Ikävä, sodadi, saudade

Portugalissa kuulee jatkuvasti, että ikävää tarkoittava sana saudade on vaikea kääntää. Se liitetään usein löytöretkiin, siihen miten merille lähteneet miehet jättivät perheensä potemaan saudadea. Jos on tosi kova ikävä, niin ollaan cheia (cheio) de saudade, eli täynnä kaipuuta. Matar saudades on ikävän tappamista, ja sen voi tehdä vaikka käymällä kotimaassa. Saudosismo tarkoittaa kyseenalaista vanhojen aikojen, kuten vaikka diktatuurin, perään haikailua.

Kap Verden kreoliksi ikävä on sodadi (tai sodad, saaresta riippuen), monet tietävät sanan Cesária Évoran laulusta. Se kertoo toisenlaisesta, löytöretkiin kyllä tavallaan liittyvästä kaipuusta. Laulu viittaa kotimaahansa kaipaaviin São Tomén ja Príncipen saaristossa työskenteleviin kapverdeläisiin.

Kap Verden historiaan on jäänyt Portugalin kolonialismin ajoilta rajuja kuivia kausia ja nälänhätiä. Viimeisessä suuressa nälänhädässä vuonna 1947 kuoli 30 000 ihmistä. Contratados-nimellä kutsutut työläiset lähtivät São Tomélle eli toiseen Portugalin siirtomaahan periaatteessa vapaaehtoisesti, käytännössä olosuhteiden pakosta. Puoli-ilmaisesta työvoimasta kaakao- ja kahviviljemille hyötyi siirtomaaherra.*

Ikävä on läsnä täälläkin, Cova da Mourassa. Joskus maahan kaadetaan juomasta tilkka kaukana kuolleiden vainajien muistoksi. Yksi ystävä ei ole käynyt kotimaassaan kahdeksaan vuoteen ja ikävöi äitiään kipeästi. Kahdeksan vuotta on pitkä aika: nuoremmat sisarukset ovat kasvaneet, itse on muuttunut, vanhemmat ovat ikääntyneet… Ja sitten on vielä jatkuva huoli siitä, että mitä jos jotain tapahtuu.

Tunnistan kyllä ikävän ja huolenkin, jotka syntyvät siitä, että osa läheisistä asuu kaukana. Mutta tilanne on erilainen, kun omat läheiset voivat matkustaa kylään ja itsekin pystyy käymään kotimaassa. Ikävä ei ole niin raskasta, lähinnä satunnaisia ja ohimeneviä oloja siitä, miten ei oikein kuulu mihinkään kokonaan.

Joskus etuoikeudet ja niiden poissaolo tulevat esiin arkisissa keskusteluissa. Kapverdeläiset saavat kuulla portugalilaisten (ja muiden) lomamatkoista Kap Verdelle, miten siellä on ihania rantoja, herkullista ruokaa ja kaunista musiikkia. Kun selviää, että juttuseura ei ole käynyt omassa tai vanhempiensa kotimaassa vuosikausiin tai koskaan, päivitellään ja kehotetaan käymään. Harvoin kyse on kuitenkaan valinnasta, vaan olosuhteista jotka tekevät matkustelusta aika lailla mahdotonta.

Jos töitä on, ne ovat usein sellaisia, että lomaa ei saa, vaan matka tarkoittaa työn menettämistä. Tai palkka ei yksinkertaisesti riitä matkustamiseen. Tai ne rahat, jotka menisivät matkoihin, lähettää mieluummin perheelle tai sukulaisille.

Suosittelen alla olevan dokumentin katsomista. Lissabonissa asuva päähenkilö miettii, miten haluaisi mennä käymään Angolassa kuolleen isänsä haudalla, miten kuolema ei tunnu oikein todelliselta. Käsitellään siinä paljon muutakin kyllä. Se on tekstitetty englanniksi.

*São Tomén ja Príncipen saaristossa elää edelleen kapverdeläisyhteisö, jonka oloista saa käsityksen tästä Heirs of Slavery -valokuvaprojektista.

