Burkinikieltojen juuret ulottuvat siirtomaavaltaan

Burkinikieltoa Ranskan rannoilla on perusteltu esimerkiksi sillä, että burkinit olisivat epähygieenisiä ja että niiden käyttö edustaisi arkaaista naiskuvaa. Nämä perustelut eivät tietenkään ole ainoita, mutta ne kiinnittivät huomion: samanlaisin sanankääntein kuvailtiin taannoin myös siirtomaiden asukkaita.

Siirtomaavallan oikeutus vaati sitä, että siirtomaiden asukkaista luotaisiin sivistymätön kuva. Se helpotti siirtomaavallan ja kolonisoitujen epätasa-arvoisen kohtelun perustelua. Ajatukset arkaaisuudesta liittyvät myös Euroopan asettamiseen ”edistyksen” mittapuuksi. Sen vaiheet näyttäytyvät ainoana pätevänä kehityksen mallina, eikä vaihtoehtoisia tai rinnakkaisia tapoja pidetä mahdollisina.

Ranskassa suhtautumisessa ”huntuun” on myös pitkät ja latautuneet perinteet. Burkinikiellon voi nähdä tämän perinteen jatkona.

Nainen taistelukenttänä

Ranskalaisten poliitikkojen kommenteista tuli mieleen myös Frantz Fanonin ”Algeria Unveiled” -teksti. Siinä Algerian itsenäisyysliikkeeseen osallistunut martiniquelainen psykiatri kirjoittaa hunnusta ja kolonialismista. Teksti on vuodelta 1959. Tekstiä on syystä kritisoitu, sillä siinä, kuten kolonialistisessakin kielessä, naisesta tulee metafora maalle, eivätkä naiset itse pääse ääneen. Fanon ei myöskään itse ollut muslimi. Tekstin kiinnostavinta antia ovat kuvaukset siitä, miten ranskalaiset siirtomaaherrat ja -rouvatkin Algeriassa suhtautuivat paikallisiin naisiin ja huntuun.

Tekstissä on tuttuja piirteitä. Fanon kirjoittaa, miten siirtomaahallinto otti tehtäväkseen algerialaisten naisten puolustamisen ja kuvasi nämä nöyryytettyinä algerialaisten miesten uhreina. Hunnun varjolla luotiin siis myös stereotypioita kolonisoiduista miehistä paholaismaisina ja epäinhimillisinä. Koko asetelma leimattiin keskiaikaiseksi ja barbaariseksi. Ja vaikka Fanon ei sitä juuri käsittele, tässäkin ”naisten puolustamisella” on kyseenalaiset tarkoitusperät. Lisäksi asetelma ylläpiti ja ylläpitää ajatusta länsimaisten naisten muka jo saavutetusta emansipaatiosta.

Naisista tuli Algeriassa vastarinnan nujertamisen väline. ”Jos haluamme tuhota algerialaisen yhteiskunnan rakenteen ja sen kyvyn vastarintaan, meidän täytyy ensin valloittaa naiset; meidän täytyy etsiä heidät hunnun takaa […]”, Fanon kuvaa ranskalaisten ajattelumallia. Nainen esitetään saaliina, josta taistelevat kiihkeästi islam ja Ranska länsimaisine kulttuureineen ja arvoineen. Fanon näkee mallin osoituksena siitä, miten ranskalaiset yksinkertaistivat siirtomaan kulttuurin, yhteiskunnan ja vastarinnan muodot uskonnoliseksi ja fanaattiseksi käytökseksi.

Huntu vastarinnan symbolina

Ranskassa psykiatriksi opiskellut Fanon tulkitsee asenteita myös yksilötasolla. Naisten ”kauneuden kätkemistä” pidetään vääryytenä, ja ranskalaisten miesten halu hunnun riisumiseen, vaikka pakolla, on voimakas. Siirtomaaherraa turhauttaa nainen, joka näkee, mutta jota ei voi nähdä. Hän suhtautuu aggressiivisesti siihen, että kaikki ei ole hänen katseensa ulottuvissa. Hunnun poistaminen taas poistaa vastarinnan, tuo naisen saavutettaville ja omistettavaksi. Fanonin tulkinnalle on tukea: esimerkiksi 1840-luvulla Algeriaa hallinnut Thomas Robert Bugeaud sanoi, että ”[a]rabit harhauttavat meitä kätkemällä naisensa katseiltamme”.

Myös ranskalaiset naiset toimivat algerialaisten naisten hunnuista luopumisen eteen esimerkiksi järjestemällä vielä vuonna 1958 julkisen huntujen riisumisen. Ranskalaisten yritykset saada algerialaiset naiset luopumaan hunnusta ovat tuloksiltaan laihoja.

