Terveisiä Euroopan takapihalta

Maanantaiaamuna tuli taas sellainen olo, että on joutunut johonkin painajaismaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Cova da Mouran edustalle oli ilmestynyt jättimäinen kyltti, jossa on leveästi hymyilevä valkoinen perhe. Yläkulmassa lukee ”Segurança para todos”, eli turvaa kaikille. Isompi, pinkillä tehostettu teksti tarkoittaa suurin piirtein sitä, että huolehdimme sinusta. Ilmaisussa on käytetty nokkelasti katsomista tarkoittavaa olhar-verbiä: kyltin alalaidasta selviää, että perheen onnen aihe on valvontakamerat.

photo-1

Kyseessä on ihan oikea, tosissaan tehty kyltti. Viime vuoden lehtiuutisessa kerrotaan, että Amadorasta tulee maan tarkimmin valvottu kaupunki. Jutussa kaupunginjohtaja kertoi aiemmin 2 miljoonan euron investoinneista turvakameroihin. Niitä on määrä sijoittaa poliisin määrittelemiin urbaaneihin kohteisiin, joissa tapahtuu rikoksia.

Puhe turvallisuudesta kaikille on irvokasta kaupungissa, jossa poliisi harjoittaa räikeää etnistä profilointia ja pahoinpitelee mustia, ja jossa köyhiä, mustia asukkaita häädetään kaduille ilman ennakkovaroitusta kodin purkamisesta.

Cova da Mourassa on suurin piirtein 6000 asukasta, joista lähes kaikki ovat mustia. Heille kyltti on muistutus siitä, että he eivät kuulu näiden valkoisten suojeltavien joukkoon. Valkoisille, rikkaimmissa Amadoran osissa asuville se luo mielikuvan uhkasta, jota Cova da Mouran kaltaiset naapurustot edustavat. Ratkaisuksi esitetään valvontaa, ei esimerkiksi näiden naapurustojen olosuhteiden kohentamista.

***

Kyltti oli vain luontevaa jatkoa viikonlopulle. Cova da Mouran edustalla se kuvittaa jakoa valkoisten etuoikeutettujen ja köyhien marginalisoitujen välillä. Ja sitä, miten siirtomaakrapulaa poteva, tekopyhä ja kyyninen Eurooppa jatkaa vastenmielisimpiä perinteitään.

Perjantaina vasta tänne muuttanut naapuri liittyi seuraan silmin nähden ahdistuneena. Hän oli saanut täysin yllättäen potkut samana päivänä. Pomo oli lupaillut työsopimusta viikko toisensa jälkeen ja pidättänyt palkasta sosiaaliturvamaksut. Naapuri tarvitsisi sosiaaliturvanumeron ja työsopimuksen laillistaakseen oleskelunsa Portugalissa. Täällä on kuitenkin yleistä käyttää hyväksi haavoittuvassa asemassa olevia työntekijöitä sopimusta lupaillen, ja sosiaaliturvamaksut päätyvät todellisuudessa pomon taskuun.

Lauantaina vastaan tuli räikeä esimerkki kulttuurisesta omimisesta. Lehtijutussa kehuttiin uutta yritystä, joka ”tuo lisää väriä Lissaboniin” myymällä afrikkalaisia kankaita (kovaan hintaan). Yrityksen nimi on mustiin naisiin viittaava ongelmallinen sana. Jutussa kerrotaan, että nimivalinta ei pyri olemaan poleeminen, eikä nimellä ole mitään tekemistä ”rodun” kanssa. Sen sijaan sanaa kuvaillaan helläksi ilmaisuksi, jolla brasilialaiset miehet kutsuvat tyttöystäviään. Määrittelijä, yrityksen toinen omistaja, on valkoinen nainen. Toisessa jutussa kerrottiin, että yritys ei ainoastaan myy kankaita, vaan opettaa miten niitä käytetään.

”Afrikkalaisuudesta” on tehty kiva, värikäs tuote, jolla ei ole mitään tekemistä Lissabonin mustien asukkaiden kanssa. Se ohittaa ja vaientaa mustien lissabonilaisten naisten kokemukset, perinteet ja historian.