Mafalala virkoaa sittenkin

Tässä meni yli kaksi kuukautta bloggaamatta. Tauko ei ollut suunniteltu, vaan se syntyi työkiireiden ja blogin suuntaan liittyvän tuskailun tuloksena. Jälkimmäinen liittyy osittain samoihin asiohin, joita Veikka Lahtinen nosti esiin bloginsa viimeisessä jutussa, ja joita Linkulla Riossa -blogin eilen päättänyt Irakin käsitteli. Ymmärrän molempia hyvin.

Olen myös vähän oudossa paikassa tämän hankkeen kanssa. Bloggaan suomeksi, mutta en ole asunut Suomessa yli 10 vuoteen. Vaikka tietenkin seuraan mediaa, käyn siellä ja teen sinne töitä, Suomi on jo aika vieras paikka. Se liittyy myös kaikkeen siihen, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut täällä. Etenkin aika Cova da Mourassa on voimistanut oloa siitä, että tulen Suomeen aina todellisuudesta, joka on sieltä käsin katsottuna kaukainen. Ja toisin päin.

Jonkinlainen (etuoikeutettu, vapaaehtoinen) muukalaisuus on mielenkiintoinenkin tila, sillä se pakottaa katselemaan asioita monelta kantilta, sen myötä joutuu jatkuvasti hakemaan paikkaansa ja temppuilemaan kielten kanssa. 103-vuotias Aino Karttunen kiteytti Hesarissa: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Oman kerroksensa tähän kaikkeen lisää se, että asun paikassa jossa on vähän muita valkoisia ja joka on kaiken muun lisäksi myös antirasistisen vastarinnan tila. Siitä syntyy kaikenlaisia ulkoisia ja sisäisiä jännitteitä. Blogista on tullut tärkeä keino miettiä näitä asioita viemättä tilaa toiminnassa täällä, mutta toisaalta mietin jatkuvasti, onko Mafalalakaan sille oikea paikka.

Mafalalasta on tullut myös feministinen tila. Ympäristö on monin tavoin konservatiivinen, etenkin mitä sukupuolirooleihin tulee. Sitä jaksaa paremmin, kun on oma tila jossa käsitellä asioita kaikessa rauhassa. Blogi myös ajaa etsimään kaikenlaista tietoa ja hyödyntämään aina välillä opiskelujen myötä hankittua tietoa. Tietysti Mafalala on myös yksi tapa ottaa kantaa maailmanmenoon ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä pelkkä oman henkilökohtaisen pohdinnan ja kasvun tila.

Tuskailua on lisännyt myös omaan bloggaajan ”ääneen” kyllästyminen, sen vangiksi jääminen ja koko rupeaman individualistisuus. Mutta kun en halua lopettaa bloggaamista, koitan venyttää Mafalalan rajoja. Ensi vuoden teema blogissa (ja muutenkin) on lainattu kirjailija Marlon Jamesilta: ”[I]t’s a weird thing teaching yourself freedom. It sounds so weird, but we actually do have to do it”. Mutta blogin aihepiiri pysyy kyllä ennallaan!

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista. Sitä käsittelin aiemmassakin bloggauksessa.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Jalkapallomenestyksen jälkimaininkeja

Riemu Portugalin jalkapallomenestyksestä alkaa pikkuhiljaa osoittaa laantumisen merkkejä. Menestystä on tulkittu osoituksena Portugalin onnistuneesta ”monikulttuurisuudesta”, mikä puolestaan poiki asennetta kritisoivan vetoomuksen. Siinä myös mainitaan blogissakin käsitelty löytöretkihekumointi.

Vetoomuksessa huomautetaan, miten presidentti vihjasi voittoa kommentoidessaan portugalilaisten siirtolaisten koviin kokemuksiin Ranskassa. Maassa asuu miljoona portugalilaista ja heidän jälkeläistään. Portugalista on lähdetty parempien mahdollisuuksien perään esimerkiksi Salazarin diktatuurin aikaan suurina joukkoina. Myös viime vuosien kriisi on ajanut monet ulkomaille.