Fanon vielä huomauttaa, että siirtomaavallan aikainen latautunut suhtautuminen huntuun luo sille uusia merkityksiä. Se tekee siitä nimenomaan vastarinnan elementin, sillä siinä missä hunnusta luopuminen on voitto siirtomaavallalle, huntuun pukeutuminen edustaa heille vastaiskua. Algeriassa käytettiin tuolloin perinteistä valkoista haik-asua, jolla on edelleen vastarintaan liittyvä symbolinen ulottuvuus.

Ranska ei vapauttanut Algerian naisia

”Ei ole totta, että nainen vapautui Ranskan ja kenraali de Gaullen kutsusta”, Fanon kirjoittaa. Sen sijaan hän näkee, että tie naisten vapautumiseen käy yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Algerian vapaustaistelu edusti Fanonille itsenäistymistä laajempaa vapautumista. Hunnun hylkääminen ei ole edellytys sille, vaan sillä on rooli taistelussa.

Fanonin teksti ongelmistaan huolimatta osoittaa, miten rajallinen käsitys musliminaisten ei-länsimaisesta pukeutumisesta yksiselitteisenä sorron symbolina on yhteydessä valtakysymyksiin ja kolonialismiin. Fanon syyttää kolonialismia halusta näyttäytyä kaiken hyvän aikaansaajana. Vaikka länsimaat haluavat nähdä itsensä musliminaisten vapauttajina, naisten vapautuminen ja sen määrittely muodostavat paljon pukeutumista laajemman kysymyksen, johon länsimainen feminismi ei ole yleispätevä vastaus.

Fanon kuoli vuonna 1961, eikä siis nähnyt Algerian itsenäisyyttä eikä sen myöhempiä vaiheita. Algerialainen kirjailija Assia Djebar on käsitellyt hunnun käyttöä monisyisemmin ja ennen kaikkea algerialaisten naisten näkökulmasta, kirjoittanut naisten sotamuistoista ja elämästä itsenäisyyden jälkeen. Hän on laajentanut kritiikin kohdetta siirtomaavallasta myös algerialaiseen yhteiskuntaan. Djebar työskenteli Fanonin kanssa, ja on arveltu, että Fanon on saanut tekstiään varten taustatietoja häneltä.

Poskisuudelmatkin ylläpitävät patriarkaalisia rakenteita

En ole kuullut kenenkään kiukkuisena puivan sitä, miten Portugalissakin tapana oleva poskipussailu on sukupuolittunut tervehtimistapa. Yleisesti naiset pussailevat kaikkia, miehet taas vain naisia. Pojat saattavat pussata isiään tai muita itseään vanhempia sukulaismiehiä vanhempinakin, mutta muuten miehet eivät pääsääntöisesti poskisuudelmia vaihda.

Lapset opetetaan pienestä asti pussailemaan. Siihen liittyy itsemääräämisoikeutta rajoittava ulottuvuus: olen monesti nähnyt, miten lasta ei operaatio huvittaisi, mutta hänet komennetaan antamaan suukot. Ja kun lapsi kasvaa, hänet sosiaalistetaan tervehtimään ihmisiä näiden oletetun sukupuolen mukaan. Poskisuudelmia keskenään vaihtavat aikuiset miehet tulkitaan usein homoiksi.

Poskisuudelmia kuitenkin harvoin analysoidaan patriarkaalisten rakenteiden ylläpitämisenä, machokulttuurin heijastumana tai merkkinä siitä, että miehet ja naiset ovat epätasa-arvoisia. Se, että mies antaa naisille poskipusut ja kättelee toisia miehiä ei näyttäydy ristiriitaisena, vaikka mies sanoisikin olevansa feministi tai olisi tasa-arvoa ajavan puolueen jäsen. Pussailua pidetään lähinnä hurmaavan eurooppalaisena, ja siihen suostutaan yleensä muitta mutkitta pohjoisessakin Euroopassa, vaikka se ei sikäläisiin kulttuureihin varsinaisesti kuulukaan.

Mutta kun ruotsalainen paikallispoliitikko Yasri Khan taas kieltäytyi kättelemästä toimittajaa, nousi kättelykohu. Hän on muslimi. Annakaisa Sunin Vihreä Lanka -lehden bloggauksessa kättelemättömyys tulkittiin patriarkaalisia rakenteita ylläpitävänä. Hänen mielestään kättelemättä jättävä poliitikko ei voi uskottavasti toimia tasa-arvoa ajavassa puolueessa. Khan jätti kohun myötä tehtävänsä puolueessa.

Ei tervehtimistä portugalilaisittain voi suoraan verrata kättelemättä jättämiseen sen intiimiyden vuoksi, ja täällä virallisemmissa yhteyksissä usein kätellään. Mitä ajan takaa on se, miten hanakasti Khanin kättelemättömyyteen tartuttiin, ja miten toisissa yhteyksissä sukupuolittunut tervehtiminen ei aiheuta reaktioita, kuten Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Arokin kirjoittaa tämän bloggauksen inspiroineessa tekstissään. Se on kaksinaismoralistista ja eurosentristä.

