Mafalala virkoaa sittenkin

Tässä meni yli kaksi kuukautta bloggaamatta. Tauko ei ollut suunniteltu, vaan se syntyi työkiireiden ja blogin suuntaan liittyvän tuskailun tuloksena. Jälkimmäinen liittyy osittain samoihin asiohin, joita Veikka Lahtinen nosti esiin bloginsa viimeisessä jutussa, ja joita Linkulla Riossa -blogin eilen päättänyt Irakin käsitteli. Ymmärrän molempia hyvin.

Olen myös vähän oudossa paikassa tämän hankkeen kanssa. Bloggaan suomeksi, mutta en ole asunut Suomessa yli 10 vuoteen. Vaikka tietenkin seuraan mediaa, käyn siellä ja teen sinne töitä, Suomi on jo aika vieras paikka. Se liittyy myös kaikkeen siihen, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut täällä. Etenkin aika Cova da Mourassa on voimistanut oloa siitä, että tulen Suomeen aina todellisuudesta, joka on sieltä käsin katsottuna kaukainen. Ja toisin päin.

Jonkinlainen (etuoikeutettu, vapaaehtoinen) muukalaisuus on mielenkiintoinenkin tila, sillä se pakottaa katselemaan asioita monelta kantilta, sen myötä joutuu jatkuvasti hakemaan paikkaansa ja temppuilemaan kielten kanssa. 103-vuotias Aino Karttunen kiteytti Hesarissa: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Oman kerroksensa tähän kaikkeen lisää se, että asun paikassa jossa on vähän muita valkoisia ja joka on kaiken muun lisäksi myös antirasistisen vastarinnan tila. Siitä syntyy kaikenlaisia ulkoisia ja sisäisiä jännitteitä. Blogista on tullut tärkeä keino miettiä näitä asioita viemättä tilaa toiminnassa täällä, mutta toisaalta mietin jatkuvasti, onko Mafalalakaan sille oikea paikka.

Mafalalasta on tullut myös feministinen tila. Ympäristö on monin tavoin konservatiivinen, etenkin mitä sukupuolirooleihin tulee. Sitä jaksaa paremmin, kun on oma tila jossa käsitellä asioita kaikessa rauhassa. Blogi myös ajaa etsimään kaikenlaista tietoa ja hyödyntämään aina välillä opiskelujen myötä hankittua tietoa. Tietysti Mafalala on myös yksi tapa ottaa kantaa maailmanmenoon ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä pelkkä oman henkilökohtaisen pohdinnan ja kasvun tila.

Tuskailua on lisännyt myös omaan bloggaajan ”ääneen” kyllästyminen, sen vangiksi jääminen ja koko rupeaman individualistisuus. Mutta kun en halua lopettaa bloggaamista, koitan venyttää Mafalalan rajoja. Ensi vuoden teema blogissa (ja muutenkin) on lainattu kirjailija Marlon Jamesilta: ”[I]t’s a weird thing teaching yourself freedom. It sounds so weird, but we actually do have to do it”. Mutta blogin aihepiiri pysyy kyllä ennallaan!

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista. Sitä käsittelin aiemmassakin bloggauksessa.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Jalkapallomenestyksen jälkimaininkeja

Riemu Portugalin jalkapallomenestyksestä alkaa pikkuhiljaa osoittaa laantumisen merkkejä. Menestystä on tulkittu osoituksena Portugalin onnistuneesta ”monikulttuurisuudesta”, mikä puolestaan poiki asennetta kritisoivan vetoomuksen. Siinä myös mainitaan blogissakin käsitelty löytöretkihekumointi.

Vetoomuksessa huomautetaan, miten presidentti vihjasi voittoa kommentoidessaan portugalilaisten siirtolaisten koviin kokemuksiin Ranskassa. Maassa asuu miljoona portugalilaista ja heidän jälkeläistään. Portugalista on lähdetty parempien mahdollisuuksien perään esimerkiksi Salazarin diktatuurin aikaan suurina joukkoina. Myös viime vuosien kriisi on ajanut monet ulkomaille.

Monet portugalilaiset ovat pärjänneet hyvin, mutta heihin liittyy myös negatiivisia stereotypioita. Ranskaan lähteneistä portugalilaissiirtolaisista kirjan kirjoittanut Joana Carvalho Fernandes kertoo, että haastatteluissa selvisi, miten portugalilaisiin suhtaudutaan Ranskassa edelleen portugalilaisina, ja Portugalissa taas siirtolaisina.

On selvää, että tässä portugalilaisiksi mielletään valkoiset portugalilaiset, vaikka maailmalle on Portugalista lähtenyt myös paljon mustia maan kansalaisia. Cova da Moura on kesälomien aikaan kosmopoliittinen paikka: meillä kesää viettävät lapset puhuvat brittienglantia paremmin kuin kreolia ja portugalia, naapurissa taas on lomaa viettämässä ranskalaisella aksentilla portugalia puhuva lapsi.

Vaikka siirtolaisuus ja sen haasteet ovat tuttuja monille valkoisille portugalilaisille, myös välillisesti, siitä ei ole seurannut solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka ovat tulleet Portugaliin siirtolaisina tai ovat heidän jälkeläisiään.

Vetoomuksessa huomautetaan, että täällä asuvien siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä negatiiviset kokemukset vaietaan näkymättömiksi. Sitä sen kirjoittajat eivät hyväksy, vaan vaativat konkreettisia toimia rasismia vastaan. Niiksi listataan esimerkiksi koulumateriaalien siivoaminen negatiivisista stereotypioista, oikeus kansalaisuuteen maassa syntyneille siirtolaisten jälkeläisille, rasismin kriminalisoiminen (nyt se on raskauttava tekijä) sekä poliisin raskaasti aseistettujen iskujoukkojen Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa tekemien ratsioiden lopettaminen.

