Ei kesää ilman löytöeläintä

Etualalla uusi, vielä nimeton tulokas.
Etualalla uusi, vielä nimeton tulokas.

Olin muutaman viikon poissa kotoa, ja sillä välin pihapiiriin oli muuttanut pieni kissanpentu. Kun emoa ei näkynyt, kesää täällä viettävät Lontoon lapset alkoivat ruokkia sitä. Kun palasin kotiin, kissa istui kukkaruukussa ja alkoi naukua ruokaa heti kun näki tytöt.

Kissa oli ehtinyt majailla pihapiirissä useamman viikon, joten tehtiin lasten kanssa suunnitelma: otetaan kissa kiinni ennen kuin se kasvaa niin isoksi, että alkaa seikkailla omin päin. Puoliso on siivonnut kauppansa edestä useamman auton alle jääneen kissanpennun. Kissa ei osaisi ehkä hankkia ruokaakaan, kun sitä oli sille pienestä asti tuotu, eikä se ole kasvanut muiden kissojen kanssa.

Pyydystäminen oli helppoa, koska kissa oli jo tottunut lapsiin. Sisällä putsattiin sen silmät ja korvat, kissa ei laittanut hanttiin vaan kehräsi. Sitten se tarkkaili tilannetta sohvan alta, nukkui ja söi.

Tämä viimeisin on nyt viides eläin, joka meillä asuu. Kaksi vuotta sitten kesällä ilmaantui koiranpentu Piki, sitten löytyi auton alla piileskelevä nuori koira Sombra. Viime kesänä löytyi kissanpentu Mini, jonka häntä oli katki luuta myöten. Lahjaksi saatu Pupu-kani kuoli, mutta joku aika sen jälkeen meille sysättiin naapurinpojalle lahjaksi annettu kani.

Lemmikkimäärä alkaa olla sellainen, että se herättää ihmettelyä. Jo kahdesta koirasta huolehtiminen vie aika paljon aikaa, ja koko katraaseen on käytetty iso osa talouden tuloista. Ja etenkin pentuina kovasti kärsineet Mini ja Sombra ovat luonteeltaan aika haastavia. Mutta kunnallisissa koira- ja kissatarhoissa löytöeläimiä lopetetaan, ja löytöeläinjärjestöissä sadat eläimet odottavat adoptiota vuosikausia, monet viettävät niissä koko elämänsä. Ja tietysti kodiksi asettuneesta eläimestä on vaikea luopuakin.

Meillä ei olisi yhtäkään lemmikkiä, jos niitä ei olisi noin vain ilmaantunut. Koirien kohdalla suora syy on ihmisten välinpitämättömyys ja etenkin Sombran kohdalla julmuus. Katukissojen holtiton määrä on myös tulosta vastuuttomuudesta. Harva leikkauttaa lemmikkejään ja niin koirat kuin kissatkin ulkoilevat omin päin. Jos saisin päättää, koko lemmikkibisnes lopetettaisiin. Siitä kärsii eläinten lisäksi myös ympäristö.

Julmuus ja välinpitämättömyys lemmikkejä kohtaan ilmentävät sitä, miten vääristynyt suhde meillä on eläimiin. Ne nähdään resursseina ja niiden arvo mitataan siinä, mitä ne tuottavat ihmisille: rahaa, hupia, ravintoa tai statusta. Eläinten hyödyntäminen on hiottu äärimmilleen, ja sen muotoja ovat esimerkiksi delfinaariot, tehotuotanto, turkistuotanto, trofeemetsästys ja pentutehtailu.

Lemmikkibisnes ja ruokatuotanto hyödyntävät kuvastoa, jossa eläimet näyttävät onnellisilta ja söpöiltä. Eläinten hyvinvointiin vetoamiseen ja niiden inhimillistämiseen tuottojen kasvattamiseksi on totuttu. Samaan aikaan eläinten kärsimykseen reagointi ja siitä seuraava toiminta leimataan kuitenkin vielä usein naiiviudeksi tai kiihkoiluksi.

Viimeisin eläintulokas asettui taloksi niin notkeasti, että kai sekin tänne jää. Olin huolissani siitä, miten varautunut, hampaitaan ja kynsiään epäröimättä käyttävä Mini suhtautuisi siihen. Ensin se murisi, mutta nyt kissat jo leikkivät keskenään ja Mini vaikuttaa muutenkin pirteämmältä. Reteä kissanpentu ei myöskään pelkää koiria eikä kania. Eikä Minin kanssa kasvanut kani sitä.

Jäähyväiset Pupulle

Olin jo kauan odottanut sopivaa merkkipäivää, jolloin kirjoittaisin Pupusta – talouden eniten matkustaneesta, kaikki meidät sosiaalisuudellaan ja rohkeudellaan yllättäneestä lemmikistä. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt tulla: Pupu kuoli viikonloppuna.

