Miksi valkoinen antirasismi menee pieleen?

Steve Biko* kertoo, miksi ja miten valkoinen antirasismi epäonnistuu. Sen lisäksi hän antaa valkoisille antirasisteille selkeän roolin ja tehtävän. Seuraa tiivistelmä ”Black Souls in White Skins?” -artikkelista:

Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat

Bikon teksti käsittelee valkoisia liberaaleja, ”sitä hyväntekijöiden joukkoa, jolla on monenlaisia nimiä liberaaleista vasemmistolaisiin”. He pitävät itseään syyttöminä rasismiin ja ajattelevat tuntevansa rasismin vääryydet aivan yhtä akuutisti kuin mustat. Siksi he myös kokevat, että heillä on paikka rasisminvastaisessa taistelussa. ”Nämä ovat ihmisiä, jotka sanovat että heillä on musta sielu valkoisen ihonsa alla.”

Valkoiset antirasistit ajattelevat tietävänsä, mikä on parhaaksi mustille. He kertovat sen myös. ”Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat”, Biko kuvaa asetelmaa. Valkoiset, tiedon ja moraalin haltijat, kokevat olevansa näin kaikista pätevimpiä määrittelemään mustan aktivismin muodon ja tahdin.

Valkoiset puhuvat myös mustien puolesta ja kertovat epäkohdista heidän puolestaan. He kuitenkin huomioivat vain ne epäkohdat, jotka eivät kyseenalaista heidän etuoikeuksiaan. ”Jos pyydät heitä kertomaan minkälaisella toiminnalla he aikovat päästä tasa-arvoon, näet kenen puolella he todella ovat”, Biko kirjoittaa.

Näennäinen mustien tukeminen vain vähentää tunnontuskaa. Valkoiset liberaalit näkevät mustien sorron ongelmana, joka täytyy ratkaista. Se näyttäytyy rumana roskana muuten kauniissa maisemassa. Sen voi kuitenkin tarvittaessa pyyhkäistä pois näkökentästä. Sorron vastustaminen ei estä etuoikeuksista nauttimista, eikä pyri todellisuudessa yhteiskunnan muuttamiseen. Valkoiset eivät halua luopua etuoikeuksistaan.

Valkoiset näkevä itsensä pelastajina

Sen sijaan, että valkoiset pyrkisivät radikaaliin rasismin poistamiseen omista valkoisista piireistään, he käyttävät aikaa todistaakseen mustille, miten liberaaleja he ovat. Sen taustalla on usko siitä, että rasismi on mustien ongelma, vaikka todellisuudessa ongelma on valkoinen rasismi, jota ylläpitävät valkoiset. ”Mitä nopeammin liberaalit tajuavat tämän, sen parempi mustille. Heidän läsnäolonsa joukossamme on uuvuttavaa ja ärsyttävää”, Biko kirjoittaa ja lisää, että se vie huomion pois olennaisista asioista.

Biko toivoo, että valkoiset jättäisivät mustat rauhaan ja olisivat huolissaan siitä, mikä todellisuudessa on pielessä – valkoisesta rasismista. Mutta jos mustat haluavat toimia yksin ja torjuvat valkoiset liberaalit, heitä syytetään rasismista. Se loukkaa valkoisia, jotka kokevat omistautuneensa mustien oikeustaistelulle, tehneensä töitä mustien eteen ja saavuttaneensa heidän luottamuksen.

Biko vielä torjuu käänteisen rasismin: ”Ne, jotka tietävät, määrittelevät rasismin yhden ryhmän toiseen ryhmään kohdistuvana alistamisena tai alistetun aseman ylläpitämisenä. Toisin sanoen, rasisti ei voi olla, jollei omaa valtaa alistaa. Mitä mustat tekevät, on vain vastaamista tilanteeseen, jossa he ovat valkoisen rasismin kohteita”.

Valkoiset eivät ymmärrä rooliaan

Bikoa ei kiinnosta integraatio, joka tarkoittaa mustien pääsyä valkoisten joukkoon heidän ehdoillaan. Se ei poista valkoisten valta-asemaa. Se kuitenkin on usein juuri valkoisen antirasismin usein ääneen lausumaton tavoite. Juuri siksi valkoiset torjuva mustien liike saa valkoiset huolestumaan.

”Liberaalien täytyy ymmärtää, että […] mustat eivät tarvitse välimiestä omassa emansipaatiotaistelussaan. Yhdenkään todellisen liberaalin ei tule pahastua mustan tietoisuuden kasvusta. Sen sijaan heidän tulisi tajuta, että heidän paikkansa taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta on valkoisten joukossa.”

Biko muistuttaa, että valkoisten täytyy ymmärtää, että he itsekään eivät ole vapaita, ja siksi teidän täytyy käydä omaa taisteluaan oman vapautensa eteen, eikä puolustaa ”heitä”, toisia. Hän osoittaa valkoisille selkeän tehtävän: heidän täytyy omistautua omiensa opettamiseen. Hän kuvailee roolia voiteluaineeksi, joka auttaa muutosta tapahtumaan ilman kirskuntaa ja kipinöitä.