Asetelma näkyy myös kielen tasolla. Khanin tervehtimistä kuvataan sen kautta, mitä hän jättää tekemättä – eikä esimerkiksi tervehtimisenä laittamalla käsi sydämen päälle. Jos joku taas moiskauttaa poskipusut, vaikka hänelle tarjoaisikin kättä, sitä harvoin tulkitaan kättelystä kieltäytymisenä tai pakkopussaamisena, vaan ihan vain vaihtoehtoisena ja validina tapana tervehtiä.

Hanif Kureishi: Musta Albumi

Luulen, että kuulin Kureishista ensimmäistä kertaa Turussa kirjallisuustieteen opiskelijana. Luulen, että olen nähnyt saman miehen ohjaaman ja käsikirjoittaman London Kills Me -elokuvan ja pitänyt siitä, mutta en muista siitä mitään. Täytyy katsoa uudelleen. Mutta vasta nyt luin Kureishia – Lontoo kiinnostaa. Epäröin, kun näin uuden painoksen Brick Lane Bookshopissa, vaikka se ei ollutkaan kallis. Ostin kirjan, kun se löytyi parin päivän päästä Charing Cross Roadilta.

Aloin lukea kirjaa jo joku aika sitten. Silloin erästä Lee Rigby -nimistä Afganistanissa sotinutta brittiä ei ollut tapettu, eikä Lontoon moskeijoissa pelätty iskuja kuten tänään. Musta albumi kertoo Lontooseen muualta Englannista opiskelemaan muuttavasta Shahidista. Opiskelija-asuntolassa hän päätyy pientä ryhmää johtavan muslimin, Riazin, ovinaapuriksi. Melkein sattumalta Riaz ja hänen ryhmänsä ottavat Shahidin mukaan toimintaansa, samalla kun hän rakastuu päätäpahkaisesti opettajaansa Deedeehen. Ongelmia siis tiedossa. Shahidia kiehtovat uskontovereiden maailmankuva, joka selittää mustavalkoisesti, mutta loogisesti muslimien tilanteen, heihin kohdistuvan rasismin – ja tarjoavat ratkaisunkin. Deedee edustaa kätevästi Lontoon toista puolta: vapautunutta huumeidenkäyttöä, seksiä ja juhlimista.

Ongelmat kärjistyvät, kun Shahidin toverit polttavat yliopistolla heitä loukkaavan kirjan. Shahid melkein osallistuu, mutta lopulta perääntyy. Deedee taas hyökkää kirjanpolttajia vastaan ja saa heidän vihansa niskoilleen. Lopulta Shahid tekee valintansa. Entisten tovereiden hyökkäyksen jälkeen hän ja Deedee häipyvät kaupungista viikonlopuksi, juopottelevat ja nauttivat elämästä. Kompromissi ei siis ole vaihtoehto.

Lyhyt tiivistelmä saa tarinan kuulostamaan yksinkertaiselta, eikä se kovin moniulotteinen olekaan. Mutta tärkeä se kyllä on, etenkin nyt. Lee Rigbyn murhan jälkeen Englannissa on taas keskusteltu islamista ja terrorismista – ja olihan Helsingin Sanomissakin hiljattain artikkeli Syyriaan sotimaan lähteneestä espoolaisesta. Lee Rigbyn murhaajat jäivät tekopaikalle odottamaan kiinniottoa ja puhuivat ohikulkijoille brittien murhaamista muslimeista. Toinen heistä on kristitystä perheestä ja kääntyi islamiin aikuisena.

Mustan albumin Chad, joka lopulta loukkaantuu pahoin yrittessään polttaa kirjakaupan, on pohjimmiltaan rasistisen kristityn perheen adoptoima pakistanilainen, joka hylkää Riazin tavattuaan elämänsä Princen musiikkia rakastavana diilerinä: ”’No more Paki. Me a Muslim. We don’t apologize for ourselves neither. We are people who say one important thing – that pleasure and self-absorption isn’t everything!’” Princen The Black Album, johon romaanin nimikin viittaa, edustaa arvoja ja mielenkiinnon kohteita, joista Chad haluaa kieltäytyä.

Musta Albumi muistuttaa, että kyseessä ei ole uusi tilanne, eikä uudenlainen ongelma. Kirja julkaistiin vuonna 1995 ja kuvaa 80-luvun lopun Lontoota. Keinot, joilla ongelmia on yritetty vähentää, eivät siis ole toimineet. Toiseksi, se antaa muslimien itse puhua valinnoistaan ja niiden taustoista. Samoja teemoja Kureishi käsittelee myös novellissaan My Son the Fanatic, jonka pohjalta on ohjattu elokuva.

Ja vielä se kirja, joka poltetaan. Se on tietysti Salman Rushdien Keskiyön lapset.

Hanif Kureishi: Black Album (1995)
Faber and Faber, 1996