Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

*Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

Paras kirja aikoihin: Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings

Aloin lukea A Brief History of Seven Killingsiä saman tien uudestaan, kun sain sen loppuun. Niin hyvä se oli. Kirjan on kirjoittanut jamaikalainen, Yhdysvalloissa asuva Marlon James ja se voitti viime vuonna Booker-palkinnon.

Tarinan keskipiste on Bob Marleyn tappoyritys vuonna 1976, mutta tarina ulottuu Yhdysvaltoihin ja 90-luvulle asti. Siinä seurataan monen äänen kautta muutaman keskeisen hahmon ja kymmenien sivuhahmojen vaiheita. Kirjaa voisi analysoida ainakin 10 bloggauksen verran, mutta listaan nyt vain syitä sen parhauteen.

Kirja on hyvällä tavalla moniääninen. Tapahtumiin saa useamman näkökulman, mikä on mahtavaa. Mukana on kingstonilaisten jengien johtajia, heidän alaisiaan, keskiluokkainen jamaikalaisnainen, yhdysvaltalainen toimittaja ja CIA-pomoja. Ja yksi kummitus.

Kielenkin tasolla se nostaa esiin sen, miten englannin eri versiot on hierarkisoitu, mikä puolestaan saa etuoikeutetut ajattelemaan, että vain länsimaiseksi englanniksi voi olla viisas. Asetelma kyseenalaistetaan kirjassa useaan kertaan. Sitä voi tulkita vaikka koloniaalisuuden näkökulmasta. Muutenkin se paljastaa stereotypioita, jotka liittyvät paitsi siihen, miten puhutaan, myös siihen missä asutaan ja miltä näytetään.

Kieli myös toiseuttaa ei-jamaikalaiset (tai no, ne joilla ei ole patois hallussa) lukijat. Patois on voimakkaasti läsnä, ja sitä osaamattomat joutuvat hyväksymään sen, että tätä tarinaa ei ole heidän ehdoillaan kirjoitettu, ja että osa menee kielen vuoksi hukkaan. Meille helpoimmin avautuu kirjan valkoisen toimittajan ja muiden länkkärihahmojen kieli. En missään nimessä haluaisi kääntää tätä kirjaa.

Brethren, if me did know why people like me end up in prison, people like me wouldn’t end up in prison. Feel free to start your first paragraph that way, call it ghetto wisdom or something, whatever you white people write whenever you get all caught up in shady black people. Yeah, me read too, Alex Pierce, more than you. Man, people like me just excite you, eh?

A Brief History of Seven Killings myös peilaa niin sanottua valkoista katsetta. Ei siksi, että kirjailija on musta, vaan siksi, että kirjassa näytetään usein valkoisten hahmojen toimet ja puheet mustien näkökulmasta. Keskeinen valkoinen toimittajahahmo ei kuitenkaan ole pelkkä karikatyyri, vaan hänellä on kirjassa keskeinen rooli. Ei se kuitenkaan ole mikään oppikirja valkoisuudesta valkoisille, vaan ulottuvuus syntyy luonnollisesti kirjan dynamiikasta.

James sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat. Hyvin meni! Kirjassakin on myös läsnä kysymys siitä, kuka kenestäkin saa kirjoittaa. Naishahmoja romaanissa on niukasti, ja niistä tärkein tuntui alkuun stereotypioiden toistamiselta, mutta sekin korjaantui.

You know, most of this feminism business was nothing more than white American women telling non-white women what to do and how to do it, with this patronizing if-you-become-like-me-you’ll-be-free bullshit (…).

Romaanissa käsitellään myös homoseksuaalisuutta, (sisäistettyä) homofobiaa ja sitä voi lukea toksisen maskuliinisuuden näkökulmasta. James on kirjoittanut omista vaiheistaan, itsensä torjumisesta ja lopulta itsensä hyväksymisestä mahtavan tekstin New York Timesiin.

Kirja on myös opettavainen Jamaikan historian suhteen. Ja siinä on paljon musiikki- ja muotireferenssejäkin. ’Ambush in the Night’ ei enää kuulosta kirjan jälkeen samalta… Kannattaa siis lukea, jos 70-luku ja Bob Marley kiinnostavat.

