Mustan kuoleman spektaakkeli

Lissabonissa kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kaksi nuorta miestä. Molemmat olivat saman lähiön asukkaita. Lähiön asukkaista enemmistö on mustia. Mediassa alettiin heti puhua jengeistä, ja kehiteltiin teorioita siitä, miten molemmat miehet olisivat saman tyypin uhreja. Kertomusta höystettiin esimerkiksi vanhemman uhrin Facebook-profiilista kaivetuilla kuvilla ja ilmeisesti täysin keksityillä yksityiskohdilla.

Kun uutisissa kerrottiin, että ampuja (ja tuossa vaiheessa myös toisen nuoren tappajaksi esitetty) asui toisessa samankaltaisessa naapurustossa, hänetkin miellettiin mustaksi, vaikka häntä ei vielä oltu saatu kiinni.

Todellisuudessa nuorempi uhri kuoli onnettomuuden seurauksena. Toista ammuttiin aamulla riidan seurauksena. Tapauksilla ei ollut mitään yhteyttä toisiinsa, paitsi se, että molemmat kuolleet sattuivat asumaan samassa lähiössä. Jengejä täällä ei myöskään enää ole, ja poliisikin alleviivasi, että sellaisista ei tässä ollut kyse.

Kuolemien varjolla ehdittiin kuitenkin herättää mielikuvia vaarallisista ja väkivaltaisista jengeistä. Se leimaa entisestään mustien naapurustojen asukkaita. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun poliisi kohtelee asukkaita väkivalloin, heidän tekonsa nähdään oikeutettuna. Ja tietenkin se lisää myös jännitteitä arkiseen kanssakäymiseen.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Median retostelu vie sijaa siltä, mitä kuoleman käsittely vaatisi: uhrin ja tämän perheen kunnioitusta. Heidän kuolemastaan tulee spektaakkeli.

Aloin miettiä tapahtumien käsittelyä uudestaan, kun luin Dana Schutzin, valkoisen taiteilijan, Emmett Tillistä maalaaman taulun herättämästä kritiikistä. Taulu kuvaa kuollutta poikaa avoimessa arkussa, ja se on esillä newyorkilaisessa museossa.

Emmett Tillin tapaus oli esillä hiljattain uudelleen siksi, että hänen silmittömän raakaan lynkkaamiseensa vuonna 1955 johtaneen syytöksen esittänyt nainen kertoi julkisesti valehdelleensa. Hän syytti Tilliä häneen itseensä kohdistuneesta flirttailuyrityksestä. Till oli kuollessaan 14-vuotias.

Taitelija Hannah Black kritisoi taulua ja sen nostamista The Whitneyn biennaaliin avoimessa kirjeessä. Hän sivuaa kulttuurista omimista, jossa valkoiset hyödyntävät mustaa kulttuuria, ja sitä, miten se liittyy mustien yhteisöjen sortoon, ja laajemmin historialliseenkin mustien ihmisten elämien ja kehojen kapitalistiseen hyväksikäyttöön.

Keskustelu liittyy myös siihen, miten pääosin ei-musta media hanakasti jakaa kuvia ja videota kärsivistä mustista ihmisistä, jopa heidän kuolemastaan. Black yhdistää toiminnan siihen, miten valkoiset amerikkalaiset aikoinaan kokoontuivat seuraamaan lynkkauksia.

Blackin mukaan taulun ei pitäisi olla hyväksyttävä kenenkään mielestä, joka välittää mustista ihmisistä, sillä ei ole hyväksyttävää, että kukaan valkoinen käyttää mustien kärsimystä omaksi hyödykseen tai huvikseen, vaikka käytäntö onkin ollut yleinen jo kauan.

(Kaksi viimeistä kappaletta ovat osittain vapaata käännöstä Blackin kirjeestä; sen voi lukea kokonaisuudessaan esim. täällä.)