Monet portugalilaiset ovat pärjänneet hyvin, mutta heihin liittyy myös negatiivisia stereotypioita. Ranskaan lähteneistä portugalilaissiirtolaisista kirjan kirjoittanut Joana Carvalho Fernandes kertoo, että haastatteluissa selvisi, miten portugalilaisiin suhtaudutaan Ranskassa edelleen portugalilaisina, ja Portugalissa taas siirtolaisina.

On selvää, että tässä portugalilaisiksi mielletään valkoiset portugalilaiset, vaikka maailmalle on Portugalista lähtenyt myös paljon mustia maan kansalaisia. Cova da Moura on kesälomien aikaan kosmopoliittinen paikka: meillä kesää viettävät lapset puhuvat brittienglantia paremmin kuin kreolia ja portugalia, naapurissa taas on lomaa viettämässä ranskalaisella aksentilla portugalia puhuva lapsi.

Vaikka siirtolaisuus ja sen haasteet ovat tuttuja monille valkoisille portugalilaisille, myös välillisesti, siitä ei ole seurannut solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka ovat tulleet Portugaliin siirtolaisina tai ovat heidän jälkeläisiään.

Vetoomuksessa huomautetaan, että täällä asuvien siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä negatiiviset kokemukset vaietaan näkymättömiksi. Sitä sen kirjoittajat eivät hyväksy, vaan vaativat konkreettisia toimia rasismia vastaan. Niiksi listataan esimerkiksi koulumateriaalien siivoaminen negatiivisista stereotypioista, oikeus kansalaisuuteen maassa syntyneille siirtolaisten jälkeläisille, rasismin kriminalisoiminen (nyt se on raskauttava tekijä) sekä poliisin raskaasti aseistettujen iskujoukkojen Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa tekemien ratsioiden lopettaminen.

Vetoomus otettiin vastaan laimeasti. Osa syystä lienee aluillaan oleva lomakausi, mutta sitä voi myös selittää haluttomuudella hyväksyä rakenteellisen rasismin olemassaolo, saati ryhtyä toimiin sen purkamiseksi. Se ei istu kertomukseen sympaattisesta ja suvaitsevaisesta Portugalista.

Mitä jalkapallotähdille sitten kuuluu? Ratkaisevan maalin tehnyt Éder aikoo julkaista jo tässä kuussa henkisen valmentajansa kanssa kirjan vaiheistaan. Siinä tullaan kertomaan jalkapalloilijan vaikeasta lapsuudesta ja tiestä menestykseen.

Renato Sanchesin hermoja testattiin pelien aikana ikäselkkauksella: hänen epäiltiin olevan ikäistään vanhempi. Syytöksissä oli rasistisia piirteitä ja Sanches haastoi oikeuteen häntä iän huijaamisesta syyttäneet Sportingin puheenjohtajan Bruno de Carvalhon ja ranskalaisen valmentajan Guy Rouxin. Kuten aikaisemmin kirjoitin, häneen on myös suhtauduttu pelien aikana rasistisesti.

Sanchesia ei ole sittemmin juuri julkisuudessa näkynyt. Viime viikolla kuitenkin julkaistiin covadamouralaisen kreoliksi räppäävän Timorin video, jolla Renato Sancheskin on mukana. Se kertoo lähiöissä kasvavista lahjakkaista nuorista, joiden taidot usein menevät hukkaan.

”Mistä olet kotoisin?”

Kun on asuu paikassa, jonka kieltä puhuu aksentilla eikä näytä ”kantaväestöön” kuuluvalta, joutuu vastamaan suurin piirtein joka päivä siihen, mistä on kotoisin. Sitten on vielä ne vitsikkäät tyypit, jotka eivät kysy, vaan ryhtyvät arvuuttelemaan. Joskus kysymys on tietysti luonteva osa tutustumista. Joskus taas mietityttää, onko sillä, mistä olen, niin suurta merkitystä tutustumisen kannalta. Joskus tekisi mieli olla kertomatta, ihan kiusallaan.

