Kolonialismin käsittelystä ja opettamisesta

Kolonialismin käsittelylle on tarvetta, kuten hiljattain ilmestyneessä Kenen historia? -raportissakin* kirjoitetaan. Sen julkistamisen yhteydessä myös uutisoitiin Suomen yhteyksistä kolonialismiin. Jäin miettimään sitä, että mitä tällä tiedolla voi tehdä ja miten kolonialismia olisi rakentavinta käsitellä.

Listasin alle muutaman omasta mielestäni tärkeän pointin. En ole opettaja enkä historioitsija, vaan taustani on jälkikoloniaalisessa/dekoloniaalisessa tutkimuksessa. Olen opiskellut ja tehnyt tutkimusta Portugalissa, jossa käydään keskustelua samasta aiheesta ja etenkin suhteessa Afrikkaan, ja se näkyy tässäkin bloggauksessa. Mutta soveltaminen muihin yhteyksiinkin varmaan onnistuu. Listaa sopii täydentää.

+ Kun puhutaan kolonialismista, on tärkeää huomioida myös siihen kohdistunut vastarinta ja kolonisoitujen kansojen kolonialismia edeltänyt ja siihen liittymätön historia. Niin ei luoda mielikuvia kolonisoiduista passiivisina uhreina, eikä kolonisoitujen kansojen historiaa esitetä vain kolonialismin kautta.

+ Kolonialismia voi käsitellä esimerkiksi antikolonialististen ja/tai vapaustaistelijoiden kirjoittamien tekstien kautta ja kertomalla myös siitä, minkälaisia valtakuntia esimerkiksi Afrikassa oli kun eurooppalaiset sinne saapuivat. Se purkaa mielikuvia aikaan pysähtyneestä Afrikasta, jonka eurooppalaiset ikään kuin tempaisivat mukaan maailmanhistoriaan.

+ Kolonialismiin kohdistuneen vastarinnan käsittely muistuttaa myös siitä, että Euroopan edistysaskeleet esimerkiksi ihmisoikeuksien (tai no, ihmisarvon) kunnioittamisen suhteen ovat usein olleet tulosta sorrettujen taistelusta. Sinnikäs vastarinta on johtanut myönnytyksiin – paljon harvemmin kyse on ollut siitä että Eurooppa on katsonut peiliin ja havahtunut omaan epäoikeudenmukaisuuteensa. Kunnia muutoksista on tosin usein annettu valkoisille sankareille.

+ Kolonialismin myötä tuhottiin paljon tietoa maailmasta. Samalla kun siirtomaihin vietiin ”sivistystä”, syrjäytettiin aiempia tietojärjestelmiä ja maailmankatsomuksia.

+ Usein pohditaan jälkiä, jotka kolonialismi jätti entisiin siirtomaihin. Näkökulmaa voi täydentää kysymyksellä siitä, miten Euroopassa on hyödytty kolonialismista. (Jättäisin väliin pyrkimykset kolonialismin mahdollisten etujen erittelyyn.)

+ Kolonialismi liittyy erottamattomasti rasismiin; Euroopassa kehiteltiin rasistisia teorioita Atlantin orjakauppaa ja kolonialismia oikeuttamaan. Ennen kaikkea kolonialismin käsittely avaa mahdollisuuksia sen jatkumoiden käsittelyyn: Miten kolonialismin yhteydessä luodut valtarakenteet näkyvät edelleen Euroopassa/Suomessa? Miten niitä voi purkaa?

Oli kiinnostavaa lukea Kenen historia? -raportista myös siitä, että ”[v]uosien 2010–2019 aikana suomalaisista yliopistoista valmistuu ainakin 14 kolonialismia käsittelevää väitöskirjaa”. Kannustaisin kaikkia näitä asioita tutkivia henkilöitä jakamaan tietoa tutkimuksestaan laajemmallekin yleisölle, jos mahdollista (toki monet niin varmaan tekevätkin). Ainakin täällä on käynyt usein niin, että keskustelun ylläpitäminen on jäänyt yksin rodullistettujen tutkijoiden/aktivistien harteille.

Käsittelen bloggauksen aiheita laajemmin Portugalin pimeä puoli -kirjassa.