Taide ja yhteiskunta: Eri mieltä Kiasmassa

2305-suop-isak-mahtte Isak-Mahtte, 2014 © Suohpanterror

Kiasmassa on meneillään vielä muutaman päivän ajan Eri mieltä – Nykytaiteen toisinajattelijoita -näyttely. Kannattaa käydä, jos on vielä käymättä! Näyttelyssä ei kiistellä makuasioista, vaan se esittelee poliittisia kannanottoja ja yhteiskuntakritiikkiä taiteen muodossa. Näyttelyn lähtökohta on tiivistetty Kiasman sivuilla:

Taiteella voi ottaa kantaa. Sillä voi tehdä vastarintaa ja ilmaista suuttumusta. Taide voi antaa äänen osattomille ja näkymättömille. Näyttely valottaa taiteen ja yhteiskunnan suhteita 19 kansainvälisen nykytaiteilijan tai taiteilijaryhmän teosten kautta. Tekijät tuovat esiin ja tulkitsevat niitä kipukohtia ja kiistoja, joita liittyy yhteiskuntaan ja yhdessä elämiseen.

Lisäisin yhtälöön vielä taiteen vaikutuksen katsojaan: taide voi omalla erityisellä tavallaan auttaa hahmottamaan yhteiskuntaa ja sen tapahtumia sekä motivoida toimintaan tai tarkistamaan omia näkökulmia. Taidetta voi ajatella myös osana yhteiskunnallista muutosta tai sen moottorina, eikä ainoastaan yhteiskunnan heijastajana tai tulkitsijana.

Taiteen ja yhteiskunnan suhteeseen liittyy monenlaisia perinteisiä kysymyksiä, joihin näyttelyssä voi etsiä vastausta. Voiko taide muuttaa maailmaa? Entä sopiiko tai pitääkö taiteen olla kantaaottavaa? Näyttelyssä ainakin käy hyvin ilmi se, että keinot ovat monet. Yhteiskuntaa voi kommentoida selkein kannanotoin ja monitulkintaisin teoksin, propagandajulisteilla ja hämmentävillä videoinstallaatioilla.

Toisaalta kantaaottavuutta voi myös laimentaa se, että ”taiteellisuutta” painotetaan. Mitä tapahtuu propagandajulisteille, kun ne tuodaan Kiasmaan?

2463-151008-16741
Tom Molloyn Protest (2012) on pikkuruisista käsin leikatuista, erilaisista mielenilmauksista otetuista valokuvista koottu teos.

Suohpanterror, Melilla ja Puristus

Näyttely on monipuolinen ja runsas. Kaikki kiinnosti, osa nauratti, osa mietitytti. Ehkä voimakkaimmin jäivät mieleen Suohpanterrorin julisteet, Tanja Boukalin siirtolaisuutta käsittelevä Melilla-projekti (2014) ja Mika Rottenbergin Puristus-videoteos (2010).

Juuri Suohpanterrorin julisteiden kohdalla käy ilmi, miten taide pystyy ilmaisemaan asioita tavalla, joka muin keinoin ei olisi mahdollista. Tai no, ainakin se olisi monimutkaisempaa ja luultavasti tehottomampaa. Propagandajulisteet asettavat ”saamelaiskysymyksen” kertaheitolla laajempaan kolonialismin, kapitalismin ja globalisaation kontekstiin. Toisaalta ne myös tuovat propagandajulisteisiin nykyaikaisen ulottuvuuden ja päivittävät niiden perinnettä.

Melilla-projekti taas asettaa vastakkain Euroopan Unionin ylevät periaatteet ja siirtolaisuuden paljastaman todellisuuden. Installaatiossa on monia osia. Yksi niistä on nimeltään Oodi ilolle. Siinä siirtolaiset ovat kääriytyneet taiteilijan kashmirista virkkaamaan liinaan. Liinassa on saksalaisen runoilijan Schillerin 1700-luvulla kirjoittaman ystävyyttä, iloa ja tasa-arvoa ylistävän oodin säkeitä. Runolta on lainattu nimi Beethovenin 9. sinfonialle, joka taas on Euroopan Unionin tunnushymni.