***

Lauantaina alkoivat myös mahtavan Nu Sta Djunto -järjestön kolmivuotisjuhlat. Ne järjestettiin Boban naapurustossa, Amadoran perukoilla, jonka isoihin kerrostaloihin siirrettiin asukkaita puretuista lähiöistä kymmenisen vuotta sitten. Sen väestö on nuorta, suurimman osan suku on Kap Verdeltä, ja monilta jää koulu kesken.

Juhlissa kaveri kertoi, miten hänen erinomaisesti koulussa pärjäävä 14-vuotias poikansa oli ohjattu ammattiin valmistavalle linjalle vastoin pojan omaa tahtoa. Se heijastaa lukuja, jotka selvisivät vasta tehdyssä, koululaitoksen institutionaalista rasismia käsittelevässä tutkimuksessa: 80 % mustista lapsista ohjataan ammattilinjalle, tulevaksi työvoimaksi. Kaveri sai puhuttua opettajan ympäri, mutta mietti, että monien lasten kohdalla ei niin käy.

Keskustelu pysyi mielessä, kun sunnuntai-iltana kuunneltiin sateessa nuorta räppäriä, joka harmaiden kerrostalojen väliin pystytetyllä lavalla lauloi uskosta tulevaisuuteen. Lapsensa koulunkäyntiä kommentoinut kaveri sanoi, että järjestelmä lannistaa lopulta monet sinnikkäätkin mustat nuoret. Tuloksena on nuoria, jotka eivät usko kykyihinsä ja joista harvoilla on resursseja taistella kaikkivoipaiselta vaikuttavaa järjestelmää vastaan.

Käänteistä rasismia ei ole

Joskus päätyy joukkoon, jossa on vain valkoisia, ja joku ottaa puheeksi rasismin. Vaikka kyseessä olisivat toisilleen tuntemattomat ihmiset, oletus on usein se, että kaikki kokevat jonkinlaista ihonväriin perustuvaa yhteenkuuluvuutta, jonka turvin voi puhua ”niistä toisista”.

Yksi näissä keskusteluissa toistuva piirre on se, että niissä päädytään usein nopeasti puhumaan rasismin sijaan käänteisestä rasismista. Siis siitä, miten mustat olisivat rasisteja valkoisia kohtaan (ja niinkin ajatellaan, että esimerkiksi entisten Portugalin siirtomaiden itsenäistymistä seuranneet sisällissodat olisivat jonkinlaisen afrikkalaisten toisiinsa kohdistaman rasismin ilmentymiä). Tätä tapahtuu Portugalissa myös joka ikinen kerta, kun rasismista uutisoidaan.

"Ulos seksistit ja rasistit", lukee lissabonilaisessa seinässä.
”Ulos seksistit ja rasistit”, lukee lissabonilaisessa seinässä.

Tämä on myös se rasismiin liittyvä aihe, josta olen eniten keskustellut toisten valkoisten kanssa – taksikuskeista työkavereihin. Aina käänteisen rasismin nostaminen keskusteluun ei ole pahansuopaa, vaan kertoo rasismiin liittyvistä väärinymmärryksistä. Mikä syy sitten onkaan, käänteisestä rasismista vääntäminen vie huomion pois todellisesta rasismista ja vaikeuttaa siitä keskustelua. Se myös siirtää katseen valkoisiin uhreina.

Pinnallista rasismikeskustelua pitää yllä esimerkiksi se, että rasismiksi mielletään ensisijaisesti rasistinen huutelu tai muu näkyvä, helposti havaittava rasismin ilmentyvä. Niihin myös esimerkiksi (sosiaalinen) media tarttuu. Ne kuitenkin ovat vain yksi rasismin ulottuvuus.

Vaikka todellisuudessa rasistinen huutelu tai väkivalta ovat niitä hetkiä, joina yhteiskunnan rakenteisiin ja eurosentriseen maailmankatsomukseen piintynyt rasismi ryöpsähtää esiin näkyvässä muodossa, meille ne saattavat näyttäytyä järkyttävinä ja yllättävinä tekona, joiden kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Meidän on valkoisina vaikea hahmottaa rakenteellista rasismia ja eurosentrisen maailmankuvan vaikutuksia.