Olen alkanut vältellä kysymyksen tekemistä. On aika vapauttavaa tutustua ihmisiin antamatta sijaa stereotypioille, joita erilaisiin kansallisuuksiin liittyy. Keskustelukin voi lähteä mielenkiintoisemmille urille. Usein kansallisuus tulee esiin nopeasti, mutta ainakin juttukaveri saa tuoda sen esiin omilla ehdoillaan. Jotkut eivät kerro sitä lainkaan, toiset taas ryhtyvät heti kertomaan kotimaastaan ja sen tavoista.

Katsoin Stuart Hallin elämää ja työtä käsittelevän John Akomfrahin dokumentin The Stuart Hall Project (2013). Hall, joka lähti Jamaikalta 17-vuotiaana Britteihin, sanoo dokumentissa että Iso-Britannia on hänen kotinsa, mutta hän ei ole englantilainen (”Britain is my home, but I’m not English”).

Hall muistuttaa, miten identiteetti muuttuu lakkaamatta jatkuvan neuvottelun tuloksena. Dialogissa ovat mukana omat toiveet johonkin kuulumisesta ja ympäristön vuoksi esiin nousevat kysymykset, sekä poliittiset asetelmat. Siihen vaikuttaa myös se, miten muut sinut näkevät. ”You are partly how they see you”, Hall sanoo. Siinä kohden kansallisuus, kansalaisuus ja identiteetti risteävät.

Hall nostaa esiin vuonna 1925 Martiniquella syntyneen Frantz Fanonin. Kirjoitin hänestä blogiin aiemminkin. Hall kertoo Fanonin kokemuksesta: muutettuaan Ranskaan hän koki lakanneensa olemasta ihminen muiden joukossa ja hänestä tuli ihonvärinsä edustaja, musta.

”Mistä olet?” -kysymys myös heijastaa valta-asetelmia. Olin viime viikolla taidenäyttelyn avajaisissa, ja meille esiteltiin eräs henkilö. Hänelle oli jo kerrottu, että olin suomalainen. Puolisolta hän kysyi heti, mistä hän on kotoisin. Tämä vastasi olevansa Portugalista. Vastaus ei tyydyttänyt, ja puoliso lopulta täydensi, että hänen vanhempansa ovat Kap Verdeltä. Sitten tyyppi vielä kysyi, että miltä Kap Verden saarelta puoliso on kotoisin. Hän on käynyt vanhempiensa kotimaassa kerran teini-ikäisenä.

Näitä tilanteita tulee vastaan jatkuvasti. Hanakat jatkokysymykset paljastavat, että portugalilaisuus on edelleen synonyymi valkoisuudelle ja tietynlaiselle aksentille. Portugalilaiseksi itsensä määritteleminen tällaisessa kontekstissa ei kuitenkaan ole omien juuriensa kieltämistä, halua tulla hyväksytyksi tai äärimmäistä assimilaatiota. Identiteetti taas on monisyisempi juttu, mutta se on myös henkilökohtainen asia.

Poliittisessa ja enemmistön kohdalla myös virallisessa mielessä puolisoni ja muut täällä kasvaneet ei-valkoiset ovat portugalilaisia. Kun sen antaa vastauksena kysymykseen alkuperästä, kyseessä on tilan symbolinen haltuunotto. Se muistuttaa, että tämä maa, sen yhteiskunta ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät kuulu ainoastaan niille, jotka voivat empimättä vastata olevansa portugalilaisia ilman että vastaus herättää lisäkysymyksiä.

”Mistä olet?” -kysymykseen liittyy myös eri maiden ja maanosien arvottaminen, jonka kirjailija Taiye Selasi mainitsee TED-puheessaan. Siksi minulta on pyydetty vuolaasti anteeksi romanialaiseksi tai venäläiseksi luulemista. Jos taas joku luulee minua espanjalaiseksi tai ranskalaiseksi, sitä ei pahoitella. Minulle on ihan sama, mistä minun luullaan olevan, mutta se häiritsee, että romanialaisuus ja venäläisyys mielletään jonkinlaisiksi loukkauksiksi. Jos olisinkin romanialainen, tarkoittaako se sitten sitä, että juttukaveri olisi itsekseen ajatellut minun olevan jotenkin vähäpätöisempi tyyppi?