Sain kanin lahjaksi reilut viisi vuotta sitten. En olisi halunnut mitään lemmikkiä. Kuka siitä huolehtisi, kun käyn Suomessa tai muualla? En ensin halunnut edes nähdä koppiinsa piiloon mennyttä eläintä ja ajattelin, että paras olisi viedä kaveri takaisin sinne, mistä se oli hankittukin.

Hain sitten kuitenkin keittiöstä palan porkkanaa, ja kani uskaltautui ulos piilostaan sitä maistelemaan. Sydän suli pienelle pörröiselle pupulle, eikä sen palauttamisesta enää keskusteltu. Pupu muutti keittiöön ja sai kuljeskella muuallakin asunnossa. Se ei pelännyt vieraita, tykkäsi loikoilla sohvalla ja spurttailla ympäri olohuonetta. Pikkuisena se nukahteli syliinkin. Nopeasti kävi ilmi, että sen lempiruokia olivat banaani, päärynä ja auringonkukansiemenet. Aamulla se pyöri kahvinkeittäjän jaloissa innoissaan herkkujen toivossa. Paijaamista se arvosti kovasti myös ja vastalahjaksi nuolasi silittäjän kättä.

Jonkin ajan kuluttua jäimme Pupun kanssa kahden. Istuin pitkiä aikoja keittiön lattialla Pupua silitellen ja uusia kuvioita miettien. Terapiapupuksikin sitä kutsuttiin. Sitten alkoi uusi vaihe. Pakkasin kamani ja kanini, ja muutimme kimppakämppään. Pupu ei ollut muutoksesta pahoillaan, vaan tuntui tykkäävän uudesta kodistaan ja kämppiksistään. Yksi heistä, italialainen opiskelija, toi Pupulle kadulta löytämänsä pahviputken piilopaikaksi. Hän myös kehitteli Pupulle porkkanankiinnityssysteemin, jotta se pystyi nakertamaan porkkanaa ilman, että se jatkuvasti liikkui.

Pupu asui kimppakämpän keittiössä, tutki kaikki nurkat, kävi kerran katkomassa modeemin johdon ja pissaamassa reissuun lähteneen kämppiksen petiin. Se jätti hampaanjälkensä myös toisen kämppiksen uuden nahkalaukun hihnaan. Ja yhteen yliopiston kirjaston kirjaan – jota minun ei tarvinnut lopulta korvata, kun kerroin kirjastonhoitajalle miten oli käynyt.

Kaiken kaikkiaan Pupu ehti asua kuudessa eri asunnossa ja kahdessa eri maassa – se matkasi autokyydillä Lontooseen Lissabonista meidän luokse asumaan. Kosmopoliittikanin ystäväpiirikin oli kansainvälinen: sen kuulumisia kyseltiin niin Brasiliasta, Saksasta kuin Romaniastakin käsin. Lahjojakin se sai joskus ulkomailta saakka. Tapasin useampaan kertaan ihmisiä, joille minut esiteltiin Pupun omistajana. He olivat tutustuneet kaniin kimppakämpässä ennen minua.

Ihmisrakas kani rentoutui puheensorinassa ja heittäytyi usein kyljelleen, kun sen läheisyydessä juteltiin. Brasilialainen kämppis pelkäsi kanin saaneen kohtauksen, kun niin kävi ensimmäistä kertaa. Pupu myös säikäytti erään covadamouralaisen räppärin hyppäämällä lattialta yhtäkkiä suoraan sohvalle hänen syliinsä. Yksi ystävä oli kuitenkin ylitse muiden – hän hoiti Pupua kun kävin Mosambikissa ja etsimme kaniystävällistä kotia Lontoosta. Ja vastasi suuresta osasta sen elämänsä aikana saamista silityksistä ja lähetti sille Lissabonista päärynöitä Lontooseen meidän mukana!

Monet Pupun tavanneet tyypit ihmettelivät sen reippautta ja sosiaalisuutta. Sellaisia kaneista kuitenkin tulee, kun niitä ei pidetä häkissä. Ja vaikka Pupukin eli ymmärtääkseni ihan hyvän elämän, ei sekään ikinä päässyt nurmikentille loikkimaan tai seurustelemaan muiden kanien kanssa. Jos taloon joskus vielä tulee kani, se adoptoidaan. En haluaisi, että kukaan ostaisi kaneja eläinkaupoista ja siten edistäisi niitten kasvattamista lemmikkibisneksenä.

Pupu kuoli hammasoperaation jälkeen. Sen hampaita piti hioa, ja vaikka ensin nukutuksesta ja operaatiosta toipuminen käynnistyi hyvin, sen vointi kuitenkin heikkeni lääkkeistä huolimatta. Ikävä on kova!