* Kenen historia? -Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa (pdf)

Kuva: Adolfo Félix

Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga* johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös alla olevassa BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

* Kuningatar Nzingan tarina tulee mukaan laajempana versiona kirjaani, joka kertoo Portugalin kolonialismista ja sen jatkumoista.
**Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

***

Tilaa jutut sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Apua luovaan työskentelyyn

Joskus käy niin, että ihan vahingossa saa vastauksia kysymyksiin, joita ei oikeastaan tiennyt miettineensäkään. Eilen kävi niin.

Saksassa asuva portugalilainen taitelija Grada Kilomba on ensimmäistä kertaa käymässä Lissabonissa  kutsuttuna taiteilijana, eikä vain perhettään tapaamassa. Aihepiiri selittää sitä, miksi Kilomban töitä on nähty lähinnä muualla kuin hänen kotimaassaan. Hän käsittelee esimerkiksi rotua, kolonialismia ja sukupuolta. Keskeinen teema on dekolonisaatio ja irrottautuminen valkoisesta, patriarkaalisesta ja kolonialistisesta kaanonista.

Kilomba oli eilen haastateltavana lissabonilaisessa teatterissa. Kirjoitan keskustelun olennaisimmista osista huomenna ilmestyvässä Rapportin jutussa, mutta haluan jakaa blogissa yhden asian, joka ei oikein liity huomiseen juttuun.

Psykologiaakin opiskellut Kilomba on työskennellyt myös professorina. Yleisökysymykseen vastatessaan Kilomba kertoi ohjeistaneensa oppilaitaan aina miettimään sitä, minkälaisesta paikasta/tilasta käsin he tekevät työtään. Työ voi syntyä vaikka raivon tai häpeän tilasta käsin, hän kuvaili.

Kilomban paikkaan/tilaan liittyvä kommentti oli lyhyt, mutta se sai miettimään omaa kirjaprojektia uudella tavalla. Sen kanssa on ollut hankala kausi. Se kuuluu asiaankin, mutta tilanne alkoi tuntua turhauttavalta.

Olin tietoinen paikasta, josta käsin kirjoitan, mutta se oli jäänyt yleisten kategorioitten tasolle. Olin miettinyt esimerkiksi valkoisuutta ja sukupuolta, mutta en henkilökohtaisempaa ”paikkaa”. Kilomban kommentista lähtenyttä prosessia on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta se auttoi hahmottamaan sitä, miksi ja minkälaisesta tilasta käsin tällaiseen projektiin rupesin, ja millainen rooli sillä on omassa elämässäni.

Lopputuloksessa prosessi tuskin tulee konkreettisesti näkymään, mutta se avasi omaa suhdetta kirjaani, mikä taas auttaa kirjoittamisessa. Tiedän, että tämän asian miettimisestä olisi ollut hyötyä väitöskirjaakin aloittaessa.

Luulen, että ”paikan” miettiminen auttaa avaamaan sitäkin, minkälaiset kysymykset ovat työn lähtökohtana. Ajatus uusien kysymysten luomisesta vastausten etsimisen sijaan toistui Kilomban puheissa. Metodi liittyy Kilomban ajatukseen siitä, että hänen täytyy luoda uusia välineitä oman (mustan, kolonisoidun naisen) historiansa ymmärtämiseksi. Sitä ei voi ymmärtää tai kuvata kolonialistisen ja patriarkaalisen kaanonin välineiden avulla.

kilomba

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Kuka Ngugi?

 

mg_4400

Meillä on Ngugi wa Thiong’on kanssa sillä tavalla läheinen suhde, että kirjoitin hänen tuotannostaan gradun. Erityisen paljon ajattelen Ngugia tähän aikaan vuodesta. Jännitän, että joko tämä olisi se vuosi, kun hän saa kirjallisuuden Nobelin. Viime vuosina Ngugia on usein povattu voittajaksi.

Suhde alkoi Turussa vuonna 2003. Olin kiinnostunut jälkikoloniaalisesta kirjallisuudesta ja luin suurin piirtein kaikki Turun kirjastoista löytyneet afrikkalaisten kirjailijoiden romaanit. Kenialaisen Ngugin Paholainen ristillä  (1980) oli niistä kaikista kiinnostavin.