Vetoomus otettiin vastaan laimeasti. Osa syystä lienee aluillaan oleva lomakausi, mutta sitä voi myös selittää haluttomuudella hyväksyä rakenteellisen rasismin olemassaolo, saati ryhtyä toimiin sen purkamiseksi. Se ei istu kertomukseen sympaattisesta ja suvaitsevaisesta Portugalista.

Mitä jalkapallotähdille sitten kuuluu? Ratkaisevan maalin tehnyt Éder aikoo julkaista jo tässä kuussa henkisen valmentajansa kanssa kirjan vaiheistaan. Siinä tullaan kertomaan jalkapalloilijan vaikeasta lapsuudesta ja tiestä menestykseen.

Renato Sanchesin hermoja testattiin pelien aikana ikäselkkauksella: hänen epäiltiin olevan ikäistään vanhempi. Syytöksissä oli rasistisia piirteitä ja Sanches haastoi oikeuteen häntä iän huijaamisesta syyttäneet Sportingin puheenjohtajan Bruno de Carvalhon ja ranskalaisen valmentajan Guy Rouxin. Kuten aikaisemmin kirjoitin, häneen on myös suhtauduttu pelien aikana rasistisesti.

Sanchesia ei ole sittemmin juuri julkisuudessa näkynyt. Viime viikolla kuitenkin julkaistiin covadamouralaisen kreoliksi räppäävän Timorin video, jolla Renato Sancheskin on mukana. Se kertoo lähiöissä kasvavista lahjakkaista nuorista, joiden taidot usein menevät hukkaan.

Koti Lissabonista?

Joskus mietin, miten eläisin jos olisinkin jäänyt Suomeen. Kuvittelen, että kävisin oikeissa töissä, pukeutuisin fiinimmin ja asuisin kauniissa kodissa. Sellaisessa, jossa pyykit kuivuvat talvellakin, johon ei tarvi ostaa kaasupulloja ja jossa olisi vain suoria kulmia.

Kuten edellisessäkin bloggauksessa kirjoitin, Suomessa tulee aina kovin tietoiseksi oman kotinsa erikoisuuksista, sisustuksen sattumanvaraisuudesta ja kaikenlaisesta yleisestä epämääräisyydestä. Miten Lissabonissa sitten asutaan, millaisia ne kodit ovat ja miten niitä voi löytää? Seuraa lista omakohtaisista kokemuksista. Jos haluat muutaman vinkin vuokrahuoneen tai kämpän etsimiseen, hyppää nostalgianhuuruisten kämppäkuvailujen yli!

Ennen Lissaboniin muuttoa ehdin asua kahdessa kämpässä Coimbrassa. Ensimmäisessä suoritin elämäni ensimmäisen (ja onneksi toistaiseksi viimeisen) sokeritoukkien massamurhan. Niitä oli joka paikassa ja ne olivat suuria ja pulskia. Toinen kämppä oli vanhan yliopistokaupungin keskustassa, ja siellä oli kamalan kylmä. Kylmä on kyllä ollut kaikissa Lissabonin kodeissakin. Vain yhdessä niistä on ollut seinäpatterit. Sähkö on kallista. Portviini lämmittää hyvin myös!

Ensimmäinen kimppakämppä

Kun muutin Lissaboniin opiskelemaan vuonna 2005, ensimmäisenä piti tietysti etsiä koti. Sain majailla ensin kaverin kaverin luona. Hän asui vanhempiensa kotona, ja vaikka vastaanotto oli erittäin ystävällinen, halusin nopeasti asettua omaan kotiin. Kyseeseen tuli vain kimppakämppä – täällä tuskin kukaan opiskelija asuu omassa kodissaan (paitsi ne, jotka asuvat vanhempiensa luona).

Menin siis tutkimaan tiedekuntani ilmoitustaulua. Kävin katsomassa monia kämppiä. Muistiin on painunut oikeastaan vain se, jossa vuokraemäntäänsä tympiintynyt saksalainen opiskelija oli laittanut kaikki kämpästä löytyneet torakat pakastimeen. Jatkoin etsimistä, mutta meistä tuli kyllä ystäviä saksalaisen kanssa.

Löysin sitten aivan Rossion viereiseltä pikkukadulta huoneen. Siinä oli pieni parveke ja suuret ikkunat. Jaoin kämpän neljän espanjalaisen kanssa. Minulle jäi jonkinlainen entinen palvelijan huone. Koska sisätiloihin vievien pariovien takana oli kahden tytön jakama huone, jouduin usein menemään kylppäriin ja keittiöön rappukäytävän kautta.

Hoputin remonttia tekevää omistajaa, ja pääsinkin muuttamaan kämppään ensimmäisenä. Koska en ollut ehtinyt hankkia peittoa enkä tyynyä, nukuin ensimmäisen yön ilman petivaatteita uudelta haisevalla patjalla ja palelin. Remontti oli myös siinä mielessä kesken, että kuumaa vettä ei tullut ensimmäiseen kahteen viikkoon. Lämmitin vuokraisännän meille lahjoittamalla kummallisella vedenlämmittimellä vettä ja peseydyin kämpän ”parvekkeella” sijaitsevassa hyisessä kylppärissä. Kävin välillä kaverin luona lämpimässä suihkussa. Söin lähinnä tonnikalaleipiä: liesikään ei tietenkään kaasutta toiminut. Ostin halvan cd-soittimen ja kuuntelin sillä M.I.A.:n Arular-levyä. Siitä tulee edelleen mieleen muutto Lissaboniin.

