Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Hetken kaikki oli hyvin

Iso lautasellinen vegaaniruokaa maksaa muutaman euron, hintaan kuuluu keitto ja jälkkärihedelmiä. Jos taskusta ei löydy ihan tarpeeksi kolikoita, se ei haittaa. Vesilasista tarjoiltu avokätinen annos viiniä taas maksaa 70 senttiä, eikä kukaan kuitenkaan ole juonut liikaa. Astiat tiskataan itse. Kaverin koira saa olla sisällä, joten se käy sinnikkäästi kerjäämässä herkkuja ruokailijoilta. Kukaan ei pahastu edes siitä.

Jos alkuvuodesta sanoin, että Tabacaria Tropicalin leffaillat ovat vuoden paras juttu, Nu Sta Djunto -kollektiivin hyväntekeväisyysjuhlat seuraavat hyvänä kakkosena.

Kollektiivi on järjestänyt RDA-kulttuuriyhdistyksen tiloissa hyväntekeväisyysiltoja muutaman kuukauden ajan. Nu Sta Djunto on itsenäinen ja riippumaton, vapaamuotoinen yhteisö, joka syntyi reaktiona Portugalin koveneviin oloihin. Talouskriisi on tehnyt monien arjesta yhtä selviytymistaistelua, mikä puolestaan usein saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan. Kollektiivi torjuu eristäytymistä ja tukee vaikeuksiin joutuneita. Nu Sta Djunton pääperiaatteet ovat yhteisöllisyys, omavaraisuus ja solidaarisuus. Nimi on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa yhdessä olemista.

Solidaarisuusiltojen ohjelmaan kuuluu myös räppikeikka. Ne ovat tuoneet Lissaboniin väkeä, joka eivät yleensä edes lähiöistä viitsi sinne tulla. He joutuvat esimerkiksi usein poliisien ratsattavaksi ja tuntevat muutenkin nahoissaan lähiöiden asukkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot. Myös muutama paikalle eksynyt turisti viettää lopulta koko illan RDA:ssa. Nu Sta Djunto -illat ovat tuntuneet vierailulta johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa kaikilla on tervetullut olo, kukaan ei tuomitse ketään ulkonäön perusteella, lapset ystävystyvät välittömästi, ihmiset kannustavat toisiaan olematta alentuvia, kukaan ei vie tilaa toiselta ja kaikki syövät vegaanista ruokaa (ja vielä tiskaavat astiat heti ruokailun jälkeen).

Illallisesta saatujen tulojen lisäksi Nu Sta Djunto ottaa vastaan lahjoituksia, kuten esimerkiksi ruokatarpeita. Vieraita pyydetään tuomaan vähintään kilo säilyttämistä sietävää ruokaa. Lahjoitukset jaetaan myöhemmin suoraan niitä tarvitseville. Välikäsiä ei ole. Toiminta on horisontaalista, osallistua voi kuka vain ja apua saa kuka tahansa sitä tarvitseva, oli sitten mukana toiminnassa tai ei. Osallistuminen voi tarkoittaa esimerkiksi perunoiden kuorimista, lasten leikittämistä tai vaikka luku- ja kirjoitustaidon opettamista iäkkäille.

En malttanut ottaa yhtään kuvaa. Vähän kyllä teki mieli, kun räppärit istuivat muhkean nojatuolin käsinojilla, koska tuolissa istui räpistä piittaamaton, itseään putsaava kissa. Kuvia voi kuitenkin käydä katsomassa Nu Sta Djunton Facebook-sivuilla.

Nu Sta Djunton toistaiseksi viimeinen ilta RDA:ssa on ensi kuussa, mutta juhlia on luvassa muissa paikoissa. Ja RDA:ssa järjestetään illallisia ja ohjelmaa muulloinkin. Jos siis olet tulossa Lissaboniin ja vaihtoehtoinen, kriittinen kulttuuriohjelma ja kasvisruoka kiinnostavat, poikkea siellä. Yhdistys sijaitsee Rua Regueirão dos Anjosilla, Anjosin metroaseman lähellä. Kun näet ison, värikkään seinämaalauksen ja oven, jonka vierellä ja yläpuolella kasvaa iso viiniköynnös, olet oikeassa paikassa.

