Paras kirja aikoihin: Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings

Aloin lukea A Brief History of Seven Killingsiä saman tien uudestaan, kun sain sen loppuun. Niin hyvä se oli. Kirjan on kirjoittanut jamaikalainen, Yhdysvalloissa asuva Marlon James ja se voitti viime vuonna Booker-palkinnon.

Tarinan keskipiste on Bob Marleyn tappoyritys vuonna 1976, mutta tarina ulottuu Yhdysvaltoihin ja 90-luvulle asti. Siinä seurataan monen äänen kautta muutaman keskeisen hahmon ja kymmenien sivuhahmojen vaiheita. Kirjaa voisi analysoida ainakin 10 bloggauksen verran, mutta listaan nyt vain syitä sen parhauteen.

Kirja on hyvällä tavalla moniääninen. Tapahtumiin saa useamman näkökulman, mikä on mahtavaa. Mukana on kingstonilaisten jengien johtajia, heidän alaisiaan, keskiluokkainen jamaikalaisnainen, yhdysvaltalainen toimittaja ja CIA-pomoja. Ja yksi kummitus.

Kielenkin tasolla se nostaa esiin sen, miten englannin eri versiot on hierarkisoitu, mikä puolestaan saa etuoikeutetut ajattelemaan, että vain länsimaiseksi englanniksi voi olla viisas. Asetelma kyseenalaistetaan kirjassa useaan kertaan. Sitä voi tulkita vaikka koloniaalisuuden näkökulmasta. Muutenkin se paljastaa stereotypioita, jotka liittyvät paitsi siihen, miten puhutaan, myös siihen missä asutaan ja miltä näytetään.

Kieli myös toiseuttaa ei-jamaikalaiset (tai no, ne joilla ei ole patois hallussa) lukijat. Patois on voimakkaasti läsnä, ja sitä osaamattomat joutuvat hyväksymään sen, että tätä tarinaa ei ole heidän ehdoillaan kirjoitettu, ja että osa menee kielen vuoksi hukkaan. Meille helpoimmin avautuu kirjan valkoisen toimittajan ja muiden länkkärihahmojen kieli. En missään nimessä haluaisi kääntää tätä kirjaa.

Brethren, if me did know why people like me end up in prison, people like me wouldn’t end up in prison. Feel free to start your first paragraph that way, call it ghetto wisdom or something, whatever you white people write whenever you get all caught up in shady black people. Yeah, me read too, Alex Pierce, more than you. Man, people like me just excite you, eh?

A Brief History of Seven Killings myös peilaa niin sanottua valkoista katsetta. Ei siksi, että kirjailija on musta, vaan siksi, että kirjassa näytetään usein valkoisten hahmojen toimet ja puheet mustien näkökulmasta. Keskeinen valkoinen toimittajahahmo ei kuitenkaan ole pelkkä karikatyyri, vaan hänellä on kirjassa keskeinen rooli. Ei se kuitenkaan ole mikään oppikirja valkoisuudesta valkoisille, vaan ulottuvuus syntyy luonnollisesti kirjan dynamiikasta.

James sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat. Hyvin meni! Kirjassakin on myös läsnä kysymys siitä, kuka kenestäkin saa kirjoittaa. Naishahmoja romaanissa on niukasti, ja niistä tärkein tuntui alkuun stereotypioiden toistamiselta, mutta sekin korjaantui.

You know, most of this feminism business was nothing more than white American women telling non-white women what to do and how to do it, with this patronizing if-you-become-like-me-you’ll-be-free bullshit (…).

Romaanissa käsitellään myös homoseksuaalisuutta, (sisäistettyä) homofobiaa ja sitä voi lukea toksisen maskuliinisuuden näkökulmasta. James on kirjoittanut omista vaiheistaan, itsensä torjumisesta ja lopulta itsensä hyväksymisestä mahtavan tekstin New York Timesiin.

Kirja on myös opettavainen Jamaikan historian suhteen. Ja siinä on paljon musiikki- ja muotireferenssejäkin. ’Ambush in the Night’ ei enää kuulosta kirjan jälkeen samalta… Kannattaa siis lukea, jos 70-luku ja Bob Marley kiinnostavat.

Kirjaa ei kannata lukea, jos ei halua lukea väkivaltaisia kohtauksia. Yksi niistä oli erityisen kammottava ja melkein toivon, että en olisi sitä lukenut. James itse taas kieltää kirjassa äitiään lukemasta neljättä osaa. Se varmaan liittyy seksikohtauksiin.