Remontti jäi myös siinä mielessä kesken, että kun syyssateet alkoivat, myös huoneessani kirjaimellisesti satoi. Nukuin muutaman yön kahden tytön huoneessa. Vuoto korjattiin, mutta sitten huoneeni seinään kasvoi sieni.

Toinen kimppakämppä

Aloin etsiä salaa uutta kotia, sillä sieniasian lisäksi kämppisten meininki oli vähän hassua. Maksoin epäkäytännöllisestä kopperostani saman verran, kuin suuressa sisäpihan puolen huoneessa asuva tyyppi sillä perusteella, että huoneeni oli aurinkoisempi. Ja toivoin vähän boheemimpaa menoa.

Muutto oli hyvä veto: löysin maailman ihanimman kodin Rossion viereltä. Senkin ilmoitus oli tiedekunnan ilmoitustaululla. Kun menin katsomaan kämppää, siellä juotiin punaviiniä, syötiin kakkua ja kuunneltiin vinyylejä, eikä minulle selvinnyt ketkä kaikki asuivat siellä ja ketkä olivat kylässä. Ikkunattoman vapaan huoneen ja toisen huoneen välissä oli kullalla koristellut tummuneet peiliovet. Olohuone oli suuri, siellä oli mahtavasti natisevat puulattiat, hienot seinäkaakelit ja ikkunasyvennyksissä kiviset penkit. Asunto oli kuulemma selvinnyt vuoden 1755 maanjäristyksestä. Joku asukas oli piirtänyt olohuoneen kivisiin ovenkarmeihin kukkaköynnökset, keittiön kivisen liesituulettimen olivat koristelleet aiemmat asukkaat.

Sain muutaman päivän päästä puhelun, että kaikista halukkaista minä saisin vuokrata huoneen. Pakkasin rinkan onnessani ja heitin hyvästit espanjalaisille. Edes se ei hälventänyt riemua, että sänkyni oli kolmen runkopatjan pino, ja pinon alta löytyi kuollut torakka. Täällä luettiin runoja, syötiin kasvisruokaa ja käytiin pitkiä keskusteluita. Ostokset tehtiin yhdessä ja laskut tasattiin kuun lopussa. Kinaa ei tullut mistään, kertaakaan.

Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat minä, läheiseksi ystäväksi jäänyt paikallinen Bruno ja italialainen sekä galicialainen opiskelija. Sittemmin muut kämppikset vaihtuivat, minä ja Bruno pysyimme. Sitten selvisi, että kämppää vuokrattiin laittomasti ja tuli lähtö. Asunto rempattiin ja jäljet meistä ja muista seiniä koristelleista asukkaista maalattiin piiloon.

Minikoti

Alkoi kuumeinen kodin etsiminen. Hyökkäsin lähikahvilaan heti aamusta lukemaan kämppäilmoituksia sanomalehdestä. Nettiä ei kotona ollut. Kävin katsomassa muun muassa asuntoa, jossa kylpyhuoneen oven virkaa toimitti suihkuverho ja makuutiloissa (kylppärin vieressä) oli vierekkäin kolme punkkaa. Edelliset asukkaat olivat olleet vanhuksia, vuokraisäntä kertoi.

Sitten löytyi lehti-ilmoitus pienestä ja halvasta asunnosta aivan edellisen kodin läheltä. Kämppä maksoi 325 euroa kuussa. Saatiin se silloisen poikaystävän kanssa, toisin kuin muut ohi suun paikallisille menneet asunnot.

Kylppäri oli rakennettu sisäpihalle ja sen katon virkaa toimitti kovasta aaltoilevasta muovista rakenneltu viritys. Katolla kävelivät kissat ja sateella meteli oli kova. Vettä myös tuli katon läpi, mutta eihän se sinänsä haitannut. Ikkuna olohuoneesta avautui puolestaan kadulle, niin että ikkunasta näkyivät ohikulkijoiden sääret. Vaatekaapille ei ollut tilaa, joten vaatteet säilytettiin kerrossängyn yläpetissä.

Metelikoti

Sitten muutimme nyt kovassa nousussa olevalle Intendenten alueelle. Silloin sitä ei vielä oltu siistitty turistie makuun. Koti oli kaunis, pieni ja siisti. Kosteusongelmia ei ollut, vuokraisäntä (tai no, iäkkään omistajan edustaja) osti meille uudet kalusteet ja vieläpä antoi lahjaksi nätit tyynyt ja viltin. Tämä oli ensimmäinen Lissabonin koti, jossa oli netti. Ja ensimmäinen koti, josta tehtiin vuokrasopimus.

Äänieristys oli kuitenkin toivottoman surkea. Alakerran naapurista kuului asukkaan kuorsaus (korvatulpista huolimatta!) ja rasistiset kommentit (tuolloin alueelle alkoi muuttaa paljon bangladeshilaisia, kiinalaisia siellä oli jo ennestään). Yläkerrasta kuuluivat askeleet. Vuokraisäntä toi puolestaan meille kuulokkeet, sillä kuuntelimme musiikkia liian kovalla. Sinniteltiin vuosi kämpässä kaikesta huolimatta: sopimuksen mukaan olisimme lähtiessämmekin joutuneet maksamaan kokonaisen vuoden vuokrat.

