Mitä Black Lives Matter -liike haluaa?

Black Lives Matter -liikkeestä on ollut paljon puhetta, mutta siihen tuntuu liittyvän myös paljon (tahallisia ja tahattomia) väärinkäsityksiä. Movement for Black Lives (M4BL) julkaisi tässä kuussa A Vision for Black Lives -ohjelman, jossa käydään läpi yli 60 eri järjestöstä koostuvan liikkeen tavoitteita. Sen lukemalla pääsee selville liikkeen tavoitteista.

Ohjelmaa on valmisteltu vuoden verran ja se on satojen ihmisten työn tulosta. Sitä voi myös ajatella jatkumona aiemmalle mustalle aktivismille. Kollektiivin lähtökohta on mustissa yhteisöissä, mutta liikkeen visio on laajempi, se huomioi monenlaisia sorron muotoja ja niiden risteymiä sekä tähtää perinpohjaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen.

We are a collective that centers and is rooted in Black communities, but we recognize we have a shared struggle with all oppressed people; collective liberation will be a product of all of our work.

Ohjelma tavoite on muuttaa yhteiskuntaa niin, että rakenteelliselle rasismille ei olisi sijaa. Siinä huomioidaan erilaiset marginalisoidut ja haavoittuvassa asemassa olevat ryhmät, kuten työläiset, naiset, köyhät, kodittomat, entiset vangit, vammaiset ja LGTBQ-yhteisöt. Ohjelmassa käsitellään muun muassa taloutta, koulutusta, terveydenhuoltoa ja sivutaan myös ympäristökysymyksiä ja ruokaturvaa.

Ohjelman kuudessa eri kohdassa vaaditaan esimerkiksi poliisin demilitarisointia, huumeiden ja seksityön dekriminalisointia, kuolemanrangaistuksen poistamista ja perustuloa. Oikeusjärjestelmän muutos ja mustien nuorten kriminalisoinnin ja epäinhimillistämisen lopettaminen vähentäisivät vankien määrää, mikä taas johtaisi säästöihin.

Nyt muun muassa epäonnistuneeseen huumesotaan ja poliisilaitoksen sekä asevoimien ylläpitoon meneviä varoja ohjattaisiin kattavaan ja inklusiiviseen terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Nykymallin sijaan ohjelmassa ehdotetaan yhteisölähtöisesti hallittua poliisin toimintaa ja koululaitosta. Se tukisi pysyvää rauhaa. Toimenpiteitä vaaditaan myös esimerkiksi mustien osuuskuntien perustamiseen, poliittisen toiminnan helpottamiseen sekä taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevien mustien työllistämiseen.

Visioon kuuluvat myös toimenpiteet, jotka korjaisivat kolonialismista ja orjuudesta juontuvaa rakenteellista epätasa-arvoa. Niiden joukossa on esimerkiksi vaatimus ilmaisesta koulutuksesta mustille sekä oppimateriaalien korjaamisesta niin, että niissä käsiteltäisiin siirtomaavaltaa ja orjuutta kriittisemmin, huomioitaisiin mustien taistelut ja annettaisiin niille arvoa.

Vaikka käytännön ehdotukset liittyvät Yhdysvaltoihin, M4BL painottaa globaalia yhteistyötä muiden liikkeiden ja mustien yhteisöjen kanssa.

Bloggauksessa on käytetty lähteenä myös Robin D.G. Kelleyn Boston Reviewn artikkelia. Itse ohjelman lisäksi sekin kannattaa lukea.

Sankaritoimittajan valkoinen katse

Ensimmäistä kertaa Cova da Mouraan tullut vieras kertoi kuulleensa siitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua naapurustossa järjestetyissä elokuvailloissa on käyty. Sen korkea taso oli kuulemma yllättänyt hänet. Hän vielä kertoi, että aikoi antaa oman panoksensa tähän keskusteluun ja haluavansa auttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Illallisen mittaan selvisi, että vieras oli toimittaja. Tässä kohdin puheeksi tuli se, että hän voisi ”auttaa” myös toimittajan roolissa.

Lähtökohta oli ilmeisen hyväntahtoinen. Siinä myös näkyy se yleinen asetelma, jossa Cova da Mouran kaltaisia paikkoja lähestytään avun tarpeen kautta, ystävällisesti, mutta alentuvasti. Tavallista on myös se, että halutaan jakaa omaa tietämystä ja kokemusta muille, mutta harvemmin tulee mieleen, että voisi itse olla kuuntelijan ja oppijan asemassa. Jotkut vieraat vaikuttavat mieltävän jo läsnäolonsa ja mielenkiintonsa jaloksi teoksi.

Siinä vaiheessa ruokajuoma oli kuitenkin mennä väärään kurkkuun, kun illallisvieras sanoi olevansa kiinnostunut ennen kaikkea minun tarinastani. Että olisi kiinnostavaa, miten suomalainen, tohtoriksi väitellyt valkoinen nainen on päätynyt moiseen paikkaan. Periaatteessa kyllä ymmärrän, että asetelma on herkullinen. Etenkin, jos haluaa luoda vastakkainasetteluja korostavan kertomuksen. Mutta onhan se myös ongelmallinen: pahamaineista lähiötä halutaan lähestyä Portugalissa muualta tulleen valkoisen näkökulmasta. Sekin on kuvaavaa, että tämä katse lienee lähellä sitä katsetta, jonka valkoiset portugalilaiset pahamaineiseen lähiöön kohdistavat, siitä huolimatta että he jakavat esimerkiksi kansalaisuuden ja kielen sen enemmistön kanssa.

