Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Hetken kaikki oli hyvin

Iso lautasellinen vegaaniruokaa maksaa muutaman euron, hintaan kuuluu keitto ja jälkkärihedelmiä. Jos taskusta ei löydy ihan tarpeeksi kolikoita, se ei haittaa. Vesilasista tarjoiltu avokätinen annos viiniä taas maksaa 70 senttiä, eikä kukaan kuitenkaan ole juonut liikaa. Astiat tiskataan itse. Kaverin koira saa olla sisällä, joten se käy sinnikkäästi kerjäämässä herkkuja ruokailijoilta. Kukaan ei pahastu edes siitä.

Jos alkuvuodesta sanoin, että Tabacaria Tropicalin leffaillat ovat vuoden paras juttu, Nu Sta Djunto -kollektiivin hyväntekeväisyysjuhlat seuraavat hyvänä kakkosena.

Kollektiivi on järjestänyt RDA-kulttuuriyhdistyksen tiloissa hyväntekeväisyysiltoja muutaman kuukauden ajan. Nu Sta Djunto on itsenäinen ja riippumaton, vapaamuotoinen yhteisö, joka syntyi reaktiona Portugalin koveneviin oloihin. Talouskriisi on tehnyt monien arjesta yhtä selviytymistaistelua, mikä puolestaan usein saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan. Kollektiivi torjuu eristäytymistä ja tukee vaikeuksiin joutuneita. Nu Sta Djunton pääperiaatteet ovat yhteisöllisyys, omavaraisuus ja solidaarisuus. Nimi on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa yhdessä olemista.

Solidaarisuusiltojen ohjelmaan kuuluu myös räppikeikka. Ne ovat tuoneet Lissaboniin väkeä, joka eivät yleensä edes lähiöistä viitsi sinne tulla. He joutuvat esimerkiksi usein poliisien ratsattavaksi ja tuntevat muutenkin nahoissaan lähiöiden asukkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot. Myös muutama paikalle eksynyt turisti viettää lopulta koko illan RDA:ssa. Nu Sta Djunto -illat ovat tuntuneet vierailulta johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa kaikilla on tervetullut olo, kukaan ei tuomitse ketään ulkonäön perusteella, lapset ystävystyvät välittömästi, ihmiset kannustavat toisiaan olematta alentuvia, kukaan ei vie tilaa toiselta ja kaikki syövät vegaanista ruokaa (ja vielä tiskaavat astiat heti ruokailun jälkeen).

Illallisesta saatujen tulojen lisäksi Nu Sta Djunto ottaa vastaan lahjoituksia, kuten esimerkiksi ruokatarpeita. Vieraita pyydetään tuomaan vähintään kilo säilyttämistä sietävää ruokaa. Lahjoitukset jaetaan myöhemmin suoraan niitä tarvitseville. Välikäsiä ei ole. Toiminta on horisontaalista, osallistua voi kuka vain ja apua saa kuka tahansa sitä tarvitseva, oli sitten mukana toiminnassa tai ei. Osallistuminen voi tarkoittaa esimerkiksi perunoiden kuorimista, lasten leikittämistä tai vaikka luku- ja kirjoitustaidon opettamista iäkkäille.

En malttanut ottaa yhtään kuvaa. Vähän kyllä teki mieli, kun räppärit istuivat muhkean nojatuolin käsinojilla, koska tuolissa istui räpistä piittaamaton, itseään putsaava kissa. Kuvia voi kuitenkin käydä katsomassa Nu Sta Djunton Facebook-sivuilla.

Nu Sta Djunton toistaiseksi viimeinen ilta RDA:ssa on ensi kuussa, mutta juhlia on luvassa muissa paikoissa. Ja RDA:ssa järjestetään illallisia ja ohjelmaa muulloinkin. Jos siis olet tulossa Lissaboniin ja vaihtoehtoinen, kriittinen kulttuuriohjelma ja kasvisruoka kiinnostavat, poikkea siellä. Yhdistys sijaitsee Rua Regueirão dos Anjosilla, Anjosin metroaseman lähellä. Kun näet ison, värikkään seinämaalauksen ja oven, jonka vierellä ja yläpuolella kasvaa iso viiniköynnös, olet oikeassa paikassa.