*Steve Biko

Apartheidia vastaan taistellut Stephen Bantu Biko syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1946. Hän kuului ensin kaikille avoimeen opiskelijajärjestöön, mutta perusti vuonna 1968 vain mustille ja intialaistaustaisille opiskelijoille tarkoitetun järjestön. Biko kuoli 30-vuotiaana vankilassa poliisin kidutuksen seurauksena syntyneisiin vammoihin.

Apartheidia vastustaville eteläafrikkalaisille valkoisille suunnattu ”Black Souls in White Skins?” -artikkeli kuuluu I Write What I Want -kokoelmaan, joka julkaistiin vuosi Bikon kuoleman jälkeen. Teksti on kuitenkin kirjoitettu paljon aikaisemmin. Konteksti valaisee sitä, miksi siinä puhutaan vain mustista, mutta sen sisältöä voi hyvin soveltaa monenlaisiin tilanteisiin.

Teksti on myös ensimmäinen vastaus Veikka Lahtisen On aika keskustella valkoisuudesta” -bloggauksessa esittämään haasteeseen.

Käännökset ovat omiani.

Vanhempia syytetään, vaikka kritisoida pitäisi syrjivää koululaitosta

Yhdessä kohtauksessa suurin piirtein 14-vuotias poika polttaa pilveä isompien kanssa, toisessa hän ajaa autolla jossain Lissabonin laitamilla. Kohtaukset olivat Outros Bairros -dokkarin hätkähdyttävimmät – muuten 90-luvun lopulla kuvatussa dokkarissa tuntuivat toistuvan Cova da Mourastakin tutut kuviot. Dokumentti kertoo nyt jo puretusta siirtolaisten rakentamasta lähiöstä ja seuraa sen asukkaita.

Mietittiin toisen, samanlaisessa naapurustossa kasvaneen katsojan kanssa, että mistä muutos johtuu. Nykyään lapset eivät käyttäydy kuin 80- ja 90-luvulla, jolloin kuulemma oli ihan yleistä, että hiukan yli 10-vuotiaatkin polttivat ja kulkivat isompien perässä pahoilla teillä. Vastaus oli lopulta yksiselitteinen: lapset eivät enää ole omissa oloissaan.

Entisistä Portugalin siirtomaista tulleet siirtolaiset alkoivat rakentaa kotejaan Lissabonin laitamille 70-luvun lopulla. Tuolloin ja 80-luvulla töistä ei ollut pulaa, sillä rakennustyömailla riitti töitä kaikille. Suuri osa naisista työskenteli siivoojina. Viikonloppuisin rakennettiin omia taloja. Rahat menivät rakennustöihin, sitä lähetettiin kotimaahan ja tänne myöhemmin tulleita tuettiin alkuun myös. Perheet olivat usein suuria, ja vanhemmat sisarukset hoitivat nuorempia maksullisen päiväkodin sijaan. Kun koulu alkoi, ei maksulliseen iltapäiväkerhoon ollut varaa kaikilla vanhemmilla.

Nyt 36-vuotias kaveri kertoo kokanneensa itselleen 10-vuotiaana koulun jälkeen riisiä tonnikalan ja sipulin kanssa. Hän myös muistelee, että vanhemmat eivät komentaneet lukemaan läksyjä. Monien vanhemmat eivät olleet juuri opiskelleet, eivätkä kaikki edes ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Vanhemmat eivät juuri olleet läsnä, kasvimaalla tosin tehtiin isän ja sisarusten kanssa hommia.

Pikagallup taas paljastaa, että suurin osa ikäisistäni on jäänyt jossain vaiheessa luokalle. Voimankäyttökin oli kouluissa yleistä. Opettaja löi rangaistukseksi isolla viivottimella kämmenelle, ja jos käden veti kriittisellä hetkellä pois, sai aina yhden lyönnin lisää. Mustat lapset kokivat, että heitä ei kohdeltu samanarvoisina kuin valkoisia lapsia.

Nykyään lapset eivät enää vietä päiviään keskenään, vaan hoitopaikassa aikuisten valvonnassa. Cova da Mourassa on lastentarhan lisäksi useita valvottuja kotihoitopaikkoja, joissa koulutetut lastenhoitajat huolehtivat lapsista. Aikataulut on järjestetty niin, että lapset voi jättää hoitoon jo kuudelta aamulla.

Koulun suhteen asiat eivät ole kovin kummoisella tolalla vieläkään. Arjesta selviämiseen keskittyvät vanhemmat eivät välttämättä ole parhaita tukijoita, ja siinä mielessä lapset ovat jo lähtökohtaisesti eriarvoisessa asemassa. Mutta pahin ongelma on itse koulu. Täällä lukuvuoden päätyttyä lapsilta kysytään edelleen, pääsivätkö he seuraavalle luokalle.