Kirjaa ei kannata lukea, jos ei halua lukea väkivaltaisia kohtauksia. Yksi niistä oli erityisen kammottava ja melkein toivon, että en olisi sitä lukenut. James itse taas kieltää kirjassa äitiään lukemasta neljättä osaa. Se varmaan liittyy seksikohtauksiin.

Kirjasta on tekeillä tv-sarja, mikä kuulostaa hyvältä uutiselta. Kirjailija taas on uhonnut kirjoittavansa seuraavaksi viikinkiromaanin.

Säädyttömän tytön havaintoja

lolo
Lolo Arziki oikealla.

”Minun täytyy taistella, muuten annan vaientaa olemassaoloni”, sanoi Lolo Arziki leffakerhossa. Siellä katsottiin Arzikin ohjaama ja esittämä videoperformanssi Relatos de uma rapariga nada pudica, joka kääntyy suurin piirtein säädyttömän tytön havainnoiksi. Intiimi teos ottaa kantaa homofobiaan sekä ahtaisiin sukupuolirooleihin ja kuvaa mustan naisen kokemusta siitä, millaista on kasvaa konservatiivisessa yhteiskunnassa.

Intiimi oli myös keskustelu, kyyneliltäkään ei säästytty. Lyhytelokuva ja sitä seurannut keskustelu käsittelivät tyttölapsiin kohdistuvia paineita sekä odotuksia ja sitä, mitä seuraa normista poikkeamisesta. Videolla kuullaan miten päähenkilö ei löytänyt lapsena paikkaa kotileikeissä ja seurasi niitä yksinään syrjästä. Tiukkojen normien myötä myös suhde omaan kehoon muodostuu vaikeaksi ja seksuaalisuus leimataan likaiseksi.

Arziki muutti Kap Verdeltä, Portugalin entisestä siirtomaasta, Lissaboniin 13-vuotiaana. Silloin seksuaaliseen suuntautumiseen ja homofobiaan liittyvät kysymykset jäivät taka-alalle: rasismista tuli ensisijainen taistelu.

Video syntyi sen jälkeen, kun Arziki palasi Kap Verdelle 10 vuoden kuluttua uudelleen. Hän kertoi, miten se tuntui paluulta menneisyyteen. Pride-kulkueeseen osallistui kourallinen ihmisiä, joita heiteltiin kivillä ja joita poliisi ei suojellut. Video kommentoi homofobiaa Kap Verden näkökulmasta. Pride kyllä järjestetään, mutta arki on seksististä, naisten ahdistelu yleistä ja homofobia voimakasta. Mutta performanssin tulkitseminen ainoastaan kommenttina Kap Verden tilanteeseen on liian yksioikoista.

13568815_968104989954788_162531067625662696_o
Kuva Relatos de uma rapariga nada pudica -performanssista. Lähde: teoksen Facebook-sivut.

Keskustelu siirtyi nopeasti siirtomaavallan, korostetun maskuliinisuuden ja homofobian yhteyteen. Puheenvuoroissa painotettiin sitä, miten se mikä näyttäytyy traditiona, on seurausta kolonialismista. Traditio on myös tapa oikeuttaa vallankäyttöä ja sortoa, kommentoitiin. ”Ei siis auta sanoa, että ei olla enää homofoobikoita, vaan sen sijaan täytyy etsiä ongelman juuret ja siten etsiä tapoja taistella, jotta ongelmasta päästäisiin”, Arziki kommentoi.

Samoin ajatuksia siitä, miten homoseksuaalisuus olisi länsimainen ilmiö ja valkoisten juttu, purettiin. Siirtomaavallan ja kirkon myötä länsimaiset ajatukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta sekä niihin liittyvä homofobia levisivät laajasti.

Elokuvan näyttäminen kapverdeläisnaapurusto Cova da Mourassa oli symbolisestikin tärkeää. Ja siksi keskustelustakin varmaan tuli niin tunnepitoista. ”Minulle kyse on selviytymisestä ja vastarinnasta, sillä asun tässä yhteisössä ja se edustaa minua. Haluan taistella sen eteen, että me kaikki voisimme elää pelkäämättä”, ohjaaja kommentoi jälkikäteen. Ilta päättyi halauksiin, onnitteluihin ja tuen ilmauksiin.