Rottenbergin Puristus (Squeeze) taas oli häiritsevä, vastenmielinenkin kokemus. Värikkäällä videolla naiset tekevät erilaisia asioita hämmentävän tuotantoketjun osana. Äänimaailma natisevine kojeineen on voimakas. Teos on myös monitulkintaisempi kuin Melilla ja Suohpanterrorin julisteet. Sen voi varmaan nähdä kommentoivan globalisaatiota ja kapitalismia naisten näkökulmasta. Tai sitten se toistaa kuvaa naisista tahdottomina, passiivisina objekteina.

anonyma-syria-006tanjaboukal
Melilla Project / Ode to Joy 2014 -teokseen kuuluva valokuva. Kuva: Tanja Boukal

Eri mieltä mistä?

Kenen kanssa ja mistä Kiasmassa sitten ollaan eri mieltä? Kaikki teokset kommentoivat enemmän tai vähemmän monitulkintaisesti uusliberaaliin globalisaatioon liittyviä ongelmia. Niistä muodostuu monipuolinen kuva nykymaailman ongelmista. Mutta pääosassa ei ehkä kuitenkaan varsinaisesti ole se, minkä kanssa teokset ovat eri mieltä ja mistä taiteilijat ajattelevat toisin.

Näyttely tuntuu pureutuvan ennen kaikkea eri mieltä olemisen muotoihin ja tapoihin, joilla taide voi kantaa ottaa: ”Näyttelyn taustalla on ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren ajatus, että politiikka ja demokratia ovat perusluonteeltaan tasa-arvoon perustuvaa kiistelyä – erimielisyyttä.”

Lähestymistapaa tukevat teoksia avaavat neutraalit selostukset, joilta paikoin olisi toivonut runsaampaa taustoitusta. Ymmärrän, miksi ne ovat neutraaleja, enkä tiedä mitä muutakaan ne voisivat olla, jollei niitä sitten korvattaisi vaikka taiteilijoiden omilla selostuksilla (he kyllä kertovat näkemyksiään näyttelyssä videoilla). Eikä niiden tarvitse antaa vaikuttaa kokemukseen. Mutta tekstit tuntuivat ohjaavan tulkintaa etäännytettyyn suuntaan, jossa taideteoksia katsellaan kaukaa ja pohditaan viileästi. Eikä niinkään eläytyen tai epäkohdista tulistuen. Se tuntuu kantaaottavan taiteen kohdalla ristiriitaiselta.

Tilaa taiteelle! Helsinkiläis-maputolainen kuvataiteilija Membir

Istuttiin Tabacaria Tropicalin takaosassa pari päivää ennen vuodenvaihdetta. Ulkona satoi kaatamalla, juotiin teetä, puitiin viime vuoden tapahtumia ja niiden luomaa toivotonta tunnelmaa. Ja mietittiin tietysti erilaisia keinoja muuttaa asioita. Yksi kaveri muistutti, että myös taiteella on tärkeä merkitys. Se oli aika lohdullinen muistutus. Että myös kuvilla ja musiikilla ja kaunokirjallisella tekstillä on aina paikkansa, vaikka välillä ympäröivien tapahtumien rajuus luo olon, ettei niille ole sijaa.

Taide voi myös antaa voimia toimintaan: ei ole sattumaa, että monien kiivaiden yhteiskunnallisten muutosten aikana on tuotettu paljon kulttuuria. Esimerkiksi Mosambikissa monet vapaustaistelijat olivat myös runoilijoita. Pienemmässäkin mittakaavassa taiteella on merkityksensä. Se motivoi, inspiroi ja ravitsee myös mieltä: kun arkiajattelulta (tai sosiaalisen median kuohunnalta) saa hetken rauhan ja antaa sijaa taiteen herättämille tuntemuksille, mietteet alkavat liikkua isommissa sfääreissä.

Ajattelin, että tänä vuonna voisin lukea runoja ja käydä enemmän elokuvissa ja näyttelyissä. Mutta ihan ensimmäiseksi haluan antaa taiteelle tilaa blogissa esittelemällä yhden taiteilijan ja muutaman hänen työnsä. Membir on mosambikilainen, nykyisin Helsingissä asuva kuvataitelija. Hän oli Lissabonissa viime vuoden lopulla, koska hänen töitään oli esillä Vera-taidefestivaaleilla. Pyysin häntä visiitin aikana kertomaan työstään ja taustastaan.