Tuutori on aloittelevan vegaanin pelastus

Reilun 20 päivän jälkeen uskallan suositella vegaanihaastetta muillekin, jotka ovat sitä harkinneet ja joilla on aikaa miettiä ruokailuasioita tavallista enemmän. Oma haasteeni etenee edelleen melkein ongelmitta. Haastavia hetkiä on ollut kaksi. Ensimmäinen oli ihan oma moka: miksi pitäisi mennä kahvilaan nälkäisenä, kun tietää ettei sieltä saa mitään vegaanista? Toinen taas oli unohtuneen puhelimen hakeminen ystävien luota. Siellä leivottiin parhaillaan joulupipareita. Koitin keskittyä tuoksusta nauttimiseen.

Satunnaisista haasteista huolimatta vegaanihaaste on hyvä tapa päästä eroon mielikuvasta siitä, että vegaanin ruokavalio on vaikea koostaa, tai että se merkitsisi loputonta kieltäytymistä ja kärvistelyä. Vegaanisen ruokavalion noudattaminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin kuvittelin. Ja haasteen ansiosta vegaanina elelyn kokeileminen ei voisi paljon helpompaa olla.

Tuutori auttaa alkuun

Varsinaista luksusta on se, että haasteeseen tarttuja saa päivittäisten uutiskirjeiden lisäksi ihan oman tuutorin. Kuten tuutorini Maisu, jolta pyysin haastattelun blogia varten, kirjoitti: ”Nostan todella hattua tutuilleni, joista jotkut ovat olleet vegaaneja parikymmentä vuotta ja sekoitelleet 90-luvulla soijamaitoa vedestä ja soijajauhoista; silloin ei ollut vegaanihaastetta eikä kukaan tuutoroinut. Eikä muuten ollut nettiäkään. On ihan huikeaa, että haaste on keksitty ja tuotu mahdollisimman helposti lähestyttäväksi jokaisen olohuoneeseen. Tuella ja kannustuksella saadaan aikaan huikeita tuloksia!”

Itse olen tuutorin kanssa pohtinut esimerkiksi ulkona syömistä ja vegaaniuteen liittyviä muitakin sosiaalisia kuvioita. On ollut kivaa miettiä asioita sellaisen henkilön kanssa, joka taatusti ymmärtää mistä on kyse ja osaa neuvoa. Ja hyväntuulisista viesteistä on tietty tullut hyvä mieli!

Kaksi vuotta sitten vegaaniksi ryhtynyt Maisu ilmoittautui vapaaehtoiseksi tuutoriksi lyhyen harkinnan jälkeen haasteesta kuultuaan. Se on hänelle tapa auttaa muita, myös eläimiä. Maisu on itse ollut vegaani pari vuotta, mutta tie kohti vegaaniutta alkoi kahdeksan vuotta sitten. ”Olin juuri muuttanut Helsinkiin. Lähikaupan seinään oli joku liimannut Eläintehtaat.fi-tarran, jossa kuollut sika makaa liassa ja siinä on teksti ’Millä oikeudella?’. Näin sen aina kun menin kauppaan ja aloin miettiä, miten tuotantoeläimet ihan oikeasti voivat ja mitähän ne oikeastaan joutuvat kokemaan eläessään ja kuollessaan.”

Muutos eteni vaiheittain: ensin lautaselta jäivät pois nisäkkäät, sitten linnut ja lopulta maitotuotteetkin. Maisu ajattelee vegaaniutta ennen kaikkea tapana suhtautua eläimiin, mutta tiedon lisääntyessä myös ympäristösyyt ovat nousseet tärkeiksi. Kolmantena tulevat terveyssyyt.

Tuutorointia helpottaa se, että hän muistaa itsekin kauan sitten ajatelleensa, että kasvissyönti olisi vaikeaa. ”En varmasti edes tiennyt mitä vegaani tarkoittaa. Paskat nakkasin maapallon tilasta, kierrättämisestä tai tuhoisista kulutustottumuksista. Ihan yhtälailla oli laput silmillä kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Ehkä se on hyväkin. Ehkä minun on nyt helpompi eläytyä jonkun toisen ajatuksiin, kun olen itse elänyt aiemmin kovin toisenlaista elämää.”

Tuutoroinnin sisältö vaihtelee tuutoroitavan tarpeiden mukaan. Sosiaalisista tilanteista tulee puhe kuulemma usein. Samoin ravinto- ja hivenaineet puhuttavat, ja erilaiset tavat korvata tutut ruokatarpeet. Liikunnallisia henkilöitä saattaa mietityttää treenaamisen ja vegaaniruokavalion yhdistäminen.

Maisu lähtee myös mielellään kauppaan tai kahville tuutoroitaviensa kanssa. ”Tuutorointi on hurjan antoisaa! Saan tästä ihan hirveästi iloa ja olen aina mielissäni maileista ja kysymyksistä. Kuulen mielelläni aina ihmisten taustoja ja kertomuksia siitä, mikä on viitoittanut tietä vegaaniuden pariin.”

Piparitilanteenkin Maisu pelasti, kun ohimennen mainitsi vegaaniset Annas pepparkakor -piparit. Niitä saa täällä Ikeasta, ja Ikea taas on lyhyen kävelymatkan päässä kotoa!