Buraka Som Sistema lopettaa, mutta Lissabon ei palaa ennalleen

Muutin Lissaboniin vuonna 2005. Oli paljon aikaa käydä ulkona, sillä opiskelin ja luentoja oli ainoastaan kahdesti viikossa. Ja ne alkoivat vasta kahdelta. Noihin aikoihin baarikortteli Bairro Alto oli parasta maailmassa: soma vanha kaupunginosa täynnä pieniä jänniä baareja. Ne eivät vielä menneet kiinni yhdeltä, eikä seiniä koristaneet neonkeltaiset turisteille halpoja caipirinhoja mainostavat laput… Samoilla kulmilla pyöri usein yksi pitkä, tyylikkäästi pukeutuva tyyppi. Hän jäi mieleen, vaikka ei me kyllä koskaan edes juteltu.

Seuraavana vuonna selvisi, kenestä oli kyse. Silloin ilmestyi Buraka Som Sisteman ensimmäinen levy, From Buraka to the World, ja se tyyppi, Kalaf, oli siinä mukana. Buraka Som Sistemalta ei voinut Lissabonissa seuraavana parina vuonna välttyä. En tiedä kumpi soi enemmän, Yah! vai Wawaba.

burakasomsistema
Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

En silloin tietenkään tajunnut, miten isoa käännettä Burakan suosio merkitsi, kun olin vasta vähän aikaa täällä ollut. Jälkikäteen näyttää siltä, että osuin tänne samoihin aikoihin kun alettiin puhua Lissabonin ”afrikkalaisuudesta” positiiviseenkin sävyyn.

Buraka Som Sisteman juuret ovat Amadorassa, joka sijaitsee lyhyen junamatkan päässä Lissabonin keskustassa. Ryhmän nimi viittaa Buracan kaupunginosaan, johon Cova da Mourakin kuuluu ja jossa nykyään siis asun. Haastattelussa yksi perustajista, Branko, kertoo miten Buraka Som Sistema on tulosta kasvamisesta lähiössä, jossa kuunneltiin kapverdeläistä funanaa, brasilialaista sambaa ja angolalaista kuduroa. Lissabonin klubeilla ei mitään sellaista kuitenkaan soitettu. Buraka muutti tilanteen.

Ei Buraka Som Sistema tietenkään ollut ensimmäinen Lissabonin lähiöistä tuleva ryhmä. Täällä on tehty räppiä kauan, Black Companyn Não Sabe Nadar oli kuulemma jättimäinen hitti. Ja Black Companyynkin kuulunut General D on raportoinut Lissabonin lähiöiden oloista ja Portugalin rasismista jo 90-luvun alusta asti. Toisaalta valkoisetkin portugalilaiset ovat kuunnelleet entisistä siirtomaista tulevaa musiikkia, ehkä tosin siirtomaanostalgian huuruissa tai eksotiikannälkäänsä.

Mutta Buraka oli ensimmäinen lähiöistä ponnistava ryhmä, joka rikkoi rajat. Se teki lissabonilaista musiikkia, jossa kuuluivat vaikutteet entisistä siirtomaista, etenkin Angolan köyhistä musseque-kortteleista tulevasta kudurosta, ja portugalia äännettiin angolalaisittain. Siinä vaiheessa kun olin käynyt koulun loppuun ja mennyt kamaliin call centre -töihin, Burakasta oli tullut kuuluisa maan rajojenkin ulkopuolella. Vuonna 2008 ilmestyi M.I.A:n kanssa tehty Sound of Kuduro. Kalafia ei enää näkynyt Bairro Altossa.

Tätä blogia lukevat tietävät kyllä, että Burakan suosio ei ole ratkonut Amadoran ongelmia, ja Lissabonin keskustan kulttuuriväen positiivinen suhtautuminen ”afrolisboetoihin”, ”afrolissabonilaisiin”, ulottuu lähinnä juuri kulttuuriin. Mutta se sai kuulijat ainakin ajattelemaan, että aiemmin ainoastaan negatiivisesti nähdyissä naapurustoissa tehdään muutakin kuin rikoksia. Burakan myötä Lissabonin ”monikulttuurisuus” ja entisten siirtomaiden vaikutus kaupungin kulttuurielämään saivat myös kansainvälistä huomiota. On aika ironista, että Portugalin musiikin kansainvälinen jättimenestys on lähtöisin Amadorasta, jonka valtaapitävät mieluiten vaikenisivat näkymättömäksi.