32-vuotias taiteilija alkoi maalata vajaat kymmenen vuotta sitten Maputon Núcleo de Arte -taidekeskuksessa. Hän oli kasvanut lähipiirin taiteilijoiden, erityisesti Buchecan, työtä seuraten ja halusi kokeilla maalaamista itsekin. Bucheca opetti hänelle, mitä materiaaleja tarvittiin ja näytti, miten kangas pingotetaan kehyksen ympärille. Sitten hän vain käski Membirin alkaa maalata. Vaikka aloittaminen vähän hirvittikin, kokemus oli hyvä. Ja myöhemmin Bucheca sentään myös esimerkiksi neuvoi maalaustekniikoiden suhteen.

Ensin Membir halusi vain huvikseen maalata työn itselleen, oman kodin seinälle laitettavaksi. Mutta kun hän pääsi alkuun, maalaamisesta ei tullut loppua lainkaan.

Jatsia ja yllätyksiä

Työskentelyprosessi alkaa tyhjän kankaan kohtaamisesta. ”Joka kerta, kun aloitan uuden työn, huomaan että en osaa vielä mitään”, Membir kuvailee. Se tarkoittaa jatkuvaa oppimista ja horisonttien laajentamista. ”Jos jonain päivänä huomaan osaavani maalata, lopetan.”

Musiikki, etenkin jazz, on tärkeä osa työskentelyprosessia. Membirillä ei ole yleensä suunnitelmaa, kun hän ryhtyy uuden työn maalaamiseen. Hän haluaa antaa työn yllättää. Valmiin työn hän tunnistaa siitä, että se alkaa puhutella tekijäänsä. Se on kaikista tärkeintä. ”Jos työ ei kommunikoi tekijänsä kanssa, ei se puhuttele ketään muutakaan.”

Silloin myös ilmaantuu usein valmiin työn nimi. Ei kuitenkaan aina: joskus teosta ei voi nimetä. Vaikka nimi voi vihjatakin siihen, mitä työssä voi nähdä, Membir ei katsojien tulkintaan puutu. ”Abstrakti työ antaa mahdollisuuksia nähdä monenlaisia asioita”, hän sanoo ja kertoo pitävänsä siitä, kun katsojat tulkitsevat hänen töitään.

Maalaaminen on osallistumista

Membirin maalaukset ovat myös kommunikaation tarpeen tulosta. Taide syntyy kokemuksista ja niiden synnyttämästä ilmaisutarpeesta. ”Jokainen taiteilija on aikansa tuote, taiteilijat eivät ole irrallaan ympäröivästä maailmasta yksinäisenä saarekkeenaan.”

Ulkoiset tapahtumat väistämättä tulevat työhön mukaan. Siinä näkyvät myös yhteiskunnalliset tapahtumat, eivät ainoastaan henkilökohtaiset. Valmiin työn ja katsojien suhde on myös tärkeä. ”Työ on minun, mutta teen sen maailmalle.”

Membirille kuvataide on myös tapa osallistua. Maalaaminen on keino pohtia ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Se on tapa ilmaista asioita, joita ei voi pukea sanoiksi.

Tulevaisuudensuunnitelmat ovat selkeät. Membir aikoo jatkaa maalaamista ja oppimista, ehkä myös kokeilla uusia ilmaisumuotoja. Suomeen sopeutuminen on hyvällä mallilla ja kielikin sujuu. Materiaaleja on helpompi hankkia kuin Mosambikissa ja muiden taiteilijoiden töihin tutustuminen Helsingin gallerioissa on osa oppimisprosessia. Hän toivoo voivansa laittaa töitään näytille myös Suomessa.

Lisää Membirin töitä ja tietoa löytyy hänen Facebook-sivuiltaan.

Membirin yhteystiedot:
0451591333
mafelhesanamembir@yahoo.com.br

Kuvat töistä julkaistu taiteilijan luvalla.