Siitä on lyhyt matka ajatukseen, että myös valkoisiin voisi kohdistua rasismia ja että rodullistetut voisivat sitä meihin kohdistaa. Silloin ohitetaan rasismin historia ja siihen liittyvät valtarakenteet. Kuten Steve Biko kirjoitti: ”Ne, jotka tietävät, määrittelevät rasismin yhden ryhmän toiseen ryhmään kohdistuvana alistamisena tai alistetun aseman ylläpitämisenä. Toisin sanoen, rasisti ei voi olla, jollei omaa valtaa alistaa”. Vaikka valkoisiin voidaankin suhtautua negatiivisesti, se ei poista valkoisten valta-asemaa tai horjuta eurosentrismiä.

Sama asetelma muuten pätee esimerkiksi kulttuuriseen appropriaatioon, vaikka onkin näköjään kovin houkuttelevaa yrittää viedä keskustelua pois itse asiasta vaikka huomauttamalla, miten omimisen kohteet käyttävät länsimaisia vaatteita. Kulttuurisesta omimisesta ei kuitenkaan voi puhua valtasuhteita ja historiaa huomioimatta. Entä ne miehet, jotka feminismistä ahdistuneina väittävät, että oikeasti naiset sortavat heitä? Tai ne, jotka näkevät pyrkimykset hälventää homofobiaa heteroihin kohdistuvana sortona? Niinpä: käänteinen sorto ei ole mahdollista.

***
Tämäkin teksti liippaa Veikka Lahtisen On aika keskustella valkoisuudesta” -bloggauksessa esittämää haastetta. Siihen vastasi myös bloggaus ”Miksi valkoinen antirasismi menee pieleen?

Lisää aiheen käsittelyä: Käänteisen rasismin olemattomuudesta, osa 2.

Dekolonisoi mielesi!

Kirjoitin jutun, jossa mainitsen koulujärjestelmän dekolonisaation. Mutta sitten tajusin, että ehkä dekolonisaatio ei ole ihan niin selkeä käsite, ettei sitä kannattaisi ensin yhden bloggauksen verran setviä.

Aihe on läheinen: väikkärini käsittelee kirjallisuutta dekolonisaation näkökulmasta ja olin Boaventura de Sousa Santosin opissa, jonka voi katsoa kuuluvan jälkikoloniaalista teoriaa dekoloniaalisen teorian suuntaan vieneeseen koulukuntaan.

Dekolonisoinnista on tullut keskusteluissa joidenkin kavereiden kanssa ihmelääke suurin piirtein kaikkeen. Oli puhe sitten homofobiasta, institutionaalisesta rasismista tai suhtautumisesta kreoliin, keskustelut päättyvät seuraavaan lauseeseen: ”É preciso descolonizar”, eli täytyy dekolonisoida.

Ei me tietenkään ainoita dekolonisoijia olla. Dekoloniaalinen tutkimus on noussut Etelä-Amerikassa jälkikoloniaalisen tutkimuksen kritiikistä, ja uskaltaisin arvailla, että sen merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa.

Dekoloniaalisia aatteita ovat kuitenkin esittäneet monet, esimerkiksi afrikkalaiset vapaustaistelijat, ennen postkoloniaalisen teorian syntyä.

Jälkikoloniaalisesta dekoloniaaliseen

Vaikka jälkikoloniaalinen (tai postkoloniaalinen) tutkimus tarkastelee kriittisesti siirtomaavaltaa ja sen seurauksia, se takertuu usein kolonialismiin myös sen kohteena olleiden maiden ainoana historiana. Tosin senkin sisällä on tapahtunut muutoksia, eikä se ole kovin yhtenäinen kenttä.

Dekoloniaalisen tutkimuksen tarkoituksena on irrottautua länsimaisen ajattelun kaanoneista, joille jälkikoloniaalisen tutkimuksen ajatellaan perustuvan. Niiden sijaan huomioidaan globaalista etelästä tulevia näkökulmia – esimerkiksi feministisiä näkökulmia, joista kirjoitin aiemmin. Tietona ei ajatella ainoastaan akateemisesti tuotettua tietoa, vaan sitä voidaan tuottaa myös erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden ja aktivismin kautta.

Tarkoitus ei tietenkään ole sysätä syrjään kaikkea länsimaisen tieteen piirissä tuotettua tietoa, vaan osoittaa, että se ei ole universaalia, tuoda esiin sen eurosentrisiä piirteitä ja sen sidonnaisuus tiettyyn (länsimaisen miehen) maailmankuvaan oletetun neutraaliuden sijaan. Dekoloniaalinen tutkimus osoittaa, että on muitakin, usein eurosentrismin myötä vaiennettuja tapoja tuottaa tietoa ympäröivästä maailmasta ja nekin on syytä ottaa tosissaan.