Meni ehkä vuosi tai pari, ja olin kirjakaupassa etsimässä kirjaa, joka piti hankkia tohtoriopiskeluita varten. Sitä ei löytynyt, mutta huomasin että Kalaf oli julkaissut kirjan. Bairro Altossa pyörimisen sijaan ympäri maailmaa matkustava Kalaf oli aiemmin jo alkanut kirjoittaa Portugalin Hesariin eli Público-sanomalehteen. Se oli tärkeä juttu, symbolisestikin. Vaikka Portugalissa, etenkin Lissabonissa, on todella paljon väkeä jonka juuret ovat entisissä siirtomaissa, se näkyy lähinnä katukuvassa. Rakenteellisesta rasismista kielii se, että televisiota katsomalla ja lehtiä lukemalla saa suurin piirtein sellaisen käsityksen, että Portugalissa asuu vain valkoisia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki juontajat, kolumnistit, julkkikset ja poliitikot ovat valkoisia.

Sitten asuin Lontoossa, mutta kun palasin maailmalta Buracaan, täällä puhuttiin taas Buraka Som Sistemasta: Vuvuzela-videon alku on kuvattu Cova da Mourassa. Tänä vuonna, 10 vuoden uran jälkeen, Buraka Som Sistema ilmoitti soittavansa viimeisen keikkansa Lissabonissa heinäkuussa. En tiedä mitä Kalafilla ja muilla on suunnitelmissa, mutta Lissabon ei kyllä palaa entiselleen. Nyt keskustan klubeilla kuulee jatkuvasti musiikkia, jolle Buraka raivasi tien.

Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

Koti Lissabonista?

Joskus mietin, miten eläisin jos olisinkin jäänyt Suomeen. Kuvittelen, että kävisin oikeissa töissä, pukeutuisin fiinimmin ja asuisin kauniissa kodissa. Sellaisessa, jossa pyykit kuivuvat talvellakin, johon ei tarvi ostaa kaasupulloja ja jossa olisi vain suoria kulmia.

Kuten edellisessäkin bloggauksessa kirjoitin, Suomessa tulee aina kovin tietoiseksi oman kotinsa erikoisuuksista, sisustuksen sattumanvaraisuudesta ja kaikenlaisesta yleisestä epämääräisyydestä. Miten Lissabonissa sitten asutaan, millaisia ne kodit ovat ja miten niitä voi löytää? Seuraa lista omakohtaisista kokemuksista. Jos haluat muutaman vinkin vuokrahuoneen tai kämpän etsimiseen, hyppää nostalgianhuuruisten kämppäkuvailujen yli!

Ennen Lissaboniin muuttoa ehdin asua kahdessa kämpässä Coimbrassa. Ensimmäisessä suoritin elämäni ensimmäisen (ja onneksi toistaiseksi viimeisen) sokeritoukkien massamurhan. Niitä oli joka paikassa ja ne olivat suuria ja pulskia. Toinen kämppä oli vanhan yliopistokaupungin keskustassa, ja siellä oli kamalan kylmä. Kylmä on kyllä ollut kaikissa Lissabonin kodeissakin. Vain yhdessä niistä on ollut seinäpatterit. Sähkö on kallista. Portviini lämmittää hyvin myös!

Ensimmäinen kimppakämppä

Kun muutin Lissaboniin opiskelemaan vuonna 2005, ensimmäisenä piti tietysti etsiä koti. Sain majailla ensin kaverin kaverin luona. Hän asui vanhempiensa kotona, ja vaikka vastaanotto oli erittäin ystävällinen, halusin nopeasti asettua omaan kotiin. Kyseeseen tuli vain kimppakämppä – täällä tuskin kukaan opiskelija asuu omassa kodissaan (paitsi ne, jotka asuvat vanhempiensa luona).

Menin siis tutkimaan tiedekuntani ilmoitustaulua. Kävin katsomassa monia kämppiä. Muistiin on painunut oikeastaan vain se, jossa vuokraemäntäänsä tympiintynyt saksalainen opiskelija oli laittanut kaikki kämpästä löytyneet torakat pakastimeen. Jatkoin etsimistä, mutta meistä tuli kyllä ystäviä saksalaisen kanssa.