Vegaanihaaste tammikuussa

Perinteisesti vegaanihaasteeseen on tartuttu tammikuussa, joten siihen voi vaikka alkaa jo nyt henkisesti valmistautua. Tai ihan konkreettisestikin, vaikka viettämällä vegaanista tai ainakin vegaanihkoa joulua. Facebookissa on jo tapahtuma tammikuun vegaanihaastetta varten.

Inspiraatiota vegaanirupeamaan voi käydä hakemassa tutustumalla vaikka eläinsuojelukeskus Tuulispään asukkeihin ja toimintaan, tai lukemalla vegaaniruokablogeja. Vegaaniliiton sivuilla on lista suomenkielisistä ja englanninkielisistä blogeista sekä muista sivuista ja Facebook-ryhmistä.

Oikeutta eläimille -järjestön sivuilla voi käydä lataamassa kasvissyöjän infopaketin. Sen voi myös tilata postitse kotiin. Siihen kannattaa tutustua, vaikka vegaanihaasteeseen ei olisi ryhtymässäkään!

Portugali ei helli kasvissyöjiä

Kahvilassa viereisessä pöydässä istui nuori, englantia puhuva mies, joka kysyi, olisiko mahdollista saada kasvisruokaa. Salakuuntelin keskustelua. Tarjoilija ehdotti caprese-salaattia, ja mies vastasi syöneensä sellaisia joka päivä. ”It’s a tough job being a vegetarian in Portugal”, tarjoilija toisti useaan kertaan.

Kun muutin Portugaliin vuonna 2004 ja aloitin kielikurssin Coimbran yliopistossa, en ollut kasvissyöjä. Ruokalassa oli ensimmäisenä päivänä tarjolla kala- ja lihavaihtoehto, ja valitsin kalan. Lautaselle laitettiin kokonainen kala ja läjä spagettia. Kalassa oli paljon ruotoja, enkä oikein hallinnut muutenkaan kokonaisten kalojen käsittelyä. Spagetista puuttui suola, ja se oli erittäin huolellisesti kypsennettyä.

Pian helpotuksekseni selvisi, että saman ruokalan takanurkassa oli makrobioottinen osasto. Mystiseltä kuulostava termi tarkoitti ihan vain kasvisruokaa. Myöhemmin palasin samaan ruokalaan tohtoriksi opiskellessani, ja menu oli edelleen sama: joko jonkinlaista soija-perunamuussipaistosta tai seitansuikalekastiketta. Traumoja ei yksipuolisesta menusta jäänyt, vaan olin kiitollinen keitosta, pääruoasta ja jälkiruoasta koostuvasta reilun parin euron ateriasta. Ei ruotoja, ei silmiä, ei haasteita!

Kasvisruokailun ajatellaan täällä usein olevan yksi laihdutuskuuri muiden joukossa, ja ruokalassa valintani johti useisiin laihdutuskeskusteluihin, joissa voivoteltiin esimerkiksi rakkautta paistettuun kanaan sen lihottavuuden vuoksi. Vaikka onkin kuvaavaa, että laihdutuskuuri on ainakin naisten kohdalla helpommin hyväksyttävämpi syy ”nirsoilulle” kuin halu olla syömättä lihaa muista syistä, aion käyttää sitä röyhkeästi selityksenä jos veganismin tai kasvissyönnin perustelu uuvuttaa. Kasvissyöntiä lähestytään usein myös terveellisenä valintana. Monet Lissabonin kasvisravintolat ovat terveysravintoloita, joista huonolla tuurilla saa vähäsuolaista, vähämausteista ruokaa tahmean täysjyväriisin kera. Ruokajuomaksi tarjoillaan yrttiteetä.

Kun jätin lihan lisäksi kalankin lopulta pois, ulkona syömisestä tuli astetta haastavampaa. Illanvietto aloitetaan usein tasca-ravintoloissa (niistä voi lukea lisää Tripsteriin kirjoittamastani jutusta). Niissä listalla voi olla makkaroiden ja pihvien lisäksi esimerkiksi kalan mätipusseja tai jänistä. Kasvisvaihtoehtoja ei ole. Jäljelle jää munakas, johon käytetään hurja määrä kananmunia, tai sitten pelkät lisukkeet, eli riisi, ranskalaiset ja suolainen, öljyllä ja etikalla valeltu salaatti.  Paitsi intialaiset ravintolat, myös keitot ovat kasvissyöjän pelastus: niitä saa tascoista poikkeuksetta. Ja kadulla myydään syksyllä ja talvella kastanjoita.