Dekoloniaalisten näkemysten taustalla vaikuttaa käsitys vallan koloniaalisuudesta (coloniality of power). Aiemminkin tässä blogissa esiin nostettu käsite on perulaisen Aníbal Quijanon käsialaa ja tarkoittaa sitä miten kolonialismin jäljet ovat edelleen läsnä yhteiskunnassa.

Quijano liittää koloniaalisuuden kapitalismiin: koloniaalisuus on yksi globaalin kapitalismin elementeistä. Koloniaalisuuden kulmakivi on se, miten maailman väki on luokiteltu ”rodun” tai etnisen ryhmän mukaan. Dekoloniaalisuus purkaa paitsi rodun, myös sukupuolen ja luokan kategorioita kolonialismin jatkumoina.

Esimerkiksi alkuperäiskansojen tilanteen kohdalla koloniaalisuuden, rodullistamisen, vallan ja taloudellisten intressien yhteys käy hyvin ilmi.

Dekolonisaatio Euroopassa

Dekolonisaatio on tietenkin tärkeä projekti entisissä siirtomaissa. Se on väline, jonka avulla voidaan tutkia kolonialismin jättämiä jälkiä ja etsiä vaihtoehtoja länsimaisille malleille.

Mutta dekolonisaatiota tarvitaan kipeästi ja kiireesti Euroopassakin. Täällä se auttaisi hahmottamaan esimerkiksi rakenteellista rasismia ja purkamaan valkoista etuoikeutta. Se auttaisi muokkaamaan koulujärjestelmää suuntaan, jossa se ei tukisi eurosentrismiä, vaan siitä löytäisivät paikan muutkin kuin valkoiset lapset.

Se auttaisi myös hahmottamaan rasismin juuria ja historiaa: jos dekolonisaatio toteutuisi, se automaattisesti poistaisi rasismin (tiedän, kuulostaa surullisen utopistiselta). Se auttaisi nostamaan esiin länsimaisten näkemysten rinnalle tai tilalle muita malleja, mitä tulee vaikka käsitykseen sukupuolesta tai suhteeseen ympäristöön. Se on myös kelpo tapa lähestyä globalisaation nurjia puolia.

Dekolonisaatio on myös monipuolinen käsite: sitä voi soveltaa vaikka mediaan, muotiin tai viihteeseen. Esimerkiksi keskustelua kulttuurisesta omimisesta voi ajatella dekolonisaation kautta.

Yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi universaaleina näyttäytyvien länsimaisten ajatusmallien kyseenalaistamista. Valkoisen yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi oman aseman analysoimista. Pahin este dekolonisaatiolle taitaa olla se, että kauniista puheista huolimatta valta-asemaa on paitsi vaikea nähdä, siitä on myös vaikea luopua.

Valkoisen kirjailijan vastuu

Luen juuri Marlon Jamesin Booker-palkinnon voittanutta kirjaa A Brief History of Seven Killings. Kirja kertoo Jamaikasta Bob Marleyn kuoleman tienoilla. James kertoo Telegraphin jutussa valkoisen henkilöhahmon kirjoittamisen haasteista. Hän sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta siihen samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat.

Sitten pari päivää jutun lukemisen jälkeen Suomessa ratkesi kohu Koko Hubaran Oneironia käsittelevästä bloggauksesta*. Havahduin siihen aika myöhään. Kun Hubaran sanomisista väännettiin, minä intoilin Cova da Mouran elokuvakerhosta.

Olin edellisenä päivänä kirjoittanut, miten elokuvakerhon ”keskustelu on myös siinä mielessä sujuvaa, että tila on ’turvallinen’. Usein laajemmalle yleisölle suunnatuissa tilaisuuksissa valkoiset tuppaavat kyseenalaistamaan muiden näkemyksiä ja viemään keskustelun omiin kokemuksiinsa. Täällä keskustelua ei käydä altavastaajan asemasta, eikä näkemyksiä ja kokemuksia lähtökohtaisesti kyseenalaisteta”. Kun luin lauantaina aamuyöstä Hubaran aloittaman keskustelun rönsyjä, alkoi elokuvakerhon sytyttämä into hiipua. Kannattaa muuten lukea hänen aihetta käsittelevä toinenkin tekstinsä. Ja keskustelun kentistä kertova Veikka Lahtisen bloggaus.