Löysin sitten aivan Rossion viereiseltä pikkukadulta huoneen. Siinä oli pieni parveke ja suuret ikkunat. Jaoin kämpän neljän espanjalaisen kanssa. Minulle jäi jonkinlainen entinen palvelijan huone. Koska sisätiloihin vievien pariovien takana oli kahden tytön jakama huone, jouduin usein menemään kylppäriin ja keittiöön rappukäytävän kautta.

Hoputin remonttia tekevää omistajaa, ja pääsinkin muuttamaan kämppään ensimmäisenä. Koska en ollut ehtinyt hankkia peittoa enkä tyynyä, nukuin ensimmäisen yön ilman petivaatteita uudelta haisevalla patjalla ja palelin. Remontti oli myös siinä mielessä kesken, että kuumaa vettä ei tullut ensimmäiseen kahteen viikkoon. Lämmitin vuokraisännän meille lahjoittamalla kummallisella vedenlämmittimellä vettä ja peseydyin kämpän ”parvekkeella” sijaitsevassa hyisessä kylppärissä. Kävin välillä kaverin luona lämpimässä suihkussa. Söin lähinnä tonnikalaleipiä: liesikään ei tietenkään kaasutta toiminut. Ostin halvan cd-soittimen ja kuuntelin sillä M.I.A.:n Arular-levyä. Siitä tulee edelleen mieleen muutto Lissaboniin.

Remontti jäi myös siinä mielessä kesken, että kun syyssateet alkoivat, myös huoneessani kirjaimellisesti satoi. Nukuin muutaman yön kahden tytön huoneessa. Vuoto korjattiin, mutta sitten huoneeni seinään kasvoi sieni.

Toinen kimppakämppä

Aloin etsiä salaa uutta kotia, sillä sieniasian lisäksi kämppisten meininki oli vähän hassua. Maksoin epäkäytännöllisestä kopperostani saman verran, kuin suuressa sisäpihan puolen huoneessa asuva tyyppi sillä perusteella, että huoneeni oli aurinkoisempi. Ja toivoin vähän boheemimpaa menoa.

Muutto oli hyvä veto: löysin maailman ihanimman kodin Rossion viereltä. Senkin ilmoitus oli tiedekunnan ilmoitustaululla. Kun menin katsomaan kämppää, siellä juotiin punaviiniä, syötiin kakkua ja kuunneltiin vinyylejä, eikä minulle selvinnyt ketkä kaikki asuivat siellä ja ketkä olivat kylässä. Ikkunattoman vapaan huoneen ja toisen huoneen välissä oli kullalla koristellut tummuneet peiliovet. Olohuone oli suuri, siellä oli mahtavasti natisevat puulattiat, hienot seinäkaakelit ja ikkunasyvennyksissä kiviset penkit. Asunto oli kuulemma selvinnyt vuoden 1755 maanjäristyksestä. Joku asukas oli piirtänyt olohuoneen kivisiin ovenkarmeihin kukkaköynnökset, keittiön kivisen liesituulettimen olivat koristelleet aiemmat asukkaat.

Sain muutaman päivän päästä puhelun, että kaikista halukkaista minä saisin vuokrata huoneen. Pakkasin rinkan onnessani ja heitin hyvästit espanjalaisille. Edes se ei hälventänyt riemua, että sänkyni oli kolmen runkopatjan pino, ja pinon alta löytyi kuollut torakka. Täällä luettiin runoja, syötiin kasvisruokaa ja käytiin pitkiä keskusteluita. Ostokset tehtiin yhdessä ja laskut tasattiin kuun lopussa. Kinaa ei tullut mistään, kertaakaan.

Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat minä, läheiseksi ystäväksi jäänyt paikallinen Bruno ja italialainen sekä galicialainen opiskelija. Sittemmin muut kämppikset vaihtuivat, minä ja Bruno pysyimme. Sitten selvisi, että kämppää vuokrattiin laittomasti ja tuli lähtö. Asunto rempattiin ja jäljet meistä ja muista seiniä koristelleista asukkaista maalattiin piiloon.

Minikoti

Alkoi kuumeinen kodin etsiminen. Hyökkäsin lähikahvilaan heti aamusta lukemaan kämppäilmoituksia sanomalehdestä. Nettiä ei kotona ollut. Kävin katsomassa muun muassa asuntoa, jossa kylpyhuoneen oven virkaa toimitti suihkuverho ja makuutiloissa (kylppärin vieressä) oli vierekkäin kolme punkkaa. Edelliset asukkaat olivat olleet vanhuksia, vuokraisäntä kertoi.

