Hylätty panoraamaravintola metsässä

Vuonna 1968 Lissabonissa avattiin ennenkuulumattoman komea ravintola. Se sijaitsi kukkulalla Monsantossa, kaupungin jättimäisessä metsässä, ja sieltä oli huimat näkymät kaupunkiin. Panorâmico de Monsanto -ravintolan oli suunnitellut arkkitehti Chaves da Costa ja seiniä koristivat tunnettujen taiteilijoiden työt.

Sitten tapahtui jotain. Kenties asiakkaita ei riittänyt, pääsihän paikalle vain autolla. Tai kenties huvituksille ei ollut aikaa kuten ennen: Portugali kävi siirtomaasotia Afrikassa vuoteen 1974 saakka, jolloin myös maan diktatuuri päättyi Neilikkavallankumoukseen.

Syitä ravintolan sulkemiseen tai sen tarkkaa ajankohtaa en saanut selville. 70-luvulla se kuitenkin ehti vielä toimia bingona, diskona ja varastotiloina, kunnes se lopulta hylättiin kokonaan. Rakennukselle ei ole vuosien mittaan tehty mitään, vaan se on saanut ränsistyä omissa oloissaan.

Pienen matkan päästä ravintola näyttää lähinnä metsään laskeutuneelta avaruusalukselta. Sinne ei tietenkään saisi mennä ja uutisten mukaan sen valvonta on poliisin vastuulla. Törmäsin tietoihin tapauksista, joissa poliisi on häätänyt luvattomat vierailijat paikasta pois. Ravintolaa ympäröivän aidan sisäänkäynnin ja pääsy kielletty -kyltin vieressä on kuitenkin ihmisenmentävä aukko.

Ensin ihmettelimme jättimäistä, 7000 neliön ravintolaa ulkopuolelta. Ravintolan pihalla on myös siro paviljonki. Nelikon uteliain jäsen hävisi pian ravintolan pimeään kellarikerrokseen. Hetken huhuilun jälkeen joukko oli taas koossa. Aurinko oli painunut pilveen ja sää oli kovin harmaa. Aloin aavistella, että tästä saattaisi tulla aavistuksen pelottavakin kokemus.

Ravintolan katosta roikkuu kaikenlaista rakennusmateriaalia, jonka ei toivoisi tipahtavan päähän. Lattia on täynnä lasinsiruja. Hissikuiluja ei ole tietenkään suojattu, eikä rappusissa ole kaiteita. Korkean paikan kammosta huolimatta kiipesin urheasti ylimpään kerrokseen. Kyllä on herrasväen kelvannut Panorâmicossa aterioida ja ihastella maisemia. Tai bingota. Nyt 360 asteen näkymän ja rikkoutuneiden ikkunoiden ansioista ylimmässä kerroksessa kävi kova, ulvova tuuli.

Ravintolassa on selvästi käyty maistelemassa juomia ja ihailemassa maisemia kauan sen sulkemisenkin jälkeen. Ehkä aterioitakin on syöty, mutta ne on valmistettu nuotiolla. Kun olimme päässeet alas, alkoi rakennuksesta kuulua ääniä. Emme siis olleetkaan paikalla yksin. Selvisi, että yksi meistä oli nähnyt ylhäältä parkkipaikalla tupakoivan tyypin, joka lienee kiivennyt sisälle valokuvaamaan jälkeemme. Missään vaiheessa mies ei kuitenkaan tullut vastaan. Hyvä niin, olisin saattanut tipahtaa hissikuiluun silkasta säikähdyksestä.

Lissabonissa toivotettiin pakolaiset tervetulleiksi – äärioikeistosaattueessa

Lissabonissakin järjestettiin Refugees Welcome -mielenilmaus. Tunnelma oli kireä, sillä äärioikeistopuolue PNR (Partido Nacional Renovador) järjesti samaan aikaan ja paikkaan oman, pakolaisten vastaanottoa vastustavan kokoontumisen.