Vaikka Hubaran tekstissä kysytäänkin, miksi Lindstedt ”ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, tulkitsin, että kyse on ennen kaikkea siitä, että miten valkoinen kirjailija kirjoittaa, eikä mistä hän kirjoittaa. Ja tietysti kyse on siitäkin, että joskus radikaalein teko voi olla jättää jotkut asiat rauhaan. Etenkin, jos ei ole varma, että pystyy niistä asiallisesti, uskottavasti tai vahinkoa aiheuttamatta kirjoittamaan. Se taito on uupunut monilta kirjailijoilta ja elokuvaohjaajilta – harkitulla vaikenemisella ei saa huomiota. Oneironista en tässä puhu, kun en sitä vielä ole lukenut, vaan yleisemmin valkoisen kirjailijan roolista.

Jamesin kommentti tietysti pysyi mielessä, kun luin keskustelua. Kuten Hubarakin mainitsee, valkoiset kirjailijat ovat kirjoittaneet mustia henkilöhahmoja kauan. En tiedä voiko edes puhua henkilöhahmoista: lähinnä ne olivat erilaisia rasististen stereotypioiden toisintoja. Kirjallisuudella oli tärkeä rooli kolonialismin tukemisessa ja projektin vaatiman rasismin luomisessa ja ylläpidossa. Mustat hahmot olivat ”toinen”, jonka kautta eurooppalaisuutta ja valkoisuutta määriteltiin.

Jos nykyisin räikeän rasistiset kuvaukset jo tunnistetaan, eksotisoinnista ja stereotypioiden ylläpidosta ei ole päästy. Valkoisen kirjailijan voi olla ihan hyvä muistaa, millaista kolonialistisen kirjallisuuden perinnettä vasten hän (haluamattaankin) kirjoittaa luodessaan esimerkiksi juuri mustia henkilöitä. Valkoisen kirjailijan asema ei ole neutraali, eikä tilanne ole verrattavissa siihen, että mustat kirjailijat kuvaavat valkoisia.

Kun kirjailija tuo esiin tarinoita tai tapahtumia joista hänellä ei ole kokemusta, se ei ole sama asia kuin että asianomaiset käyttäisivät ihan omaa ääntänsä, vaikka kyseessä onkin fiktio ja taustatyö olisi hyvin tehty. Kuvittelu ja fiktiivisten henkilöhahmojen luominen ovat tietenkin olennainen osa kirjallisuutta, mutta myös siinä valta-asetelmat ovat läsnä.

Jos siitä puhutaan jalomielisesti äänen antamisena, se toistaa lähinnä ”valkoinen pelastaja” -asetelmaa. Jälkikoloniaalisen tutkimuksen ytimeen kuuluva Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak” -artikkeli käsittelee tätäkin. Ei kyse ole siitä, että esimerkiksi intialaiset naiset eivät voisi puhua. Mutta heidän äänensä ei kuulu, sillä jotta se kuuluisi, pitäisi purkaa monenlaisia valtarakenteita.

Monet äänet vaiennettuina (tai valkoisten materiaalina kulttuuriseen omimiseen) pitävien rakenteiden purkaminen on monisyinen homma. On ainakin hyvä tiedostaa, miten paljon helpompi valta-asemassa olevan on saada äänensä kuuluville ja saada sille hyväksyntää. Yksi pätevä lääke mielen dekolonisointiin ja oman aseman hahmottamiseen on lukeminen. Siinä missä kirjallisuus tuki kolonialismia, se voi myös purkaa sen seurauksia. Se kykenee näyttämään maailman uudesta näkökulmasta tavalla, johon voi voimakkaastikin eläytyä.

Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ”Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen” -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki. Silloin se toimii lähinnä samaan tapaan kuin ”en ole rasisti, mutta” -avaus.

Mutta vastuunsa on kirjailijan lisäksi myös lukijalla. On kuvaavaa, että vaikka nyt Zadie Smith ja Chimamanda Ngozi Adichie, jotka Hubarakin mainitsee, nähdään ennen kaikkea postkoloniaalisen kirjallisuuden edustajina. Sekin on marginalisointia: miksei heitä voida pitää ihan vain kirjailijoina siinä missä valkoisia? Miksi heidän ja esimerkiksi monien afrikkalaisten kirjoittamia töitä ei voi lähestyä kirjallisuutena ilman lukemista ohjaavia leimoja?