Valkoinen katse (white gaze) on läsnä myös silloin, kun median käsittelyyn nousee ”uusia” aiheita, kuten kulttuurinen omiminen tai vaatimus inklusiivisuudesta. Ne nähdään ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että nyt tässä ollaan menettämässä oikeuksia. Niitä ei nähdä mahdollisuutena korjata toimintaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vastuu siitä, että juttu ei ylläpidä valkoista etuoikeutta, vie tilaa negatiivisella tavalla eikä puhu muiden puolesta tuntuu myös siirtyvän usein haastateltavalle. Valtamedia ei sitä tässä mielessä yleensä ota. Se saattaa lopulta johtaa vaikeuksiin hankkia haastateltavia.

Stereotypioita toistavat toimittajat

Muutama vuosi sitten en välttämättä olisi torjunut ideaa haastattelusta yhtä nopeasti. Vuodet Cova da Mourassa ovat opettaneet paljon journalismista. Ongelmalliset lähestymistavat voi jakaa kahteen. Toinen on hyväntahtoinen, mutta toiseuttava, ja paljastaa, miten journalismin kuluttajina nähdään toimittajan näkökulman ja aseman jakavat ihmiset, eikä esimerkiksi pahamaineisessa lähiössä asuvat ihmiset. Näissä jutuissa ensin kerrotaan siitä, miten ”afrikkalainen naapurusto” Cova da Moura on pahamaineinen, sitten todetaan, että maine taitaa olla vähän liioiteltu. Usein jutun keskiössä ovat myös toimittajan tunnelmat ja kokemukset, joihin lukijan oletetaan samaistuvan. Nämä tyypit usein haluavat purkaa myyttejä ja kokevat olevansa hyvällä asialla.

Toinen lähestymistapa on sensaatiohakuisempi. Silloin Cova da Mourasta puhutaan slummina tai favelana. Tai molempina. Näissä jutuissa on joskus täysin keksittyjä elementtejä ja niitä julkaistaan usein silloin, kun uutisrintamalla on hiljaista. Molemmat lähestymistavat korostavat eroja ja ylläpitävät niin sanottua valkoista katsetta.

Ja sitten oli myös se muuan eurooppalainen (ei suomalainen eikä portugalilainen) toimittaja, joka tutun tutun kautta pyysi apua jutuntekoon Cova da Mourassa. Hän vakuutti olevansa vastuullinen, ja itse jutunteko alkoi ihan kivasti. Sain järkättyä haastatteluja, reportteri kohteli ihmisiä ystävällisesti. Mutta sitten alkoi kaduttaa, kun hän oletti, että asukkaille on kunnia-asia esitellä vapaa-ajallaan naapurustoa vieraille englanniksi ja soitella keskusteluissa esiin nousseiden potentiaalisten haastateltavien perään. Minä sain samasta hommasta vähemmillä taustatiedoilla ja asiantuntemuksella korvauksen, vaikkakin pikkuruisen.

Kun vielä näin, miten juttua promottiin kertomalla toisen naapuruston asukkaista, jotka eivät tajua, miksi heidän kotejaan puretaan ja heitä häädetään kadulle, päätin etten enää ikinä tee mitään vastaavaa. Nämä asukkaat, jotka nyt näyttäytyivät avuttomina uhreina, olivat todellisuudessa hyvin perillä dynamiikasta häätöjen taustalla. He olivat myös organisoineet vaikka minkälaista toimintaa oikeuksiensa puolustamiseksi ja käyneet paperisotaa paikallishallinnon kanssa. On houkuttelevaa lisätä jännitettä ja draamaa, kun tietää ettei joudu sanomisistaan asianomaisille vastaamaan.

Median dekolonisaatio

Bloggauksen otsikko on myös itsekriittinen. Tämän blogin kirjoittamisen suurimmat haasteet liittyvät juuri näihin kysymyksiin, vaikka bloggaaminen ja toimittajan työ eivät sama asia olekaan. Samanlaisia kysymyksiä oli usein mielessä väikkäriä kirjoittaessa, sillä se käsitteli mosambikilaista kirjallisuutta. Voiko tällaisista paikoista edes kirjoittaa toistamatta ongelmallisia asetelmia?

Kirjoittaja on tietenkin tekstissä aina läsnä, eikä omasta positiostaan pysty täysin irrottautumaan. Ja etenkin blogit ovat aina jollain tasolla myös tarinaa sen kirjoittajasta, vaikka ne eivät päiväkirjamaisia olisikaan. Jos joskus onkin perusteltua jättää joku asia käsittelemättä, on myös välimuotoja valkoisen katseen ja jutun kirjoittamatta jättämisen välillä. Skarpisti toteutetusta journalismista voi olla monenlaista hyötyä, aina epäoikeudenmukaisuuksien paljastamisesta lukijoiden maailmankuvan ravisteluun.

Listasin ajatuksiani järjestelläkseni joitain kirjoitustyön dekolonisointiin ja valkoisen katseen tiedostamiseen tähtääviä kysymyksiä. Joillekin ne ovat itsestäänselviä, mutta median kuluttajana on helppo huomata, että kaikille ei. Ja kaikkia moinen ei myöskään kiinnosta. Lista ei ole yleispätevä (juttuja ja aiheita on monenlaisia) ja sitä sopii jatkaa. Sitä voi käyttää muidenkin kirjoittamien juttujen analysoimiseen.