Vertailin Paholaista ristillä Ngugin aiempaan romaanin, A Grain of Wheatiin (1967). Se edustaa kirjailijan siirtymäkautta. Englantilaisen koulutuksen Keniassa saanut Ngugi kirjoitti aiemmin kristillisiä romaaneja James Ngugi -nimellä. Grain of Wheat kuvaa Kenian itsenäistymistaistelua, mutta kuitenkin länsimaisen kirjallisuuden keinoin.

Paholainen ristillä merkkaa irrottautumista länsimaisen kirjallisuuden traditioista. Se on Ngugin ensimmäinen kikujuksi kirjoittama romaani. Ngugi kirjoitti sen omalle kansalleen. Rakenne lainaa suullisista perinteistä, ja sitä edustavat myös kaikenlaiset sananlaskut ja vitsit. Kun Ngugi itse käänsi kirjan myöhemmin englanniksi, hän jätti tekstin lomaan katkelmia swahiliksi. Kirja siis aukeaa parhaiten niille, jotka osaavat kaikkia Ngugin käyttämiä kieliä ja tuntevat ne suulliset traditiot, joista hän lainaa. Se on myös viesti länsimaisille lukijoille.

Sisällön tasolla kirjassa ei puida menneitä, vaan osoitetaan nykytilanteen neokolonialismista johtuvat ongelmat. Riistäjä ei ole enää siirtomaavalta, vaan monikansalliset suuryritykset paikallisine pomoineen. Kansa nousee näitä vastaan.

Paholainen ristillä on kirjoitettu vankilassa 70-luvun lopulla. Sinne Ngugi joutui kirjoitettuaan Kenian hallitusta kritisoivan näytelmän. Vapaaksi päästyään Ngugi lähti maanpakoon ja asuu nykyään Yhdysvalloissa.

Decolonising the Mind -esseekokoelmassa Ngugi avaa päätöstään alkaa kirjoittaa kikujuksi. Sen taustalla on tietenkin halu saavuttaa ne lukijat, joita ajatellen Ngugi työnsä kirjoitti, mutta myös ajatus kielen ja kulttuurin yhteydestä. Ngugin mielestä englannissa on läsnä kolonialistinen maailmankuva, ja sen juurruttaminen Keniaan oli olennainen kolonisaation elementti. Englanti korvaa paikalliset arvot ja kulttuurin brittiläisillä arvoilla ja kulttuurilla. Se on mielen kolonisoimista, josta Ngugi pyrkii vapautumaan.

Nobelin voittajaksi on siis monena vuonna povattu kirjailijaa, joka on kaikin voimin pyrkinyt kyseenalaistamaan länsimaisen kirjallisuuden valta-asemaa. Lisäksi hän on osoittanut, miten sitä pidettiin (ja eihän tästä kyllä vieläkään olla päästy) mittapuuna kaikelle muulle kirjallisuudelle. Hän on myös tietoisesti kääntänyt selkänsä länsimaisille lukijoille.

Alfred Nobel kirjoitti testamentissaan, että kirjallisuuspalkinto tulisi antaa sellaiselle kirjailijalle, jonka työ edustaa ”ihanteellista suuntausta”. Palkintoa on pidetty  eurosentrisenä sekä kirjallisessa että maantieteellisessä mielessä.

Ngugin voitto olisi siis symbolisesti kova juttu, enkä tiedä onko aika sille vielä kypsä. Entä miten kirjailija suhtautuisi moiseen tunnustukseen?

Valkoinen etuoikeus ja antirasismi

Näiden reilun 10 Portugalissa asutun vuoden aikana on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon samaa rasistisissa asenteissa ja rakenteissa on täällä ja Suomessa. Yhteistä on myös valkoisessa antirasismissa. Valkoinen etuoikeus näky siinä, miten monet valkoiset täällä ja Suomessa kokevat kykenevänsä määrittelemään mikä on rasismia ja mikä ei. Valkoinen antirasismi keskittyy usein myös valkoisen antirasistin jalouteen ja huomio on rasismin näkyvissä muodoissa rakenteellisen rasismin sijaan.

