Miltä Portugalin talouskriisi näyttää?*

Silloin tällöin joku kysyy, miten Portugalin kriisi näkyy päivittäisessä elämässä. Kysymys on hankala. Minkälaisen näkyvän muodon talouskriisi saa? Turisti saattaa lähteä Lissabonista jopa huojentuneena. Ei asiat niin kamalan huonolla tolalla näytä olevan. Itselle taas tulee helposti sellainen olo, että tarkkailen tilannetta norsunluutornista lähietäisyydestä huolimatta.

Kysymys myös muistuttaa talouskriisin yhdestä ulottuvuudesta. Kriisistä kertovat maailmalle usein ne, joiden elämää se ei ole sekoittanut. Ne, joiden elämään se raskaimmin vaikuttaa, saavat harvoin äänensä kuuluviin.

Tulin Lissaboniin vajaat kymmenen vuotta sitten. Ei täällä erityisen hyvin silloinkaan mennyt. Nykyään näkee useammin kodittomia, joilla on vielä siistit vaatteet ja matkalaukullinen tai pari tavaroita. Jos kulkee ruokaa jakavan auton ohi, huomaa senkin, että jonot ovat pitkiä. Sellaisia näkyviä muotoja kriisillä siis on: on enemmän väkeä, jolla on vähän rahaa. Leipäjonot kuitenkin paljastavat vain pienen osan sen vaikutuksista.

Niukkuudella on Portugalissa pitkät perinteet. Loiston vuosista puhuttaessa viitataan yleensä löytöretkien aikaan, 1500-luvulle. Salazarin diktatuurin aikana köyhyydestä ja vaatimattomuudesta tehtiin suorastaan kansallisvelvollisuus. Kansaa kehotettiin ylpeään ja kunnialliseen köyhyyteen. Siitä voi kuulla kaikuja nykypäivän poliitikkojen puheissa, kun he koittavat saada kansalaiset sietämään säästötoimenpiteitä kärsivällisesti.

Cova da Mouran lähiössä suorimmin varojen vähyys näkyy asumisessa. Samassa talossa, jossa asun, yhtä huonetta vuokraa nainen, jolla on kaksi poikaa. Tietysti yksityisyyteen liittyviä kulttuurierojakin voi miettiä. Mutta varmasti se huolestuttaa, jos tulevaisuus ei näytä yhtään paremmalta. Huoneen jakaminen kahden kasvavan teini-ikäisen pojan kanssa voi ottaa koville. Samassa kerroksessa asuu myös vanhempi mies, joka vuokraa pientä huonetta.

Iäkkäämmän väen kimppakämpät eivät ole mikään Cova da Mouran erikoisuus. Kaveri vuokrasi huoneen asunnosta Lissabonin keskustassa, jossa kaikki muut asukkaat olivat eläkeläisiä. Vanhuskommuuni ei sinänsä ole hassumpi ajatus, mutta sellaisten muodostuminen kertoo eläkeläisten elintasosta.

Keittiössäkin säästetään. Kun kaasu loppuu, Cova da Mourassa ruoka valmistetaan improvisoiduilla tulisijoilla ulkona (sitä varten kerätään puuta, kun sitä vastaan tulee). Ruokakaappia täydennetään tienposkeen laitettujen kasvimaiden antimilla. Sellaista kaistaletta maata ei olekaan, missä ei kasvaisi härkäpapuja ja lehtikaalia. Kasvimaat ovat viime aikoina lisääntyneet. Mistään trendikkäästä kaupunkiviljelystä ei ole kyse, vaan kasvimailla kuokkivat aamuvarhain lähinnä iäkkäämmät huivipäiset naiset.

On eri asia tehdä ruokaa tulella talvisateessa kuin huvikseen. Kaasun puuttuminen tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että lämmintä vettä ei ole. Jotkut tosin valitsevat kylmät suihkut etukäteen säästämistarkoituksessa.

Viime viikolla näin Apelação-nimisen alueen Lissabonin laitamilla. Korkeiden kerrostalojen lähistöllä on aaltopellistä ja tiilistä rakennettuja asumuksia. Ainoa vertauskohde, joka tuli mieleen, oli Maputon köyhemmät naapurustot. Talojen ympärillä kuljeskelee kanoja ja tienpientareella näkyi vuohen sorkanjälkiä. Bruno Colaçon valokuvatpuolestaan kertovat kesken jääneeseen luksuskerrostalokompleksiin majoittuneista miehistä ja heidän epäinhimillisistä oloistaan. Myös junamatkalla Lissabonista kohti Cova da Mouraa näkee improvisoituja asumuksia siltojen alla. Pintaa raapaisemalla paljastuu sellaista köyhyyttä, joka horjuttaa käsitystä siitä, mitä Eurooppa on ja miten Euroopassa eletään.