Sitten löytyi lehti-ilmoitus pienestä ja halvasta asunnosta aivan edellisen kodin läheltä. Kämppä maksoi 325 euroa kuussa. Saatiin se silloisen poikaystävän kanssa, toisin kuin muut ohi suun paikallisille menneet asunnot.

Kylppäri oli rakennettu sisäpihalle ja sen katon virkaa toimitti kovasta aaltoilevasta muovista rakenneltu viritys. Katolla kävelivät kissat ja sateella meteli oli kova. Vettä myös tuli katon läpi, mutta eihän se sinänsä haitannut. Ikkuna olohuoneesta avautui puolestaan kadulle, niin että ikkunasta näkyivät ohikulkijoiden sääret. Vaatekaapille ei ollut tilaa, joten vaatteet säilytettiin kerrossängyn yläpetissä.

Metelikoti

Sitten muutimme nyt kovassa nousussa olevalle Intendenten alueelle. Silloin sitä ei vielä oltu siistitty turistie makuun. Koti oli kaunis, pieni ja siisti. Kosteusongelmia ei ollut, vuokraisäntä (tai no, iäkkään omistajan edustaja) osti meille uudet kalusteet ja vieläpä antoi lahjaksi nätit tyynyt ja viltin. Tämä oli ensimmäinen Lissabonin koti, jossa oli netti. Ja ensimmäinen koti, josta tehtiin vuokrasopimus.

Äänieristys oli kuitenkin toivottoman surkea. Alakerran naapurista kuului asukkaan kuorsaus (korvatulpista huolimatta!) ja rasistiset kommentit (tuolloin alueelle alkoi muuttaa paljon bangladeshilaisia, kiinalaisia siellä oli jo ennestään). Yläkerrasta kuuluivat askeleet. Vuokraisäntä toi puolestaan meille kuulokkeet, sillä kuuntelimme musiikkia liian kovalla. Sinniteltiin vuosi kämpässä kaikesta huolimatta: sopimuksen mukaan olisimme lähtiessämmekin joutuneet maksamaan kokonaisen vuoden vuokrat.

Luksuskoti

Täältä muutimme ystävän meille vuokraamaan tilavaan ja kauniiseen kotiin Avenida de Liberdaden tuntumaan. Sen parveke oli iso ja kattojen yllä. Silkkaa luksusta! Asuin tässä kämpässä myös jonkin aikaa kaksin kanin kanssa, mutta sitten alkoi tulla yksinäinen olo. Oli aika muuttaa taas kimppakämppään, Pupu-kanin ja suomalaisen ystävän kanssa!

Paratiisikatu

Asuimme ihan oikeasti Rua do Paraísolla. Päädyimme sinne, kun toisen omasta kodista kimppakämppään muuttavan ystävä asui siellä jo. Kämppiksiä oli kolme (plus Pupu), kylppäreitä kaksi, mutta yhteisinä tiloina ainoastaan keittiö. Täälläkin juotiin usein viiniä ja käytiin pitkiä keskusteluja ja syötiin hyvin. Ikkunasta näkyi Tejo-joki ja isot risteilijät. Vuokrasopimus oli yhteinen, joten olimme vastuussa siitä, että kämpässä olisi aina tarpeeksi väkeä – tonnin vuokra täytyi maksaa, oli mikä oli.

Muistan, miten kimppakämppään muuttamista ennen juttelin päätöksestä joidenkin kavereiden kanssa. Monet pitivät päätöstä outona: miksi jättää luksuskoti ja ryhtyä taas jakamaan keittiö ja kylppäri ja asumaan huoneessa? Yksikin sanoi, että ei voisi ikinä asua kimppa-asunnossa, koska sitten ei voisi kulkea kotona alasti. Mutta jos näistä kommuuneista jotain oppi, niin sen, että on mahtavaa että kotona on aina seuraa. Paitsi juttuseuraa, myös seuraa kauppareissuille, tai joku kenen kanssa tehdä yhdessä lounasta. Tai murehtia tai jakaa ilot!