Luksuskoti

Täältä muutimme ystävän meille vuokraamaan tilavaan ja kauniiseen kotiin Avenida de Liberdaden tuntumaan. Sen parveke oli iso ja kattojen yllä. Silkkaa luksusta! Asuin tässä kämpässä myös jonkin aikaa kaksin kanin kanssa, mutta sitten alkoi tulla yksinäinen olo. Oli aika muuttaa taas kimppakämppään, Pupu-kanin ja suomalaisen ystävän kanssa!

Paratiisikatu

Asuimme ihan oikeasti Rua do Paraísolla. Päädyimme sinne, kun toisen omasta kodista kimppakämppään muuttavan ystävä asui siellä jo. Kämppiksiä oli kolme (plus Pupu), kylppäreitä kaksi, mutta yhteisinä tiloina ainoastaan keittiö. Täälläkin juotiin usein viiniä ja käytiin pitkiä keskusteluja ja syötiin hyvin. Ikkunasta näkyi Tejo-joki ja isot risteilijät. Vuokrasopimus oli yhteinen, joten olimme vastuussa siitä, että kämpässä olisi aina tarpeeksi väkeä – tonnin vuokra täytyi maksaa, oli mikä oli.

Muistan, miten kimppakämppään muuttamista ennen juttelin päätöksestä joidenkin kavereiden kanssa. Monet pitivät päätöstä outona: miksi jättää luksuskoti ja ryhtyä taas jakamaan keittiö ja kylppäri ja asumaan huoneessa? Yksikin sanoi, että ei voisi ikinä asua kimppa-asunnossa, koska sitten ei voisi kulkea kotona alasti. Mutta jos näistä kommuuneista jotain oppi, niin sen, että on mahtavaa että kotona on aina seuraa. Paitsi juttuseuraa, myös seuraa kauppareissuille, tai joku kenen kanssa tehdä yhdessä lounasta. Tai murehtia tai jakaa ilot!

Toki kimppakämpissä voi tulla ongelmiakin, eikä ensimmäinen kokemukseni ollut erityisen hyvä. Mutta olen tosi tyytyväinen, että olen jakanut kodin niin monen mahtavan tyypin kanssa. Suosittelen kimppa-asumista lämpimästi ihan jokaiselle – ja etenkin niille, jotka sitä vierastavat. En itsekään Suomessa asuessani oikein lämmennyt ajatukselle kimppa-asumisesta, mutta se johtui vääristä käsityksistä ja oudosta yksityisyyskäsityksestä. Kyllä kimppakämpässäkin voi olla ihan omissa oloissaan. Ei tarvi kuin laittaa oman huoneen ovi kiinni.

Cova da Mouran ensimmäinen koti

Paratiisikadulta lähdin Cova da Mouraan. Ensimmäinen koti oli puolison siskon. Hän ei siellä enää asunut, joten pikkuveli oli talonvahtina. Piilotimme oikean, koriste-esineen virkaa toimittaneen kilpikonnan raadon takkaan. Viimeistään täällä kävi selväksi, että koti voi olla jonkun muunkin sisustama, eikä se ole niin vakavaa. Kun on välttämättömimmät huonekalut, mahdollisuus tehdä ruokaa ja ehkä vielä musiikinsoittovälineet ja kynttilöitä, kaikki on tosi hyvin. On oikeastaan aika rentouttavaa, kun ei tarvitse sisustaa ja miettiä kalusteita. Ehkä se kielii jostain, että portugalin sana casa viittaa sekä kotiin että taloon.

Yksityisyyden sai tässä kämpässä kyllä unohtaa. Opin, että on paras heti ylös päästyään pukeutua sillä tavalla, että ei nolota jos tulee vieraita. Niitä nimittäin kävi ovella jatkuvasti, kun sijainti oli niin keskeinen (ja puolisolla kamalan paljon kavereita). Ja teinipojat juoksivat asuntoa ympäröivälle partsille poliisia piiloon. Heille sitten keitettiin teetä ja istuttiin, kunnes tilanne rauhoittui. (Miksi? Lue vaikka tästä bloggauksesta.)

Täältä käsin käytiin asumassa Maputossa ja tästä kämpästä muutettiin Lontooseen. Niistä kämpistä ehkä joskus toiste (no, Lontoon kodista kirjoitin Fifin bloggauksessa).

Koti

Lontoosta palattiin puolison lapsuudenkotiin. Epätoivo meinasi iskeä, kun hän esitteli sen minulle ensimmäistä kertaa. Seinät olivat törkyiset, keittiö pimeä ja kämpässä haisi oudolle. Puolison isän rakentama talo oli ollut vuokralla vuosikymmeniä. Keskityin kämpän edustalla kasvavaan hienoon inkivääripuskaan ja olohuoneen valoisuuteen. Vítor väitti, että kaikki muuttuisi, kun hän saisi seinät maalattua. Tunnustan, että en meinannut uskoa, mutta oikeassa hän tietysti oli.

Tämä on ensimmäinen koti aikoihin, jossa olen asunut yhtäjatkoisesti lähes kaksi vuotta, ja johon haluan asettua. Nyt on kirjat hyllyssä ja kaikki omaisuus saman katon alla. Juurista muistuttavat Fiskarsin sakset, isoisoäidin kutoma ryijy ja isän lapsuudenkodista tuotu lampunvarjostin. Ja Erik Bruunin julisteet, jollaisia tuntuu olevan aika monen muunkin ulkosuomalaisen kotona.