Portugalin koululaitos ei ole erityisen maineikas muutenkaan, mutta Cova da Mouran lapset ovat jääneet pahasti heitteille. Esimerkiksi sitä ei oteta huomioon, että lasten äidinkieli on usein kreoli. Koska Kap Verden kreolissa on paljon samanlaisia piirteitä kuin portugalissa, kielet menevät helposti sekaisin jos opettajilla ei ole valmiuksia tukea oppimisprosessia. Ja hekin työskentelevät vaikeissa oloissa, opettajat ovat lakkoilleet jatkuvasti vuosikausien ajan olosuhteitaan kohentaakseen.

Opetusmateriaalitkin tukevat epätasa-arvoa ja valkoista etuoikeutta ekalta luokalta asti. Löytöretkiä käsitellään ainoastaan portugalilaisten näkökulmasta, glorifioiden. Koulumateriaalit ovat eurosentrisiä ja niiden hahmot pääsääntöisesti valkoisia, joten suuri osa lapsista ei hahmoihin samaistu. Muutama viikko sitten lehdessä kirjoitettiin rasistisia letkauksia sisältävästä lukemaan opetteleville lapsille tarkoitetusta lorusta.

Syrjintä ei ulotu ainoastaan mustiin lapsiin. Virallisissa koulumateriaaleissa on myös romaneihin liittyviä stereotypioita ylläpitäviä kohtia. Koulun dekolonisaatiolla olisi kiire. Mutta siitä huolimatta syytetään koulussa huonosti pärjäävien lasten vanhempia: se on helpompaa kuin koko järjestelmän kriittinen tarkastelu. Ja kun lapset kasvavat nuoriksi, ongelmista aletaan syyttää heitä.

***
Vasco Pimentelin, Inês Gonçalvesin ja Kiluanje Liberadaden ohjaaman dokkarin voi katsoa netissä. Dokumentti on tekstitetty englanniksi, joskin huonosti (se kohta, jossa käytetään sanaa rapist tarkoitetaan räppäriä…).

Valkoiseksi ei synnytä, valkoiseksi tullaan

Luin tänään kaksi rasismia käsittelevää juttua. Toisessa haastateltiin Anna Rastasta, toisessa Leena Närettä. Molemmat jutut on suunnattu valkoisille lukijoille, joille ikään kuin opetetaan, mitä rasismi on. Rasismi siis kiinnostaa, ja varmaan monet pohtivat sitä, miten voisivat sitä omilla toimillaan vähentää. Ehdotan yhdeksi lääkkeeksi valkoisuuden pohtimista.

Eilen luin kaksi Grada Kilomban haastattelua. Hän on Berliinin Humboldt-yliopiston professori, taiteilija ja kirjailija. ”Valkoiset eivät koe itseään valkoisiksi, vaan ihmisiksi”, hän sanoo toisessa haastattelussa. Juuri siksi valkoisuudesta puhuminen on hankalaa: valkoisuus näyttäytyy neutraalina. Kilomba myös huomauttaa, että olisi hedelmällisempää kysyä, miten omaa rasistisuuttaan voi purkaa sen sijaan että kysyy, onko rasisti.

Kysymys siitä, mikä on rasismia on lähinnä valkoisen etuoikeuden oire. Valkoinen etuoikeus mahdollistaa sen, että rasismia ei edes omissa toimissaan ja halutessaankaan tunnista (oma lukunsa ovat tietenkin ne, jotka rasismin hahmottamisen vaikeuden varjolla kieltävät olevansa rasisteja, vaikka sitä ovatkin). Valkoisuuden pohtiminen ja haastaminen on olennainen osa antirasismia, ja se vaatii valkoisilta aktiivista poisoppimista ja oman aseman kyseenalaistamista. Jos valkoisuuden rakentumista ei käsitellä, on rasistisia rakenteita vaikea purkaa.

Bloggauksen otsikko on muunnelma Simone De Beauvoirin kuulusta lauseesta ”Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan”, ja sen muunnelma mainitaan toisessa Kilomban haastattelussa. Alkuperäisen lauseen merkityksestä on käyty kovaa keskustelua, ja tässä muunnelman on tarkoitus on viedä huomio valkoisuuteen sosiaalisena konstruktiona ja täydentää keskustelua rasismista. Se siirtää kriittisen huomion siihen, mikä sorron mahdollistaa ja miksi se istuu niin tiukassa. Keskustelu valkoisuudesta voi tehdä näkyväksi sen, mikä näyttäytyy neutraalina, mutta on todellisuudessa sidoksissa koloniaalisiin ja rasistisiin ajatusmalleihin ja rakenteisiin. Valkoisuudesta puhumisella ei ole biologian kanssa mitään tekemistä, vaan se liittyy politiikkaan, historiaan ja valtaan.

Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sen miettimistä, miten valkoisuus on rakentunut historiallisesti ja suhteessa mihin. Siirtomaavallalla on ollut tärkeä rooli valkoisuuden merkitysten luomisessa. Valkoisuus syntyy suhteessa toisiin, ei-valkoisiin. Eurosentrinen valkoisuus tarvitsi vastapuolen, ja sitä edustivat esimerkiksi kolonisoidut afrikkalaiset. Kolonialismi on myös erinomainen esimerkki rasismin ja taloudellisen hyödyn tavoittelemisen yhteydestä. Järjestelmä on edelleen olemassa, vaikkakin pääosin siistityssä ja vaikeammin havaittavassa muodossa.

Valkoisuus merkitsee esimerkiksi sitä, että kaikki mikä eroaa normina näyttäyvästä valkoisuudesta on ”erilaista”, kuten Kilomba sanoo. Erilaisuus on siis erilaisuutta suhteessa valkoisuuteen. Asetelma on rasismin ytimessä ja näkyy myös nyky-Euroopassa: erilaisuus mahdollistaa erilaisen kohtelun. Se liittyy esimerkiksi siihen, että rodullistettujen lapsien katoaminen ei ole uutinen, kun taas yksittäisten valkoisten lasten katoamisista kirjoitetaan otsikoita kauan. Tai että rodullistetut ihmiset nähdään erilaisten ryhmien edustajina, toisin kuin valkoiset.

Valkoiseksi tullaan muun muassa etuoikeuksien kautta. Etuoikeus on tietenkin se, että valkoisuudesta ei tarvitse olla jatkuvasti tietoinen. ”Rotua” ei tarvitse ajatella, kun ei ole rodullistettu. Usein ajatellaan, että viattomat lapset kasvavat näkemään eroja vanhempiensa tai muiden aikuisten esimerkin myötä. Se ei kuitenkaan liity ainoastaan esimerkkeihin, vaan etuoikeutettua asemaa tukee myös ympäröivä yhteiskunta.

Henkilökohtaisella tasolla valkoisuuden rakentumisen pohdiskelun ei tarvitse olla itsekeskeistä valkoisessa syyllisyydessä piehtaroimista tai anteeksipyytelyä, vaan esimerkiksi valtarakenteiden huomioimista ja oman position tiedostamista. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kommentoidessaan rasismia huomioi sen, että ei tee sitä neutraalista näkökulmasta. Tai sitä, että antaa tilaa pysymällä hiljaa joissain tilanteissa. ”Onko tämä rasismia?” -kysymykset voisivat jopa loppua, jos rasismin juuriin ja sitä ylläpitäviin valtarakenteisiin perehdyttäisiin paremmin.

Luentosalista lähiöön

Cova da Mouran asukkaat ovat tottuneet antamaan haastatteluja paitsi toimittajille, myös tutkijoille. Naapurustosta on tehty paljon akateemista tutkimusta, muun muassa musiikin ja arkkitehtuurin näkökulmasta. Lähes kaikki tutkimus on muualta tulleiden tekemää. Asetelman tekee hankalaksi esimerkiksi se, että kun tutkimus valmistuu, tuloksista ei täällä kuulla. Niistä keskustellaan tavallisissa akateemisissa tiloissa, seminaareissa ja konferensseissa. Naapurustosta, sen kulttuurista ja asukkaista tulee tutkimusmateriaalia, eikä asukkailla ole tilaisuutta arvioida tai kommentoida tutkimustuloksia.

Eilen asetelma muuttui hetkeksi, kun Tabacaria Tropicalissa järjestettiin ensimmäinen keskustelutilaisuus. Aiheena oli kapverdeläinen batuque, perinne johon kuuluu rummutusta, tanssia sekä laulua ja jota harjoittavat perinteisesti naiset. Siitä oli kertomassa batuquea ja Cova da Mouran Finka Pé -nimistä batuque-ryhmää gradussaan tutkinut kapverdeläinen Max Ruben Tavares de Pina Ramos.

Cova da Mourassa järjestettyjä keskusteluja voi ajatella dekolonisaation näkökulmasta. Ne tuovat symbolisella ja käytännön tasolla tiedon pois tutkijankammioista ja luentosaleista tilaan, jossa akateemisesta hierarkiasta ja muodollisuuksista luovutaan. Ja Cova da Mourasta tulee tutkimuskohteen sijaan myös tutkimuksen tulosten kuluttaja.

Niinpä kiskan takaosassa, entisessä kampaamossa, istuttiin sohvilla, juotiin olutta ja kahvia ja mukana oli pari lastakin. Itse puheenvuoron sisältö sopi täydellisesti ensimmäiseen tilaisuuteen. Batuque oli kolonialismin aikaan kielletty. Kiellon perusteena oli se, että batuquella ajateltiin uhmaavan Portugalin siirtomaan rauhaa. Kreolinkieliset, pääosin improvisoidut sanoitukset kertoivat naisten ongelmista ja sen ajateltiin olevan moraalille uhaksi länsimaisesta näkökulmasta liian seksuaalisena näyttäytyvän tanssin vuoksi.