  • Pidänkö itseäni neutraalina ja objektiivisena toimijana omaa asemaani tiedostamatta?
  • Onko jutusta aidosti hyötyä, vai käytänkö oletettua hyödyllisyyttä oikeutuksena ja perusteena jollekin muulle?
  • Ylläpidänkö ”valkoista katsetta” vai tiedostanko sen ja pyrin sen kyseenalaistamiseen?
  • Kenelle kirjoitan?
  • Eksotisoinko?
  • Kerronko sankarikertomusta ennen kaikkea itsestäni ja omasta jaloudestani itse asian varjolla ja omien tunteideni kautta ”valkoinen pelastaja” -henkeen?
  • Millä perusteella valitsen haastateltavat? Ylläpidänkö asetelmaa, jossa asiantuntijoiksi asetetaan etuoikeutetut valkoiset henkilöt aiheesta ensikäden tietoa omaavien ohi?
  • Minkälaisia ennakko-oletuksia teen ihmisistä ja heidän tietämyksestään heidän asuinpaikkansa, yhteiskunnallisen asemansa ja ulkonäkönsä perusteella?
  • Jos teen juttua maassa, jota en tunne kunnolla, toistanko kritiikittä ulossulkevaa, hegemonista kansallista kertomusta?
  • Jos teen juttua ihmisistä, jotka eivät ymmärrä lopputuloksen kieltä tai todennäköisesti saa sitä käsiinsä, käytänkö tilannetta hyödyksi?
  • Jos ajattelen antavani äänen ryhmälle tai henkilölle, joka ei muuten tule kuulluksi, onko tämä paras tai ainoa tapa tehdä niin? Voisinko purkaa niitä esteitä, jotka pitävät kaltaiseni ihmiset toimittajan työssä ja muut haastateltavan asemassa?
  • Kuinka paljon visuaalinen puoli toistaa stereotypioita ja kliseitä?
  • Suhtaudunko eri tavoin erilaisiin kuvattaviin? Kuvaanko joitain ihmisiä lupaa kysymättä, jos oletan että he eivät nosta meteliä tai tule näkemään lopputulosta, ja kysynkö lupaa niiltä, joiden arvelen kyseenalaistavan tekemiseni?
  • Olenko pätevä kirjoittamaan aiheesta, vai olisiko sankarillisin teko jättää juttu houkutuksista huolimatta tekemättä?

P.S. Suomessa ”lähiöjournalismia” on käsitelty esimerkiksi  Pontus Purokurun Toimittaja testaa -blogin FB-sivuilla. Ymmärtääkseni sitä käsitellään myös Emilia Kukkalan ja Purokurun Luokkavallan vahtikoirat -kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Itse olet julma, Päivi Räsänen

Brasiliassa surraan Diego Vieira Machadon, 29-vuotiaan opiskelijan, kuolemaa. Hän oli lähtenyt viime lauantaiaamuna lenkille, ja myöhemmin hänen ruuminsa löytyi veden ääreltä. Hänet oli ilmeisesti pahoinpidelty kuoliaaksi. Machadon ystävät pitävät syynä homofobiaa ja rasismia. Tulkintaa tukee se, että yliopistolla oli uhkailtu homoja kuolemalla. Machado oli myös pyytänyt siirtoa opiskelija-asuntolasta toiseen, sillä hän oli kokenut olonsa uhatuksi.

Päivi Räsänen taas kertoo tämän päivän uutisessa pitävänsä julmana ja rakkaudettomana sitä, että homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanottaisi synniksi. Hän on julkaissut puolisonsa Niilo Räsäsen kanssa avioliittoa käsittelevän kirjan. MTV:n jutusta selviää, että  kirjan taustalla on ajatus siitä, että nyt eletään aikakautta, jonka ”[t]avoitteena on murtaa kahden eri sukupuolen sukupuolijärjestelmä”. Se on tietenkin Räsästen teologisesta näkökulmasta ongelma.

Lähtökohta on siis se, että on olemassa tällainen luonnollinen ja universaali järjestelmä. ”Toteutamme tänä aikana ihmiskoetta, jossa ihmisen biologian ja ihmiskunnan kulttuurihistorian syvimmät ja rakkaimmat käsitteet isyydestä, äitiydestä, mieheydestä ja naiseudesta sekä avioliitosta halutaan muokata monimuotoista seksuaalisuutta edistävän ideologian mukaisiksi”, Räsästä siteerataan.

Me ei Räsästen kanssa tietenkään toisiamme ymmärretä, kun katsomme maailmaa täysin erilaisilta kanteilta. Mutta toivoisin jotain rajaa sille, miten paljon inhimillistä kärsimystä uskonnon nimissä sopii aiheuttaa, ja minkälaisia sortavia rakenteita ja ajatusmalleja sen turvin ylläpidetään.

Räsäsen lainauksia lukiessa kuulostaa siltä, että vanhoina hyvinä aikoina on eletty harmonisesti ja onnellisesti avioliitoissa, kahtena toisiaan täydentävänä sukupuolena, lapsia pyöräytellen ja luonnollisesti perinteisiin isien ja äitien rooleihin mukautuen. Mutta uskaltaisin väittää, että mihinkään maailman aikaan tämä malli ei ole kaikille sopinut – ja mitä enemmän sen seuraamiseen on ollut paineita, sitä enemmän kärsimystä siitä on seurannut.

Malli ei ole myöskään mitenkään ikiaikainen ja eksklusiivinen. Eilen luin vuonna 2014 julkaistua ugandalaisen LGTBI-järjestön SMUG:in raporttia, jossa käsitellään sitä, miten homofobia perustuu vääristyneisiin käsityksiin. Raportti syntyi vastareaktiona Ugandan sittemmin kumottuun lakiin, jonka myötä esimerkiksi ”homoseksuaalisista teoista” olisi voinut saada elinkautisen. Tekstissä puretaan myyttejä, joilla lakia perusteltiin. Niihin kuuluu muun muassa ajatus perheyksikön suojelemisesta, uskonnolliset näkökulmat sekä ajatus homoseksuaalisuudesta ei-afrikkalaisena.

Tekstissä kerrotaan, miten homoseksuaalisuuden kriminalisoivien lakien juuret ovat Brittien siirtomaavallan aikaisissa laeissa, joiden oli määrä torjua vaarallisina pidettyjä seksuaalisia suuntauksia Ugandassa. Tekstissä viitataan myös eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiaan, jonka lähtökohtana olevan yhteisöllisyyden ulkopuolelle ei suljeta ketään. ”On korrektimpia nähdä homofobia vieraana ilmiönä Afrikassa homoseksuaalisuuden sijaan”, raportissa sanotaan.

