Kyytiä eurosentriselle opetukselle

”Niin ja koulujen eurosentrinen historianopetus saattaa johtua siitä että olemme Euroopassa, emme Zimbabwessa. Olisi aika hedelmätöntä suomalaisena opiskella talvisodan historiaa Norsunluurannikon näkökulmasta”, kommentoitiin edellistä bloggausta.*

Viittasin kirjoituksessa rakenteisiin, jotka osaltaan pitävät median ja yliopiston enemmistön käsissä, ja puheeksi tuli eurosentrinen opetus. Peruskoulun ja lukion kannalta se ei Suomessa tietenkään tarkoita eurosentrismin korvaamista afrosentrismillä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerrotaan historiasta laajemmasta näkökulmasta ja vaihtelevista näkökulmista – eikä vain eurooppalaisten miesten näkökulmasta. Olennaista on huomioida oppimateriaaleissa sekin, että niitä eivät Suomessa lue ainoastaan niin sanotut kantasuomalaiset.

Yliopistonkin dekolonisaatiosta on ollut puhetta myös Euroopassa. Rhodes Must Fall in Oxford -kampanja ajaa kolonialismiin viittaavien symboleiden poistamista Oxfordin yliopiston kampukselta ja haluaa kiinnittää huomiota yliopistolla tapahtuvaan syrjintään ja rasismiin. Lisäksi se haastaa oppimateriaalivalinnat ja kurssien sisällöt väittäen, että ne ovat liian eurosentrisiä ja jättävät huomiotta esimerkiksi naisten ja muiden kuin länsimaisten tutkijoiden tekemän työn.

Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.
Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kyseessä ei ole se, että ainoastaan länsimaiset miehet olisivat tutkineet ympäröivää maailmaa ja tuottaneet tietoa. Länsimaisen kaanonin ulkopuolella on tuotettu tietoa, myös Euroopassa, mutta se on jäänyt marginaaliin. Suomessa tätä voi pohtia esimerkiksi suhteessa saamelaisiin. Osa tiedosta taas on hävinnyt kokonaan, osittain entisten siirtomaiden kielten ja suullisen perinteen hiipumisen myötä. Ajatusmalleja on myös esimerkiksi antropologien ja lähetyssaarnaajien toimesta selitetty länsimaisesta näkökulmasta käsin, länsimaisin käsittein ja kielin, mistä on seurannut väärinkäsityksiä.

Prosessi liittyy siihen, minkälaista, missä ja miten tuotettua tietoa pidettiin ja pidetään universaalina, objektiivisena ja uskottavana. Kyseessä on yksi kolonialismin ja eurosentrismin vaikeimmin purettavista seurauksista, sillä se vaatii näkymättömäksi tehdyn tekemistä näkyväksi. Eurosentrisyys ja koloniaalisuus eli siirtomaavallan jatkumot vaikuttavat moniin oppiaineisiin, ja esimerkiksi taloustieteiden ja filosofian dekolonisaatiota on pohdittu. Ne vaikuttavat myös näkemyksiin yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Eurosentrinen maailmankuva on lähtökohdiltaan patriarkaalinen, joten dekolonisaatioon liittyy myös tämän luonnollisena näyttäytyvän ulottuvuuden purkaminen.

Yliopiston dekolonisaatio ei siis pyri hylkäämään länsimaisen kaanonin puitteissa tuotettua tietoa, vaan horjuttamaan sen oletettua universaaliutta ja korjaamaan eurosentrismin aiheuttamia vääristymiä. Se myös nostaa universaaleina ja luonnollisina näyttäytyvien käsitysten rinnalle vaihtoehtoisia malleja. Näin on pyritty purkamaan – dekolonisoimaan – esimerkiksi tiukassa istuvaa binääristä sukupuolikäsitystä.

Opiskelin tohtoriksi laitoksessa, jossa eurosentrismiä pyrittiin aktiivisesti purkamaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että seminaareissa tutkittiin jälki- ja dekoloniaalisen teorian lisäksi vapaustaistelijoiden, afrikkalaisten filosofien ja eteläamerikkalaisten feministien tekstejä. Myös tiedon tuottamisen tavat kyseenalaistettiin siinä mielessä, että ohjelmassa ei ollut ainoastaan perinteistä akateemisesti tuotettua tietoa. Meillä luetettiin esimerkiksi eteläafrikkalaisten ja brasilialaisten aktivistien haastatteluja. Ohjelma oli monitieteellinen, mikä myös vahvisti dialogia. Kirjoitin laitoksen johtajan Boaventura de Sousa Santosin Alice-projektista Voimaan pari vuotta sitten.