Muissa kuin tascoissakaan on hyvin harvoin kasvisruokaa listalla. Sellaista voi tietysti aina pyytää, jos kielimuurin yli pääsee. Yleensä jotain järjestyy. Joskus käy onni: kerran sain fadoravintolassa mahtavaa gratiinia. Huonolla tuurille lautaselle kasataan riisin vierelle vetisiä keitettyjä, suolattomia vihreitä papuja ja annoksen hinta on sama kuin liha-annoksen. Eilisessä kahvilassakin miehelle luvattiin improvisoida lämmin kasvisruoka. Edes turismin vaikutukset eivät Lissabonin kasvisruokavalikoimassa vielä näy, kuten Barcelonassa. Miksi muutoin turisteja kovasti miellyttämään pyrkivässä kaupungissa ei saada menuille edes sitä yhtä kasvisannosta? Kauden kasviksia ainakin olisi tarjolla yllin kyllin.

Kasvisruokia on taatusti syöty menneinä, niukkoina vuosina paljon, ehkä ne eivät herätä erityisen positiivisia mielikuvia. Sitä taustaa vasten on myös helppo ymmärtää, että vapaaehtoinen ruoasta kieltäytyminen ilman terveyssyitä vaikuttaa ensisilmäyksellä lähinnä hölmöltä ja ylimieliseltä. Toisaalta eläinten oikeudet ja ympäristöasiat eivät ole huolten kärkipäässä, jos elämä on vaikeaa, niin kuin täällä monilla edelleen on.

Syitä voi myös etsiä machokulttuurista. Niinkin on sanottu, että suhtautumiseen eläimiin voi vaikuttaa Raamatun tulkinta, jonka mukaan eläimillä ei ole sielua. Niin ajatteli edellinen paavikin, kun taas nykyinen pahoitti konservatiivien mielen sanomalla, että koiratkin pääsevät taivaaseen.

Täällä lihaan suhtaudutaan mutkattomammin kuin Suomessa, jossa ainakin itse lapsena karsastin kaikkea mikä syömässäni lihassa muistutti sen alkuperästä. Lihan suhteen ei nirsoilla, mikä on tietysti hyvä, jos sitä kerran syödään. Kaupasta voi esimerkiksi ostaa kanaliemen valmistukseen tarkoitetun pakkauksen kanaa, jossa mukana on myös koivet, ja siankorvia käytetään pataruokiin. Portolaisia kutsutaan suolensyöjiksi paikallisen herkun mukaan. Lihakauppojen ikkunoissa roikkuu rinnakkain kaninraatoja ja kinkkuja sorkkineen.

Jokin aika sitten ihmettelin, miksi naapurissa asuva vanhempi nainen nyhti tien varresta ruohoa muovipussiin. Puoliso sanoi, että todennäköisesti se on tarkoitettu naisen kasvattamille kaneille tai marsuille. Hetken pidin ajatusta suloisena, kunnes hän lisäsi, että niitä kasvatetaan syötäväksi. Ennen joulua Cova da Mouran edustalle parkkeeraa kauppias, joka myy eläviä vuohia. Naapurustoon viikonloppusin kurvaavalla kananmunakauppiaalla on kaupan myös eläviä kanoja.

Tehotuotannosta ei ole täällä juuri käyty keskustelua, lihan syönnin määrän kasvusta ja sen ympäristövaikutuksistakin melko vähän. Hiljattain tosin uutisoitiin, että Portugalin ruokavalio on välimeren maista (kyllä, Portugali joskus lasketaan niihin) ympäristölle tuhoisin, erityisesti kalan syönnin vuoksi. Täällä syödään paljon turskaa ja tonnikalaa.

Toisaalta muutoksiakin on ilmassa. Köyhinä aikoina täällä on käytetty tammenterhoista valmistettua jauhoa ja nykyään niitä lähinnä syötetään possuille erityisen herkullisen lihan toivossa. Tammimetsiä on korkintuottajamaassa paljon, ja ne muun muassa ylläpitävät biodiversiteettiä. Nyt terhoista kuulemma kehitellään paitsi ravintorikkaita, gluteenittomia jauhoja leivontaa varten, myös kasvispihvejä.

(Ainakin) kuukausi vegaanina

Muutama vuosi sitten Lontoossa vietin joitain jaksoja vegaanisesti syöden, mutta Portugalissa koitti paluu juustotoastien ja munakkaiden pariin. Tällä hetkellä kananmunat lähinnä yököttävät, ja olen muutenkin pyöritellyt ajatusta veganismista.

Tutkin vegaanihaastetta ja se vaikutti hyvältä tavalta ryhtyä hommaan. Minulla on nyt oma vegaanituutori! Haasteeseen osallistujat saavat myös kuukauden ajan päivittäisen uutiskirjeen, jossa on esimerkiksi reseptejä ja kaikenlaisia vinkkejä. Haastetta ylläpitävät Oikeutta eläimille -järjestö ja Vegaaniliitto.

Veganismi houkuttelee ihan niistä perinteisistä syistä: oikeudenmukaisuus, tehotuotannon (myös maitotuotteiden ja kananmunien) ongelmat ja ympäristökysymykset. Etenkin miellän sen kannanottona tehotuotantoa kohtaan, ja se kietoutuu muihinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Neljän lemmikin kanssa eläminen on myös herättänyt miettimään eläinten oikeuksia uudella tavalla.