Tulin paikalle, kun pakolaiset tervetulleeksi toivottava ryhmä oli jo lähtenyt Marquês de Pombalilta kohti Lissabonin ydinkeskustaa ja Praça do Comérciota. Alusta asti mukana ollut ystävä varoitti meitä jäämästä jälkeen, koska ”ne” olivat lähellä. Ensimmäisen ryhmän perässä kulki Portugalin lippuja liehutteleva muutaman kymmenen hengen PNR-ryhmä. Etäisyyttä pitivät yllä poliisit.

Matka eteni Avenida de Liberdade -bulevardia. Ensin ohitse ajoi skootterilla tyttö, joka näytti keskaria ja toivotti kaikki helvettiin. Sitten poliisit alkoivat tiivistää rivejään: osa äärioikeistolaisista oli matkan varrella huutelemassa ja provosoimassa.

Kun oltiin saavuttu Praça do Comércio -aukiolle, väkeä pakolaisia puolustavaan ryhmään oli kerääntynyt muutamia satoja. Aukiolla ehdittiin olla tovi, ennen kuin huomattiin, että PNR:n ryhmä oli saapumassa samalle paikalle. Heidät otettiin vastaan fascista! -huudoin ja vihellyksin. Poliisit asettuivat suojaamaan pienempää ryhmää. Puolen tunnin huutelun jälkeen PNR häipyi paikalta. Mielenilmaus kuitenkin vain vaikutti päättyneen.

En nähnyt, miten tilanne kehittyi, mutta aukion patsaalle oli ilmaantunut sama aiemmin pakolaisten vastaanottamista puoltavia provosoinut ryhmä. Poliisit muodostivat alle kymmenen hengen joukon ympärille ringin. Yhdellä heillä oli Refugees NOT welcome -paita, toisella taas Bullet38-bändipaita. Bändin sanoituksissa on Público-sanomalehden mukaan suoria viittauksia natsismiin.

Virnuilevat tyypit saivat kaikessa rauhassa poliisien selkien takaa huudella rasistisia sloganeja ja tehdä natsitervehdyksiä. Näiden päätteeksi yksi vielä laski housunsa kinttuihin ja näytti takapuoltaan. Lopulta tilanne raukesi: natsit marssivat pois poliisit rinnallaan.

Uusi matkailusivusto Tripsteri.fi on nyt avattu!

Suomessa on uusi ja mahtava matkailusivusto, Tripsteri! Online-opasta kirjoittavat matkaopaskirjailijat, joiden käsialaa ovat monet Mondon matkaoppaat. Olen mukana tietty Lissabonilla. Me lupaamme olla reiluja ja rehellisiä oppaita omiin nykyisiin tai entisiin kotikaupunkeihimme. Luvassa on myös tietoa, jota ei muualta helposti saa!

tripsteri_logo_musta

Reiluuteen kuuluu myös se, että tekstien tekijänoikeudet pysyvät kirjoittajilla. Ja toivomme, että Tripsterin johdolla matkailevat olisivat reiluja ja huomaavaisia vieraita kohteissamme!

Jatkossa Tripsteri laajenee moneen suuntaan – luvassa on uusia kaupunkeja ja monenlaisia tekstejä jo sivustolla oleviin oppaisiin. Sivulla on nyt jo 11 opasta: Lissabonin lisäksi Barcelona, Budapest, Edinburgh, Islanti, Lontoo, Pariisi, Praha, Rooma, Wien ja piakkoin ilmestyvä Venetsia.

Tripsteristä ovat jo ehtineet kirjoittaa Yle sekä Markkinointi ja Mainonta.

Jos et vielä ole ehtinyt tutustua Tripsteriin, suosittelen visiittiä lämpimästi! Sivuvaikutuksena voi tosin olla matkakuume. Meitä voi seurata myös Facebookissa ja Twitterissä.

Tuli kesä ja turistit*

Appelsiininkukilta tuoksuva keväinen Lissabon on aika ihana paikka. Aurinko paistaa lämpimästi jo maaliskuussa, linnut laulavat ja tunnelma on korkealla. Tieto on tietysti levinnyt maan rajojen ulkopuolelle, ja niinpä aurinko tuo tullessaan myös turistit.