Yliopiston dekolonisaatio siis voi merkitä paitsi kurssimateriaalien monipuolistamista, myös itse validin tiedon käsitteen kriittistä pohtimista. Tärkeää on myös tutkia mekanismeja, jotka pitävät osan tiedosta marginaalissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.

When they speak, it is universal;
when we speak, it is specific.

When they speak, it is objective;
when we speak, it is subjective.

When they speak, it is neutral;
when we speak, it is personal.

When they speak, it is rational;
when we speak, it is emotional.

When they speak, it is impartial;
when we speak, it is partial.

They have facts, we have opinions.

They have knowledges, we have experiences.

We are not dealing here with a ‘peaceful coexistence of words,’ but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak, and What We Can Speak About.

Teksti on katkelma Grada Kilomban Decolonizing Knowledge -projektista. Siihen kuuluva videoinstallaatio on esillä perjantaina avattavassa Rauma Biennale Balticumissa Rauman taidemuseossa.

*Itse kommentti jäi julkaisematta, kun se ei pysynyt asiallisena.

Käänteistä rasismia ei ole

Joskus päätyy joukkoon, jossa on vain valkoisia, ja joku ottaa puheeksi rasismin. Vaikka kyseessä olisivat toisilleen tuntemattomat ihmiset, oletus on usein se, että kaikki kokevat jonkinlaista ihonväriin perustuvaa yhteenkuuluvuutta, jonka turvin voi puhua ”niistä toisista”.

Yksi näissä keskusteluissa toistuva piirre on se, että niissä päädytään usein nopeasti puhumaan rasismin sijaan käänteisestä rasismista. Siis siitä, miten mustat olisivat rasisteja valkoisia kohtaan (ja niinkin ajatellaan, että esimerkiksi entisten Portugalin siirtomaiden itsenäistymistä seuranneet sisällissodat olisivat jonkinlaisen afrikkalaisten toisiinsa kohdistaman rasismin ilmentymiä). Tätä tapahtuu Portugalissa myös joka ikinen kerta, kun rasismista uutisoidaan.

"Ulos seksistit ja rasistit", lukee lissabonilaisessa seinässä.
”Ulos seksistit ja rasistit”, lukee lissabonilaisessa seinässä.

Tämä on myös se rasismiin liittyvä aihe, josta olen eniten keskustellut toisten valkoisten kanssa – taksikuskeista työkavereihin. Aina käänteisen rasismin nostaminen keskusteluun ei ole pahansuopaa, vaan kertoo rasismiin liittyvistä väärinymmärryksistä. Mikä syy sitten onkaan, käänteisestä rasismista vääntäminen vie huomion pois todellisesta rasismista ja vaikeuttaa siitä keskustelua. Se myös siirtää katseen valkoisiin uhreina.

Pinnallista rasismikeskustelua pitää yllä esimerkiksi se, että rasismiksi mielletään ensisijaisesti rasistinen huutelu tai muu näkyvä, helposti havaittava rasismin ilmentyvä. Niihin myös esimerkiksi (sosiaalinen) media tarttuu. Ne kuitenkin ovat vain yksi rasismin ulottuvuus.

Vaikka todellisuudessa rasistinen huutelu tai väkivalta ovat niitä hetkiä, joina yhteiskunnan rakenteisiin ja eurosentriseen maailmankatsomukseen piintynyt rasismi ryöpsähtää esiin näkyvässä muodossa, meille ne saattavat näyttäytyä järkyttävinä ja yllättävinä tekona, joiden kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Meidän on valkoisina vaikea hahmottaa rakenteellista rasismia ja eurosentrisen maailmankuvan vaikutuksia.

Siitä on lyhyt matka ajatukseen, että myös valkoisiin voisi kohdistua rasismia ja että rodullistetut voisivat sitä meihin kohdistaa. Silloin ohitetaan rasismin historia ja siihen liittyvät valtarakenteet. Kuten Steve Biko kirjoitti: ”Ne, jotka tietävät, määrittelevät rasismin yhden ryhmän toiseen ryhmään kohdistuvana alistamisena tai alistetun aseman ylläpitämisenä. Toisin sanoen, rasisti ei voi olla, jollei omaa valtaa alistaa”. Vaikka valkoisiin voidaankin suhtautua negatiivisesti, se ei poista valkoisten valta-asemaa tai horjuta eurosentrismiä.