Täällä fiksaillaan kaikkea pikkuhiljaa, eikä työlle näy loppua. Sitä on niin paljon, että on vaikea päättää, mihin vähiä rahoja kannattaisi satsata: kosteusongelmien ratkomiseen, sähköviritysten uusimiseen (pistorasioita on naurettavan niukasti), kylppärin järkevämmäksi remppaamiseen vai kotikutoisen keittiötason ja tiskialtaan uusimiseen… Asiat ovat kuitenkin hyvällä mallilla: Vítor muistaa miten hän sisaruksineen joutui hakemaan vedet yhteisestä kaivosta pitkälle 80-luvulle.

Haluatko muuttaa Lissaboniin?

Jos mielit kotia Portugalista, tarvitset aikaa ja kärsivällisyyttä (paciência!). Paitsi jos olet varakas! Täältä nimittäin löytyy kyllä kauniisti remontoituja ja moitteettomia koteja, joissa on kiinteät patterit, hienot kalusteet ja toimivat kodinkoneet. Sellaiset ovat yleensä kuitenkin luksusta, johon tavallisella väellä ei ole varaa. Modernimmat rakennukset taas sijaitsevat pääosin tylsissä kaupunginosissa kauempana keskustasta.

Vanhoja asuntoja voi myös hankkia edullisesti, jos remontoiminen ei haittaa. Mutta kannattaa varautua mitä ihmeellisimpiin virityksiin ja hurjan alkeellisiin lähtökohtiin. Vanhusten kurjat olot paljastuvat juuri kämppiä katsellessa: kaikissa asunnoissa ei edes ole oikeaa suihkua. Nyt näitä asuntoja myydään esimerkiksi vanhassa Alfaman kaupunginosassa turisteille vuokrattaviksi kodeiksi.

Varaudu siihen, että ilmoituksissa asioita kaunistellaan toisinaan kovastikin. Kuvat voivat olla toisesta paikasta. Aikaa menee, mutta pääseepä näkemään monenlaisia asuntoja. Joskus taas niukkasanainen ilmoitus voi olla varsinainen onnenpotku. Täältä voi vieläkin löytää kodin hyvin halvalla.

Jos tunnet jonkun joka ymmärtää rakennushommien päälle, ota tämä tyyppi mukaan. Ainakin opiskelijakämpät ovat usein vain kauniiksi pintasilattuja, mutta ongelmia voi tulla vastaan hyvinkin pian – etenkin juuri sateella. Varaudu siihen, että vuokraisännän tekemien lupausten täyttämiseen voi mennä hyvä tovi, ja niiden perään voi joutua soittelemaan.

Jos olet tulossa Portugaliin opiskelemaan, voi olla hyvä jättää ainakin lopullisen kodin etsiminen paikan päälle. On kivaa, jos pääsee katsastamaan kodin ja moikkaamaan tulevia kämppiksiä ennen päätöksen tekemistä.

Hinnoista ja maksutavoista: toisessa kimppakämpässä maksoin huoneestani 180 euroa (vuonna 2005), viimeisimmässä 250 (vuonna 2011). Laskut eivät sisältyneet hintaan. Huoneet olivat kalustettuja, samoin yhteiset tilat. Kummassakin vuokraisännälle maksettiin koko vuokra, joten raha-asiat sumplittiin muiden kämppisten kanssa.

Vuokra-asuntoa varten tarvitsee usein (paikallisen) takaajan ja monesti maksetaan pantiksi yhden kuukauden vuokra ja ensimmäisen kuukauden vuokra etukäteen. Vaikuttaa siltä, että vuokrasopimukset ovat yleistymässä. Joskus kämpän saa halvemmalla, jos ei vaadi vuokrasopimusta. Vuokrakämppiä on tarjolla kalustettuna ja kodinkoneiden kera, tai pelkillä kodinkoneilla, tai ilman mitään. Se tietysti vaikuttaa hintaan. Kannattaa varautua antamaan tietoja tuloistaan ja siitä, miten niitä hankkii. Pariskunnalle sopiva peruskoti pitäisi löytyä alle 500 eurolla.

Mistä kämppiä voi sitten etsiä? No nykyään sentään jo netistäkin. Jos ei kieli luonnistu ja huoneelle olisi tarve, kannattaa vilkaista Erasmus Lisboa -sivustoa, joskin hinnat ovat melko korkeat. Erilaisilta expat-sivustoilta löytää myös ilmoituksia, ja on täällä tietysti kiinteistönvälittäjiäkin. Jos taas kieli sujuu sen verran, että vuokrailmoituksista saa tolkun, Google johdattelee kyllä oikeisiin osoitteisiin. Kannattaa myös katsella ympärilleen kaupungilla kulkiessaan, sillä vuokrailmoitus voi löytä esimerkiksi vuokrattavan asunnon ikkunasta tai ovesta.

Pari asiaa: T0 tarkoittaa yksiötä, T1 yhtä makuuhuonetta, T2 kahta, ja niin edelleen. Ensimmäinen kerros tarkoittaa pohjakerroksesta seuraavaa kerrosta, pohjakerros on rés-do-chão. Mobilado tarkoittaa kalustettua, equipado sitä, että kämpässä on perusvarusteet, kuten yleensä kaasukäyttöinen vedenlämmityssysteemi.

”Mistä olet kotoisin?”

Kun on asuu paikassa, jonka kieltä puhuu aksentilla eikä näytä ”kantaväestöön” kuuluvalta, joutuu vastamaan suurin piirtein joka päivä siihen, mistä on kotoisin. Sitten on vielä ne vitsikkäät tyypit, jotka eivät kysy, vaan ryhtyvät arvuuttelemaan. Joskus kysymys on tietysti luonteva osa tutustumista. Joskus taas mietityttää, onko sillä, mistä olen, niin suurta merkitystä tutustumisen kannalta. Joskus tekisi mieli olla kertomatta, ihan kiusallaan.

