Kysymys kolonialismin hyvistä puolista

Hesarin Kolonialismin parempi puoli -jutun otsikko on tällainen: ”Kolonialismin parempi puoli on tulenarka aihe: siirtomaa­järjestelmää puolustanut tieteellinen artikkeli poistettiin väkivallan pelossa” ja ingressi kuuluu näin: ”Siirtomaa-aika saattoi tuottaa hyvääkin, mutta seurausten erittely on vaikeaa.”

Jutussa on ongelmia. Siinä esimerkiksi puhutaan siirtomaa-ajasta yhtenä yhtenäisenä ilmiönä. Eri siirtomaaherrojen lähestymistavoissa oli eroja, eri siirtomaiden välillä oli eroja samankin kolonisoijan kohdalla, ja toiminta myös sai ajan mittaan erilaisia piirteitä (kyse ei ole hyvyyden tai pahuuden asteista: kaikkia niitä yhdistää riisto, rasismi ja väkivalta). ”Afrikkalaista” ääntä jutussa edustavat vuonna 1961 murhattu Patrice Lumumba ja Chinua Achebe, joka kuoli vuonna 2013. Ajankohtainenkaan juttu ei ole, Gilleyn artikkeli on viime vuoden syksyltä.

Isoin ongelma on kuitenkin jutun kysymyksenasettelu. Voihan sitä kaikkea eritellä, mutta olisi kiinnostavampaa etsiä vastausta vaikka siihen, miten paljon Eurooppa on kolonialismista hyötynyt ja hyötyy sen jättämistä valtarakenteista edelleen. Sitä on kyllä käsitelty, mutta ei riittävästi. Eikä ainakaan valtamediassa. Kolonialismin perinnöstä Euroopassakin voisi keskustella paljon enemmän. Juttu myös asettuu tavallaan ”Saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -kategoriaan.

Kommentoin juttua vasta nyt, sillä kirjoitin itse siitä tietämättömänä samasta aiheesta, eri näkökulmasta. Alla oleva teksti perustuu osittain tulevaan kirjaani.

Keskustelun vieminen kolonialismin ”hyviin puoliin” on perinteinen tapa vähätellä kolonialismin väkivaltaista luonnetta ja tuhovoimaa. Frantz Fanon kirjoittaa Sorron yöstä -kirjassa siitä, miten siirtomaaherra näkee itsensä: ”Kolonisti tekee historiaa. Hänen elämänsä on seikkailukertomus, sankarirunoelma. Hän on kaiken ehdoton alku: ’Me rakensimme tämän maan.’ Hän on kaiken jatkuva edellytys: ’Jos me lähdemme, kaikki on hukassa, tämä maa palaa keskiaikaan.'”

Samalla näissä erittelyissä on taustalla käsitys Afrikasta ”pimeyden sydämenä”.  Mielikuvissa ja löytöretkien eurooppalaisissa kuvauksissa portugalilaiset ilmaantuivat alkeellisissa oloissa elävien afrikkalaisten pariin, mutta se ei ole totta. Ensimmäistä kertaa eurooppalaiset olivat tiettävästi tekemissä afrikkalaisen mahtivaltion kanssa vuonna 1491. Nykyisen Angolan ja Kongon demokraattisen tasavallan alueelle levittyvän valtakunnan kuningas eli manikongo vastaanotti tuolloin portugalilaisen retkikunnan alueen pääkaupungissa Mbanza Kongossa.

Portugalilaiset olivat kristittyjä, ja katsoivat siitä näkökulmasta pahalla valtakunnan eloa. Mutta he tiesivät kyllä tulleensa merkittävään valtioon. Aikalaisten kirjoituksissa kerrotaan esimerkiksi valtakunnan verojärjestelmästä ja muista eurooppalaisesta näkökulmasta kehitystä heijastavista asioista. Etäisyyksiä valtakunnassa mitattiin marssipäivin, viikossa oli neljä päivää ja valuuttana käytettiin eräältä saarelta tuotavia simpukankuoria. Kun portugalilaiset saapuivat paikalle 1400-luvun lopulla, Kongon valtakunta oli ollut kauppapaikka jo ainakin sadan vuoden ajan. 

Ei ole minkäänlaista tapaa tietää, minkälaiseen suuntaan ja miten Afrikan kansat ja suuret valtiot olisivat kehittyneet, mikäli niitä ei olisi kohdannut väestönkato Atlantin orjakaupan myötä, mikäli valloittajien otteet eivät olisi vieneet niiden voimavaroja sotimiseen, ja mikäli ne lopulta eivät olisi suurelta osin tuhoutuneet kolonialismin myötä.