Vegaaninen syöminen ei kyllä ratko kaikkia ruokaan liittyviä ongelmiani. Myös kasvisruoan reiluus, eettisyys ja ekologisuus kiinnostavat, ja niitä on vielä vaikempi varmistaa kuin sitä, että ruokavalioni ei tue lihan tehotuotantoa. Ei voi vain jättää pois, vaan pitäisi aktiivisesti etsiä tietoa ja selvitellä alkuperää. Edes lähiruoan tai kotimaisen suosiminen ei auta, Portugalissakin on uutisoitu orjatyövoiman käytöstä maaseudulla. Reilun kaupan kahvia täältä on vaikea löytää, luomuakaan ei lähikaupoissa ole. Parasta tietysti olisi, jos kuluttajan ei tarvitsisi näitä asioita murehtia, vaan kauppoihin päätyisi ainoastaan eettisesti tuotettua ruokaa.

Koitan ruokavaliota muuttamalla siis oikaista yhden sisäisen ristiriitani, mutta myös syödä fiksummin (mikä ei tietenkään ole välttämättä vegaanisen ruokavalion seuraus, tai vaadi sitä). Motiivien joukossa on siis ihan vain omaa hyvinvointia edistäviä seikkoja. Monet ristiriidat jäävät myös ratkomatta.

Haasteeseen valmistauduin ostamalla kaksi litraa kookosmaitoa, kikhernejauhoja, maapähkinöitä ja täydentämällä kauraryynivarastot. Käytännössä arki muuttuu sen verran, että en syö enää voita leivän päällä. Pääruoat ovat kotona tähänkin mennessä olleet usein vegaanisia, lähinnä papu- ja linssiruokia. Ensimmäiset päivät vegaanisesti syöden ovat sujuneet ilman ongelmia.

Portugalissa asuminen on haasteen näkökulmasta hyvä asia:

  • Kaupasta saa hyvin kotimaisia kasviksia ja hedelmiä, kuten appelsiineja, avokadoja ja jopa banaaneja (joskin ne kyllä tuodaan Madeiralta)
  • Kasvimaalla kasvaa kaalia talvellakin
  • Kasvissyöntiin helposti mielletään myös maitotuotteiden ja munien välttely, vaikka sanaa vegaani ei juuri kuule (täällä puhutaan makrobioottisesta ruokavaliosta, jopa yliopistojen ruokaloissa, ja käytännössä se on usein juuri vegaaniruokaa)

Ja huono asia:

  • Koska vegaaneja ei juuri ole, vegaanisia tuotteita on kaupoissa vähän (siis niitä tavallisia lukuun ottamatta)
  • Tulen vaikuttamaan kummalliselta (ratkaisu: salavegaanius?)
  • Ulkona syöminen tulee olemaan vaikeampaa kuin Lontoossa tai Helsingissä

Kirjoitan rupeamasta tänne. Tykkään järjestellä ajatuksiani kirjoittamalla ja olen aika varma että haaste herättää uusia ajatuksia. Ja ehkä joku muukin kiinnostuu haasteesta!

Vegaanihaasteesta on kirjoitettu paljon, listassa muutama kiinnostava juttu ja henkilökohtaisempia kokemuksia blogeissa:

Kissabloggaus

©Anna Pöysä

Puoliso lähti ulkoiluttamaan koiria myöhään illalla. Lenkki kesti kauan, ja lopulta hän soitti. Ääni oli niin vakava, että ajattelin ensin, että koirille olisi käynyt jotain. Sitten kuulin mau’untaa. Tyypillä oli niin paljon eläimiä käsissään, että hän ei saanut ovea auki. Reissu venyi, kun hän oli pyydystänyt arkaa, keskellä autotietä kulkenutta kissanpentua.

Sisällä kissa sähisi tarmokkaasti. Saatiin umpeen muurautunut, tulehtunut silmä putsattua ja tehtiin kissalle peti pahvilaatikkoon. Se söi kovaa kyytiä pieniä hitusia kanasta, jota kaveri oli aikaisemmin tuonut koiria varten. Sitten kissa simahti laatikkoonsa.

Seuraavana päivänä päätin kylvettää kissan, sillä se haisi. Vasta silloin huomasin, että häntä olikin luuta myöten poikki, eikä ainoastaan likainen. Vietiin kissa eläinsairaalaan ja häntä laitettiin pakettiin. Eläinlääkäri päätti yrittää saada haavan parantumaan ja häntä amputoitaisiin kun kissa olisi vanhempi. Löytöhetkellä se lienee ollut noin kuukauden vanha.

