut kenellekään vastuuseen. Väliahdet päätyy ylläpitämään myyttiä viattomasta Suomesta.

Väliahdet myös tarjoaa tulkintakehyksen: elokuvaa voisi katsoa kuvana siitä, millainen Suomi tuohon aikaan oli.  Siitä se toki kieliikin, mutta toisaalta jutun mukaan elokuva näytetään ilman minkäänlaista kontekstualisointia. Katsojien tulkintakykyä ei tietenkään pidä vähätellä, ja olisi kiva ajatella, että elokuvaa analysoidaan kuvana 60-luvun Suomesta, mutta sekään ei poistaisi leffan näyttämisen ongelmallisuutta.

Rasistisen kuvaston ja kielen toistaminen ilman minkäänlaista problematisointia normalisoi rasismia, sulkee pois katsojia ja ylläpitää niin sanottua valkoista katsetta. Ja tietenkin se on yksiselitteisesti loukkaavaa. Elokuvan näyttäminen ja ohjelmapäällikön tarjoama näkökulma myös luovat mielikuvaa siitä, että rasismi olisi menneen maailman juttuja.

Valinta ja toimintatapa heijastavat rakenteellisiakin ongelmia. Nyt elokuvan näyttämisen määrittelee ongelmattomaksi valkoinen mies, joka ei rasististen stereotypioiden toisintamisesta ja ylläpidosta kärsi. Ylen sisäistä keskustelua elokuvan näyttäminen ei ilmeisesti ollut myöskään synnyttänyt.

Elokuva tarjoaisi kyllä erinomaisen mahdollisuuden avata laajempaa keskustelua Suomen historiasta jälkikoloniaalisesta näkökulmasta. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten varsinaisten siirtomaiden puuttumisesta huolimatta Suomi on jakanut maailmankuvan, joka oikeutti kolonialismin. Elokuvan esittämisen ilman kriittistä keskustelua voi taas tulkita haluttomuutena käsitellä tätä perintöä ja sen nykypäivään ulottuvia jatkumoita.

Yle on näyttänyt saman elokuvan pari vuotta sitten aiemmin. Tuolloin Migrant Tales -sivuston Enrique Tessieri lähestyi Yleä ja kritisoi rasistisen, ennakkoluuloja vahvistavan elokuvan näyttämistä. Yleltä ei ilmeisesti reagoitu muutoin kuin kertomalla, että palaute on otettu vastaan ja toimitettu ohjelmistosta vastaavien luettavaksi. Väliahdet kuitenkin sanoo, että ulkoista palautetta ei ole tullut. Sitä voi Ylelle laittaa täältä.

Lisäys: Migrant Tales -sivustolla avataan myös viime viikolla näytetyn Ketjukolari-elokuvan rasistista sisältöä.

 

*Jos blackface-keskustelu ei ole tuttu, sitä sivutaan esimerkiksi Sonya Lindforsin ja Maryan Abdulkarimin artikkelissa ”Blackface ei ole ok!”.

Rio, favelat ja syrjinnän olympialaiset

favela
Santa Marta, Rio de Janeiro. Kuva: dany 13, flickr.com, CC BY 2.0.

Brasiliassa jogos olímpicos on väännetty muotoon jogos de exclusão, johon bloggauksen otsikkokin viittaa. Syrjintä tosin kuulostaa tässä yhteydessä liian lievältä ilmaisulta, kun kyse on merkittävän ihmisjoukon oikeuksien tallaamisesta, lukuisiin kuolemiin johtaneesta poliisiväkivallasta sekä symbolisesta ulossulkemisesta.

Amnestyn mukaan poliisien tekemien tappojen määrä on noussut ennen olympialaisia merkittävästi. Uhrit ovat lähes aina nuoria mustia faveloissa asuvia miehiä. Faveloita on myös tuhottu rakennustöiden alta olympialaisten varjolla, mikä on tarkoittanut jopa 70 000 ihmisen häätöä kodeistaan. Ja median edustajille rakennettiin majoitus orjien hautausmaan päälle.

”Valmistelut” ovat voimakkaasti ristiriidassa olympialaisten periaatteiden kanssa. On mielenkiintoista lukea niitä Brasilian kontekstia vasten: ”The goal of the Olympic Movement is to contribute to building a peaceful and better world by educating youth through sport practiced without discrimination of any kind and in the Olympic spirit, which requires mutual understanding with a spirit of friendship, solidarity and fair play”.

***

Kun Yhdysvalloissa poliisi tappaa mustan miehen, Suomessakin kirjoitetaan nykyään uutisia, joissa kerrotaan esimerkiksi tapetun henkilön taustasta ja selvitetään tilannetta, joka johti kuolemaan. Se on tietenkin hyvä. Rasistinen poliisiväkivalta Brasiliassa on ylittänyt uutiskynnyksen käytännössä vasta kun sitä on alettu peilata olympialaisten kautta. Mistä se kertoo?

Osa syystä lienee ihan vain se, että median kautta Yhdysvallat on meille tutumpi paikka. Eikä toimituksissa kai juuri hallita portugalia. Mutta myös faveloihin liittyvällä stigmalla voi olla osuutensa. Kyseessä ei ole pelkkä ikävä leima, vaan sillä on käytännön merkitystä, sillä sen turvin oikeutetaan erilaisia väkivaltaisia toimenpiteitä.