Sama asetelma muuten pätee esimerkiksi kulttuuriseen appropriaatioon, vaikka onkin näköjään kovin houkuttelevaa yrittää viedä keskustelua pois itse asiasta vaikka huomauttamalla, miten omimisen kohteet käyttävät länsimaisia vaatteita. Kulttuurisesta omimisesta ei kuitenkaan voi puhua valtasuhteita ja historiaa huomioimatta. Entä ne miehet, jotka feminismistä ahdistuneina väittävät, että oikeasti naiset sortavat heitä? Tai ne, jotka näkevät pyrkimykset hälventää homofobiaa heteroihin kohdistuvana sortona? Niinpä: käänteinen sorto ei ole mahdollista.

***
Tämäkin teksti liippaa Veikka Lahtisen On aika keskustella valkoisuudesta” -bloggauksessa esittämää haastetta. Siihen vastasi myös bloggaus ”Miksi valkoinen antirasismi menee pieleen?

Lisää aiheen käsittelyä: Käänteisen rasismin olemattomuudesta, osa 2.

Vanhempia syytetään, vaikka kritisoida pitäisi syrjivää koululaitosta

Yhdessä kohtauksessa suurin piirtein 14-vuotias poika polttaa pilveä isompien kanssa, toisessa hän ajaa autolla jossain Lissabonin laitamilla. Kohtaukset olivat Outros Bairros -dokkarin hätkähdyttävimmät – muuten 90-luvun lopulla kuvatussa dokkarissa tuntuivat toistuvan Cova da Mourastakin tutut kuviot. Dokumentti kertoo nyt jo puretusta siirtolaisten rakentamasta lähiöstä ja seuraa sen asukkaita.

Mietittiin toisen, samanlaisessa naapurustossa kasvaneen katsojan kanssa, että mistä muutos johtuu. Nykyään lapset eivät käyttäydy kuin 80- ja 90-luvulla, jolloin kuulemma oli ihan yleistä, että hiukan yli 10-vuotiaatkin polttivat ja kulkivat isompien perässä pahoilla teillä. Vastaus oli lopulta yksiselitteinen: lapset eivät enää ole omissa oloissaan.

Entisistä Portugalin siirtomaista tulleet siirtolaiset alkoivat rakentaa kotejaan Lissabonin laitamille 70-luvun lopulla. Tuolloin ja 80-luvulla töistä ei ollut pulaa, sillä rakennustyömailla riitti töitä kaikille. Suuri osa naisista työskenteli siivoojina. Viikonloppuisin rakennettiin omia taloja. Rahat menivät rakennustöihin, sitä lähetettiin kotimaahan ja tänne myöhemmin tulleita tuettiin alkuun myös. Perheet olivat usein suuria, ja vanhemmat sisarukset hoitivat nuorempia maksullisen päiväkodin sijaan. Kun koulu alkoi, ei maksulliseen iltapäiväkerhoon ollut varaa kaikilla vanhemmilla.

Nyt 36-vuotias kaveri kertoo kokanneensa itselleen 10-vuotiaana koulun jälkeen riisiä tonnikalan ja sipulin kanssa. Hän myös muistelee, että vanhemmat eivät komentaneet lukemaan läksyjä. Monien vanhemmat eivät olleet juuri opiskelleet, eivätkä kaikki edes ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Vanhemmat eivät juuri olleet läsnä, kasvimaalla tosin tehtiin isän ja sisarusten kanssa hommia.

Pikagallup taas paljastaa, että suurin osa ikäisistäni on jäänyt jossain vaiheessa luokalle. Voimankäyttökin oli kouluissa yleistä. Opettaja löi rangaistukseksi isolla viivottimella kämmenelle, ja jos käden veti kriittisellä hetkellä pois, sai aina yhden lyönnin lisää. Mustat lapset kokivat, että heitä ei kohdeltu samanarvoisina kuin valkoisia lapsia.

Nykyään lapset eivät enää vietä päiviään keskenään, vaan hoitopaikassa aikuisten valvonnassa. Cova da Mourassa on lastentarhan lisäksi useita valvottuja kotihoitopaikkoja, joissa koulutetut lastenhoitajat huolehtivat lapsista. Aikataulut on järjestetty niin, että lapset voi jättää hoitoon jo kuudelta aamulla.