©Anna Pöysä

Meillä oli jo ennestään kaksi löytökoiraa. Keittiössä majailee lahjaksi saatu kani. Kysyin eläinlääkäriltä, että miten kannattaa toimia, jos emme voi kissaa pitää. Hän sanoi, että ei kannata ainakaan antaa sitä millekään yhdistykselle adoptoitavaksi, vaan etsiä koti omin päin. Eläinten suojeluyhdistyksen ylläpitämään sairaalaan oli tuotu samana päivänä laatikossa yhdeksän kissapentua, ja heillä oli muitakin kissoja kotia vailla.

Tuotiin kissa siis takaisin kotiin. Se lopetti nopeasti sähisemisen eikä ollut uusista kuvioista moksiskaan, vaan leikki, söi ja nukkui. Sen ainakin löytöeläimistä olen oppinut, että ne yllättävän nopeasti tottuvat uuteen ympäristöön ja ainakin päällisin puolin unohtavat hurjat kokemuksensa.

Senkin olen oppinut, että on vaikea luopua ”pelastamastaan” eläimestä. Meillä on ollut kissa nyt tasan kolme kuukautta. Emme ole ryhtyneet etsimään kissalle uutta kotia, vaikka ei meidän oikeasti kannattaisi pitää neljää lemmikkiä, enkä ikinä ollut kuvitellut päätyväni elämään näin monen eläimen kanssa. Ja eläimillekin riittäisi enemmän aikaa, jos niitä olisi vähemmän. Ei ole myöskään aivan mutkatonta pitää kolmea lihaa syövää lemmikkiä kasvissyöjätaloudessa.

©Anna Pöysä

Syitä luopumisen vaikeuteen on monia, mutta kiintymyksen lisäksi niihin kuuluu ainakin ihan vain oma mielihyvä siitä, että pystyy hoitamaan eläimen kuntoon. Jollain tasolla omahyväinen on huoli eläimen tulevaisuudestakin: kyllä kissalle varmasti löytyisi koti, jossa siitä huolehdittaisiin avain yhtä hyvin kuin meilläkin.

Lisäksi tiedot Portugalin hylättyjen eläinten määristä kannustavat pitämään löydetyt lemmikit. Público-lehden mukaan viime vuonna Portugalissa hylättiin 32 000 eläintä, eli lähes 90 eläintä päivässä. Niistä 78 % oli koiria. Kissoja varmasti hylätään myös, mutta niitä luultavasti ”pelastetaan” harvemmin. Katukissoja on paljon. Eläimiä otetaan usein spontaanisti, mutta niitä myös hylätään ilmeisen kevyin perustein. Ystävä pelasti pikkuruisen kissanpennun roskiksesta.

Jutun luvut kertovat vain kaupunkien ja kuntien vastaanottamista eläimistä. Niiden ylläpitämissä eläinsuojissa eläimiä myös lopetetaan. Lisäksi hylättyjä eläimiä on erilaisten eläinsuojeluyhdistysten hoivissa. Ne toimivat vähällä rahalla ja järjettömistä eläinmääristä huolehtien.

Tänä vuonna eläimiä on sentään hylätty vähemmän. Alkuvuodesta eläimen hylkäämisestä ja kaltoinkohtelusta tuli rangaistava teko: hylkäämisestä voi joutua vankilaan puoleksi vuodeksi, kaltoinkohtelusta kahdeksi.

 ©Anna Pöysä

Olisi hienoa, jos täälläkin eläinkaupoissa välitettäisiin adoptioeläimiä pentujen myymisen sijaan, kuten joissain yhdysvaltalaisissa kaupungeissa. Lemmikkien pitoa voisi eettisistä ja ekologisista syistä vähintäänkin rajusti rajoittaa. Joidenkin eläinten pitämisen lemmikkeinä voisi lopettaa saman tien. Viisi vuotta kanin kanssa on saanut ajattelemaan sitä, miten kohtuutonta on hankkia niitä lasten lemmikeiksi. Ja kanarianlintuja pidetään täällä pikkuisissa kopperoissa parvekkeella.

Paremmin kotieläimiksi sopivien koirien ja kissojen hankkimista voisi ainakin edeltää jonkinlainen tulevien omistajien koulutus, jotta eläimeen ei suhtauduttaisi omaisuutena, jonka on tarkoitus sulostuttaa omistajansa elämää.

Mini-kissan häntä ei parantunut ja sen pitäminen paketissa kävi hankalaksi. Eläinlääkäri päätti, että on paras leikata hännän kuollut osa pois. Amputointi sujui hyvin, eikä kissan menoa hännän pätkäisy ole haitannut. Se on pohjattoman energinen, härnää koiria aina tilaisuuden tullen ja puree kovasti. Kissan tulevaisuus on auki: emme ole varmoja, miten sen yhteiselo kanin kanssa tulee sujumaan.