Mistään vähäisistä määristä ei ole kyse. Maailman matkailuneuvosto kertoo, että turismin osuus bruttokansantuotteesta on Portugalissa 5,8 prosenttia (Euroopassa keskiarvo on 3,1 prosenttia) ja 7,2 prosenttia työpaikosta on turismin saralla (Euroopassa keskiarvo on 5,3 prosenttia). Sanomalehti Públicossa turismista vastaava valtiosihteeri toteaa, että turismi on kenties maan talouden keskeisin sektori.

Kriisin kourissa kärvistelevässä maassa siis ymmärrettävästi halutaan kohdella turisteja hyvin. Uusia turisteille suunnattuja putiikkeja tuntuu aukeavan viikoittain, hotelleja rakennetaan ällistyttäviä määriä ja ravintoloiden sisäänheittäjät ovat entistä kielitaitoisempia. Alan hiljalleen hyväksyä sen, että minulle puhutaan espanjaa tai englantia, vaikka aloitan keskustelun tai vastaan portugaliksi.

Kielikysymykset, turisti- ja fadoravintoloiden sisäänheittäjät ovat ehkä ärsyttäviä, mutta niihin voi koittaa suhtautua vaikka kärsivällisyysharjoituksina. Kurjempaa on nähdä, miten halu – tai tässä tapauksessa voisi kai sanoa tarve – houkutella ja miellyttää turisteja muuttaa kaupunkia pysyvästi ja peruuttamattomasti.

Nyt Lissabonissa jännitetään esimerkiksi sitä, miten käy Rossion laidan pikkuruiselle baarille, jossa myydään ginjinhaa, hapankirsikoista, viinasta ja sokerista valmistettua juomaa. Baarin edustalla seisoskelua kirsikankiviä syljeskellen on harjoitettu vuodesta 1890 lähtien. Rakennus, jossa baari on, on nyt myyty ja siitä on määrä tulla hotelli. Uudet ulkomaalaiset omistajat ovat irtisanoneet baarin vuokrasopimuksen, vaikka ehtona hotellin rakentamiselle oli nimenomaan baarin säilyttäminen.

Baarin nykyinen pitäjä ja sen perustajan jälkeläinen, Nuno Gonçalves, muistuttaa haastattelussa, että juuri Ginjinha sem rival -baarin kaltaiset, autenttiset paikat ovat luoneet Lissabonin maineen, eivät McDonalds’it ja vastaavat. Älä muuta sano, Nuno! Vaikka näitä ”autenttisia” paikkoja ei enää tule niin helposti vastaan, niitä kyllä on vieläkin. Ne pitää vain huomata ja niihin pitää tohtia mennä.

Muun muassa eräällä turistien vakioreiteillä sijaitsevalla kadulla on herra Almeidan kauppa. Vanha ja puhelias herra kertoo kaupanteon lomassa, että muutaman neliön kokoinen liike on 86 vuotta vanha. Sen avasi hänen isänsä. Nykyisin myynnissä on Portugalissa valmistettuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä. Nappejakin sieltä vielä saa, onhan kaupan nimi Nappien kuningas, Rei dos Botões. Niitä säilytetään kellastuneissa vanhoissa pahvilaatikoissa ja saattavat napit kaivata puhdistustakin, mutta ne kääritään huolellisesti paperiin. Senhor Almeida vielä varmistaa, että napit laitetaan turvalliseen paikkaan, etteivät ne vain leviä laukun pohjalle.

Vaikka herra Almeidan nappikaupan kiihtymisestä ei luultavasti ole haittaa kenellekään, voi tietysti tulla sekin hetki, että toivon turistien pysyvän juuri heille tarkoitetuissa paikoissa ja jättävän paikalliset, omintakeiset paikat rauhaan. Tosin, mitä enemmän kiinnostavia paikkoja on, sitä vähemmän luulisi turistien pakkautuvan yksiin ja samoihin paikkoihin. Vaikuttaa myös siltä, että paikalliset käyvät sinnikkäästi kantapaikoissaan turisteista huolimatta. Ja kun vierailijoita kerran tänne tulee, Maailman matkailuneuvoston mukaan kasvavissa määrin, voisi heistä olla muutakin hyötyä kuin raha, jonka he tänne jättävät.