Valloitusten alkuvaiheista on vähän muuta kuin eurooppalaisten tuottamaa tietoa. Se vääristää tietoa. Jotain kuitenkin tiedetään valloitettujenkin varhaisista aatteista. Mukunzu Kioko, Kongon muinaiseen valtakuntaan kuuluneen Pende-kansan suullista perinnettä jatkava historioisija kertoo portugalilaisten saapumisesta ja sen seurauksista näin:

Isämme elivät mukavasti (…) Heillä oli karjaa ja viljaa; heillä oli marskimaata ja banaanipuita. Yhtäkkiä he näkivät suuren laivan nousevan merestä. Tällä laivalla oli täysvalkoiset siivet, jotka hohtivat kuin veitset. Valkoiset miehet nousivat vedestä ja puhuivat sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt. Esi-isämme pelästyivät; he sanoivat että miehet olivat vumbeja, kuoleman takaa palanneita henkiä. Esi-isämme pakottivat heidät takaisin mereen nuolisateella. Mutta vumbi sylki tulta ukkosen äänen saattelemana. Monet miehet kuolivat. Esi-isämme pakenivat. Päälliköt ja viisaat miehet sanoivat, että nämä vumbit olivat maan aikaisempia omistajia (…). Tuosta päivästä asti nykyhetkeen valkoiset ovat tuoneet sotia ja kurjuutta.

Myöhemmin tuhoa ovat kuvailtu esimerkiksi vapautusliikkeiden piirissä. Amílcar Cabral oli Portugalin siirtomaiden Kap Verden ja Guinea-Bissaun vapautusliikkeiden johtaja, ja yksi merkittävistä kolonialismin ja vapautustaistelun analysoijista esimerkiksi Algeriassa vaikuttaneen Fanonin lisäksi. Hän summaa hävitystä näin:

Orjakauppaa seurasi aseellinen valloitus ja siirtomaasodat, täydellinen afrikkalaisen yhteiskunnan taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden tuho. Sen jälkeen alkoi eurooppalaisten miehitys ja maiden kasvava asuttaminen eurooppalaisten toimesta. Afrikkalaisten maat ja omaisuus ryövättiin, portugalilaiset alkoivat verottaa afrikkalaisia ja tekivät tiettyjen lajien viljelystä pakollista; loivat pakkotyöjärjestelmän ja aloittivat afrikkalaisten työläisten karkoitukset; heillä oli totaalinen kontrolli väen kollektiivisesta ja yksityisestä elämästä, ja he pitivät sitä yllä toisinaan suostutellen, toisinaan väkivalloin. Eurooppalaisen väestön lisääntyessä afrikkalaisten halveksuminen kasvaa. Heidän ulottuviltaan viedään monenlaiset työt, myös vähemmän vaativat. Rotusyrjintää harjoitetaan avoimesti tai tekopyhästi.

Viittaus pakkoviljelystä tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten Angolassa maanviljelijät pakotetiin viljelemään puuvillaa. Kun Cotonang-yrityksen viljelijät nousivat vastarintaan 1960-luvulla, seurasi joukkomurha jossa portugalilaiset käyttivät napalmia ja tappoivat ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Työläisten karkoitukset tarkoittanevat sitä, että pienistä rikkeistä (esimerkiksi juopuminen) saattoi saada karkoitustuomion toiseen siirtomaahan pakkotyöhön – esimerkiksi Mosambikista São Tomén ja Príncipen kaakaoviljelmille.

Kuvioon täytyy vielä lisätä se, että opiskelemaan olivat vuosisatojen mittaan päässeet hyvin harvat afrikkalaiset, ja opetus oli räätälöity suurelta osin kolonialistin tarkoituksia palvelemaan. Sen kääntöpuolena on arvon vieminen muissa puitteissa syntyneeltä tiedolta, tai sen tuhoaminen. Tätä aihetta sivuaa myös portugalilaisia vastaan taistelleesta kuningatar Nzingasta kertova bloggaus.

Sekin on huomioitava, että esimerkiksi tiet ja junaradat on rakennettu orjatyövoimalla, ne ovat siis maiden alkuperäisten asukkaiden kädenjälkeä. Pääsy sairaanhoidon piiriin oli myös rajattua. Esimerkiksi Guinea-Bissaussa ensimmäistä kertaa sairaanhoidon ja opetuksen piiriin monet pääsivät vasta vapautusliikkeen hallussa olevilla alueilla. Bloggauksen kuva on juuri näiltä alueilta, 1970-luvulta.

Kysymyksessä kolonialismin hyödyistä näkyy myös rajallinen, lineaarinen ja Eurooppa-keskeinen käsitys kehityksestä. Siinä Eurooppa on kehityksen huippu, ja muut kansat vaeltavat sen jalanjäljissä, niiden on käytävä läpi samat vaiheet päästäkseen kukoistukseensa. Hesarin jutussakin puhutaan kehitysmaista, joka heijastaa tätä ajattelua.