Olen alkanut vältellä kysymyksen tekemistä. On aika vapauttavaa tutustua ihmisiin antamatta sijaa stereotypioille, joita erilaisiin kansallisuuksiin liittyy. Keskustelukin voi lähteä mielenkiintoisemmille urille. Usein kansallisuus tulee esiin nopeasti, mutta ainakin juttukaveri saa tuoda sen esiin omilla ehdoillaan. Jotkut eivät kerro sitä lainkaan, toiset taas ryhtyvät heti kertomaan kotimaastaan ja sen tavoista.

Katsoin Stuart Hallin elämää ja työtä käsittelevän John Akomfrahin dokumentin The Stuart Hall Project (2013). Hall, joka lähti Jamaikalta 17-vuotiaana Britteihin, sanoo dokumentissa että Iso-Britannia on hänen kotinsa, mutta hän ei ole englantilainen (”Britain is my home, but I’m not English”).

Hall muistuttaa, miten identiteetti muuttuu lakkaamatta jatkuvan neuvottelun tuloksena. Dialogissa ovat mukana omat toiveet johonkin kuulumisesta ja ympäristön vuoksi esiin nousevat kysymykset, sekä poliittiset asetelmat. Siihen vaikuttaa myös se, miten muut sinut näkevät. ”You are partly how they see you”, Hall sanoo. Siinä kohden kansallisuus, kansalaisuus ja identiteetti risteävät.

Hall nostaa esiin vuonna 1925 Martiniquella syntyneen Frantz Fanonin. Kirjoitin hänestä blogiin aiemminkin. Hall kertoo Fanonin kokemuksesta: muutettuaan Ranskaan hän koki lakanneensa olemasta ihminen muiden joukossa ja hänestä tuli ihonvärinsä edustaja, musta.

”Mistä olet?” -kysymys myös heijastaa valta-asetelmia. Olin viime viikolla taidenäyttelyn avajaisissa, ja meille esiteltiin eräs henkilö. Hänelle oli jo kerrottu, että olin suomalainen. Puolisolta hän kysyi heti, mistä hän on kotoisin. Tämä vastasi olevansa Portugalista. Vastaus ei tyydyttänyt, ja puoliso lopulta täydensi, että hänen vanhempansa ovat Kap Verdeltä. Sitten tyyppi vielä kysyi, että miltä Kap Verden saarelta puoliso on kotoisin. Hän on käynyt vanhempiensa kotimaassa kerran teini-ikäisenä.

Näitä tilanteita tulee vastaan jatkuvasti. Hanakat jatkokysymykset paljastavat, että portugalilaisuus on edelleen synonyymi valkoisuudelle ja tietynlaiselle aksentille. Portugalilaiseksi itsensä määritteleminen tällaisessa kontekstissa ei kuitenkaan ole omien juuriensa kieltämistä, halua tulla hyväksytyksi tai äärimmäistä assimilaatiota. Identiteetti taas on monisyisempi juttu, mutta se on myös henkilökohtainen asia.

Poliittisessa ja enemmistön kohdalla myös virallisessa mielessä puolisoni ja muut täällä kasvaneet ei-valkoiset ovat portugalilaisia. Kun sen antaa vastauksena kysymykseen alkuperästä, kyseessä on tilan symbolinen haltuunotto. Se muistuttaa, että tämä maa, sen yhteiskunta ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät kuulu ainoastaan niille, jotka voivat empimättä vastata olevansa portugalilaisia ilman että vastaus herättää lisäkysymyksiä.

”Mistä olet?” -kysymykseen liittyy myös eri maiden ja maanosien arvottaminen, jonka kirjailija Taiye Selasi mainitsee TED-puheessaan. Siksi minulta on pyydetty vuolaasti anteeksi romanialaiseksi tai venäläiseksi luulemista. Jos taas joku luulee minua espanjalaiseksi tai ranskalaiseksi, sitä ei pahoitella. Minulle on ihan sama, mistä minun luullaan olevan, mutta se häiritsee, että romanialaisuus ja venäläisyys mielletään jonkinlaisiksi loukkauksiksi. Jos olisinkin romanialainen, tarkoittaako se sitten sitä, että juttukaveri olisi itsekseen ajatellut minun olevan jotenkin vähäpätöisempi tyyppi?

Selasi myös muistuttaa, että on oikeastaan aika hassua sanoa olevansa jostain maasta: ”Miten ihminen voi olla peräisin ideasta tai konseptista”, hän kysyy. Maat voivat jopa lakata olemasta, ja niiden rajatkaan harvoin ovat luonnollisia. Mutta nationalismi istuu tiukassa, siihen pisteeseen asti että 1800-luvulla kehitellyt aatteet vaikuttavat joistakin edelleen luonnolliselta totuudelta. Ajatus kansalaisuuden ja kulttuurin yhteydestä on niin vankka, että monien on vaikea niellä se, että portugalilainen voi puhua äidinkielenään Kap Verden kreolia tai suomalainen olla muslimi.

Eikö keneltäkään sitten voi kysyä, mistä he ovat kotoisin? No tietysti voi, mutta ei ole ehkä pahitteeksi miettiä sitä, miten olennainen tieto on uuteen ihmiseen tutustuessa ja miten kysymys joissain tilanteissa voi näyttäytyä vallankäyttönä.