Videoperformanssin Facebook-sivut ovat täällä. Ne ovat portugaliksi, mutta elokuvaopintonsa juuri päättänyttä ohjaajaa voi tietenkin kannustaa, vaikkei päivityksiä ymmärtäisikään… Performanssi on määrä kääntää pian englanniksi, jotta sitä voi näyttää portugalinkielisen maailman ulkopuolellakin.

Relatos de uma rapariga nada pudica

“A minha luta é de sobrevivência, se não lutar estou a permitir o silenciamento da minha existência”, Lolo Arziki disse no Cineclube da Tabacaria Tropical. Vimos o vídeo performance realizado por ela, Relatos de uma rapariga nada pudica. É um trabalho íntimo e pessoal que fala de homofobia e papeis de gênero rígidos, e descreve a experiência de uma mulher negra numa sociedade conservadora. O filme tem uma página na Facebook, onde dá para conhecer melhor o trabalho! Em breve sairá também em inglês.

Itse olet julma, Päivi Räsänen

Brasiliassa surraan Diego Vieira Machadon, 29-vuotiaan opiskelijan, kuolemaa. Hän oli lähtenyt viime lauantaiaamuna lenkille, ja myöhemmin hänen ruuminsa löytyi veden ääreltä. Hänet oli ilmeisesti pahoinpidelty kuoliaaksi. Machadon ystävät pitävät syynä homofobiaa ja rasismia. Tulkintaa tukee se, että yliopistolla oli uhkailtu homoja kuolemalla. Machado oli myös pyytänyt siirtoa opiskelija-asuntolasta toiseen, sillä hän oli kokenut olonsa uhatuksi.

Päivi Räsänen taas kertoo tämän päivän uutisessa pitävänsä julmana ja rakkaudettomana sitä, että homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanottaisi synniksi. Hän on julkaissut puolisonsa Niilo Räsäsen kanssa avioliittoa käsittelevän kirjan. MTV:n jutusta selviää, että  kirjan taustalla on ajatus siitä, että nyt eletään aikakautta, jonka ”[t]avoitteena on murtaa kahden eri sukupuolen sukupuolijärjestelmä”. Se on tietenkin Räsästen teologisesta näkökulmasta ongelma.

Lähtökohta on siis se, että on olemassa tällainen luonnollinen ja universaali järjestelmä. ”Toteutamme tänä aikana ihmiskoetta, jossa ihmisen biologian ja ihmiskunnan kulttuurihistorian syvimmät ja rakkaimmat käsitteet isyydestä, äitiydestä, mieheydestä ja naiseudesta sekä avioliitosta halutaan muokata monimuotoista seksuaalisuutta edistävän ideologian mukaisiksi”, Räsästä siteerataan.

Me ei Räsästen kanssa tietenkään toisiamme ymmärretä, kun katsomme maailmaa täysin erilaisilta kanteilta. Mutta toivoisin jotain rajaa sille, miten paljon inhimillistä kärsimystä uskonnon nimissä sopii aiheuttaa, ja minkälaisia sortavia rakenteita ja ajatusmalleja sen turvin ylläpidetään.

Räsäsen lainauksia lukiessa kuulostaa siltä, että vanhoina hyvinä aikoina on eletty harmonisesti ja onnellisesti avioliitoissa, kahtena toisiaan täydentävänä sukupuolena, lapsia pyöräytellen ja luonnollisesti perinteisiin isien ja äitien rooleihin mukautuen. Mutta uskaltaisin väittää, että mihinkään maailman aikaan tämä malli ei ole kaikille sopinut – ja mitä enemmän sen seuraamiseen on ollut paineita, sitä enemmän kärsimystä siitä on seurannut.

Malli ei ole myöskään mitenkään ikiaikainen ja eksklusiivinen. Eilen luin vuonna 2014 julkaistua ugandalaisen LGTBI-järjestön SMUG:in raporttia, jossa käsitellään sitä, miten homofobia perustuu vääristyneisiin käsityksiin. Raportti syntyi vastareaktiona Ugandan sittemmin kumottuun lakiin, jonka myötä esimerkiksi ”homoseksuaalisista teoista” olisi voinut saada elinkautisen. Tekstissä puretaan myyttejä, joilla lakia perusteltiin. Niihin kuuluu muun muassa ajatus perheyksikön suojelemisesta, uskonnolliset näkökulmat sekä ajatus homoseksuaalisuudesta ei-afrikkalaisena.