Selasi myös muistuttaa, että on oikeastaan aika hassua sanoa olevansa jostain maasta: ”Miten ihminen voi olla peräisin ideasta tai konseptista”, hän kysyy. Maat voivat jopa lakata olemasta, ja niiden rajatkaan harvoin ovat luonnollisia. Mutta nationalismi istuu tiukassa, siihen pisteeseen asti että 1800-luvulla kehitellyt aatteet vaikuttavat joistakin edelleen luonnolliselta totuudelta. Ajatus kansalaisuuden ja kulttuurin yhteydestä on niin vankka, että monien on vaikea niellä se, että portugalilainen voi puhua äidinkielenään Kap Verden kreolia tai suomalainen olla muslimi.

Eikö keneltäkään sitten voi kysyä, mistä he ovat kotoisin? No tietysti voi, mutta ei ole ehkä pahitteeksi miettiä sitä, miten olennainen tieto on uuteen ihmiseen tutustuessa ja miten kysymys joissain tilanteissa voi näyttäytyä vallankäyttönä.

Terveisiä maahanmuuttajalähiöstä!

Lissabonin lentokentän taksipysäkillä kuski toisensa jälkeen kieltäytyi viemästä minua kotiin. Olin asunut kaksi kuukautta Mosambikissa, joten matkatavaraa oli paljon. Kieltäytyminen johtui osoitteesta: taksit eivät vie asiakkaita Cova da Mouraan. Se on liian vaarallista.

Sellaista on, kun asuu Portugalin pahamaineisimmassa lähiössä. Jos tilaan netistä esimerkiksi ruokaa koirille, kerrotaan, että firmalla ei ole lupaa ajaa lähiöön. He tuovat ostokset lähimmälle huoltoasemalle, muutaman kymmenen metrin päähän kotiovelta. Alkuun yritin väittää vastaan, mutta siitä tuli vain paha mieli.

Nykyään ilmoitan etukäteen, että kuljettajan täytyy soittaa matkan varrelta, jotta saadaan yksityiskohdat sovittua. Ja kun Portugalissa ollaan, monet kuskit ovat lopulta sankarillisesti tuoneet tilauksen perille. Lentokentältäkin pääsin lopulta kotiovelle asti. Naiskuski käski hypätä kyytiin ja haukkui mieskuskit raukoiksi pelkureiksi. Takseja ei ole heitelty kivillä, eikä kuljetusfirmojen autoja ole tyhjennetty sillä välin kun kuittaan saaneeni tilauksen.

Taksia en kuitenkaan enää edes yritä pyytää kotiosoitteseeen, vaan sille samalle huoltsikalle. Niin torjun puheliaiden taksikuskien isälliset varoitukset Cova da Mouran vaaroista ja uuvuttavat kysymykset siitä, miksi asun täällä. Heidän puheidensa perusteella olen naiivi ulkomaalainen, joka ei ole huomannut asuvansa vaarallisessa lähiössä.

Suuri osa portugalilaisista ei uskalla edes ajatella Cova da Mouraan tulemista. He tietävät, huolimatta siitä etteivät ole täällä koskaan käyneet tai tunne ketään täkäläistä, että tänne astuminen merkitsee välitöntä hengenvaaraa, tai vähintään ryöstetyksi tulemista.

Kauhu johtuu ennen kaikkea uutisoinnista. Media tunnetusti herkuttelee mielellään rikoksilla ja huumekaupalla. Uutisissa muistetaan aina alleviivata, että täällä asuu ”afrikkalaistaustaista” väkeä. Tai mutkat oiotaan ja sanotaan, että Cova da Moura on afrikkalainen naapurusto. Tosin suurin osa asukkaista nykyään lienee syntynyt Portugalissa.