Siinä myös listataan antropologien selvittämiä ja lähetyssaarnaajien ihmettelemiä malleja, jotka kyseenalaistavat Räsäsenkin jutuissa kaikuvan käsityksen yhdestä luonnollisesta binäärisestä sukupuolijärjestelmästä. Esimerkkejä kolonialismia edeltävistä järjestelmistä annetaan 21 eri puolilta Afrikkaa.

1600-luvulla portugalilaiset papit, Gaspar Azevereduc ja Antonius Sequerius kertoivat kohdanneensa ”miehiä, jotka puhuivat, istuivat ja pukeutuivat kuin naiset, ja jotka avioituivat miesten kanssa”. Tällaisia liittoja pidettiin arvossa ja kunnioitettiin. Papit olivat nykyisen Angolan seudulla. Siellä muistellaan edelleen naissoturi Nzingaa, jonka kerrotaan pukeutuneen kuten mies ja johtaneen kansaansa ennemminkin kuninkaana kuin kuningattarena. Hänen ”vaimonsa” olivat nuoria naisiksi pukeutuvia miehiä. Tulkintojen näkökulma on toki länsimainen, enkä tiedä, miten ”naiseksi” tai ”mieheksi” pukeutuminen tai istuminen kuten ”mies” tässä määritellään, mutta se lienee selvää, että mallit ovat olleet eurooppalaisen katsojan silmään yllättäviä.

Mainintoja on myös kansoista, joissa naiset saattoivat mennä keskenään naimisiin. Nykyisen Etelä-Afrikan seudulla lesbosuhteet olivat osa niiden naisten elämää, joista oli määrä tulla merkittäviä ennustajia. Nykyisen Gabonin ja Kamerunin alueella miesten välinen seksi miellettiin rikastumista edistäväksi toimenpiteeksi. Kuten aiemmassakin sukupuolikäsityksiä käsittelevässä tekstissä kirjoitin, nämä ”vaihtoehtoiset” mallit eivät välttämättä olleet erityisen tasa-arvoisia, vallankäytöstä tai kärsimyksestä vapaita, mutta ne osoittavat sen, että Räsästenkin luonnollisena esittelemä sukupuolijärjestelmä instituutioineen on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja (eurosentriseen) ideologiaan.

Kärsimystä näkemys on ehtinyt kuitenkin aiheuttaa, sillä siihen kuuluu poikkeavuuden tuomitseminen, joka saa monenlaisia olomuotoja. Erilaisiin myytteihin perustuva homofobia on johtanut vainoamiseen, väkivaltaan, kiusaamiseen ja syrjintään. Tuomitsevuus on läsnä myös Räsästen kirjassa, vaikka siitä kertovassa jutussa puhutaankin kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka ”mukaan jokainen ihminen on seksuaaliseseta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas”. ”Räsästen mukaan kaikki tavat ’toteuttaa seksuaalisuutta’ eivät ole ’moraalisesti samanarvoisia'”, siinä kuitenkin kirjoitetaan.

Vaikka he siis väkivallan varmasti tuomitsevatkin, Räsästen sanomiset ovat lopulta osa sitä samaa ilmiötä, jonka äärimmäisintä muotoa edustavat homofobiset teot, joiden uhrina Diego Vieira Machado kuoli.

***
Portugalinkielisen uutisen Machadon kuolemasta voi lukea Globo-lehden sivuilla.
Käännökset englanninkielisestä raportista ovat omiani.

Tuuletusta ahtaille sukupuolikäsityksille

Teen töitä huoneessa, jonka ikkunan takana leikkii usein kolmen lapsen joukko. Verhot ovat kiinni, mutta ikkuna auki. Minä kuulen lapset, mutta he tuskin ajattelevat, että joku kuulee heidän juttunsa. Keskusteluja on käyty muun muassa siitä, pelkäävätkö rotat valoa. Myös sitä on pohdittu, olisiko heidän jo aika saada isompien lasten pyörä.

Tänään ikkunan takana käytiin harvinaisen vakavaa ja kiivasta keskustelua. Yksi lapsista kertoi toiselle, että kolmas oli nimitellyt häntä ”miúdaksi” eli tytöksi. Sävystä kävi ilmi, että kyseessä oli suuri loukkaus. Se kuvaa hyvin, miten lapset omaksuvat käsityksiä miehille ja pojille sopivasta käytöksestä ja siitä mitä tytöiltä ja naisilta sopii odottaa. Tytöksi kutsuminen oli ilkeää, sillä tyttömäisiksi miellettävät piirteet pojissa nähdään negatiivisina.

Viime viikkoisessa elokuvakerhon feminismikeskustelussa osoitettiin kysymys miehille. Heiltä kysyttiin, miten he kokivat heihin sukupuoliroolien ja -käsitysten myötä kohdistuvat odotukset. Kysymys, jonka lähtökohta oli se, että tiukat sukupuoliroolit jättävät vähän liikkumatilaa myös miehille, ei oikein herättänyt keskustelua. Lopulta puheeksi tuli roolien ylläpitäminen ja vahvistaminen, joka käy lähes huomaamatta. Kun lapsi sai valita itselleen pinssin ja päätyi vastoin sukupuolikäsityksiin perustuvia odotuksia kissanpentua esittävään pinssiin, isä ehdotti hänelle ensin toista vaihtoehtoa. Poika sai kuitenkin pinssinsä, ja isä itsensä kiinni haitallisista ajatusmalleista.