Kirjasta on tekeillä tv-sarja, mikä kuulostaa hyvältä uutiselta. Kirjailija taas on uhonnut kirjoittavansa seuraavaksi viikinkiromaanin.

Kieli on valtaa

Jalkapallokentän laitaan melkein maan tasaan on kirjoitettu ruma ilmaisu. Tai melkein, sillä kirjoittaja ei onnistunut ensimmäisellä eikä toisellakaan yrittämällä kirjoittamaan sitä oikein. (Siinä pitäisi lukea filho. Se tarkoittaa poikalasta, jälkimmäinen on naisiin kohdistuva halventava sana.)

Kirjotusvirheitä nyt sattuu, varsinkin jos on pahanteossa. Mutta niitä sattuu täällä tosi paljon, ihan aikuisillekin ja ei ainoastaan seiniin kirjoittaessa.

Kieleen suhtaudutaan aika rennosti. Pääasia, että keskustelu sujuu ja ravintolan ruokalistasta saa tolkkua. Mutta kieltä käytetään myös vallan välineenä. Sellaista sattuu esimerkiksi paikallisessa Kelassa. Vallankäyttö on helppoa, kun kielitaidossa on mittavia eroja. Erot liittyvät usein puhujan yhteiskunnalliseen asemaan ja taustaan. Kuviota monimutkaistavat lisäksi eri tavoin arvotetut aksentit.

Muistan yhden tilanteen, jossa kiukkuinen virkahenkilö ei muka ymmärtänyt hänen puheillaan olevaa miestä. Mies oli selvästi hätääntynyt, ja puhui ahdistuksen kasvaessa entistä huonommin. Hän saattoi olla Guinea-Bissausta, en tiedä. (Ajattelin niin, koska hänellä oli päässään samanlainen lakki kuin samasta maasta kotoisin olleella vapaustaistelija Amílcar Cabralilla.)

Guinea-Bissaussa, joka on siis Portugalin entinen siirtomaa, puhutaan kreolia. Sama pätee Kap Verdeen, paitsi että toisin kuin Guinea-Bissaussa, siellä ei puhuta niin sanottuja afrikkalaisia kieliä. Guinea-Bissaussa monien äidinkieli on joku maassa puhutuista afrikkalaisista kielistä. Kreoli on lingua francan asemassa, ja portugali on ainoa virallinen kieli.

Mutta monet täälläkin syntyneet kamppailevat kielitilanteen kanssa. Kouluaikaa harvat kapverdeläisten maahanmuuttajien lapset muistelevat lämmöllä. Ikätovereitani, vähän päälle kolmikymppisiä, on lyöty ja pilkattu. Yhdeltä naiselta, vähän minua vanhemmalta, meni vasemmasta korvasta kuulo kovan läimäyksen seurauksena. Lyöjiä ja pilkkaajia olivat opettajat. Ei siis ihme, että kielioppi ei oikein mene perille.

Koulussa ei huomioida vieläkään sitä, että kaikkien lasten äidinkieli tai kotikieli ei ole portugali. Vähän niin kuin Suomessa ruotsia äidinkielenään puhuvat lapset laitettaisiin samalle luokalle ja samaan opetukseen suomenkielisten kanssa. Tai no, niin kyllä tapahtui saamea äidinkielenään puhuville lapsille muutama vuosikymmen sitten.

Täällä kasvaa siis lapsia, jotka eivät osaa kunnolla portugalia, ja tuntevat itsensä monissa tilanteissa epävarmoiksi sen takia. He eivät myöskään taida kunnolla kreolia, koska vanhemmat eivät halua sitä heille aktiivisesti opettaa, jottei tulisi sekaannuksia portugalin kanssa. Kielillä on paljon yhteistä, etenkin sanaston tasolla. Kreolia kuitenkin puhutaan usein kotona, ja sitä kuulee jatkuvasti kaduilla. Missään sitä ei kuitenkaan opeteta, eikä kukaan korjaa nuorten puhujien virheitä.

Vähemmästäkin tekee mieli kirjoittaa rumuuksia jalkapallokentän aitaan!

Lissabon on myös kreolinkielinen*

Juttelen usein erään seitsemänkymppisen herran kanssa. Álvaro puhuu portugaliakin, mutta kun ollaan tulossa jutun parhaaseen kohtaan, kieli vaihtuu kreoliksi. En ikinä ymmärrä loppuhuipennusta. Tekeekö hän sen tahallaan? Álvaron lapset ja vaimo kyllä muistuttavat hänelle, että en tajua kreolia. Álvaro vain kaataa meille lisää viiniä ja jatkaa puhumista.