Batuque on perinteisesti naisten ilmaisumuoto, joten sen marginalisointi liittyy paitsi siirtomaavaltaan, myös miesten valta-asemaan. Sitä voi myös ajatella kanavana, jonka kautta naisiin kohdistuva sorto saa ilmaisumuodon ja purkautumiskanavan, tietynlaisena vapautumisen tilana. Se on sitä edelleen: nykyisin sanoituksissa kerrotaan rasismista, hyväksikäytöstä työvoimana ja esimerkiksi lapsiin liittyvistä huolista. Esimerkkinä Ramos kertoi, miten vuonna 1995 hienoon konserttisaliin esiintymään kutsuttu Finka Pé -ryhmä improvisoi kappaleen, joka käsitteli edellisenä iltana tapahtunutta tappoa, jossa uusnatsien käsissä kuoli kapverdeläinen mies. Batuque oli ja on siis yhteiskuntakriittinen voima.

Niin sitä ei kuitenkaan aina mielellään nähdä, vaan ilmaisumuoto on folklorisoitu. Batuque-esitykset esimerkiksi odottavat lentokentällä Kap Verdelle matkaavia turisteja. Maailmalla Kap Verdeltä taas tunnetaan lähinnä musiikkilajit morna ja coladeira, jotka ovat lähempänä länsimaalaista ilmaisua, ja jotka eivät myöskään siirtomaaherroja aikoinaan häirinneet. Koloniaalisuuden ja naisten syrjinnän yhteys ilmenee myös siinä, miten naisia ei ajatella säveltäjinä ja sanoittajina.

Keskustelu naapurustosta ja muualta tulleiden vieraiden kanssa jatkui iltamyöhään. Tarkoituksena on tulevaisuudessakin kutsua puhumaan ennen kaikkea mustia asiantuntijoita. Sitäkin voi ajatella osana dekolonisaatiota siinä mielessä, että se purkaa käsitystä valkoisista tiedon hallussapitäjinä – yleensä juuri he esiintyvät asiantuntijoina. Toinen ulottuvuus on se, että Cova da Mouran nuoria ei ole liiemmin muuhun kuin ammattitutkintoon tai urheilun pariin kannusteta, joten akateeminen ura voi vaikuttaa hyvin etäiseltä mahdollisuudelta. Keskusteluissa ei ole tarkoitus myöskään antaa sanaa ainoastaan akateemisia teitä osaamisensa hankkineille asiantuntijoille, vaan puhumaan kutsutaan myös esimerkiksi aktivisteja.

Bloggaus on osa dekolonisaatiota käsittelevää sarjaa. Aiemmat aihetta käsittelevät bloggaukset:

Dekolonisoi mielesi!

Kirjoitin jutun, jossa mainitsen koulujärjestelmän dekolonisaation. Mutta sitten tajusin, että ehkä dekolonisaatio ei ole ihan niin selkeä käsite, ettei sitä kannattaisi ensin yhden bloggauksen verran setviä.

Aihe on läheinen: väikkärini käsittelee kirjallisuutta dekolonisaation näkökulmasta ja olin Boaventura de Sousa Santosin opissa, jonka voi katsoa kuuluvan jälkikoloniaalista teoriaa dekoloniaalisen teorian suuntaan vieneeseen koulukuntaan.

Dekolonisoinnista on tullut keskusteluissa joidenkin kavereiden kanssa ihmelääke suurin piirtein kaikkeen. Oli puhe sitten homofobiasta, institutionaalisesta rasismista tai suhtautumisesta kreoliin, keskustelut päättyvät seuraavaan lauseeseen: ”É preciso descolonizar”, eli täytyy dekolonisoida.

Ei me tietenkään ainoita dekolonisoijia olla. Dekoloniaalinen tutkimus on noussut Etelä-Amerikassa jälkikoloniaalisen tutkimuksen kritiikistä, ja uskaltaisin arvailla, että sen merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa.

Dekoloniaalisia aatteita ovat kuitenkin esittäneet monet, esimerkiksi afrikkalaiset vapaustaistelijat, ennen postkoloniaalisen teorian syntyä.

Jälkikoloniaalisesta dekoloniaaliseen

Vaikka jälkikoloniaalinen (tai postkoloniaalinen) tutkimus tarkastelee kriittisesti siirtomaavaltaa ja sen seurauksia, se takertuu usein kolonialismiin myös sen kohteena olleiden maiden ainoana historiana. Tosin senkin sisällä on tapahtunut muutoksia, eikä se ole kovin yhtenäinen kenttä.

Dekoloniaalisen tutkimuksen tarkoituksena on irrottautua länsimaisen ajattelun kaanoneista, joille jälkikoloniaalisen tutkimuksen ajatellaan perustuvan. Niiden sijaan huomioidaan globaalista etelästä tulevia näkökulmia – esimerkiksi feministisiä näkökulmia, joista kirjoitin aiemmin. Tietona ei ajatella ainoastaan akateemisesti tuotettua tietoa, vaan sitä voidaan tuottaa myös erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden ja aktivismin kautta.