Kuvat: © Anna Pöysä

Vahtikoira muovikassissa*

Herra Álvaro toi meille yhtenä kesäaamuna koiranpennun. Pitäähän talossa vahtikoira olla! Se oli hortoillut keskellä autotietä eksyneen näköisenä. Tilannetta oli analysoitu hetki bussipysäkillä olleen rouvan kanssa. Rouvalla sattui olemaan mukanaan muovipussi, joka ratkaisi pikkukoiran kuljetusongelman. Lottokuponginkin Álvaro oli koiranpennun kanssa käynyt täyttämässä ennen kuin he saapuivat tänne.

Público-lehden jutussa kerrottiin, että koiria hylättiin viime vuonna tilastojen mukaan 30 000, tuplasti enemmän kuin vuonna 2008. Taloustilanne on muuttanut monen arkea, eikä lemmikkien hoitoon aina riitä rahaa. Eläinlääkärit tosin huomauttavat jutussa, että kriisiä käytetään myös tekosyynä. Enää ei vedota yhtä usein allergioihin tai koiran aggressiivisuuteen.

Ja sitten ovat tietenkin vielä kaikki ne koirat, jotka eivät näy tilastoissa. Joko ne elävät kadulla, jäävät auton alle tai joku ottaa ne hoiviinsa. Myrkytettyjä herkkujakin jätetään kadulle aina ajoittain. Naapurin koira kuoli hotkaistuaan ilmeisesti rotanmyrkyllä höystetyn lihapalan.

Piki oli löytöhetkellä eläinlääkärin arvion mukaan pari kuukautta vanha. Voi olla, että se karkasi, tai että ensimmäinen omistaja kyllästyi teräviin hampaisiin ja muutti mielensä. Jollakin on ollut kuitenkin aikaa ja rahaa typistää koiran häntä.

Álvaro tarjoili koiralle ensihätään banaania ja kinkkua, kun se oli saanut janonsa taltutettua. Muutaman päivän se vain nukkui ja söi, tai paremminkin ahmi. Ajateltiin, että pidetään siitä huolta, kunnes se reipastuu ja mietitään tilannetta sitten. Täällä Piki on edelleen, vaikka se reipastuikin nopeasti. Terävähampainen ja nopealiikkeinen Piki on naapuruston lasten kauhu, jolla on katukoiran asenne ja loputtomasti energiaa. Onneksi se myös tykkää istuskella puistonpenkillä kaikessa rauhassa tuulia haistelemassa.

Koiran kävelyttäminen on tuonut elämään uuden ulottuvuuden. Sen lisäksi, että olen tajunnut, miten paljon kadulta löytyy koirasta kiinnostavaa suuhunpantavaa, kuten rotan pääkalloja, purkkaa, luita ja kuolleita liskoja, joutuu juttelemaan toisten koiranomistajien kanssa. Sen perusteella monet muutkin ovat löytäneet koiransa kadulta. Koiria on ihan liikaa suhteessa vastuullisten omistajien määrään. Koiria ei myöskään usein leikata, edes niitä, jotka lenkkeilevät omin päin (niitä on täällä paljon).

Eläinsuojeluyhdistysten mukaan Portugalissa lopetetaan vuosittain 100 000 eläintä. Löytöeläintalot ovat ääriään myötä täynnä, rahaa on kriisin vuoksi entistä vähemmän ja työntekijämäärät ovat ennallaan. Aikaa ja tilaa koirille on niukasti, ja ruoastakin on välillä pula.

Esimerkiksi 60 vuotta toimineessa União Zoófila -yhdistyksessä hoidetaan 800 koiraa ja kissaa. Monet odottavat adoptiota vuosikausia ja useat kuolevat ikinä kotia saamatta. Niihin ei mielellään löytökoiraa vie. Niinpä viime viikonloppuna naapurustossa etsittiin kuumeisesti kotia kiltille, ihmisrakkaalle ja huolestuneelle pikkukoiralle. Pentu oli kerran hylätty, asui väliaikaisesti kerrostalokämpässä kahden muun koiran ja kissan kanssa, ja sen jälkeen uusi omistajaperhe joutui häätöuhan alla luopumaan siitä.

Koiran kanssa kävely on myös paljastanut monenlaista kiltteyttä. Yhdellä myöhäisillan lenkillä umpihumalainen nuori mies pysähtyi paijaamaan Pikiä ja lopuksi pussasi sitä päälaelle. Piki ei edes yrittänyt purra! Ei se myöskään pure kaveria, joka antaa sille aina koirahieronnan, jossa käydään läpi jalat ja sitten kutitetaan vähän mahasta. Lihakauppias antaa niin runsaita muovikassillisia roippeita, että niitä jaetaan muillekin naapuruston koirille.

Sille kiltille koiralle löytyi sunnuntaina koti. Sen otti hoiviinsa se lempeä ja rauhallinen naapuri, jonka koira kuoli hiljattain myrkkyä syötyään. Omistaja asuu iäkkään äitinsä kanssa, joten pikkukoiran ei tarvitse olla yksin. Maanantaina se olisi viety löytöeläinkotiin.