Toki kimppakämpissä voi tulla ongelmiakin, eikä ensimmäinen kokemukseni ollut erityisen hyvä. Mutta olen tosi tyytyväinen, että olen jakanut kodin niin monen mahtavan tyypin kanssa. Suosittelen kimppa-asumista lämpimästi ihan jokaiselle – ja etenkin niille, jotka sitä vierastavat. En itsekään Suomessa asuessani oikein lämmennyt ajatukselle kimppa-asumisesta, mutta se johtui vääristä käsityksistä ja oudosta yksityisyyskäsityksestä. Kyllä kimppakämpässäkin voi olla ihan omissa oloissaan. Ei tarvi kuin laittaa oman huoneen ovi kiinni.

Cova da Mouran ensimmäinen koti

Paratiisikadulta lähdin Cova da Mouraan. Ensimmäinen koti oli puolison siskon. Hän ei siellä enää asunut, joten pikkuveli oli talonvahtina. Piilotimme oikean, koriste-esineen virkaa toimittaneen kilpikonnan raadon takkaan. Viimeistään täällä kävi selväksi, että koti voi olla jonkun muunkin sisustama, eikä se ole niin vakavaa. Kun on välttämättömimmät huonekalut, mahdollisuus tehdä ruokaa ja ehkä vielä musiikinsoittovälineet ja kynttilöitä, kaikki on tosi hyvin. On oikeastaan aika rentouttavaa, kun ei tarvitse sisustaa ja miettiä kalusteita. Ehkä se kielii jostain, että portugalin sana casa viittaa sekä kotiin että taloon.

Yksityisyyden sai tässä kämpässä kyllä unohtaa. Opin, että on paras heti ylös päästyään pukeutua sillä tavalla, että ei nolota jos tulee vieraita. Niitä nimittäin kävi ovella jatkuvasti, kun sijainti oli niin keskeinen (ja puolisolla kamalan paljon kavereita). Ja teinipojat juoksivat asuntoa ympäröivälle partsille poliisia piiloon. Heille sitten keitettiin teetä ja istuttiin, kunnes tilanne rauhoittui. (Miksi? Lue vaikka tästä bloggauksesta.)

Täältä käsin käytiin asumassa Maputossa ja tästä kämpästä muutettiin Lontooseen. Niistä kämpistä ehkä joskus toiste (no, Lontoon kodista kirjoitin Fifin bloggauksessa).

Koti

Lontoosta palattiin puolison lapsuudenkotiin. Epätoivo meinasi iskeä, kun hän esitteli sen minulle ensimmäistä kertaa. Seinät olivat törkyiset, keittiö pimeä ja kämpässä haisi oudolle. Puolison isän rakentama talo oli ollut vuokralla vuosikymmeniä. Keskityin kämpän edustalla kasvavaan hienoon inkivääripuskaan ja olohuoneen valoisuuteen. Vítor väitti, että kaikki muuttuisi, kun hän saisi seinät maalattua. Tunnustan, että en meinannut uskoa, mutta oikeassa hän tietysti oli.

Tämä on ensimmäinen koti aikoihin, jossa olen asunut yhtäjatkoisesti lähes kaksi vuotta, ja johon haluan asettua. Nyt on kirjat hyllyssä ja kaikki omaisuus saman katon alla. Juurista muistuttavat Fiskarsin sakset, isoisoäidin kutoma ryijy ja isän lapsuudenkodista tuotu lampunvarjostin. Ja Erik Bruunin julisteet, jollaisia tuntuu olevan aika monen muunkin ulkosuomalaisen kotona.

Täällä fiksaillaan kaikkea pikkuhiljaa, eikä työlle näy loppua. Sitä on niin paljon, että on vaikea päättää, mihin vähiä rahoja kannattaisi satsata: kosteusongelmien ratkomiseen, sähköviritysten uusimiseen (pistorasioita on naurettavan niukasti), kylppärin järkevämmäksi remppaamiseen vai kotikutoisen keittiötason ja tiskialtaan uusimiseen… Asiat ovat kuitenkin hyvällä mallilla: Vítor muistaa miten hän sisaruksineen joutui hakemaan vedet yhteisestä kaivosta pitkälle 80-luvulle.

Haluatko muuttaa Lissaboniin?