Tarkoitus ei tietenkään ole sysätä syrjään kaikkea länsimaisen tieteen piirissä tuotettua tietoa, vaan osoittaa, että se ei ole universaalia, tuoda esiin sen eurosentrisiä piirteitä ja sen sidonnaisuus tiettyyn (länsimaisen miehen) maailmankuvaan oletetun neutraaliuden sijaan. Dekoloniaalinen tutkimus osoittaa, että on muitakin, usein eurosentrismin myötä vaiennettuja tapoja tuottaa tietoa ympäröivästä maailmasta ja nekin on syytä ottaa tosissaan.

Dekoloniaalisten näkemysten taustalla vaikuttaa käsitys vallan koloniaalisuudesta (coloniality of power). Aiemminkin tässä blogissa esiin nostettu käsite on perulaisen Aníbal Quijanon käsialaa ja tarkoittaa sitä miten kolonialismin jäljet ovat edelleen läsnä yhteiskunnassa.

Quijano liittää koloniaalisuuden kapitalismiin: koloniaalisuus on yksi globaalin kapitalismin elementeistä. Koloniaalisuuden kulmakivi on se, miten maailman väki on luokiteltu ”rodun” tai etnisen ryhmän mukaan. Dekoloniaalisuus purkaa paitsi rodun, myös sukupuolen ja luokan kategorioita kolonialismin jatkumoina.

Esimerkiksi alkuperäiskansojen tilanteen kohdalla koloniaalisuuden, rodullistamisen, vallan ja taloudellisten intressien yhteys käy hyvin ilmi.

Dekolonisaatio Euroopassa

Dekolonisaatio on tietenkin tärkeä projekti entisissä siirtomaissa. Se on väline, jonka avulla voidaan tutkia kolonialismin jättämiä jälkiä ja etsiä vaihtoehtoja länsimaisille malleille.

Mutta dekolonisaatiota tarvitaan kipeästi ja kiireesti Euroopassakin. Täällä se auttaisi hahmottamaan esimerkiksi rakenteellista rasismia ja purkamaan valkoista etuoikeutta. Se auttaisi muokkaamaan koulujärjestelmää suuntaan, jossa se ei tukisi eurosentrismiä, vaan siitä löytäisivät paikan muutkin kuin valkoiset lapset.

Se auttaisi myös hahmottamaan rasismin juuria ja historiaa: jos dekolonisaatio toteutuisi, se automaattisesti poistaisi rasismin (tiedän, kuulostaa surullisen utopistiselta). Se auttaisi nostamaan esiin länsimaisten näkemysten rinnalle tai tilalle muita malleja, mitä tulee vaikka käsitykseen sukupuolesta tai suhteeseen ympäristöön. Se on myös kelpo tapa lähestyä globalisaation nurjia puolia.

Dekolonisaatio on myös monipuolinen käsite: sitä voi soveltaa vaikka mediaan, muotiin tai viihteeseen. Esimerkiksi keskustelua kulttuurisesta omimisesta voi ajatella dekolonisaation kautta.

Yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi universaaleina näyttäytyvien länsimaisten ajatusmallien kyseenalaistamista. Valkoisen yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi oman aseman analysoimista. Pahin este dekolonisaatiolle taitaa olla se, että kauniista puheista huolimatta valta-asemaa on paitsi vaikea nähdä, siitä on myös vaikea luopua.

Feminismi ja dekolonisaatio kulkevat käsi kädessä

Rasismi on viime aikoina taas mietityttänyt, samoin feminismi ja etuoikeudet. Jutun kirjoittamiseen viimeinen sysäys oli kuitenkin erään seminaarin otsikko: ”Y sin descolonización no hay despatriarcalización”, vapaasti käännettynä ”Ilman dekolonisaatiota ei päästä patriarkaatistakaan”.

Olen lueskellut intersektionaalisesta feminismistä viime aikoina, kuten varmaan moni muukin. Niille, jotka eivät: sen juuret ovat yhdysvaltalaisessa mustassa feminismissä ja termin otti käyttöön amerikkalainen Kimberlé Crenshaw vuonna 1989. Se tarkoittaa tiivistettynä sen huomioimista, että syrjinnän eri muodot risteävät. Ei ole siis järkeä keskustella naisten sorrosta huomioimatta muita syrjiviä rakenteita, kuten rasismia tai syrjintää esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin, vammaisuuden tai yhteiskuntaluokan vuoksi. Ajatus sinänsä ei ole uusi, mutta olen tutustunut siihen jälkikoloniaalisen tutkimuksen kautta.