Vaikka Cova da Mourassa on rikollisuutta, uutisten luoma kuva on vääristynyt. Mediassa ei kerrota naapuruston yhteisöllisyydestä, siitä miten kohteliaiksi lapset täällä kasvatetaan, tai niistä naisista ja miehistä, jotka raatavat surkean palkkansa eteen siivoustöissä tai rakennustyömailla. Eikä niistäkään, jotka koittavat hankkia lisätienestejä myymällä kotitekoista jäätelöä tai kaupittelemalla grillattua maissia. Eikä köyhyydestä, toivottomuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä seikat kuitenkin leimaavat enemmistön arkea paljon enemmän kuin rikollisuus, vaikkei sitä tai sen seuraksia olekaan syytä vähätellä.

Olen nyt asunut Cova da Mourassa yhteensä pari vuotta. Syy täällä asumiseen on eräs erityisen mukava covadamouralainen. En ole pelännyt tai tuntenut oloani uhatuksi. Minua ei ole ryöstetty saati sitten pahoinpidelty. Etenkin alkuun olin kyllä kovin tietoinen siitä, että minua tuijotettiin. Sekin on terveellinen kokemus: on hyvä saada muistutus siitä, miltä tuntuu näyttää erilaiselta kuin enemmistö.

Median vaikutukset ovat kuitenkin salakavalia: niinä kausina, kun Cova da Moura on ollut esillä, huomaan miettiväni mahdollisia riskejä jos esimerkiksi tulen yksin viimeisellä junalla kotiin. Ajatukset kuitenkin asettuvat oikeisiin mittakaavoihin, kun niille ei anna liikaa sijaa. Ja toki joku aina tietää, missä menen. Niin oli kyllä Lissabonin keskustassakin asuessani.

Vaikka olen täällä asuessani saanut kuulla kohtuuttoman raskaista elämäntarinoista, nähnyt asioita joita en ajatellut Euroopassa näkeväni ja todistanut poliisin rasistisia ja väkivaltaisia otteita, en haluaisi asua muualla. On mukavaa tuntea naapurinsa ja tietää, että ympärillä on aina elämää. Aivan vieressä asuu kavereita ja lähistöllä on baareja joissa voi käydä kuuntelemassa kapverdeläistä musiikkia. Ja niin ongelmallista kuin se onkin, että monet täällä asuvat eivät koe olevansa portugalilaisia, minun näkökulmastani se luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katselemme portugalilaista yhteiskuntaa pienen etäisyyden päästä, siihen täysin kuulumatta.

Ero minun ja suurimman osan täällä asuvien välillä on kuitenkin se, että minulle Cova da Moura on paikka muiden joukossa. Se ei määrittele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Täällä asuminen leimaa minut korkeintaan naiiviksi tai uhkarohkeaksi tyypiksi, ei varkaaksi tai huumekauppiaaksi. Poliisit eivät pysäytä minua kovin ottein tarkastaakseen henkilöllisyyteni. Eikä täällä asuminen ole rajoittanut mahdollisuuksiani opiskella tai saada töitä.

Muuttoliikkeitä*

Esittelin Lontoossa vuokraisännän puolesta asuntoa, jossa oleilin viime vuoden. Kiinnostuneita oli paljon. Siinä vaiheessa, kun en enää pysynyt laskuissa, oven takana oli yksi mies, yksi raskaana oleva nainen, toinen nainen ja yksi alle kymmenvuotias poika. Lontoossa kaikilla ei tunnetusti ole varaa yksityisyyteen tai edes ahtaanpaikankammoon ja kävi mielessä, että ehkä he kaikki haluaisivat muuttaa asuntoon.

Kun aloitin esitellä pikkuisen (ulko- ja vessan ovea ei saa kunnolla auki vaatekaapin sijainnin vuoksi) asunnon parhaita puolia (pesukone toimii myös kuivausrumpuna) tajusin, että puhumme kaikki portugalia.

Kävi tietysti ilmi, että olen palaamassa Lissaboniin. Toinen nainen, se joka ei ollut raskaana, ei millään tahtonut uskoa, että olin tosissani. Sitten hän yritti saada minut uskomaan, ettei Portugaliin kannata mennä. Siellä mikään ei ole enää varmaa. Hän oli itse saanut potkut pari kuukautta sitten vakaaksi olettamastaan työpaikasta, eikä löytänyt kovan yrittämisenkään jälkeen töitä. Lontooseen siis! Yritin puolustuksekseni sanoa, että Lontoossakin on aika epävarmaa. Nainen myötäili, mutta sanoi, että Lontoossa kuitenkin löytää helpommin seuraavan hanttihommapaikan. Samaa mieltä olimme siitä, että aurinkoa ja rennompaa elämänmenoa tulee Lontoossa äkkiä ikävä.