Sitä ennen oli keskusteltu siitä, miten tyttöjen siveitä käytöstapoja valvotaan. Yksi kertoi saaneensa pienenä tukkapöllyä hajareisin rappusilla istuttuaan. Seurassa olleet pojat istuivat samalla tavalla, mutta heitä siitä ei tietenkään rankaistu. Tyttöjen ja naisten rooliin kasvatettujen tuntui olevan helpompi eritellä ahtaiden sukupuolikäsitysten ja -roolien ylläpitoon liittyvää voimankäyttöä, niin henkistä kuin fyysistäkin.

Avauksesta oli lyhyt matka keskusteluun feminismin hyödyistä lasten kasvatuksessa. Se pyrkii purkamaan perinteisiä sukupuolirooleja niin, että niistä poikkeaminen ei johtaisi esimerkiksi kiusaamiseen ja sitä kautta mahdollisesti itsensä ahtaaseen rooliin pakottamiseen.

Viime aikoina tuntuu myös yleistyneen keskustelu siitä, miten binäärinen sukupuolikäsitys kaikenlaisine seurauksineen on vain yksi muiden joukossa, joskin esimerkiksi kolonialismin myötä laajalle levinnyt. Artemis Kelosaari listasi Tulva-lehdessä taannoin sukupuolittumiseen liittyviä käsityksiä, joita pidetään faktoina. Esimerkiksi ajatus ”vastakkaisista sukupuolista” ajoitetaan jutussa 1800-luvun alkuun, ja miesten välisiä parisuhteita on pidetty miehekkyyden merkkinä.

Tulvan jutussa katsotaan menneeseen ja pysytellään Euroopassa, mutta myös maailmalta on nostettu esiin vaihtoehtoisia malleja tuulettamaan ankaria länsimaisia käsityksiä. Phillip Rothwell yhdistää sukupuolentutkimuksen ja kirjallisuustieteen mosambikilaisen Mia Couton romaanien tulkinnassa. Rothwell osoittaa Couton horjuttavan totuuksina näyttäytyviä länsimaisia käsityksiä nostamalla niiden rinnalle erilaisia ”mosambikilaisia” ajatusmalleja ja myyttejäkin. Kyseenalaistaminen ulottuu myös sukupuolirooleihin, jotka näyttäytyvät siirtomaavallan myötä maahan tuotuina, mutta joita ylläpidetään kolonialismin perintönä tarkoin itsenäisyyden saavuttamisen jälkeenkin. Couto kääntää asetelmat hahmojensa kautta nurin, asettaa yritykset noudattaa jäykkiä sukupuolirooleja naurunalaisiksi ja vihjaa muunlaisiin malleihin. Lisäksi Rothwell kertoo esimerkkejä naisten välisistä avioliitoista, kolmen sukupuolen järjestelmistä – ja katsoo länsimaisen, katolisen kulttuurin kaapuihin pukeutuvan papin edustavan jollain tasolla kolmatta sukupuolta.

Couto ja toinen mosambikilainen kirjailija Paulina Chiziane nostavat molemmat esiin myös Namaróin myytin, luomiskertomuksen jonka mukaan naiset ovat aina olleet olemassa. Miehet puolestaan ovat uudempia tulokkaita, ja saavat tulollaan aikaan kaaoksen.

Rothwellin teksti avaa sitä, miten ahtaat roolit ovat levinneet ja minkälaisia malleja niiden yleistyminen on vaientanut. Nyt vaihtoehtoisia näkökulmia on alkanut näkyä myös sosiaalisessa mediassa. Hiljattain tuli vastaan teksti, jossa kerrottiin joidenkin Amerikan alkuperäiskansojen käsityksestä viidestä eri sukupuolesta. Toisessa taas avattiin juutalaiseen perinteeseen kuuluvaa käsityksestä kuudesta sukupuolesta. En tarkoita sitä, etteivätkö muut järjestelmät voisi myös olla ahtaita ja ongelmallisia. Lisäksi niistä varmasti liikkuu vääriä tietoja. Mutta tieto vaihtoehtoisista malleista osaltaan muistuttaa, ettei tämän nyt vallalla olevan mallin kanssa tarvitse välttämättä ikuisesti kärvistellä. Siihen menee tosin varmasti aikansa, että kiinnostus konkretisoituu yhdessä muiden binäärisen mallin säröjen kanssa laajemmaksi asenteiden muutokseksi.

Tämä juttu olisi ollut kiva päättää kertomalla, että takapihan lapset olisivat suhtautuneet jotenkin erityisen kypsästi tytöksi nimittelyyn. Lapset kuitenkin päättivät yhdessä lähteä etsimään haukkujaa, ilmeisesti jonkinlaiset kostotoimenpiteet mielessään. Mutta mitä muuta maskuliinisuutta korostavassa ympäristössä voisi edes odottaa?

***

Rothwellin kirja on nimeltään A Postmodern Nationalist: Truth, Orality, and Gender in the Work of Mia Couto.

Jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa myös lukea Kaarina Kailon Perusteessa (3/2013) ilmestynyt artikkeli ”Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva – Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä”.

Miehinen katse ja naisten ”säädytön” tanssi

Cova da Mourassa vietettiin lauantaina Kolá San Jon -juhlaa eli juhannusta kapverdeläisittäin. San Jon viittaa Johannes Kastajaan, kolá tarkoittaa juhlakulkueen tanssia, jossa lantiot osuvat yhteen. Juhlintaan kuuluu myös rummutus, pillit, Kap Verden historiaan viittaavat laivat ja tekokukkameressä kuljetettava Jeesus-patsas.

Juhlassa yhdistyvät siis orjien ja eurooppalaisten siirtomaaherrojen perinteet. Kap Verden saaristo oli Portugalin siirtomaa, joka oli asumaton kunnes portugalilaiset alkoivat käyttää sitä orjasaarina. Sinne tuotiin orjia mantereelta, ja sieltä heitä lähetettiin muun muassa meren taakse Brasiliaan.