Jälkikoloniaalisen tutkimuksen tohtoriohjelma sysäsi monenlaisten kolonialismiin liittyvien valtarakenteiden pohtimisen edelleen jatkuvalle tielle. Valtarakenteita voi etuoikeutettujen ihmisten olla vaikea nähdä. Koska ei-etuoikeutetut äänet on perinteisesti jätetty huomiotta, on helppo tuudittautua uskomaan, että niitä ei tarvitsekaan kuunnella. Pahimmillaan se johtaa rasismin tai muun syrjinnän kokemusten vaientamiseen ja ohittamiseen. Yksi sen muoto on valkoinen feminismi. Siinä häivytetään esimerkiksi juuri rodullistamiseen ja rasismiin liittyvät ulottuuvudet.

Ratkaisu ei ole puhua toisten puolesta valkoisena pelastajahahmona, vaan luoda vaiennetuille äänille tilaa. Ne, jotka eivät ole valta-asemassa, osaavat paljon paremmin osoittaa valtarakenteiden olemassaolon ja ilmenemismuodot.

Jälkikoloniaalisen tutkimuksen piirissä on tietenkin tuotettu monenlaista tiedettä. Osa siitäkin on hyvästä tahdosta huolimatta eurosentristä, eli se tukee kolonialismin kanssa rinta rinnan syntynyttä ajatusta Euroopassa ja länsimaissa tuotetun kulttuurin ja tieteen ylivertaisuudesta ja universaaliudesta. Se ei läheskään aina ole ottanut huomioon esimerkiksi feminististä näkökulmaa, kuten ei ole perinteinen rasisminvastainen taistelukaan. Mielenkiintoista antia tuntuu nyt tulevan Etelä-Amerikasta, jossa vanhempaa jälkikoloniaalista tutkimusta kritisoidaan rankasti. Eroa siihen tehdään myös puhumalla dekoloniaalisesta tutkimuksesta jälkikoloniaalisen sijaan. Pyrkimys on keskustella vallan koloniaalisuudesta (termin lanseerasi perulainen sosiologi Aníbal Quijano) ja tähdätä kohti dekolonisaatiota.

Juuri vallan koloniaalisuus tuo esiin erilaiset sorron muodot. Koloniaalisuus viittaa niihin kolonialismin synnyttämiin valtarakenteisiin, jotka edelleen pitävät pintansa. Koloniaalisuudessa kohtaavat ihmisten rodullistaminen ja sen perusteella luokittelu sekä sorto ja riisto, horjumattomat ja binääriset sukupuoliroolit ja muun muassa naisten syrjintä. Esimerkiksi brittiläinen kirjallisuudentutkija Phillip Rothwell huomauttaa, että Mosambikissa siirtomaavallan jälkeen painotetut konservatiiviset sukupuoliroolit, homofobia ja machokulttuuri eivät juuri eroa kolonialismin aikaisista siirtomaaherrojen arvoista.

Paluuta kuvitteelliseen kolonialismia edeltäneeseen paratiisin ei haeta takaa, eikä uutta postkoloniaalista jalon villin myyttiä ole tarkoitus luoda. Vaikka kolonialismia ennen ei tietenkään kaikkialla eletty tasa-arvoisesti ja sorrotta, esimerkiksi Mosambikissa naisten asema ja rooli on paikoin nähty hyvin eri tavalla etenkin matrilineaarisissa yhteisöissä. Sikäläisessä kirjallisuudessa on nostettu esiin esimerkiksi luomiskertomus, jossa ensimmäisinä maailmassa eleli ryhmä naisia sulassa sovussa. Miesten ilmaantuminen toi mukanaan kaikenlaisia ongelmia. Rothwell mainitsee myös näkemyksen kolmesta sukupuolesta.

Osa dekoloniaalista lähestymistapaa on juuri antaa tilaa teorioille, jotka tulevat länsimaisen ajattelun kaanonin ulkopuolelta. Lähtökohtana on se, että kaikkea tämän kaanonin ulkopuolella tuotettua tietoa ei ole kolonialismin sivuvaikutuksena tuhottu, vaan se on marginalisoitu. On siis olemassa tietoa esimerkiksi sukupuoliin liittyvistä käsityksistä, jotka eivät ole yhtä ahtaita kuin se, joka erityisesti kristinuskon myötä on levinnyt suureen osaan entisiä siirtomaita ja saattaa vaikuttaa universaalilta ja luonnolliselta. Esimerkiksi alussa mainitun seminaarin puhujan Begoña Dorronsoron kuvailemien Guatemalan ja Kolumbian alkuperäiskansojen piirissä on myös vuosisatojen kokemus kolonialismin vastaisesta taistelusta. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi alkuperäiskansojen yhteisöllistä feminismiä (feminismo comunitario indígena).

Kyseessä ei ole mielenkiintoinen ajatusleikki, vaan valtarakenteiden ja etuoikeuksien purkamisella on kiire. Esimerkiksi rasismi, misogynia ja transfobia ovat tappava yhdistelmä. Brasilialainen ystävä kertoi, miten mustat transnaiset kuolevat huomattavasti keskimääräistä nuorempina. Transvestiittien ja transnaisten murhista käytetään Brasiliassa termiä transfeminicídio (ilmaisu on johdettu sanasta homicídio, tappo). Vuonna 2013 maassa tapettiin 121 transvestiittiä tai transnaista. Todellinen luku on luultavasti suurempi. Brasilialaisen kaverin kertomat esimerkit tulivat taas mieleen, kuin luin New York Timesin juttua Kricket Nimmonsin sukupuolenkorjausleikkauksesta ja sen myötä esiin nostettuja tietoja mustien transnaisten asemasta.