Koulun suhteen asiat eivät ole kovin kummoisella tolalla vieläkään. Arjesta selviämiseen keskittyvät vanhemmat eivät välttämättä ole parhaita tukijoita, ja siinä mielessä lapset ovat jo lähtökohtaisesti eriarvoisessa asemassa. Mutta pahin ongelma on itse koulu. Täällä lukuvuoden päätyttyä lapsilta kysytään edelleen, pääsivätkö he seuraavalle luokalle.

Portugalin koululaitos ei ole erityisen maineikas muutenkaan, mutta Cova da Mouran lapset ovat jääneet pahasti heitteille. Esimerkiksi sitä ei oteta huomioon, että lasten äidinkieli on usein kreoli. Koska Kap Verden kreolissa on paljon samanlaisia piirteitä kuin portugalissa, kielet menevät helposti sekaisin jos opettajilla ei ole valmiuksia tukea oppimisprosessia. Ja hekin työskentelevät vaikeissa oloissa, opettajat ovat lakkoilleet jatkuvasti vuosikausien ajan olosuhteitaan kohentaakseen.

Opetusmateriaalitkin tukevat epätasa-arvoa ja valkoista etuoikeutta ekalta luokalta asti. Löytöretkiä käsitellään ainoastaan portugalilaisten näkökulmasta, glorifioiden. Koulumateriaalit ovat eurosentrisiä ja niiden hahmot pääsääntöisesti valkoisia, joten suuri osa lapsista ei hahmoihin samaistu. Muutama viikko sitten lehdessä kirjoitettiin rasistisia letkauksia sisältävästä lukemaan opetteleville lapsille tarkoitetusta lorusta.

Syrjintä ei ulotu ainoastaan mustiin lapsiin. Virallisissa koulumateriaaleissa on myös romaneihin liittyviä stereotypioita ylläpitäviä kohtia. Koulun dekolonisaatiolla olisi kiire. Mutta siitä huolimatta syytetään koulussa huonosti pärjäävien lasten vanhempia: se on helpompaa kuin koko järjestelmän kriittinen tarkastelu. Ja kun lapset kasvavat nuoriksi, ongelmista aletaan syyttää heitä.

***
Vasco Pimentelin, Inês Gonçalvesin ja Kiluanje Liberadaden ohjaaman dokkarin voi katsoa netissä. Dokumentti on tekstitetty englanniksi, joskin huonosti (se kohta, jossa käytetään sanaa rapist tarkoitetaan räppäriä…).

Slummiturismia Euroopassa*

Mustavalkoisessa valokuvassa valkoinen rouva ojentaa ruokaa aidan takana kävelevälle tummaihoiselle lapselle. Facebookissa levinneen kuvan tekstissä kerrotaan ”ihmistarhoista” ja Ngungunhanesta, mosambikilaisesta päälliköstä, jonka portugalilaiset ottivat kiinni ja toivat Lissaboniin vaimoineen ja lapsineen 1800-luvun lopulla. Ngungunhanea ja hänen perhettään esiteltiin kaupungilla uteliaalle kansalle. Kuvatekstin mukaan sama asetelma on olemassa edelleen. Afrikkalaisiin naapurustoihin järjestetään turistikierroksia, joilla ”sivistyneet” ilmestyvät vierailemaan ”villien” luona kuin eläintarhaan.

Näitä kierroksia järjestetään Cova da Mourassa. Niitä markkinoidaan nimellä ”Afrikka näin lähellä!” (África aqui tão perto!). Ohjelmassa luvataan tutustumista afrikkalaiseen musiikkiin, ruokaan ja afrikkalaisiin kampauksiin sekä käsitöihin. Kotiovelta saattaa siis löytää ryhmän turisteja afrikkalaista kulttuuria havainnoimassa.

Turistit kuljeskelevat lähiössä paikallisen oppaan johdolla, ihastelevat söpöjä pikkulapsia ja hymyilevät seiniin nojaileville tuimille teineille vaivaantuneen oloisina. Sitten syödään catchupaa ja kuunnellaan tai ehkä tanssitaankin funanáa. Kierrokseen voi myös sisällyttää hiusten letittämisen. Lopuksi poseerataan graffitien edessä.