Uskon kyllä, että suuri osa matkailijoista ei juuri piittaa uudesta, hätäisesti sliipatusta, muovisesta ja tyrkystä Lissabonista. Oikeasti kaupungista jäävät mieleen juuri rappioromantiikka, näköalapaikat, valo, kiireetön tunnelma sekä aikaan pysähtyneet liikkeet ja ravintolat. En tietenkään toivo sitä, että kaupunkia ei korjattaisi ja rakennukset jatkaisivat rapistumista kunnes kiehtovuudesta ei ole enää mitään jäljellä, tai että väki joutuisi elämään kurjissa oloissa vanhan säilyttämisen nimissä. Toivoisin, että kaikkea vanhaa ei noin vain pyyhkäistäisi pois.

Vaikka kaikki muutokset eivät suinkaan johdu turismista, vaan niiden taustalla on muitakin kuvioita, sillä on Portugalin tilanteessa paljon valtaa. Se tarkoittaa myös sitä, että turisteilla on valtaa. Vierailijana helposti tuudittautuu ajattelemaan, että vaikutusmahdollisuudet vieraassa maassa lyhyellä matkalla eivät ole kovin suuret. Ehkä eivät, mutta toivoisin vierailijoiden käyttävän ne vähätkin mahdollisuudet ja miettivän tarkasti, miten he aikansa ja rahansa käyttävät, ja minkälaisen viestin heidän visiittinsä jättää.

En yritä peitellä omia intressejäni: pidän Lissabonista kovasti ja haluaisin, että kaupunki ei muuttuisi tyystin. Aion toki tehdä oman osuuteni muun muassa käymällä usein ginjinhalla ja ostamalla herra Almeidan pyyhkeitä. Mutta mukavampi tänne on vierailijoidenkin tulla, jos kaupunki säilyttää luonteensa.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Lissabon on myös kreolinkielinen*

Juttelen usein erään seitsemänkymppisen herran kanssa. Álvaro puhuu portugaliakin, mutta kun ollaan tulossa jutun parhaaseen kohtaan, kieli vaihtuu kreoliksi. En ikinä ymmärrä loppuhuipennusta. Tekeekö hän sen tahallaan? Álvaron lapset ja vaimo kyllä muistuttavat hänelle, että en tajua kreolia. Álvaro vain kaataa meille lisää viiniä ja jatkaa puhumista.

Häntä varmaan huvittaisi se, että olen viettänyt pari päivää Kap Verden kreolin historiaa ja kielioppia lueskellen. Álvaron mielestä kieltä ei voi oppia, jos ei ole afrikkalainen. Portugaliin ja afrikkalaisiin kieliin pohjautuvia kreolikieliä puhutaan Afrikassa myös Guinea-Bissaussa ja São Tomén & Príncipen saarilla. Virallista asemaa kreoleilla ei ole, vaan Portugali on kaikissa maissa ainoa virallinen kieli. Aasiassakin puhutaan joitain Portugaliin pohjautuvia kreoleja.

Kap Verden kreoli alkoi muodostua joskus sen jälkeen, kun portugalilaiset löytöretkeilijät osuivat (oletettavasti) asumattomalle saaristolle 1400-luvun lopussa. Sinne tuotiin mantereelta orjia. Suurin osa vietiin muualle, mutta osa pidettiin työvoimana saaristossa. Kun asukkailla ei ollut yhteistä kieltä, sellainen kehittyi portugalista ja monien afrikkalaisten kielten vaikutuksesta.