Häntä varmaan huvittaisi se, että olen viettänyt pari päivää Kap Verden kreolin historiaa ja kielioppia lueskellen. Álvaron mielestä kieltä ei voi oppia, jos ei ole afrikkalainen. Portugaliin ja afrikkalaisiin kieliin pohjautuvia kreolikieliä puhutaan Afrikassa myös Guinea-Bissaussa ja São Tomén & Príncipen saarilla. Virallista asemaa kreoleilla ei ole, vaan Portugali on kaikissa maissa ainoa virallinen kieli. Aasiassakin puhutaan joitain Portugaliin pohjautuvia kreoleja.

Kap Verden kreoli alkoi muodostua joskus sen jälkeen, kun portugalilaiset löytöretkeilijät osuivat (oletettavasti) asumattomalle saaristolle 1400-luvun lopussa. Sinne tuotiin mantereelta orjia. Suurin osa vietiin muualle, mutta osa pidettiin työvoimana saaristossa. Kun asukkailla ei ollut yhteistä kieltä, sellainen kehittyi portugalista ja monien afrikkalaisten kielten vaikutuksesta.

Kieli on yhtä sitkeä kuin 14-vuotiaana kotoaan São Tomén & Príncipen saarille karannut, sittemmin Angolaan ja Angolasta Lissaboniin reissannut ja kaikenlaisiin selkkauksiin joutunut Álvaro konsanaan. Siirtomaavallan aikana kreolia pidettiin vähäpätöisenä ja abstraktiin ajatteluun kelpaamattomana solkkauksena, mutta nyt sitä kuullaan pitkin maailmaa Cesária Évoran ja Mayra Andraden laulamana. Kreoliksi lauletaan usein myös imelää kizombaa, jolta on vaikea välttyä Portugalissa.

Kuullun ymmärtämisen harjoitteluun kuuluu siis kreoliksi lauletun musiikin kuuntelu. Eniten olen kuunnellut Álvaron vanhimman lapsen 1980-luvulla suuressa suosiossa paistatellun bändin Tulipa Negran funanáa.

Perinteisemmän musiikin lisäksi Cova da Mouran kaduilla kuulee paljon paikallista kreolinkielistä yhteiskuntakriittistä räppiä.

Miksi sitä sitten lauletaan kreoliksi, kun portugaliksi laulamalla potentiaalisia kuulijoita olisi paljon enemmän? Luontevuus ja identiteettikysymykset eivät selitä kaikkea. Vaikka virallisesti Portugali on luopunut asemastaan ainoan ja oikean portugalin kielen kehtona, käytännössä tilanne on toinen. Niinpä esimerkiksi covadamouralaisten portugalia kuunnellaan eri tavalla kuin valkoisten portugalilaisten puhetta. Kreoliksi laulaminen on siinä mielessä suojautumista ja omalla mukavuusalueella oleilua. On se tietysti myös kannanotto: musiikkia ei tehdä suosion tai rahan vuoksi.

Kreolin käyttäminen on kyllä vähän keskisormen näyttämistäkin. Ollaan Portugalissa ja osataan kieltä, mutta valitaan se kieli, jota kaikki eivät ymmärrä. Ensisijainen yleisö on siis kreolia taitavat kuulijat, eikä portugalilaisten suosiota tai hyväksyntää tavoitella. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kreolia osaamattomat eivät musiikista kiinnostuisi.

Lähiöissä kasvaa valkoisten portugalilaisten sukupolvi, joka haluaa oppia kreolia, koska se on tyylikästä. Viime vuonna Mosambikissa tutustuin maputolaisiin räppäreihin, jotka janosivat kreolinkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Ja sielläkin ollaan uudella tavalla ylpeitä paikallisista äidinkielistä ja mosambikilaisen portugalin ilmaisuista. Lissabonin katukieli taas on jo kauan lainannut paljon angolalaisesta portugalista.

Siihen kuitenkin on vielä matkaa, että portugalin asema esimerkiksi tieteen tai kaunokirjallisuuden kielenä horjuisi. Kreoli ja muut Portugalin entisissä siirtomaissa puhutut kielet ovat lähinnä suullisen perinteen, musiikin ja yksityiselämän kieliä. Perhe- tai kaveripiirissä tai räpätessä voi siis käyttää kreolia, mutta menestyäkseen on otettava portugali haltuun. Tai riippuuhan se siitäkin, mitä pidetään menestyksenä. Luku- ja kirjoitustaidoton Álvaro selvisi sodasta, rakensi talon Cova da Mouraan ja kasvatti kahdeksan lasta. Ja hänellä on hyvät jutut, luultavasti.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.