Tekstissä kerrotaan, miten homoseksuaalisuuden kriminalisoivien lakien juuret ovat Brittien siirtomaavallan aikaisissa laeissa, joiden oli määrä torjua vaarallisina pidettyjä seksuaalisia suuntauksia Ugandassa. Tekstissä viitataan myös eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiaan, jonka lähtökohtana olevan yhteisöllisyyden ulkopuolelle ei suljeta ketään. ”On korrektimpia nähdä homofobia vieraana ilmiönä Afrikassa homoseksuaalisuuden sijaan”, raportissa sanotaan.

Siinä myös listataan antropologien selvittämiä ja lähetyssaarnaajien ihmettelemiä malleja, jotka kyseenalaistavat Räsäsenkin jutuissa kaikuvan käsityksen yhdestä luonnollisesta binäärisestä sukupuolijärjestelmästä. Esimerkkejä kolonialismia edeltävistä järjestelmistä annetaan 21 eri puolilta Afrikkaa.

1600-luvulla portugalilaiset papit, Gaspar Azevereduc ja Antonius Sequerius kertoivat kohdanneensa ”miehiä, jotka puhuivat, istuivat ja pukeutuivat kuin naiset, ja jotka avioituivat miesten kanssa”. Tällaisia liittoja pidettiin arvossa ja kunnioitettiin. Papit olivat nykyisen Angolan seudulla. Siellä muistellaan edelleen naissoturi Nzingaa, jonka kerrotaan pukeutuneen kuten mies ja johtaneen kansaansa ennemminkin kuninkaana kuin kuningattarena. Hänen ”vaimonsa” olivat nuoria naisiksi pukeutuvia miehiä. Tulkintojen näkökulma on toki länsimainen, enkä tiedä, miten ”naiseksi” tai ”mieheksi” pukeutuminen tai istuminen kuten ”mies” tässä määritellään, mutta se lienee selvää, että mallit ovat olleet eurooppalaisen katsojan silmään yllättäviä.

Mainintoja on myös kansoista, joissa naiset saattoivat mennä keskenään naimisiin. Nykyisen Etelä-Afrikan seudulla lesbosuhteet olivat osa niiden naisten elämää, joista oli määrä tulla merkittäviä ennustajia. Nykyisen Gabonin ja Kamerunin alueella miesten välinen seksi miellettiin rikastumista edistäväksi toimenpiteeksi. Kuten aiemmassakin sukupuolikäsityksiä käsittelevässä tekstissä kirjoitin, nämä ”vaihtoehtoiset” mallit eivät välttämättä olleet erityisen tasa-arvoisia, vallankäytöstä tai kärsimyksestä vapaita, mutta ne osoittavat sen, että Räsästenkin luonnollisena esittelemä sukupuolijärjestelmä instituutioineen on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja (eurosentriseen) ideologiaan.

Kärsimystä näkemys on ehtinyt kuitenkin aiheuttaa, sillä siihen kuuluu poikkeavuuden tuomitseminen, joka saa monenlaisia olomuotoja. Erilaisiin myytteihin perustuva homofobia on johtanut vainoamiseen, väkivaltaan, kiusaamiseen ja syrjintään. Tuomitsevuus on läsnä myös Räsästen kirjassa, vaikka siitä kertovassa jutussa puhutaankin kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka ”mukaan jokainen ihminen on seksuaaliseseta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas”. ”Räsästen mukaan kaikki tavat ’toteuttaa seksuaalisuutta’ eivät ole ’moraalisesti samanarvoisia'”, siinä kuitenkin kirjoitetaan.

Vaikka he siis väkivallan varmasti tuomitsevatkin, Räsästen sanomiset ovat lopulta osa sitä samaa ilmiötä, jonka äärimmäisintä muotoa edustavat homofobiset teot, joiden uhrina Diego Vieira Machado kuoli.

***
Portugalinkielisen uutisen Machadon kuolemasta voi lukea Globo-lehden sivuilla.
Käännökset englanninkielisestä raportista ovat omiani.