Lontoossa on tosiaan paljon portugalilaisia ja lisää tulee. Público-sanomalehdessä kirjoitettiin vuodenvaihteessa, että maa tyhjenee ja että etenkin koulutettu väki häipyy muualle. On luonnollista muuttaa pois maasta, jossa ei voi edes unelmoida, otsikossa todettiin. Haaveile siinä vaikka perheen perustamisesta, kun televisio ja lehdet suoltavat huonoja uutisia. Tai jatko-opinnoista: ensimmäinen Portugalissa lukemani uutinen kertoi, miten valtion rahoittamia tohtorikoulutuksen apurahoja jaettiin tänä vuonna 40 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2012, reilut 700. Omani sain vuonna 2009, jolloin niitä jaettiin lähes 2000. Väitöskirjan jälkeisiin opintoihin tarkoitettu rahoitus väheni 65 prosenttia, joten kouluun tuskin täällä palaan.

Muita portugalilaisten muuttoliikkeen kohteita ovat Portugalin entiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik sekä Brasilia. Mosambikiin, jonne ennen saattoi lentää ja hankkia turistiviisumin paikan päällä, täytyy nykyään anoa viisumi etukäteen kutsukirjeen kera. Monet työn perässä maahan tulleet portugalilaiset käyttivät turistiviisumeja väärin – siinä mittakaavassa, että Mosambik on koventanut otteita ehkäistäkseen laitonta oleskelua. Siitä taas seurasi pitkät jonot Mosambikin Portugalin lähetystöön.

Lontoo vetää erityisesti portugalilaisia sairaanhoitajia sekä tietokone- ja finanssialan osaajia. Asuntoa katsomassa ollut nainen oli ennen lähtöä töissä juuri sairaanhoitoalalla. Toisessa Públicon artikkelissa kerrottiin, miten maastamuuttajia seuranneessa tutkimuksessa selvisi, että ulkomailla töitä tekevät eivät ole sen onnellisempia kuin heidän Portugaliin jääneet kollegansa. Vaikka he matkustelevat enemmän eivätkä joudu esimerkiksi asumaan vanhempiensa luona, kotiin jääneillä on kuitenkin ystävät ja perhe (hyvinkin) lähellä.

Portugaliin myös palataan maitojunalla. Kaikki eivät sopeudu, joillekin taas Lontoon vuokrat ja joukkoliikenteen hinnat ovat liikaa, jutussa kirjoitettiin. Kuulun kai tähän ryhmään, vaikka en portugalilainen olekaan. Ja aion kyllä vähän haaveillakin, vaikka ymmärrän hyvin maasta lähteviä.

Viime viikolla vuokraisäntä sitten soitti ja kertoi että asuntoon muuttaa nimenomaan se portugalilainen nainen. Yksin siis. Muu porukka oli ystäväperhe, jonka nurkissa hän oli asunut kotia etsiessään. Tuli siis tehtyä jonkinlainen vaihtokauppa. Mutta minun paluuni ei kyllä korvaa kenenkään muun lähtöä: mielenosoituksissa on nähty vanhempaa väkeä kantamassa kylttejä, joissa he kertovat olevansa yksin, kun lapset joutuvat lähtemään ulkomaille työn perässä.

Opin Lontoosta asuntoa esitellessä enemmän kuin koko sen vuoden aikana, jonka siellä oleilin. Esimerkiksi sen, että on aika yleistä toivottaa onnea ja vieläpä jumalan siunausta asunnon näyttäjälle, joka on lähdössä. Toivotuksia tuli niin runsaasti, että kaikki varmasti sujuu hyvin. Sitä samaa toivon kämpän nykyiselle asukkaalle.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.