Buraka Som Sistema lopettaa, mutta Lissabon ei palaa ennalleen

Muutin Lissaboniin vuonna 2005. Oli paljon aikaa käydä ulkona, sillä opiskelin ja luentoja oli ainoastaan kahdesti viikossa. Ja ne alkoivat vasta kahdelta. Noihin aikoihin baarikortteli Bairro Alto oli parasta maailmassa: soma vanha kaupunginosa täynnä pieniä jänniä baareja. Ne eivät vielä menneet kiinni yhdeltä, eikä seiniä koristaneet neonkeltaiset turisteille halpoja caipirinhoja mainostavat laput… Samoilla kulmilla pyöri usein yksi pitkä, tyylikkäästi pukeutuva tyyppi. Hän jäi mieleen, vaikka ei me kyllä koskaan edes juteltu.

Seuraavana vuonna selvisi, kenestä oli kyse. Silloin ilmestyi Buraka Som Sisteman ensimmäinen levy, From Buraka to the World, ja se tyyppi, Kalaf, oli siinä mukana. Buraka Som Sistemalta ei voinut Lissabonissa seuraavana parina vuonna välttyä. En tiedä kumpi soi enemmän, Yah! vai Wawaba.

burakasomsistema
Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

En silloin tietenkään tajunnut, miten isoa käännettä Burakan suosio merkitsi, kun olin vasta vähän aikaa täällä ollut. Jälkikäteen näyttää siltä, että osuin tänne samoihin aikoihin kun alettiin puhua Lissabonin ”afrikkalaisuudesta” positiiviseenkin sävyyn.

Buraka Som Sisteman juuret ovat Amadorassa, joka sijaitsee lyhyen junamatkan päässä Lissabonin keskustassa. Ryhmän nimi viittaa Buracan kaupunginosaan, johon Cova da Mourakin kuuluu ja jossa nykyään siis asun. Haastattelussa yksi perustajista, Branko, kertoo miten Buraka Som Sistema on tulosta kasvamisesta lähiössä, jossa kuunneltiin kapverdeläistä funanaa, brasilialaista sambaa ja angolalaista kuduroa. Lissabonin klubeilla ei mitään sellaista kuitenkaan soitettu. Buraka muutti tilanteen.

Ei Buraka Som Sistema tietenkään ollut ensimmäinen Lissabonin lähiöistä tuleva ryhmä. Täällä on tehty räppiä kauan, Black Companyn Não Sabe Nadar oli kuulemma jättimäinen hitti. Ja Black Companyynkin kuulunut General D on raportoinut Lissabonin lähiöiden oloista ja Portugalin rasismista jo 90-luvun alusta asti. Toisaalta valkoisetkin portugalilaiset ovat kuunnelleet entisistä siirtomaista tulevaa musiikkia, ehkä tosin siirtomaanostalgian huuruissa tai eksotiikannälkäänsä.

Mutta Buraka oli ensimmäinen lähiöistä ponnistava ryhmä, joka rikkoi rajat. Se teki lissabonilaista musiikkia, jossa kuuluivat vaikutteet entisistä siirtomaista, etenkin Angolan köyhistä musseque-kortteleista tulevasta kudurosta, ja portugalia äännettiin angolalaisittain. Siinä vaiheessa kun olin käynyt koulun loppuun ja mennyt kamaliin call centre -töihin, Burakasta oli tullut kuuluisa maan rajojenkin ulkopuolella. Vuonna 2008 ilmestyi M.I.A:n kanssa tehty Sound of Kuduro. Kalafia ei enää näkynyt Bairro Altossa.

Tätä blogia lukevat tietävät kyllä, että Burakan suosio ei ole ratkonut Amadoran ongelmia, ja Lissabonin keskustan kulttuuriväen positiivinen suhtautuminen ”afrolisboetoihin”, ”afrolissabonilaisiin”, ulottuu lähinnä juuri kulttuuriin. Mutta se sai kuulijat ainakin ajattelemaan, että aiemmin ainoastaan negatiivisesti nähdyissä naapurustoissa tehdään muutakin kuin rikoksia. Burakan myötä Lissabonin ”monikulttuurisuus” ja entisten siirtomaiden vaikutus kaupungin kulttuurielämään saivat myös kansainvälistä huomiota. On aika ironista, että Portugalin musiikin kansainvälinen jättimenestys on lähtöisin Amadorasta, jonka valtaapitävät mieluiten vaikenisivat näkymättömäksi.