Viesti Brasiliasta

En ole vielä Brasiliassa käynyt, mutta Brasiliasta on kuitenkin vaivihkaa tullut palanen elämääni. Ensimmäiset ystävät Portugalissa olivat brasilialaisia. Myöhemmin tohtorintutkinnon kurssikaverit olivat melkein kaikki brasilialaisia. Väikkäreitä tehtiin muun muassa Maattomien liikkeestä, afrobrasilialaisista uskonnoista ja Brasilian alkuperäiskansojen asemasta. Opin heiltä varmasti yhtä paljon kuin proffiltani.

Ja sitten on vielä bahialainen Leandro, historioitsija ja aktivisti, johon tutustuin yhdessä konferenssissa ja joka myöhemmin opiskeli jonkin aikaa Lissabonissa. Leandro on parhaita tyyppejä, joita maailmassa on tullut vastaan. Ikävä on aina kova, eikä se yhtään helpottanut hänen eilisen postauksensa myötä. Se viittaa poliittisiin käänteisiin. Työväenpuolueen Dilma Rousseff sysättiin eilen monimutkaisten käänteiden jälkeensyrjään ja valtaan astui varapresidentti, keskusta-oikeistolainen Michel Temer.*

Kysyin, saisinko kääntää Leandron tekstin, sillä se summaa Brasilian tapahtumien ulottuvuuksia tavalla, johon lehtiuutiset (tai oma bloggaukseni) eivät pystyisi. Kääntäminen ei ollut ihan helppoa, joten kömpelyydet ovat minun. Tekstiä on paikoin hiukan lyhennelty. Jos portugali luonnistuu, käy lukemassa alkuperäinen teksti.

Meidän historiamme muodostuu taistelusta ja jokapäiväisestä vastarinnasta niitä kohtaan, jotka meitä tappavat ja orjuuttavat, jotka tekevät meistä näkymättömiä, haukkuvat meitä ja kohdistavat meihin iskuja joka puolelta.

Onko tilanteemme joskus ollut erilainen tämän maan historiassa? Maan, jonka perustamismyyttiä jo leimasi väkivalta, joka tähän päivään asti pitää meidät niiden maailman maiden kärkipäässä, joissa eniten tapetaan, murhataan ja kohdellaan väkivalloin mustia nuoria, alkuperäiskansojen edustajia, transsukupuolisia, maanviljelijöitä, työläisiä, homoja ja naisia? Mitä uutta on eliitin järjestemässä vallankaappauksessa ja meidän jatkuvassa tarpeessa taistella?

Olen pyykkärin poika ja D. Maria Lúcia Mirandan, mustan naisen, lapsenlapsi. Hän sai 25 lasta, joista 13 kuoli. Niistä 12 lapsesta jotka selvisivät, hän pystyi kasvattamaan itse kolme. Hän ”antoi” muut lapset pois. Äitini oli hänen lapsistaan nuorin. Isoäitini synnytti yhden lapsistaan yksin pimeässä, ilman apua, heittäen istukan nälkäisille kissoille peläten, että pyörtyisi ja kissat söisivät hänen lapsensa. Miten paljon kuva kertookaan maan historiasta…

Kasvoin ruokaa ja sokeriruokoviinaa myyden torilla Bahian osavaltiossa. Näin, miten kanssani kasvaneet tytöt ja pojat kuolivat, ajautuivat prostituoiduiksi tai käyttämään huumeita, kaikessa hiljaisuudessa. Näin 62 miehen ja pojan katovan todennäköisesti paikallisen eliitin rahoittaman palkkamurhaajaryhmän työn tuloksena. Poikkeustila, josta nyt puhutaan paljon, on ollut monien todellisuus jo kauan.

Jaan Wlamyra Albuquerquen sanat:
”Anna olla.
Huomenna on 13. toukokuuta.** Ennen orjien vapauttamista maatilojen omistajat, poliitikot ja lainoppineet kiirehtivät takaamaan etuoikeutensa. He tyhjensivät heikon valtion kassat ja kahlitsivat vapautettuja orjia näyttääkseen, että valtasuhteet olivat ennallaan. Sille, joka on köyhä, musta ja nainen taisteleminen on olemassaolon ehto, se on arkea. Brasilian eliitti ei ikinä ole ymmärtänyt tätä. He näkevät vain itsensä. Se on heidän virheensä. Me jatkamme aina vastarintaa.
Anna olla. Historia jatkuu takaiskuineen. Mutta ne, jotka taistelevat, ovat aina olemassa.”