Terveisiä maahanmuuttajalähiöstä!

Lissabonin lentokentän taksipysäkillä kuski toisensa jälkeen kieltäytyi viemästä minua kotiin. Olin asunut kaksi kuukautta Mosambikissa, joten matkatavaraa oli paljon. Kieltäytyminen johtui osoitteesta: taksit eivät vie asiakkaita Cova da Mouraan. Se on liian vaarallista.

Sellaista on, kun asuu Portugalin pahamaineisimmassa lähiössä. Jos tilaan netistä esimerkiksi ruokaa koirille, kerrotaan, että firmalla ei ole lupaa ajaa lähiöön. He tuovat ostokset lähimmälle huoltoasemalle, muutaman kymmenen metrin päähän kotiovelta. Alkuun yritin väittää vastaan, mutta siitä tuli vain paha mieli.

Nykyään ilmoitan etukäteen, että kuljettajan täytyy soittaa matkan varrelta, jotta saadaan yksityiskohdat sovittua. Ja kun Portugalissa ollaan, monet kuskit ovat lopulta sankarillisesti tuoneet tilauksen perille. Lentokentältäkin pääsin lopulta kotiovelle asti. Naiskuski käski hypätä kyytiin ja haukkui mieskuskit raukoiksi pelkureiksi. Takseja ei ole heitelty kivillä, eikä kuljetusfirmojen autoja ole tyhjennetty sillä välin kun kuittaan saaneeni tilauksen.

Taksia en kuitenkaan enää edes yritä pyytää kotiosoitteseeen, vaan sille samalle huoltsikalle. Niin torjun puheliaiden taksikuskien isälliset varoitukset Cova da Mouran vaaroista ja uuvuttavat kysymykset siitä, miksi asun täällä. Heidän puheidensa perusteella olen naiivi ulkomaalainen, joka ei ole huomannut asuvansa vaarallisessa lähiössä.

Suuri osa portugalilaisista ei uskalla edes ajatella Cova da Mouraan tulemista. He tietävät, huolimatta siitä etteivät ole täällä koskaan käyneet tai tunne ketään täkäläistä, että tänne astuminen merkitsee välitöntä hengenvaaraa, tai vähintään ryöstetyksi tulemista.

Kauhu johtuu ennen kaikkea uutisoinnista. Media tunnetusti herkuttelee mielellään rikoksilla ja huumekaupalla. Uutisissa muistetaan aina alleviivata, että täällä asuu ”afrikkalaistaustaista” väkeä. Tai mutkat oiotaan ja sanotaan, että Cova da Moura on afrikkalainen naapurusto. Tosin suurin osa asukkaista nykyään lienee syntynyt Portugalissa.

Vaikka Cova da Mourassa on rikollisuutta, uutisten luoma kuva on vääristynyt. Mediassa ei kerrota naapuruston yhteisöllisyydestä, siitä miten kohteliaiksi lapset täällä kasvatetaan, tai niistä naisista ja miehistä, jotka raatavat surkean palkkansa eteen siivoustöissä tai rakennustyömailla. Eikä niistäkään, jotka koittavat hankkia lisätienestejä myymällä kotitekoista jäätelöä tai kaupittelemalla grillattua maissia. Eikä köyhyydestä, toivottomuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä seikat kuitenkin leimaavat enemmistön arkea paljon enemmän kuin rikollisuus, vaikkei sitä tai sen seuraksia olekaan syytä vähätellä.

Olen nyt asunut Cova da Mourassa yhteensä pari vuotta. Syy täällä asumiseen on eräs erityisen mukava covadamouralainen. En ole pelännyt tai tuntenut oloani uhatuksi. Minua ei ole ryöstetty saati sitten pahoinpidelty. Etenkin alkuun olin kyllä kovin tietoinen siitä, että minua tuijotettiin. Sekin on terveellinen kokemus: on hyvä saada muistutus siitä, miltä tuntuu näyttää erilaiselta kuin enemmistö.

Median vaikutukset ovat kuitenkin salakavalia: niinä kausina, kun Cova da Moura on ollut esillä, huomaan miettiväni mahdollisia riskejä jos esimerkiksi tulen yksin viimeisellä junalla kotiin. Ajatukset kuitenkin asettuvat oikeisiin mittakaavoihin, kun niille ei anna liikaa sijaa. Ja toki joku aina tietää, missä menen. Niin oli kyllä Lissabonin keskustassakin asuessani.

Vaikka olen täällä asuessani saanut kuulla kohtuuttoman raskaista elämäntarinoista, nähnyt asioita joita en ajatellut Euroopassa näkeväni ja todistanut poliisin rasistisia ja väkivaltaisia otteita, en haluaisi asua muualla. On mukavaa tuntea naapurinsa ja tietää, että ympärillä on aina elämää. Aivan vieressä asuu kavereita ja lähistöllä on baareja joissa voi käydä kuuntelemassa kapverdeläistä musiikkia. Ja niin ongelmallista kuin se onkin, että monet täällä asuvat eivät koe olevansa portugalilaisia, minun näkökulmastani se luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katselemme portugalilaista yhteiskuntaa pienen etäisyyden päästä, siihen täysin kuulumatta.

Ero minun ja suurimman osan täällä asuvien välillä on kuitenkin se, että minulle Cova da Moura on paikka muiden joukossa. Se ei määrittele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Täällä asuminen leimaa minut korkeintaan naiiviksi tai uhkarohkeaksi tyypiksi, ei varkaaksi tai huumekauppiaaksi. Poliisit eivät pysäytä minua kovin ottein tarkastaakseen henkilöllisyyteni. Eikä täällä asuminen ole rajoittanut mahdollisuuksiani opiskella tai saada töitä.