Kieli on yhtä sitkeä kuin 14-vuotiaana kotoaan São Tomén & Príncipen saarille karannut, sittemmin Angolaan ja Angolasta Lissaboniin reissannut ja kaikenlaisiin selkkauksiin joutunut Álvaro konsanaan. Siirtomaavallan aikana kreolia pidettiin vähäpätöisenä ja abstraktiin ajatteluun kelpaamattomana solkkauksena, mutta nyt sitä kuullaan pitkin maailmaa Cesária Évoran ja Mayra Andraden laulamana. Kreoliksi lauletaan usein myös imelää kizombaa, jolta on vaikea välttyä Portugalissa.

Kuullun ymmärtämisen harjoitteluun kuuluu siis kreoliksi lauletun musiikin kuuntelu. Eniten olen kuunnellut Álvaron vanhimman lapsen 1980-luvulla suuressa suosiossa paistatellun bändin Tulipa Negran funanáa.

Perinteisemmän musiikin lisäksi Cova da Mouran kaduilla kuulee paljon paikallista kreolinkielistä yhteiskuntakriittistä räppiä.

Miksi sitä sitten lauletaan kreoliksi, kun portugaliksi laulamalla potentiaalisia kuulijoita olisi paljon enemmän? Luontevuus ja identiteettikysymykset eivät selitä kaikkea. Vaikka virallisesti Portugali on luopunut asemastaan ainoan ja oikean portugalin kielen kehtona, käytännössä tilanne on toinen. Niinpä esimerkiksi covadamouralaisten portugalia kuunnellaan eri tavalla kuin valkoisten portugalilaisten puhetta. Kreoliksi laulaminen on siinä mielessä suojautumista ja omalla mukavuusalueella oleilua. On se tietysti myös kannanotto: musiikkia ei tehdä suosion tai rahan vuoksi.

Kreolin käyttäminen on kyllä vähän keskisormen näyttämistäkin. Ollaan Portugalissa ja osataan kieltä, mutta valitaan se kieli, jota kaikki eivät ymmärrä. Ensisijainen yleisö on siis kreolia taitavat kuulijat, eikä portugalilaisten suosiota tai hyväksyntää tavoitella. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kreolia osaamattomat eivät musiikista kiinnostuisi.

Lähiöissä kasvaa valkoisten portugalilaisten sukupolvi, joka haluaa oppia kreolia, koska se on tyylikästä. Viime vuonna Mosambikissa tutustuin maputolaisiin räppäreihin, jotka janosivat kreolinkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Ja sielläkin ollaan uudella tavalla ylpeitä paikallisista äidinkielistä ja mosambikilaisen portugalin ilmaisuista. Lissabonin katukieli taas on jo kauan lainannut paljon angolalaisesta portugalista.

Siihen kuitenkin on vielä matkaa, että portugalin asema esimerkiksi tieteen tai kaunokirjallisuuden kielenä horjuisi. Kreoli ja muut Portugalin entisissä siirtomaissa puhutut kielet ovat lähinnä suullisen perinteen, musiikin ja yksityiselämän kieliä. Perhe- tai kaveripiirissä tai räpätessä voi siis käyttää kreolia, mutta menestyäkseen on otettava portugali haltuun. Tai riippuuhan se siitäkin, mitä pidetään menestyksenä. Luku- ja kirjoitustaidoton Álvaro selvisi sodasta, rakensi talon Cova da Mouraan ja kasvatti kahdeksan lasta. Ja hänellä on hyvät jutut, luultavasti.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Lissabonista ostamani Livro do Desassossegon kannessa on Fernando Pessoan kuva, mutta sen kirjoittajaksi on merkitty Bernardo Soares. Paksulle paperille painetussa kirjassa on hienot, kiiltävät kannet ja takakannessa teksti ”eu quero. e tu?” – ”minä haluan. entä sinä?” Painoksesta ei myöskään löydy tietoja kirjoitusvuosista tai ensimmäisistä painoksista, eikä kirjoittajastakaan ole lisätietoja.