Jos mielit kotia Portugalista, tarvitset aikaa ja kärsivällisyyttä (paciência!). Paitsi jos olet varakas! Täältä nimittäin löytyy kyllä kauniisti remontoituja ja moitteettomia koteja, joissa on kiinteät patterit, hienot kalusteet ja toimivat kodinkoneet. Sellaiset ovat yleensä kuitenkin luksusta, johon tavallisella väellä ei ole varaa. Modernimmat rakennukset taas sijaitsevat pääosin tylsissä kaupunginosissa kauempana keskustasta.

Vanhoja asuntoja voi myös hankkia edullisesti, jos remontoiminen ei haittaa. Mutta kannattaa varautua mitä ihmeellisimpiin virityksiin ja hurjan alkeellisiin lähtökohtiin. Vanhusten kurjat olot paljastuvat juuri kämppiä katsellessa: kaikissa asunnoissa ei edes ole oikeaa suihkua. Nyt näitä asuntoja myydään esimerkiksi vanhassa Alfaman kaupunginosassa turisteille vuokrattaviksi kodeiksi.

Varaudu siihen, että ilmoituksissa asioita kaunistellaan toisinaan kovastikin. Kuvat voivat olla toisesta paikasta. Aikaa menee, mutta pääseepä näkemään monenlaisia asuntoja. Joskus taas niukkasanainen ilmoitus voi olla varsinainen onnenpotku. Täältä voi vieläkin löytää kodin hyvin halvalla.

Jos tunnet jonkun joka ymmärtää rakennushommien päälle, ota tämä tyyppi mukaan. Ainakin opiskelijakämpät ovat usein vain kauniiksi pintasilattuja, mutta ongelmia voi tulla vastaan hyvinkin pian – etenkin juuri sateella. Varaudu siihen, että vuokraisännän tekemien lupausten täyttämiseen voi mennä hyvä tovi, ja niiden perään voi joutua soittelemaan.

Jos olet tulossa Portugaliin opiskelemaan, voi olla hyvä jättää ainakin lopullisen kodin etsiminen paikan päälle. On kivaa, jos pääsee katsastamaan kodin ja moikkaamaan tulevia kämppiksiä ennen päätöksen tekemistä.

Hinnoista ja maksutavoista: toisessa kimppakämpässä maksoin huoneestani 180 euroa (vuonna 2005), viimeisimmässä 250 (vuonna 2011). Laskut eivät sisältyneet hintaan. Huoneet olivat kalustettuja, samoin yhteiset tilat. Kummassakin vuokraisännälle maksettiin koko vuokra, joten raha-asiat sumplittiin muiden kämppisten kanssa.

Vuokra-asuntoa varten tarvitsee usein (paikallisen) takaajan ja monesti maksetaan pantiksi yhden kuukauden vuokra ja ensimmäisen kuukauden vuokra etukäteen. Vaikuttaa siltä, että vuokrasopimukset ovat yleistymässä. Joskus kämpän saa halvemmalla, jos ei vaadi vuokrasopimusta. Vuokrakämppiä on tarjolla kalustettuna ja kodinkoneiden kera, tai pelkillä kodinkoneilla, tai ilman mitään. Se tietysti vaikuttaa hintaan. Kannattaa varautua antamaan tietoja tuloistaan ja siitä, miten niitä hankkii. Pariskunnalle sopiva peruskoti pitäisi löytyä alle 500 eurolla.

Mistä kämppiä voi sitten etsiä? No nykyään sentään jo netistäkin. Jos ei kieli luonnistu ja huoneelle olisi tarve, kannattaa vilkaista Erasmus Lisboa -sivustoa, joskin hinnat ovat melko korkeat. Erilaisilta expat-sivustoilta löytää myös ilmoituksia, ja on täällä tietysti kiinteistönvälittäjiäkin. Jos taas kieli sujuu sen verran, että vuokrailmoituksista saa tolkun, Google johdattelee kyllä oikeisiin osoitteisiin. Kannattaa myös katsella ympärilleen kaupungilla kulkiessaan, sillä vuokrailmoitus voi löytä esimerkiksi vuokrattavan asunnon ikkunasta tai ovesta.

Pari asiaa: T0 tarkoittaa yksiötä, T1 yhtä makuuhuonetta, T2 kahta, ja niin edelleen. Ensimmäinen kerros tarkoittaa pohjakerroksesta seuraavaa kerrosta, pohjakerros on rés-do-chão. Mobilado tarkoittaa kalustettua, equipado sitä, että kämpässä on perusvarusteet, kuten yleensä kaasukäyttöinen vedenlämmityssysteemi.