Meni ehkä vuosi tai pari, ja olin kirjakaupassa etsimässä kirjaa, joka piti hankkia tohtoriopiskeluita varten. Sitä ei löytynyt, mutta huomasin että Kalaf oli julkaissut kirjan. Bairro Altossa pyörimisen sijaan ympäri maailmaa matkustava Kalaf oli aiemmin jo alkanut kirjoittaa Portugalin Hesariin eli Público-sanomalehteen. Se oli tärkeä juttu, symbolisestikin. Vaikka Portugalissa, etenkin Lissabonissa, on todella paljon väkeä jonka juuret ovat entisissä siirtomaissa, se näkyy lähinnä katukuvassa. Rakenteellisesta rasismista kielii se, että televisiota katsomalla ja lehtiä lukemalla saa suurin piirtein sellaisen käsityksen, että Portugalissa asuu vain valkoisia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki juontajat, kolumnistit, julkkikset ja poliitikot ovat valkoisia.

Sitten asuin Lontoossa, mutta kun palasin maailmalta Buracaan, täällä puhuttiin taas Buraka Som Sistemasta: Vuvuzela-videon alku on kuvattu Cova da Mourassa. Tänä vuonna, 10 vuoden uran jälkeen, Buraka Som Sistema ilmoitti soittavansa viimeisen keikkansa Lissabonissa heinäkuussa. En tiedä mitä Kalafilla ja muilla on suunnitelmissa, mutta Lissabon ei kyllä palaa entiselleen. Nyt keskustan klubeilla kuulee jatkuvasti musiikkia, jolle Buraka raivasi tien.

Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

Riisipaketilla elokuviin

Jos tykkää dokumenteista, kannattaa tulla Lissaboniin lokakuussa. Silloin täällä järjestetään Doclisboa-festivaali. Näytöksiä on useassa paikassa, mutta oma lempparini on vuonna 1950 avattu, sympaattinen São Jorge -elokuvateatteri.

Tänä vuonna juuri São Jorgessa järjestetään dokumenttifestivaalin neljä Cinema de Urgência -näytöstä. Niissä käsitellään ajankohtaisia, tai paremminkin kiireellisiä aiheita, kuten ohjelman nimikin kertoo.

Doclisboan sivuilla kerrotaan, että näiden näytösten on tarkoitus luoda mahdollisuus keskusteluun aiheista, joista on tärkeää puhua. Esitetyt lyhyet dokumentit tai reportaasit paikkaavat aukkoja, joita media on jättänyt. Joukossa on esimerkiksi kännykällä kuvattuja pätkiä – ajallista etäisyyttä tapahtumiin ei välttämättä ole vielä ollut tarpeeksi, jotta niitä olisi käsitelty elokuvissa.

Cinema da Urgência -näytösten vuoden teemat ovat poliisiväkivalta, oikeus asumiseen sekä pakolaisuus, jota käsitellään kahdessa näytöksessä.

Tänä vuonna näitä näytöksiä ei enää pääse katsomaan ilmaiseksi, vaan lipun saa lahjoitusta vastaan. Lahjoituslistalla on muun muassa hyvin säilyviä ruokatarpeita ja hygieniatuotteita. Niinpä lipputiskillä kaiveltiin repuista esimerkiksi tonnikalatölkkejä, riisiä, spagettia ja vauvoille tarkoitettua saippuaa. Idea tuntui toimivalta ja tuntuu varmasti vielä toimivammalta pakolaisuutta käsittelevien sessioiden yhteydessä.

Kävin katsomassa ensimmäisen, poliisiväkivaltaa käsittelevän näytöksen. Seitsemässä lyhyessä filmissä käsiteltiin poliisiväkivaltaa Portugalissa ja Yhdysvalloissa. Mukana oli kolme kännykällä kuvattua videota sekä esimerkiksi Am I Next? -dokumentti, jossa seurataan nuorta poikaa Fergusonin protesteissa. Session nimi onlainattu tuolta dokumentilta, mutta sama kysymys esitetään myös portugalilaisessa Plataforma Gueto -järjestön tekemässä poliisiväkivaltaa käsittelevässä videossa.

Sessiossa luotiin yhteys Portugalin rasistisen poliisiväkivallan ja Yhdysvaltojen rasistisen poliisiväkivallan välille. Se auttaa hahmottamaan ilmiön mittakaavaa ja juuria – Princetonin yliopiston mielenilmausta kuvaavassa dokumentissa mainitaan lähivuosien uhrien lisäksi esimerkiksi 50-luvulla 14-vuotiaana murhattu Emmett Till, jota syytettiin flirttailusta valkoisen naisen kanssa.