Koloniaalisuuden käsitettä voi hyvin käyttää myös Suomessa, kuten keskustelut saamelaisten oikeuksista ja toisaalta rasismista osoittavat. ”Suomella ei ollut siirtomaita” ei ole mikään puolustus, etenkään jos sen varjolla pidetään kiinni etuoikeuksista niitä tunnistamatta ja ollaan aivan yhtä eurosentrisiä  kuin maissa, joilla siirtomaita on ollut.

Booker-kohu ja kirjalliset mieltymykset

Jatkossa Booker-palkinnon voi voittaa kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Kohu! Tänä vuonna säännöt ovat vielä entisellään: sen voi saada Kansainyhteisön maista, Irlannista tai Zimbabwesta tuleva kirjailija.

Päällimmäiseksi Guardianin ja BBC:n jutuissa nousi huoli siitä, että jatkossa palkinnot menevät yhdysvaltalaisille kirjailijoille. Guardianin artikkelin kirjoittanut Philip Hensher, joka on myös kirjailija, sentään mainitsee, että kyse ei ole silkasta paremmuudesta. Ennen kaikkea kyse on siitä, että supervallan koura ulottuu myös kirjallisen maun alueelle. Esimerkkinä Hensher mainitsee tämän vuoden kuusi lyhyen listan kirjailijaa. Hänen mielestään tekstejä voi kuvailla pääosin Amerikassa oleilevien kirjailijoiden kirjoiksi eksoottisista paikoista. Niissä hänen mielestään kuvaillaan pinnallista monikulttuurisuutta pohjoisamerikkalaiseen makuun sopivalla tavalla. Kyse ei ole tietenkään vain Booker-palkinnosta, vaan laajemminkin siitä, mitä julkaistaan, mainostetaan ja käännetään. Ja niistä kirjallisista mieltymyksistä.

Luen parhaillaan listalla olevan NoViolet Bulawayon romaania. Hensher kirjoittaa Bulawayon romaanista seuraavaa:

NoViolet Bulawayo’s We Need New Names dutifully covered all the external and societal concerns about African society that a creative writing student, or a devoted viewer of CNN’s nightly special, might believe significant – NGO, exorcisms, corruption, the plight of the white Africans, etc.

Voi tietysti myös kysyä, mikä sitten olisi merkityksellistä, jos eivät Bulawayon kirjan aiheet. Mutta vaikka en osaa arvioida Hensherin näkemystä, kun kirja on vasta aluillaan, aloin miettiä viime aikoina lukemiani kirjoja ja niitä, joita olen suunnitellut lukevani ja epämääräistä oloa siitä, että kaipaan jotain uutta (tai vanhaa).

Bulawayo, samoin kuin Adichie, on siis opiskellut kirjoittamista Yhdysvalloissa. Adichien Kotiinpalaajissa ollaan Yhdysvalloissa ja sinne päädytään myös Bulawayon romaanissa. Paljon puhutun Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kertoo ghanalais-amerikkalaisesta perheestä. Yhdysvalloissa asui myös Booker-palkitun Valkoisen tiikerin kirjoittaja Adiga ja vaikkei romaanissa siellä käydäkään, keskeinen henkilö on asunut siellä. En tarkoita, että nämä kirjailijat erityisesti kirjoittavat tavalla, joka tietoisesti vastaa kysyntään ja lukijoiden odotuksiin. Ja heijastavathan ne myös laajemmin maailmanmenoa ja sitä, mitkä kysymykset ihmisiä askarruttavat. Sitä paitsi pidin ensin mainitusta ja viimeisestä, vaikka senkin kohdalla aloin miettiä, miksi lukija kiinnostuu korruption ja kurjuuden kuvailusta.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, onko näissä kirjoissa jonkinlainen yhtenäinen tapa lähestyä ’eksoottisia’ paikkoja etäisyyden turvin. Entä onko siitä jotain haittaa? Ne, jotka jo luin ja Bulawayon romaani ovat helposti ymmärrettäviä eivätkä ärsytä lukijaa: niissä on sopivasti kritiikkiä sekä eksoottista paikkaa ja länsimaisia kohtaan ja tuoreita näkökulmia, jotka syntyvät siitä, että kirjojen henkilöillä on ei-länsimainen tausta. Mutta entä kirjailijat, jotka eivät kaavaa noudata? Haluaisinko lukea heidän kirjojaan? Sopiiko jotain muuta edes odottaa?

Toivottavasti joudun syömään sanani Bulawayon ja Selasin kirjat luettuani.