Riisipaketilla elokuviin

Jos tykkää dokumenteista, kannattaa tulla Lissaboniin lokakuussa. Silloin täällä järjestetään Doclisboa-festivaali. Näytöksiä on useassa paikassa, mutta oma lempparini on vuonna 1950 avattu, sympaattinen São Jorge -elokuvateatteri.

Tänä vuonna juuri São Jorgessa järjestetään dokumenttifestivaalin neljä Cinema de Urgência -näytöstä. Niissä käsitellään ajankohtaisia, tai paremminkin kiireellisiä aiheita, kuten ohjelman nimikin kertoo.

Doclisboan sivuilla kerrotaan, että näiden näytösten on tarkoitus luoda mahdollisuus keskusteluun aiheista, joista on tärkeää puhua. Esitetyt lyhyet dokumentit tai reportaasit paikkaavat aukkoja, joita media on jättänyt. Joukossa on esimerkiksi kännykällä kuvattuja pätkiä – ajallista etäisyyttä tapahtumiin ei välttämättä ole vielä ollut tarpeeksi, jotta niitä olisi käsitelty elokuvissa.

Cinema da Urgência -näytösten vuoden teemat ovat poliisiväkivalta, oikeus asumiseen sekä pakolaisuus, jota käsitellään kahdessa näytöksessä.

Tänä vuonna näitä näytöksiä ei enää pääse katsomaan ilmaiseksi, vaan lipun saa lahjoitusta vastaan. Lahjoituslistalla on muun muassa hyvin säilyviä ruokatarpeita ja hygieniatuotteita. Niinpä lipputiskillä kaiveltiin repuista esimerkiksi tonnikalatölkkejä, riisiä, spagettia ja vauvoille tarkoitettua saippuaa. Idea tuntui toimivalta ja tuntuu varmasti vielä toimivammalta pakolaisuutta käsittelevien sessioiden yhteydessä.

Kävin katsomassa ensimmäisen, poliisiväkivaltaa käsittelevän näytöksen. Seitsemässä lyhyessä filmissä käsiteltiin poliisiväkivaltaa Portugalissa ja Yhdysvalloissa. Mukana oli kolme kännykällä kuvattua videota sekä esimerkiksi Am I Next? -dokumentti, jossa seurataan nuorta poikaa Fergusonin protesteissa. Session nimi onlainattu tuolta dokumentilta, mutta sama kysymys esitetään myös portugalilaisessa Plataforma Gueto -järjestön tekemässä poliisiväkivaltaa käsittelevässä videossa.

Sessiossa luotiin yhteys Portugalin rasistisen poliisiväkivallan ja Yhdysvaltojen rasistisen poliisiväkivallan välille. Se auttaa hahmottamaan ilmiön mittakaavaa ja juuria – Princetonin yliopiston mielenilmausta kuvaavassa dokumentissa mainitaan lähivuosien uhrien lisäksi esimerkiksi 50-luvulla 14-vuotiaana murhattu Emmett Till, jota syytettiin flirttailusta valkoisen naisen kanssa.

Elokuvia seuraa keskustelu, johon kutsuttujen puhujien lisäksi myös yleisö voi osallistua. Vaikka se on luontevaa, kun tavoitteena on käsitellä ajankohtaisia aiheita ja auttaa hahmottamaan niitä, ei se oikein tämän näytöksen jälkeen sujunut. Kutsutut puhujat tosin esittivät mielenkiintoisia ajatuksia ja näkökulmia.

Jos voimat riittävät, ruodin keskustelua syvällisemmin toiste. Sanottakoon nyt, että kannattaa pitää mielessä, että jos valkoinen henkilö kuulee hölmön kommentin ulkomaalaisen nimensä vuoksi, se ei ole verrattavissa systemaattiseen rasismiin rodullistettuja ihmisiä kohtaan. Ja jos puhutaan rasistisesta poliisiväkivallasta, ei ole asiallista pohtia sitä, olisiko auktoriteettien kunnioittaminen osa ratkaisua.

Alla näytöksessä nähdyt Plataforma Gueton filmi poliisiväkivallasta Portugalissa sekä lyhyt dokumentti Princetonin yliopiston protestista.