Uskonnollisesta ulottuvuudesta huolimatta Kolá San Jon oli ainakin siirtomaavallan loppuvaiheessa kielletty. Perinteen iloluontoisuutta ja etenkin siihen kuuluvaa kolá-tanssia pidettiin säädyttömänä. Saman kohtalon kokivat funaná-musiikki ja batuque, naisten harjoittama rummutuksesta, laulusta ja tanssista koostuva perinne. Niitäkin tanssitaan tavalla, joka aiheutti pahennusta katolisten siirtomaaherrojen ja kirkkoväen keskuudessa. Tanssiin ja musiikkiin yhdistyi usein kolonialismia kritisoivat lyriikat, joten tanssi on myös osa vastarinnan perinnettä.

kolas

Siveyteen ja moraaliin vetoaminen oli tietenkin kaksinaismoralistista. Siirtomaihin takertumista perusteltiin vielä 70-luvulla portugalilaisten toverillisella, sivistystyöhön tähtäävällä suhtautumisella hallitsemiensa maiden asukkaisiin. Todisteena avarakatseisuudesta pidettiin mustien naisten ja valkoisten miesten lapsia. Tosiasiassa kyseessä olivat usein raiskaukset, joita ei rasismin ja mustiin naisiin liittyvien käsitysten vuoksi juuri kyseenalaistettu.

Nyt kapverdeläisiä perinteitä ei enää paheksuta, vaan niistä on tullut arvostettua kulttuuripääomaa. Cova da Mourassa perinne siirtyy myös sukupolville, jotka eivät ole Kap Verdellä välttämättä edes koskaan käyneet. Cova da Mouran Kolá San Jon -kulkue on jopa listattu Portugalin aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Listaus on myös vahvistanut pahamaineisena pidetyn, purku-uhan alla olevan naapuruston asemaa. Se tarkoittaa sitä, että juhlakulkuetta tullaan katsomaan naapuruston ulkopuoleltakin. Kulkueen päätyttyä kylän urheilukentällä on vielä batuque-esitys ja muita tanssiesityksiä.

Jäin viikonlopun jäljiltä miettimään, onko tilanne juuri muuttunut siirtomaa-ajoista muutoin kuin sen suhteen, että tanssia ei enää pidetä primitiivisenä ja vaarallisena. Niin sanotun miehisen katseen kohteena tanssi näyttäytyy kuitenkin edelleen lähinnä eroottisena. Enää sitä ei vain (avoimesti) paheksuta, mutta toisaalta sen muut ulottuvuudet myös vaiennetaan.

Erityisesti batuque on kuitenkin ollut nimenomaan naisten kesken harjoitettu perinne. Sen ydin on rummutus, arjen haasteista kertovat, usein improvisoidut lyriikat ja tanssiminen piirin keskellä. Se on esimerkiksi tapa käsitellä sortoa, jonka kohteeksi naiset joutuivat siirtomaavallan aikaan ja joutuvat yhä Portugalissa matalapalkkaisissa töissä raataessaan. Siinä tanssi ei ole läsnä ensisijaisesti muiden katseille, vaan sillä on vapauttava ja tutkitustikin terapeuttinen ulottuvuus. Kolánkin kohdalla tanssia ja ilonpitoa voi lähestyä tästä näkökulmasta, vaikka tanssiin osallistuvat myös miehet (sekä nuorisoa ja lapsia).

En tietenkään tarkoita sitä, etteivät tanssijat itse tiedostaisi sitä, miten heitä katsotaan, tai että tanssilla ei sensuaalisia ulottuuvuksia voisi olla – tietysti on. Sen sijaan mietin asetelmaa, jossa yleisö katsoo heille vierasta kulttuuria edustavia esityksiä, ymmärtämättä kreolinkielistä laulua. Muistan, miten nuorten tyttöjen funaná-tanssiesitys hämmensi, kun näin sellaisen ensimmäistä kertaa. Ja takapuoliin keskittyvät funaná-musiikkivideotkin tuntuivat liiotelluilta. Se kertoo ehkä kuitenkin enemmän tavasta katsoa niitä, kuin siitä mitä ne todellisuudessa edustavat.

Kun tanssi tulkitaan ainoastaan seksuaaliseksi ja naiskehoa esineellistäväksi, paljastuu miten siirtomaavallan aikaiset aatteet säädyllisyydestä ja naisten kehosta ovat edelleen läsnä. Niissä vaikuttavat kristityt arvot ja niiden tukahduttava ja kontrolloiva suhde naisen kehoon. Samalla jää huomiotta se, että mikä länsimaisesta näkökulmasta näyttäytyy eroottisena tai jopa pornografisena ei sitä aina yksioikoisesti ole. Asenne on myös paternalistinen, jos naisiin suhtaudutaan automaattisesti tahdottomina esineellistämisen uhreina. Samasta näkökulmasta voi myös tulkita twerkkausta, jota valkoisen feminismin edustajat eivät ole juuri arvostaneet.

Se, että tanssin vapauttavaa, voimauttavaa tai kapinallista ulottuvuutta ei (haluta) huomata, heijastaa myös sitä, miten naisten kehoja on totuttu katsomaan miesnäkökulmasta. Miehisen katseen ohittamista ja kehon valtaamista siltä takaisin voi ajatella dekolonisaation näkökulmasta. Se myös nostaa näkyviin niitä mekanismeja, joilla naisia kontrolloidaan. Ja kolonialismin patriarkaalisen luonteen.

***

Psst! Luet muuten yhtä Kaskas Median valitsemasta seitsemästä kiinnostavimmasta tiedeblogista!

Kuvat ovat vuoden 2015 Kolá-kulkueesta, © Anna Pöysä. Lisää Kolá San Jonista voi lukea viime vuonna ilmestyneestä Maailman Kuvalehden jutusta.