Elokuvia seuraa keskustelu, johon kutsuttujen puhujien lisäksi myös yleisö voi osallistua. Vaikka se on luontevaa, kun tavoitteena on käsitellä ajankohtaisia aiheita ja auttaa hahmottamaan niitä, ei se oikein tämän näytöksen jälkeen sujunut. Kutsutut puhujat tosin esittivät mielenkiintoisia ajatuksia ja näkökulmia.

Jos voimat riittävät, ruodin keskustelua syvällisemmin toiste. Sanottakoon nyt, että kannattaa pitää mielessä, että jos valkoinen henkilö kuulee hölmön kommentin ulkomaalaisen nimensä vuoksi, se ei ole verrattavissa systemaattiseen rasismiin rodullistettuja ihmisiä kohtaan. Ja jos puhutaan rasistisesta poliisiväkivallasta, ei ole asiallista pohtia sitä, olisiko auktoriteettien kunnioittaminen osa ratkaisua.

Alla näytöksessä nähdyt Plataforma Gueton filmi poliisiväkivallasta Portugalissa sekä lyhyt dokumentti Princetonin yliopiston protestista.

Hylätty panoraamaravintola metsässä

Vuonna 1968 Lissabonissa avattiin ennenkuulumattoman komea ravintola. Se sijaitsi kukkulalla Monsantossa, kaupungin jättimäisessä metsässä, ja sieltä oli huimat näkymät kaupunkiin. Panorâmico de Monsanto -ravintolan oli suunnitellut arkkitehti Chaves da Costa ja seiniä koristivat tunnettujen taiteilijoiden työt.

Sitten tapahtui jotain. Kenties asiakkaita ei riittänyt, pääsihän paikalle vain autolla. Tai kenties huvituksille ei ollut aikaa kuten ennen: Portugali kävi siirtomaasotia Afrikassa vuoteen 1974 saakka, jolloin myös maan diktatuuri päättyi Neilikkavallankumoukseen.

Syitä ravintolan sulkemiseen tai sen tarkkaa ajankohtaa en saanut selville. 70-luvulla se kuitenkin ehti vielä toimia bingona, diskona ja varastotiloina, kunnes se lopulta hylättiin kokonaan. Rakennukselle ei ole vuosien mittaan tehty mitään, vaan se on saanut ränsistyä omissa oloissaan.

Pienen matkan päästä ravintola näyttää lähinnä metsään laskeutuneelta avaruusalukselta. Sinne ei tietenkään saisi mennä ja uutisten mukaan sen valvonta on poliisin vastuulla. Törmäsin tietoihin tapauksista, joissa poliisi on häätänyt luvattomat vierailijat paikasta pois. Ravintolaa ympäröivän aidan sisäänkäynnin ja pääsy kielletty -kyltin vieressä on kuitenkin ihmisenmentävä aukko.

Ensin ihmettelimme jättimäistä, 7000 neliön ravintolaa ulkopuolelta. Ravintolan pihalla on myös siro paviljonki. Nelikon uteliain jäsen hävisi pian ravintolan pimeään kellarikerrokseen. Hetken huhuilun jälkeen joukko oli taas koossa. Aurinko oli painunut pilveen ja sää oli kovin harmaa. Aloin aavistella, että tästä saattaisi tulla aavistuksen pelottavakin kokemus.

Ravintolan katosta roikkuu kaikenlaista rakennusmateriaalia, jonka ei toivoisi tipahtavan päähän. Lattia on täynnä lasinsiruja. Hissikuiluja ei ole tietenkään suojattu, eikä rappusissa ole kaiteita. Korkean paikan kammosta huolimatta kiipesin urheasti ylimpään kerrokseen. Kyllä on herrasväen kelvannut Panorâmicossa aterioida ja ihastella maisemia. Tai bingota. Nyt 360 asteen näkymän ja rikkoutuneiden ikkunoiden ansioista ylimmässä kerroksessa kävi kova, ulvova tuuli.

Ravintolassa on selvästi käyty maistelemassa juomia ja ihailemassa maisemia kauan sen sulkemisenkin jälkeen. Ehkä aterioitakin on syöty, mutta ne on valmistettu nuotiolla. Kun olimme päässeet alas, alkoi rakennuksesta kuulua ääniä. Emme siis olleetkaan paikalla yksin. Selvisi, että yksi meistä oli nähnyt ylhäältä parkkipaikalla tupakoivan tyypin, joka lienee kiivennyt sisälle valokuvaamaan jälkeemme. Missään vaiheessa mies ei kuitenkaan tullut vastaan. Hyvä niin, olisin saattanut tipahtaa hissikuiluun silkasta säikähdyksestä.