Faveloiden stigmatisoinnilla on pitkä historia ja se liittyy olennaisesti Brasilian historiaan sekä Portugalin orjakauppaan. Time-lehden artikkelissa avataan Rion ja orjakaupan yhteyttä. Jos ennen ajateltiin, että britit olivat suurimpia orjakauppiaita, nyt on käynyt selväksi, että suurin rooli olikin portugalilaisilla, ja eniten orjuutettuja vietiin Afrikan maista Brasiliaan. Rio de Janeirossa oli maailman suurin orjasatama ja 1500-1800-luvuilla Afrikasta tuotiin maahan 4,9 miljoonaa orjakaupan uhria. Matkojen aikoina kuoli yli miljoona ihmistä.

 

Orjuus päätettiin virallisesti vuonna 1888, mutta vapautetut ihmiset jätettiin oman onnensa nojaan. Monet lähtivät kaupunkiin, ja niin syntyivät favelat. Kuten nyt, silloinkin niitä pidettiin vaarallisina ja likaisina paikkoina, jotka uhkasivat yleistä turvallisuutta.

Kuten Rion väkivaltaisuutta köyhyyden kriminalisoinnin näkökulmasta summaavassa artikkelissa kirjoitetaan, faveloita ei nähdä systemaattisen epätasa-arvon tuloksena. Sen sijaan väkivalta nähdään faveloille luonteenomaisena piirteenä, eikä niiden asukkaita nähdä syrjinnän ja välinpitämättömyyden uhreina, vaan heidät leimataan väkivaltaisiksi ja vaarallisiksi.

***

Jos media onkin hoitanut merkittävän osuuden stigman ylläpidosta, myös vaihtoehtoisia kanavia on. Monissa faveloissa pyritään media-aktivismin keinoin muuttamaan tilannetta, puolustamaan ihmisoikeuksia ja torjumaan rasismia, mistä voi lukea lisää Leonardo Custódion väitöskirjasta (Tampereen yliopisto, 2016).

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa myös seurata englanninkielistä, yhteisöjournalismia edustavaa Rio on Watch -sivustoa. Se lanseerasi #StopFavelaStigma-kampanjan, jonka hengessä listaan joitain lueskellessa vastaan tulleita tietoja:

  • Faveloissa asuu reilut 20 prosenttia Rio de Janeiron asukkaista, eli noin puolitoista miljoonaa henkeä. Faveloita on kaupungissa suurin piirtein 1000, ja niiden välillä on merkittäviä eroja. Osassa olosuhteet ovat todella huonot, osa taas on eloisia, jatkuvasti kehittyviä yhteisöjä.
  • Tutkimuksen mukaan faveloiden asukkaista alle prosentilla on yhteyksiä huumekauppaan.
  • 95 prosenttia faveloiden taloista on rakennettu käyttäen tiiltä ja raudoitettua betonia. Suuri osa rakennuksista ei siis ole hökkeleitä.
  • 44 prosenttia kotitalouksista omistaa tietokoneen ja 90 prosentilla alle 30-vuotiaista faveloiden asukkaista on pääsy nettiin (tai siis oli jo vuonna 2012).
  • Tutkimuksen mukaan 85 prosenttia faveloiden asukkaista pitävät paikasta, jossa asuvat, 80 prosenttia on ylpeitä kotipaikastaan ja 70 prosenttia jatkaisi samassa paikassa asumista, vaikka heidän tulonsa kaksinkertaistuisivat.
  • Vuonna 2013 32 prosenttia faveloiden asukkaista kuuului alempaan luokkaan ja 65 prosenttia keskiluokkaan. Lähde ja linkit tutkimuksiin: Favela Facts.
  • Faveloita on tutkittu kestävän kaupunkikehityksen näkökulmasta. Ne ovat joustavia ja mukautuvat asukkaiden tarpeisiin. Ne edustavat edullista asumista lähellä kaupunkien keskustaa. Jalankulkijat ovat etusijalla autojen sijaan. Ne voivat olla ympäristöystävällisempiä kuin ”vihreiksi” rakennetut uudet olympialaisten myötä rakennetut alueet. (Tosin osa piirteistä ei varmasti päde kaikkiin faveloihin, ja osa lienee seurausta ei itse valitusta matalasta elintasosta. Lue lisää tästä jutusta.)

Kannattaa muuten lukea myös tämä artikkeli, jossa neuvotaan kädestä pitäen, miten Riosta ei pidä kirjoittaa – ja annetaan esimerkkejä mokista (niin, Rio de Janeiro ei ole Brasilian pääkaupunki, ja favelan kääntäminen slummiksi on laiska ratkaisu).

Suomeksi Brasiliasta käsin on olympialaisia kommentoitu Linkulla Riossa -blogissa, jossa esimerkiksi ihmetellään sitä, miksi kansainvälinen uutisointi Brasilian kyseenalaisista toimista ei ole aiheuttanut paineita muutokseen. Blogissa on myös pohdittu sitä, mikä tekee favelan.