Kyytiä eurosentriselle opetukselle

”Niin ja koulujen eurosentrinen historianopetus saattaa johtua siitä että olemme Euroopassa, emme Zimbabwessa. Olisi aika hedelmätöntä suomalaisena opiskella talvisodan historiaa Norsunluurannikon näkökulmasta”, kommentoitiin edellistä bloggausta.*

Viittasin kirjoituksessa rakenteisiin, jotka osaltaan pitävät median ja yliopiston enemmistön käsissä, ja puheeksi tuli eurosentrinen opetus. Peruskoulun ja lukion kannalta se ei Suomessa tietenkään tarkoita eurosentrismin korvaamista afrosentrismillä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerrotaan historiasta laajemmasta näkökulmasta ja vaihtelevista näkökulmista – eikä vain eurooppalaisten miesten näkökulmasta. Olennaista on huomioida oppimateriaaleissa sekin, että niitä eivät Suomessa lue ainoastaan niin sanotut kantasuomalaiset.

Yliopistonkin dekolonisaatiosta on ollut puhetta myös Euroopassa. Rhodes Must Fall in Oxford -kampanja ajaa kolonialismiin viittaavien symboleiden poistamista Oxfordin yliopiston kampukselta ja haluaa kiinnittää huomiota yliopistolla tapahtuvaan syrjintään ja rasismiin. Lisäksi se haastaa oppimateriaalivalinnat ja kurssien sisällöt väittäen, että ne ovat liian eurosentrisiä ja jättävät huomiotta esimerkiksi naisten ja muiden kuin länsimaisten tutkijoiden tekemän työn.

Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.
Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kyseessä ei ole se, että ainoastaan länsimaiset miehet olisivat tutkineet ympäröivää maailmaa ja tuottaneet tietoa. Länsimaisen kaanonin ulkopuolella on tuotettu tietoa, myös Euroopassa, mutta se on jäänyt marginaaliin. Suomessa tätä voi pohtia esimerkiksi suhteessa saamelaisiin. Osa tiedosta taas on hävinnyt kokonaan, osittain entisten siirtomaiden kielten ja suullisen perinteen hiipumisen myötä. Ajatusmalleja on myös esimerkiksi antropologien ja lähetyssaarnaajien toimesta selitetty länsimaisesta näkökulmasta käsin, länsimaisin käsittein ja kielin, mistä on seurannut väärinkäsityksiä.

Prosessi liittyy siihen, minkälaista, missä ja miten tuotettua tietoa pidettiin ja pidetään universaalina, objektiivisena ja uskottavana. Kyseessä on yksi kolonialismin ja eurosentrismin vaikeimmin purettavista seurauksista, sillä se vaatii näkymättömäksi tehdyn tekemistä näkyväksi. Eurosentrisyys ja koloniaalisuus eli siirtomaavallan jatkumot vaikuttavat moniin oppiaineisiin, ja esimerkiksi taloustieteiden ja filosofian dekolonisaatiota on pohdittu. Ne vaikuttavat myös näkemyksiin yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Eurosentrinen maailmankuva on lähtökohdiltaan patriarkaalinen, joten dekolonisaatioon liittyy myös tämän luonnollisena näyttäytyvän ulottuvuuden purkaminen.

Yliopiston dekolonisaatio ei siis pyri hylkäämään länsimaisen kaanonin puitteissa tuotettua tietoa, vaan horjuttamaan sen oletettua universaaliutta ja korjaamaan eurosentrismin aiheuttamia vääristymiä. Se myös nostaa universaaleina ja luonnollisina näyttäytyvien käsitysten rinnalle vaihtoehtoisia malleja. Näin on pyritty purkamaan – dekolonisoimaan – esimerkiksi tiukassa istuvaa binääristä sukupuolikäsitystä.

Opiskelin tohtoriksi laitoksessa, jossa eurosentrismiä pyrittiin aktiivisesti purkamaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että seminaareissa tutkittiin jälki- ja dekoloniaalisen teorian lisäksi vapaustaistelijoiden, afrikkalaisten filosofien ja eteläamerikkalaisten feministien tekstejä. Myös tiedon tuottamisen tavat kyseenalaistettiin siinä mielessä, että ohjelmassa ei ollut ainoastaan perinteistä akateemisesti tuotettua tietoa. Meillä luetettiin esimerkiksi eteläafrikkalaisten ja brasilialaisten aktivistien haastatteluja. Ohjelma oli monitieteellinen, mikä myös vahvisti dialogia. Kirjoitin laitoksen johtajan Boaventura de Sousa Santosin Alice-projektista Voimaan pari vuotta sitten.

Yliopiston dekolonisaatio siis voi merkitä paitsi kurssimateriaalien monipuolistamista, myös itse validin tiedon käsitteen kriittistä pohtimista. Tärkeää on myös tutkia mekanismeja, jotka pitävät osan tiedosta marginaalissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.

When they speak, it is universal;
when we speak, it is specific.

When they speak, it is objective;
when we speak, it is subjective.

When they speak, it is neutral;
when we speak, it is personal.

When they speak, it is rational;
when we speak, it is emotional.

When they speak, it is impartial;
when we speak, it is partial.

They have facts, we have opinions.

They have knowledges, we have experiences.

We are not dealing here with a ‘peaceful coexistence of words,’ but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak, and What We Can Speak About.

Teksti on katkelma Grada Kilomban Decolonizing Knowledge -projektista. Siihen kuuluva videoinstallaatio on esillä perjantaina avattavassa Rauma Biennale Balticumissa Rauman taidemuseossa.

*Itse kommentti jäi julkaisematta, kun se ei pysynyt asiallisena.

Miksi etuoikeutettu enemmistö on saanut kaiken tilan?

”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?”, kysyttiin Helsingin Sanomissa. Toivoin, että otsikko olisi harhaanjohtava, mutta ei se ollut.