*Keskustelua sivuttiin Hesarissa useampaankin otteeseen, Ruskeat tytöt -blogin FB-sivulla ja esimerkiksi Laura Honkasalon ja Tytti Rantasen blogeissa.

”Lapinpuvut”, afrikkalaiset kankaat ja kulttuurinen appropriaatio

Lissabonin kaduilla näkyy nykyään mustia teinejä, jotka pitävät afrikkalaisista kankaista valmistettuja paitoja. Kaupunkiin on myös syntynyt uusia yrityksiä, jotka tuovat kankaita (tässä tapauksessa Portugalin) entisistä siirtomaista ja valmistavat niistä niin kasseja, shortseja kuin hameitakin. Afrikkalaisista kankaista on tullut siis muotia, eikä ainoastaan täällä.

Raahasin niitä itsekin Maputosta, jossa asuin vuonna 2012 pari kuukautta. Ajattelin, että tykkään niiden värikkyydestä ja kuvioinneista. Teetin itselleni yhdestä sinimustasta kankaasta hameenkin. Vaikka hame jäi käyttämättä, saakoon se nyt uuden elämän esimerkkinä kulttuurisesta appropriaatiosta (cultural appropriation) eli kulttuurivarkaudesta. Ilmiötä voi myös kutsua kulttuuriseksi omimiseksi tai kulttuuriseksi varastamiseksi.

Se tarkoittaa sitä, että omitaan elementtejä itselle vieraista kulttuureista ja irrotetaan ne kontekstistaan eksoottisiksi koristeiksi tai värikkäiksi vaatekappaleiksi. Asetelmassa kulttuuri, josta elementtejä omitaan, on sorrettu eli se on niin sanottu vähemmistökulttuuri, ja omija on etuoikeutetussa asemassa. Se on yksi kulttuurisen riiston muoto. Yhdysvalloissa kulttuurisesta appropriaatiosta on keskusteltu paljon Halloween-asujen yhteydessä, erityisesti Amerikan alkuperäiskansoilta lainaavien asujen yhteydessä. Sen suhteen on käyty myös keskustelua hiphop-kulttuurin yhteydessä.

Amandla Stenberg summaa jälkimmäisen keskustelun hyvin:

Erinomainen esimerkki kulttuurisesta appropriaatiosta Suomessa taas on missi Carola Millerin esiintyminen Miss Maailma -kisoissa pilailupuodista ostettuun ”lapinpukuun” sonnustautuneena. Aitoa asua kutsutaan saamenpuvuksi. ”Saamenpuvut kertovat saamelaisille itselleen paljon kantajastaan. Pukujen kirjonnasta ja mallista voi päätellä muun muassa, mistä henkilö on kotoisin ja mihin sukuun hän kuuluu. Saamelaiset kokevatkin pilailupuotien asut kulttuuriaan loukkaavina”, Ylen uutisessa kirjoitetaan.

Asetelmassa on ongelmallista myös se, että saamelaisia on sorrettu vuosisatojen ajan. Syrjintä on ulottunut myös kulttuuriin ja kieleen. Saamelaisten pakkosuomalaistamista käsittelevässä dokumentissa eräs nainen kertoi, miten häntä koulussa kiellettiin puhumasta äidinkieltään. Koulutaipaleen aloittamisen haasteisiin kuului paitsi uusien asioiden oppiminen, uusien asioiden oppiminen muulla kun omalla äidinkielellä. Opin tiellä myös tuli selväksi, että saamelaisten kulttuuri oli vähempiarvoinen kuin länsimainen, kristillinen kulttuuri. Alkuperäiskansan taistelu on käynnissä edelleen.

Samankaltaisista kokemuksista on kerrottu entisissä Afrikan siirtomaissa. Kenialainen Ngugi wa Thiong’o on kirjoittanut asiaa käsittelevän kirjan, Decolonising the Mind (1986), jossa hän kovin sanankääntein ja omaan kokemukseensa kenialaisena koulupoikana perustuen kirjoittaa, miten kolonialismi ei ollut ainoastaan taloudellista riistoa ja fyysistä väkivaltaa, vaan sen tärkeä pyrkimys oli saada (tässä tapauksessa) kenialaiset näkemään omat kielensä ja kulttuurinsa arvottomina.