Innoitus kierroksille löytyi Brasilian favela- ja Etelä-Afrikan township-turismista, niitä ideoinut Heidir Correia kertoo. Slummiturismia on kritisoitu kovin sanoin, sillä se ei välttämättä auta turismin kohteita mitenkään, vaan tekee köyhyydestä nähtävyyden ja tyydyttää vain länsimaisten turistien tirkistelynhalua. Portugalissakin monet varmasti haluavat omin silmin nähdä pahamaineisen lähiön, josta ovat lukeneet lehdistä. Harva kuitenkaan uskaltautuu sinne omin päin.

Muistin valokuvan kun etsin Lissabonista kertovia dokumentteja ja vastaan tuli Nôs Terra -dokumenttielokuva. Sekin käsittelee niitä Lissabonin lähiöitä, joissa suurin osa asukkaista on kapverdeläistaustaisia. Näitä on tehty hämmentävän paljon viime vuosina.

Dokumenttielokuvassa muun muassa keskustellaan kauan siitä, ovatko Portugalissa syntyneet tummaihoiset nuoret portugalilaisia vai eivät. Se tuntuu olevan dokumenttielokuvien tekijöiden suosikkiaihe. Nuoret pyörittelevät aihetta kohteliaasti, joku huomauttaa rasismista, toinen muistuttaa, ettei ole ikinä vanhempiensa kotimaassa käynytkään. Mutta mistä haastatellut puhuisivat, jos he saisivat itse valita heille tärkeät aiheet? Ja miksi näitä dokumentteja on tehty niin paljon?

Ei siinä mitään, että erilaisuus kiinnostaa. Toisaalta Euroopassa on pitkä perinne eurooppalaisuuden hahmottamisesta toiseuden ja erilaisuuden kautta. Afrikka on usein saanut äärimmäisen eron havainnollistamisen tehtävän: se on edustanut kaikkea sitä, mitä Eurooppa ei ole.

Ja nyt lentolipun sijaan tarvitsee maksaa vain junalippu tai taksimatka, ja ollaan ”Afrikassa”. Siinä missä dokumenttielokuvissa asukkaat saavat ainakin puheenvuoron, turistikierroksilla heistä tulee lähinnä katseiden kohde. Keskittymällä ”afrikkalaisuuteen” musiikin ja käsitöiden kautta vältetään hankalat kysymykset, kuten ne joita Plataforma Gueton järjestämässä tapahtumassa pohdittiin. Tullaanko Cova da Mouraan hyväntahtoisesti luomaan uudenlaisia, mutta vanhoihin asetelmiin perustuvia suhteita?

Helppohan tästä olisi hermostua. Mutta kun tilanne on hankalampi. Kierroksia järjestää Cova da Mourassa toimiva yhdistys, joka on esimerkiksi perustanut sinne lastentarhan ja kirjaston, järjestää koulutuksia ja työllistääkin joitain nuoria. Kierrosten idea on kyseenalaistaa median luoma kuva naapurustosta ja osoittaa, että siellä asuu tavallista väkeä ja siellä voi kävellä pelkäämättä. Kierros maksaa muutaman euron tai reilun kympin, jos siihen sisältyy lounas tai hiusten letitys. Enemmistö kierroksista järjestetään erilaisille yhdistyksille ja oppilaitoksille.

Vuonna 2003 aloitettujen kierrosten tarkoituksena on myös saada väki arvostamaan Cova da Mouran kulttuurista pääomaa. Sille on entistä painavampi syy: lähiön kunnostamiseen ja sen talojen omistamiseen liittyvien epäselvyyksien ratkomiseen tarkoitetut varat ja projekti peruttiin vuonna 2012. Naapurusto on siis edelleen laiton siinä mielessä, että talojen rakentajilla ei ole virallisia dokumentteja, joilla osoittaa, että talot ja maa ovat heidän.

Olen miettinyt pääni puhki, millä turistikierrokset voisi korvata ja miten ihmiset voisivat tutustua naapurustoon vähemmän ongelmallisella tavalla. Mutta ei kai voi odottaa, että kaikki sitoutuvat pitempiaikaisiin projekteihin tai hankkivat jostain covadamouralaisia ystäviä. Ehkä kierroksia voisi ajatella strategisena liikkeenä, joka hyödyntää eksotiikannälkää ja pahamaineisuuden herättämää kiinnostusta. Mutta toivottavasti Cova da Mouraa ei tarvitse ikuisesti esittää Afrikka-teemapuistona.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.