”Eteen on noussut kysymys: pitäisikö niin kutsutun enemmistön vaieta silloin, kun kyse ei ole heitä itseään koskevista asioista?”, Sonja Saarikoski kirjoittaa. Ongelman ei kuitenkaan pitäisi olla se, että enemmistö voi olla joskus hiljaa, vaan se, että miksi enemmistö on saanut (ja saa kyllä edelleen, vaikka jutun perusteella voisi muuta ajatella) aina sanoa viimeisen sanan kaikesta, puhua päälle ja puolesta.

Muuttaisin siis kysymyksenasettelua: ”Voisiko tehdä tilaa muille kuin enemmistön edustajille, etenkin silloin, kun kyseessä ovat asiat jotka eivät heitä koske?” Jutussa olisi voinut vaikka käydä läpi niitä mekanismeja, jotka pitävät keskustelusta pois muut kuin valtaapitävän enemmistön äänet ja miettiä sitä, miten tilannetta voisi muuttaa. Aloittaa voi vaikka vuonna 1988 julkaistun Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak?” -esseen lukemalla. (Voi toki olla, että Saarikoski viittaa häneenkin mainitessaan ”feministiteoreetikot”, ensin Habermasia nimen kera siteerattuaan.)

Voisi olla kiinnostavaa pohtia myös sitä, miten ensinnäkin on rakentunut tilanne, jossa etuoikeutet (valkoiset mies)henkilöt vaikuttavat neutraaleilta puhujilta. Juuri se on mahdollistanut tilanteen, jossa heidän on koettu pystyvän määrittelemään, mikä lopulta on rasismia tai syrjitäänkö naisia vai ei. Ehkä kyseessä ei olekaan heidän sysääminen syrjään, vaan pitkään kestäneen vahingon korjaaminen.

On myös tärkeää muistaa se, että tilannetta ovat ylläpitäneet rakenteet, joiden ansiosta valtaapitävät eivät ole joutuneet vastaamaan suoraan heille, joista he kirjoittavat tai joista he puhuvat. Se, että tekemisistään joutuu vastaamaan ei ole vaientamista. Lähinnä se on tilaisuus laajentaa tai korjata omaa näkökulmaansa ja ottaa opiksi.

Artikkelissa nostetaan myös esiin kommentti siitä, miten etuoikeutettujen on nyt vaikeampia puhua kuin aiemmin, kun aggressiiviset huomautukset termistöstä pelottavat. Mitä jos tässä olisikin huomioitu se, miten kauan sortavaa kieltä on meilläkin yliopistoissa jouduttu kuuntelemaan ilman, että sille on tehty mitään? Ja miten maailma on rakennettu niin, että se suojelee pääosin etuoikeutettua väkeä?

Termistön kyllä oppii, jos haluaa. Vielä parempi, jos oppii havaitsemaan ajatusmallit, jotka saavat meidät möläyttelemään loukkaavia ilmaisuja. Ajatusmallien hahmottaminen myös auttaa näkemään liittoutumisen ja turvalliset tilat mahdollisuutena purkaa hierarkioita sekä keskustella tasa-arvoisesti ilman altavastaajan asemaa, eikä uhkana. Niin kauan kun marginalisoivat mekanismit ja asenteet ovat olemassa, liittoutuminen ja turvallisten tilojen luominen on paitsi luonnollista, myös tarpeellista. Ja harvat meistä identifioituvat vain yhteen ryhmään, joten dialogiakaan liittoutuminen ei tukahduta.

Jutussa tehtiin myös näennäinen etuoikeuksien avaaminen: ”Olen valkoinen etuoikeutettu ihminen, joka kirjoittaa Suomen suurimpaan päivittäin ilmestyvään sanomalehteen. Minun pitää siis tunnistaa positioni eli asemani ja omat privilegioni eli etuoikeuteni”. Siinä myös viitataan toisen kollegan vastaavaan huomioon – ”meidän valkoisten täytyy ravistella ja kyseenalaistaa omaa ajatteluamme.”

Bloggasin tästä Oneiron-keskustelun aikaan: ”Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ’Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen’ -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki.” Jos jutun lähtökohta on kauan odotettu, aluillaan oleva keskustelun monipuolistuminen enemmistön vaientamisen näkökulmasta, ei position tunnistamisesta ainakaan ole seurannut kovin pontevaa pyrkimystä sen purkamiseen.

Etuoikeuksien tiedostaminen ei ole mikään ”vähemmistöille” tehty myönnytys tai jalomielisyyden osoitus. Ainakaan minä en halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa ääni on lähes poikkeuksetta etuoikeutetuilla. En halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa muu kuin enemmistö esitetään useimmiten itseensä kohdistuvan syrjinnän asiantuntijoina, ripauksena ”erilaisuutta” tai näennäisen inklusiivisuuden edustajina. Se ei ravistele, se ei pura valtarakenteita eikä se auta mitenkään samastumaan ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin minulla. Oikeasti etuoikeutuksien havainnointi ja mielen dekolonisointi ovat tarpeen myös meille etuoikeutetuille itsellemme. Prosessi on jatkuva ja mokilta on vaikea välttyä. Mutta siitä ei tule mitään, jos siihen ei edes ryhdytä.

Laajemmalla tasolla muutos toki vaatii paljon muutakin kuin henkilökohtaista oman aseman tarkastelua. Se vaatii esimerkiksi sitä, että meillä olisi paljon enemmän rodullistettuja professoreita, toimittajia ja opettajia. Silloin totutaan siihen, että vakavasti otettava sana ja sille suotu tila eivät ole ainoastaan etuoikeutettujen auktoriteettien hallussa. Se puolestaan vaatii sitä, että puretaan rakenteita, jotka pitävät nämä asemat etuoikeutettujen hallussa.