Kysymys kolonialismin hyödyistä on ongelmallinen myös siksi, että se rakentaa asetelman, jossa vaihtoehtona ei nähdä vuorovaikutusta ilman kolonialismia. Nähdään siis vain vaihtoehto umpioon ilman kolonialismia jäävästä Afrikasta tai kolonisoidusta Afrikasta.

Loppujen lopuksi olennaista keskustelussa kolonialismista on se, että sen vaikutukset tuntuvat edelleen, myös Euroopassa. Vaikutusten ymmärtämisen ja purkamisen kannalta on olennaista, että kolonialismista puhutaan, mutta tärkeää on myös se, minkälaisista lähtökohdista ja ennakko-oletuksista käsin siitä puhutaan.

***

Fanonin työhön perustuva, arkistomateriaalia hyödyntävä Göran Olssonin Väkivallan taakka -dokumentti on vielä katsottavissa Ylen Areenassa. Suosittelen, mutta varoitan samalla: se on todella raskasta katsottavaa.

Hesarin juttua on kommentoinut myös Lauri Uusitalo. Gilleyn artikkelia sivutaan Antroblogissa.

Kongon valtakunnasta on kirjoittanut englanniksi Adam Hochschild: King Leopold’s Ghost (1998), johon tiedot yllä perustuvat.  Lainaus Cabralilta on kirjasta Xosé Lois Garcían toimittamasta  Amilcar Cabral – Nacionalismo e cultura -kirjasta (1999). Käännökset omiani.

Kuva: Roel Coutinho – Roel Coutinho Guinea-Bissau and Senegal Photographs (1973 – 1974), CC BY-SA 4.0.

Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga* johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös alla olevassa BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

* Kuningatar Nzingan tarina tulee mukaan laajempana versiona kirjaani, joka kertoo Portugalin kolonialismista ja sen jatkumoista.
**Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

***

Tilaa jutut sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Apua luovaan työskentelyyn

Joskus käy niin, että ihan vahingossa saa vastauksia kysymyksiin, joita ei oikeastaan tiennyt miettineensäkään. Eilen kävi niin.

Saksassa asuva portugalilainen taitelija Grada Kilomba on ensimmäistä kertaa käymässä Lissabonissa  kutsuttuna taiteilijana, eikä vain perhettään tapaamassa. Aihepiiri selittää sitä, miksi Kilomban töitä on nähty lähinnä muualla kuin hänen kotimaassaan. Hän käsittelee esimerkiksi rotua, kolonialismia ja sukupuolta. Keskeinen teema on dekolonisaatio ja irrottautuminen valkoisesta, patriarkaalisesta ja kolonialistisesta kaanonista.

Kilomba oli eilen haastateltavana lissabonilaisessa teatterissa. Kirjoitan keskustelun olennaisimmista osista huomenna ilmestyvässä Rapportin jutussa, mutta haluan jakaa blogissa yhden asian, joka ei oikein liity huomiseen juttuun.

Psykologiaakin opiskellut Kilomba on työskennellyt myös professorina. Yleisökysymykseen vastatessaan Kilomba kertoi ohjeistaneensa oppilaitaan aina miettimään sitä, minkälaisesta paikasta/tilasta käsin he tekevät työtään. Työ voi syntyä vaikka raivon tai häpeän tilasta käsin, hän kuvaili.

Kilomban paikkaan/tilaan liittyvä kommentti oli lyhyt, mutta se sai miettimään omaa kirjaprojektia uudella tavalla. Sen kanssa on ollut hankala kausi. Se kuuluu asiaankin, mutta tilanne alkoi tuntua turhauttavalta.

Olin tietoinen paikasta, josta käsin kirjoitan, mutta se oli jäänyt yleisten kategorioitten tasolle. Olin miettinyt esimerkiksi valkoisuutta ja sukupuolta, mutta en henkilökohtaisempaa ”paikkaa”. Kilomban kommentista lähtenyttä prosessia on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta se auttoi hahmottamaan sitä, miksi ja minkälaisesta tilasta käsin tällaiseen projektiin rupesin, ja millainen rooli sillä on omassa elämässäni.

Lopputuloksessa prosessi tuskin tulee konkreettisesti näkymään, mutta se avasi omaa suhdetta kirjaani, mikä taas auttaa kirjoittamisessa. Tiedän, että tämän asian miettimisestä olisi ollut hyötyä väitöskirjaakin aloittaessa.

Luulen, että ”paikan” miettiminen auttaa avaamaan sitäkin, minkälaiset kysymykset ovat työn lähtökohtana. Ajatus uusien kysymysten luomisesta vastausten etsimisen sijaan toistui Kilomban puheissa. Metodi liittyy Kilomban ajatukseen siitä, että hänen täytyy luoda uusia välineitä oman (mustan, kolonisoidun naisen) historiansa ymmärtämiseksi. Sitä ei voi ymmärtää tai kuvata kolonialistisen ja patriarkaalisen kaanonin välineiden avulla.

kilomba

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.