Isoäitini rakensi kotinsa omin käsin, työskenteli pyykkärinä ja kasvatti tädeistäni vahvoja ja oman arvonsa tuntevia. Hän kuoli mielenterveytensä menettäneenä, heräten välillä etsimään lapsiaan vaatekaapista ja komeroista, heidän peräänsä huutaen. Hänen tyttärenpoikansa, historian professori, on elossa ja vahva. He eivät lakkaa voittamasta. Me emme lakkaa taistelemasta.

*Jos on tuntunut oudolta, että taloussotkuista syytettyä Dilma Rousseffia ja hänen edeltäjäänsä Lulaa on puolustetaan, sen voi ymmärtää huolena demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Työväenpuolue PT sai 13 vuoden aikana kaikesta huolimatta aikaan merkittäviä sosiaalisia uudistuksia, kuten Bolsa Famílian, joka takaa rahallisen tuen köyhille perheille. Uudistusta pidetään onnistuneena ja sen turvin 20 miljoonaa ihmistä on noussut köyhyydestä. Vuonna 2012 puolestaan päätettiin, että julkisten yliopistojen tulee varata puolet paikoistaan köyhille opiskelijoille, jonka myötä esimerkiksi mustien opiskelijoiden määrä on saatu nousuun. Aiemmin niihin pääsi lähinnä yksityiskouluissa opiskelleita keski- ja yläluokkaisia opiskelijoita.

Huoli oli aiheellinen. Kaikki uudet ministerit ovat valkoisia miehiä. Viime vuonna perustettu tasa-arvo- ja ihmisoikeusministeriö, Ministério das Mulheres, Igualdade Racial, Juventude e Direitos Humanos, lakkautettiin. Sen oli muun muassa määrä ajaa nuorten, lasten ja vanhusten oikeuksia, vammaisten oikeuksia ja edistää naisten ja mustien asemaa. Temer, johon kohdistuvia korruptiosyytöksiä tutkitaan, on puhunut terveydenhuoltoon, koulutukseen ja sosiaalietuuksiin kohdistuvista leikkauksista.

** 13. toukokuuta vuonna 1888 Brasiliassa päätettiin orjuus.

Olen sivunnut Brasilian transnaisten asemaa aiemmassa bloggauksessa ”Feminismi ja dekolonisaatio kulkevat käsi kädessä”.

Pojista machoiksi – Stephen Kelman: Pigeon English

11-vuotiaan Ghanasta Englantiin saapuneen Harrin näkökulmasta kerrottu romaani Pigeon English kuvailee council estate -kerrostalolähiöitten elämää.  Se on Stephen Kelmanin vuonna 2011 ilmestynyt esikoisromaani, joka oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Tarina alkaa puukotuksella: Harrin tuntema vanhempi poika kuolee pikaruokapaikan edessä, eikä poliisi saa selville kuka pojan tappoi. Harri ja hänen ystävänsä Dean alkavat selvittää murhaa. Selvittäminen on lasten salapoliisileikkiä, mutta samalla he saavat selville liikaa niin ystävistään, kuolemasta kuin väkivallastakin.

Harrin näkökulma tapahtumiin on kiehtova, sillä hän näkee tapahtumat toisaalta realisesti, mutta toisaalta osana supervoimista, taioista ja hengistä koostuvaa maailmaa. Länsimaiset supersankarit ja ghanalaiset henget mahtuvat samaan kirjaan yhdessä arkisempien taikojen ja kirousten kanssa: ”One rule is, if you and your friend say the same thing at the same time you have to say jinx or you’ll be cursed. If you don’t say jinx you’ll shit yourself for one day after” (s. 63). Pojat myös päättävät, että he ovat kesälomaan asti astumatta kiveyksen ja lattialaattojen saumakohtiin, sillä se takaa aurinkoisen kesän. Yksi heistä kyllästyy, mikä tietysti enteilee pahaa. Veitset ja vesipyssyt kiinnostavat, isompien tappeluita seurataan sivusta ja samalla kerätään sormenjälkiä teipinpätkillä. Välillä Harri analysoi syvällisesti Haribon karkkeja, välillä kuolemaa.