Fernando Pessoasta (1888-1935) ja hänen heteronyymeistään olin kyllä tietoinen. Aloin kuitenkin miettiä, mistä haluamisesta takakannessa puhutaan ja miksi kannessa on Pessoan kuva – miksi Soares olisi näyttänyt samalta kuin Pessoa? Luin kirjan silti painoksen johdattamana sinnikkäästi etsimättä lisätietoja.

Kuulu kirja koostuu katkelmista, joissa minäkertoja pohtii elämäänsä. Sävy on melankolinen ja huomio minään ja olemassaoloon säilyy läpi tekstien. Muutoin kirja on tosiaan rauhaton: vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei ole, kirjoittaja tuntuu tietävän, miten saavuttaa rauha ja päättää levottomuus, mutta harhautuu aina tyyneydestään pohtimaan muita syvällisyyksiä. Minuuteen uppoutuminen tuntuu välillä uuvuttavalta. Välillä sentään poiketaan Lissabonin ravintoloissa, paikoin taas viitataan ShakespeareenEdgar Allan Poeen tai Hegeliin. Miellyttävimmäksi osuudeksi nousi Sonho – Tédio -osuus, joka käsittelee unelmia ja ikävystymistä.

Kirjoittaja toteaa, ettei ikinä ole muuta ollutkaan kuin unelmoija, joka ei piittaa niistä, jotka puhuvat elämästä. Hän kokee kuuluvansa sinne, missä ei ikinä ole ollut (s. 30). Hän on jopa oman sielunsa ohikulkija, joka ei kuulu mihinkään, joka ei halua mitään, joka ei ole mitään: vain persoonattomien tuntemusten abstrakti keskus (s. 22). Yhtenäinen, vakaa minuus tai persoona on mahdoton ajatus. Se lienee yksi Pessoan tuotannon keskeisistä ajatuksista. Muuta tuskin voi odottaakan runoilijalta, joka loi useita heteronyymejä – tai ilmeisesti tunsi muuntautuvansa muiksi runoilijoiksi – ja jonka sukunimi tarkoittaa ihmistä tai henkilöä.

Levottomuuden kirjassa on paljon ajateltavaa, kuten kuuluisa lause siitä, miten kirjoittajan ainoa isänmaa on portugalin kieli (s. 24). Kiinnostava ajatus on kulunut lähes tunnistamattomaksi Portugalissa. Sitä toistellaan irrallisena lauseena etenkin portugalinkielisten maiden yhteishenkeä kohotettaessa. Jotain samankaltaista on tapahtunut Pessoallekin: Lissabonin A Brasileira -kahvilan terassilla istuu pronssinen Pessoa, jonka vieressä turistit kuvaavat itseään. Levottomuuden kirjan kirjoittajalle patsaan pystyttäminen tuntuu lähinnä rangaistukselta, vaikka kirroosiin kuollut runoilija usein kahviloissa istuskelikin.

Bernardo Soares saattoi tosiaan olla Pessoan näköinen, sillä hän kutsui Soaresia semiheteronyymiksi, joten he olivat hyvin samankaltaisia. Kirjan takakannen lause ei ole lainaus kirjasta, eikä sille löytynyt muutakaan selitystä. Kenties se on kustantamon tunnus. Ennen lukemista olisin mielelläni tiennyt, että Levottomuuden kirjasta ja sen kirjoittajasta kiistellään Pessoa-tutkijoiden keskuudessa (onko sen kirjoittanut kokonaan Soares, vai Soares ja Pessoa, vai kolmas heteronyymi ja Soares). Katkelmia on ilmeisesti julkaistu erilaisissa järjestyksissäkin. Kiehtovaa olisi myös ollut tietää, että Pessoa on kääntänyt muun muassa Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin tekstejä sekä teosofisia teoksia portugaliksi ja oli kiinnostunut okkultismista. Sekään ei selvinnyt, millä perusteella kyseisen painoksen tekstit on järjestetty. Livro do Desassossego julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1982 ja sen tekstit on kirjoitettu vuosina 1913-1934.

Bernardo Soares/Fernando Pessoa: Livro de Desassossego
Alma Azul, 2009