Portugalin entisissä siirtomaissa taas oli käytössä järjestelmä, jossa Portugalin kansalaisuuden saivat ”assimiloidut”, jotka joutuivat osoittamaan lautakunnalle osaavansa puhua ja kirjoittaa portugalia. Lisäksi heidän piti myös näyttää hylänneensä oman kulttuurinsa ja kielensä sekä omaksuneensa katolilaisuuden. Ruokavaliota, pukeutumista ja asumisolojakin syynättiin. Status ei kuitenkaan todellisuudessa johtanut tasa-arvoiseen kohteluun.

Ja nyt etuoikeutetusta asemasta käsin näistä kulttuureista valikoidaan käyttöön elementtejä, joita voidaan näennäisen viattomasti käyttää ja muokata. Toimintaa perustellaan myös kunnianosoituksena näitä kulttuureja kohtaan. Ne myös kelpaavat, kun tarkoitus on houkutella ja miellyttää turisteja. Portugalilaisen Público-lehden Lappia käsittelevän jutun otsikko oli osuvasti ”Lapissakin tehdään safareita”, Suomessa taas hiljattain puitiin kyseenalaista Visit Finlandin mainosvideota.

Eräs proffani kertoi puolestaan kenialaisista tyypeistä, joiden ammatti on ”maasai”. Koska turistit ovat tästä väestä kiinnostuneita, kaupungeissa heitä esittämään palkattiin ihmisiä, jotka eivät kansaan edes kuulu, kunhan kiskoivat ”maasai-asut” päälleen palkkaa vastaan.

Kulttuurista appropriaatiota voi myös kritisoida siitä, että samalla kun sorretuilta kansoilta tai ryhmiltä omitaan kulttuurisia elementtejä, ei heidän taistelunsa oikeudenmukaisen kohtelun puolesta tai syrjintää ja rasismia vastaan kiinnosta samalla lailla. Osa kritiikistä osuu tietysti myös muotibisnekseen, joka tarttuu mihin tahansa, millä voi tehdä rahaa huolimatta siitä, loukkaako se jotakuta.

Siinä ei ole mitään pahaa, että lissabonilaiset mustat nuoret käyttävät omiin kulttuureihinsa kuuluvia elementtejä nyt ylpeydellä. Ei ole montaa vuotta siitä, kun nuo vaatteet yhdistettiin köyhyyteen ja ”sivistymättömyyteen” – vakavasti otettava väki pukeutui länsimaisittain. Asetelma kuitenkin muuttuu, jos käyttäjä on valkoinen, huolimatta hyväntahtoisuudesta tai viattomuudesta. Kunnioitustakin voi osoittaa ongelmattomammin keinoin.

Kulttuurisen appropriaation käsitettä on tietenkin pidetty kiusallisena, ja rajanveto on vaikeaa. Argumentti siitä, että kulttuurisesta appropriaatiosta puhuminen on epäolennaista, kun samaan aikaan on olemassa monia muitakin, raaempia riiston muotoja, ei toimi. Ei ole pois taistelusta näitä muita sorron muotoja vastaan, että on tietoinen kulttuurisesta appropriaatiosta. Kulttuurisen appropriaation määrittely ei ole myöskään valkoisen, etuoikeutetun väen* käsissä, vaan sen osaavat parhaiten määritellä ne, joiden kulttuuri on omimisen kohde. Se, että moinen ei kaikkia heistä häiritse, ei oikeuta sitä.

Näistä asioista purnaaminen voi myös vaikuttaa tiukkapipoilulta. Mutta kolonialismin ja eurosentrismin jälkimaininkien purkamisessa ollaan vielä niin alkutekijöissä, että usein se, että ei haluta olla tiukkapipoja on osoitus valtarakenteiden hiljaisesta hyväksymisestä. Asetelman tunnistaminen on osa laajempaa dekolonisaatiota, eli kolonialismin monien, yllättävienkin seurausten havaitsemista, miettimistä ja parhaimmillaan tietysti purkamistakin.

*Jos valkoisen etuoikeuden käsite kiinnostaa, olen sivunnut sitä rasismia käsittelevässä bloggauksessa.