Vaikka kuolemasta aloitetaan ja siihen lopetetaan, kirja ei onneksi ole liian dramaattinen, mikä johtuu paljolti kertojasta. Harrin kerrontaa on helppo lukea. Kieli on yksinkertaista ja samat, ghanalaisen englannin ilmaisut (”hutious” tarkoittaa pelottavaa, ”asweh” tarkoittaa ”I swear”) toistuvat:

I always look up at the sky when it’s raining. It feels brutal. It’s a bit hutious because the rain’s so big and fast and you think it will go in your eye. But you have to keep your eyes open or you won’t get the feeling. I try to follow one raindrop all the way down from the cloud to the ground. Asweh, it’s impossible.
(s. 40)

Kirjan nimi, Pigeon English, viitannee osittain Harrin englantiin pidgin-kielenä. Se ei oikein toimi, sillä Harrin englanti ei ole pidginiä, vaan nuoren kahta erilaista englantia oppineen kieltä jossa on myös paljon brittislangia. Mieluummin tulkitsisin sen viittaamassa Harrin kykyyn keskustella pulun kanssa. Pulu on jonkinlainen suojeleva hahmo, joka seuraa Harrin vaiheita. Hienostunut englanti ja ylevät ajatukset pulun hahmoon yhdistettynä ontuu hiukan, etenkin kun Harri toivoo pulun puuttuvan peliin useimmiten kakkaamalla pahojen tyyppien päälle. En ensin tajunnut, että kursivoiduissa kohdissa äänessä oli lintu:

I watched the sun come up and saw the boy off to school, I start every day with the taste of his dreams in my mouth. The taste of all your dreams. You look so blameless from up here, so busy. The way you flock around an object of curiosity, or take flight from an intrusion, we’re more alike than you give us credit for. But not too alike.
(s. 26)

Pulu-viittauksen voi myös ajatella vertauskuvallisesti, sillä sekin kuvailee omaa elämäänsä yhteisössään, toivoen rauhaa ja kärsien tappeluista.

Harrin kielessä ja etenkin dialogissa toistuu jatkuvasti asioitten luokitteleminen ”homoksi” tai ”ei-homoksi”:

It’s proper windy at the bottom like a whirlpool. If you stand at the bottom where the tower meets the ground and put your arms out, you can pretend like you’re a bird. You can feel the wind try to pick you up, it’s nearly like flying.
Me: ’Hold your arms out wider!’
Jordan: ’They’re as wide as I can get ’em! This is so gay, I’m not doing it no more!’
Me: ’It’s not gay, it’s brilliant!’
[…]
In England there’s hell of different words for everything. It’s for if you forget one, there’s always another one left over. It’s very helpful. Gay and dumb and lame mean all the same.
(s. 5-6)

Kukaan ei halua olla ”batty boy”. Hyväksyttävät leikit ovat sellaisia, mitä pojilta perinteisesti odotetaan: aseita, fyysisiä taitoja mittaavia kilpailuja ja tappeluita. Muulle ei ole sijaa. Romaanin tytöt ovat joko kauniita ja etäisiä, kuten Harrin tyttöystävä Poppy, tai rääväsuisia ja huonomaineisia, kuten Harrin siskon ystävä Miquita. Sukupuoliroolit ovat selkeitä, eikä niistä ole poikkeamista. ”Pojista machoiksi tai ruumiiksi” olisi myös käynyt otsikoksi.

Romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin: vuonna 2000 11-vuotiasta nigerialaissyntyistä Damilola Tayloria puukotettiin Etelä-Lontoossa ja hän kuoli verenvuotoon ennen kuin hänet löydettiin rappukäytävästä. Poliisi ei huomioinut tutkimuksissaan sitä, että hänet oli leimattu homoksi, vaikka pojan äiti kertoi, että häntä oli kiusattu juuri siksi. Äidin mukaan poika itse ei edes tiennyt mitä sana tarkoittaa.

Toivottavasti Pigeon English käännetään suomeksi.

Stephen Kelman: Pigeon English (2011)
Bloomsbury, 2011