Muuttoliikkeitä*

Esittelin Lontoossa vuokraisännän puolesta asuntoa, jossa oleilin viime vuoden. Kiinnostuneita oli paljon. Siinä vaiheessa, kun en enää pysynyt laskuissa, oven takana oli yksi mies, yksi raskaana oleva nainen, toinen nainen ja yksi alle kymmenvuotias poika. Lontoossa kaikilla ei tunnetusti ole varaa yksityisyyteen tai edes ahtaanpaikankammoon ja kävi mielessä, että ehkä he kaikki haluaisivat muuttaa asuntoon.

Kun aloitin esitellä pikkuisen (ulko- ja vessan ovea ei saa kunnolla auki vaatekaapin sijainnin vuoksi) asunnon parhaita puolia (pesukone toimii myös kuivausrumpuna) tajusin, että puhumme kaikki portugalia.

Kävi tietysti ilmi, että olen palaamassa Lissaboniin. Toinen nainen, se joka ei ollut raskaana, ei millään tahtonut uskoa, että olin tosissani. Sitten hän yritti saada minut uskomaan, ettei Portugaliin kannata mennä. Siellä mikään ei ole enää varmaa. Hän oli itse saanut potkut pari kuukautta sitten vakaaksi olettamastaan työpaikasta, eikä löytänyt kovan yrittämisenkään jälkeen töitä. Lontooseen siis! Yritin puolustuksekseni sanoa, että Lontoossakin on aika epävarmaa. Nainen myötäili, mutta sanoi, että Lontoossa kuitenkin löytää helpommin seuraavan hanttihommapaikan. Samaa mieltä olimme siitä, että aurinkoa ja rennompaa elämänmenoa tulee Lontoossa äkkiä ikävä.

Lontoossa on tosiaan paljon portugalilaisia ja lisää tulee. Público-sanomalehdessä kirjoitettiin vuodenvaihteessa, että maa tyhjenee ja että etenkin koulutettu väki häipyy muualle. On luonnollista muuttaa pois maasta, jossa ei voi edes unelmoida, otsikossa todettiin. Haaveile siinä vaikka perheen perustamisesta, kun televisio ja lehdet suoltavat huonoja uutisia. Tai jatko-opinnoista: ensimmäinen Portugalissa lukemani uutinen kertoi, miten valtion rahoittamia tohtorikoulutuksen apurahoja jaettiin tänä vuonna 40 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2012, reilut 700. Omani sain vuonna 2009, jolloin niitä jaettiin lähes 2000. Väitöskirjan jälkeisiin opintoihin tarkoitettu rahoitus väheni 65 prosenttia, joten kouluun tuskin täällä palaan.

Muita portugalilaisten muuttoliikkeen kohteita ovat Portugalin entiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik sekä Brasilia. Mosambikiin, jonne ennen saattoi lentää ja hankkia turistiviisumin paikan päällä, täytyy nykyään anoa viisumi etukäteen kutsukirjeen kera. Monet työn perässä maahan tulleet portugalilaiset käyttivät turistiviisumeja väärin – siinä mittakaavassa, että Mosambik on koventanut otteita ehkäistäkseen laitonta oleskelua. Siitä taas seurasi pitkät jonot Mosambikin Portugalin lähetystöön.

Lontoo vetää erityisesti portugalilaisia sairaanhoitajia sekä tietokone- ja finanssialan osaajia. Asuntoa katsomassa ollut nainen oli ennen lähtöä töissä juuri sairaanhoitoalalla. Toisessa Públicon artikkelissa kerrottiin, miten maastamuuttajia seuranneessa tutkimuksessa selvisi, että ulkomailla töitä tekevät eivät ole sen onnellisempia kuin heidän Portugaliin jääneet kollegansa. Vaikka he matkustelevat enemmän eivätkä joudu esimerkiksi asumaan vanhempiensa luona, kotiin jääneillä on kuitenkin ystävät ja perhe (hyvinkin) lähellä.

Portugaliin myös palataan maitojunalla. Kaikki eivät sopeudu, joillekin taas Lontoon vuokrat ja joukkoliikenteen hinnat ovat liikaa, jutussa kirjoitettiin. Kuulun kai tähän ryhmään, vaikka en portugalilainen olekaan. Ja aion kyllä vähän haaveillakin, vaikka ymmärrän hyvin maasta lähteviä.

Viime viikolla vuokraisäntä sitten soitti ja kertoi että asuntoon muuttaa nimenomaan se portugalilainen nainen. Yksin siis. Muu porukka oli ystäväperhe, jonka nurkissa hän oli asunut kotia etsiessään. Tuli siis tehtyä jonkinlainen vaihtokauppa. Mutta minun paluuni ei kyllä korvaa kenenkään muun lähtöä: mielenosoituksissa on nähty vanhempaa väkeä kantamassa kylttejä, joissa he kertovat olevansa yksin, kun lapset joutuvat lähtemään ulkomaille työn perässä.

Opin Lontoosta asuntoa esitellessä enemmän kuin koko sen vuoden aikana, jonka siellä oleilin. Esimerkiksi sen, että on aika yleistä toivottaa onnea ja vieläpä jumalan siunausta asunnon näyttäjälle, joka on lähdössä. Toivotuksia tuli niin runsaasti, että kaikki varmasti sujuu hyvin. Sitä samaa toivon kämpän nykyiselle asukkaalle.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.