Mutta Portugali oli siirtomaavalta ja se osallistui orjakauppaan, Suomi ei. Jos pintaa raaputtaa, maat jakavat kuitenkin samanlaisen käsityksen viattomuudesta. Portugalissa elää voimakas ajatus hyväntahtoisesta ja veljellisestä kolonialismista. Siirtomaavallan loppuvaiheissa mentiin niinkin pitkälle, että siirtomaita kutsuttiin merentakaisiksi provinsseiksi. Suomessa ei juuri keskustella niin sanotusta kolonialistisesta rikoskumppanuudesta.

Kyseessä on käännös colonial complicity -termistä. Se tarkoittaa sitä, että vaikka käytännössä Suomella ei siirtomaita ollut, siellä jaettiin ja jaetaan kolonialistinen maailmankuva, joka asettaa länsimaat ja valkoisen miehen keskiöön ja edistyksen mittapuuksi. Se välittyy esimerkiksi koulutuksen kautta, mutta se on läsnä myös mediassa, kulttuurissa ja politiikassa. Ne ovat siis niitä instituutioita, joissa dekolonisaatiolle olisi tarvetta.

Käytännössä kolonialismin myötäily näkyy esimerkiksi siinä, että Suomella on 140 vuoden historia lähetystyöstä Namibiassa. Ja suomalaisten suhtautuminen saamelaisiin noudattaa kolonialistista kaavaa. Se myös näkyy siinä, miten Suomessa on voimissaan ajatus rasismista luonnollisena vieraanpelkona tai reaktiona maahanmuuttoon, mutta reaktiot seuraavat kolonialismista tuttuja malleja.

Kolonialistinen asetelma vaatii toiseuttamista ja marginalisoimista, kaiken muun suhteuttamista länsimaisiin arvoihin ja valkoisuuteen. Grada Kilomba kuvaa sitä Decolonising Knowledge -luentoperformanssissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.
When they speak it is universal;
when we speak it is specific.
When they speak it is objective;
when we speak it is subjective.
When they speak it is neutral;
When we speak it is personal.
When they speak it is rational;
When we speak it is emotional.
When they speak it is impartial;
When we speak it is partial.
They have facts, we have opinions.
They have knowledge, we have experiences.

We are not dealing here with a ’peaceful co-existence of words’, but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak and What We Can Speak About.

Asetelmaa on sen keskiöstä käsin, valkoisena eurooppalaisena haastavaa hahmottaa. Käsitys siitä, että olemme neutraaleja ja objektiivisia on juurtunut syvälle. Siksi valkoinen antirasismi vaatii poisoppimista, mielen dekolonisoimista. Ja niiden kuuntelemista, jotka pystyvät osoittamaan valkoisen etuoikeuden muotoja, kun eivät itse siitä nauti. Muutoin siinä päädytään helposti hyväntahtoisuudesta huolimatta toistamaan valta-asetelmia, joista Steve Biko kirjoitti Etelä-Afrikassa apartheidin vastaisen taistelun aikaan.

Keskustelu kolonialistisesta rikoskumppanuudesta osoittaa, miten valkoinen etuoikeus on syntynyt. Siitä keskustelu myös auttaa tekemään näkyviksi monet, keskenään risteävät rasismin ja sorron muodot, jotka saivat alkunsa kolonialismin myötä, ja joista ei vieläkään olla päästy.

Jonkinlaista orastavaa muutosta voi sentään aistia. Nyt valkoisena suomalaisena ei voi enää luottaa siihen, että valkoisen etuoikeuden ylläpidosta ja käyttämisestä ei joudu vastuuseen. Esimerkkejä siitä ovat keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja Ylen kritisointi vanhojen rasistisen elokuvien näyttämisestä. Muutoksen hitaudesta kertoo haluttomuus vastaanottaa kritiikkiä.

Muutoksesta kielii myös se, että Helsingissä järjestettiin lauantaina antirasistinen foorumi, jossa käsiteltiin myös valkoisuutta. En ollut paikalla, mutta sain osallistua valkoista etuoikeutta ja antirasismia käsittelevään paneeliin lähettämällä viestin. Tämä bloggaus on laajempi versio siitä. Viestin lopussa kysyin, miten muutosta voisi vauhdittaa ja miten ja missä dekolonisaatiota toteuttaa. Itse mietin, voitaisiinko televisiossa vaikka käsitellä Suomen historiaa tästä näkökulmasta, arkistoja hyödyntäen. Entä miten suomalaista koulua voisi dekolonisoida?