Entä sitten se kunniallisen köyhyyden myytti? Se kuulostaa siltä, että kunniatontakin köyhyyttä on olemassa. Ihmisarvolla ja köyhyydellä ei kuitenkaan pitäisi olla mitään tekemistä keskenään. Jos vaikuttaa siltä, vika on katsojassa. Köyhyyttä on kuitenkin syytä hävetä. Ei niiden, jotka elävät niukasti, vaan niiden, jotka sitä tuottavat, kuten mosambikilainen kirjailija Mia Couto sanoo.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Lissabon on myös kreolinkielinen*

Juttelen usein erään seitsemänkymppisen herran kanssa. Álvaro puhuu portugaliakin, mutta kun ollaan tulossa jutun parhaaseen kohtaan, kieli vaihtuu kreoliksi. En ikinä ymmärrä loppuhuipennusta. Tekeekö hän sen tahallaan? Álvaron lapset ja vaimo kyllä muistuttavat hänelle, että en tajua kreolia. Álvaro vain kaataa meille lisää viiniä ja jatkaa puhumista.

Häntä varmaan huvittaisi se, että olen viettänyt pari päivää Kap Verden kreolin historiaa ja kielioppia lueskellen. Álvaron mielestä kieltä ei voi oppia, jos ei ole afrikkalainen. Portugaliin ja afrikkalaisiin kieliin pohjautuvia kreolikieliä puhutaan Afrikassa myös Guinea-Bissaussa ja São Tomén & Príncipen saarilla. Virallista asemaa kreoleilla ei ole, vaan Portugali on kaikissa maissa ainoa virallinen kieli. Aasiassakin puhutaan joitain Portugaliin pohjautuvia kreoleja.

Kap Verden kreoli alkoi muodostua joskus sen jälkeen, kun portugalilaiset löytöretkeilijät osuivat (oletettavasti) asumattomalle saaristolle 1400-luvun lopussa. Sinne tuotiin mantereelta orjia. Suurin osa vietiin muualle, mutta osa pidettiin työvoimana saaristossa. Kun asukkailla ei ollut yhteistä kieltä, sellainen kehittyi portugalista ja monien afrikkalaisten kielten vaikutuksesta.

Kieli on yhtä sitkeä kuin 14-vuotiaana kotoaan São Tomén & Príncipen saarille karannut, sittemmin Angolaan ja Angolasta Lissaboniin reissannut ja kaikenlaisiin selkkauksiin joutunut Álvaro konsanaan. Siirtomaavallan aikana kreolia pidettiin vähäpätöisenä ja abstraktiin ajatteluun kelpaamattomana solkkauksena, mutta nyt sitä kuullaan pitkin maailmaa Cesária Évoran ja Mayra Andraden laulamana. Kreoliksi lauletaan usein myös imelää kizombaa, jolta on vaikea välttyä Portugalissa.

Kuullun ymmärtämisen harjoitteluun kuuluu siis kreoliksi lauletun musiikin kuuntelu. Eniten olen kuunnellut Álvaron vanhimman lapsen 1980-luvulla suuressa suosiossa paistatellun bändin Tulipa Negran funanáa.

Perinteisemmän musiikin lisäksi Cova da Mouran kaduilla kuulee paljon paikallista kreolinkielistä yhteiskuntakriittistä räppiä.

Miksi sitä sitten lauletaan kreoliksi, kun portugaliksi laulamalla potentiaalisia kuulijoita olisi paljon enemmän? Luontevuus ja identiteettikysymykset eivät selitä kaikkea. Vaikka virallisesti Portugali on luopunut asemastaan ainoan ja oikean portugalin kielen kehtona, käytännössä tilanne on toinen. Niinpä esimerkiksi covadamouralaisten portugalia kuunnellaan eri tavalla kuin valkoisten portugalilaisten puhetta. Kreoliksi laulaminen on siinä mielessä suojautumista ja omalla mukavuusalueella oleilua. On se tietysti myös kannanotto: musiikkia ei tehdä suosion tai rahan vuoksi.

Kreolin käyttäminen on kyllä vähän keskisormen näyttämistäkin. Ollaan Portugalissa ja osataan kieltä, mutta valitaan se kieli, jota kaikki eivät ymmärrä. Ensisijainen yleisö on siis kreolia taitavat kuulijat, eikä portugalilaisten suosiota tai hyväksyntää tavoitella. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kreolia osaamattomat eivät musiikista kiinnostuisi.

Lähiöissä kasvaa valkoisten portugalilaisten sukupolvi, joka haluaa oppia kreolia, koska se on tyylikästä. Viime vuonna Mosambikissa tutustuin maputolaisiin räppäreihin, jotka janosivat kreolinkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Ja sielläkin ollaan uudella tavalla ylpeitä paikallisista äidinkielistä ja mosambikilaisen portugalin ilmaisuista. Lissabonin katukieli taas on jo kauan lainannut paljon angolalaisesta portugalista.

Siihen kuitenkin on vielä matkaa, että portugalin asema esimerkiksi tieteen tai kaunokirjallisuuden kielenä horjuisi. Kreoli ja muut Portugalin entisissä siirtomaissa puhutut kielet ovat lähinnä suullisen perinteen, musiikin ja yksityiselämän kieliä. Perhe- tai kaveripiirissä tai räpätessä voi siis käyttää kreolia, mutta menestyäkseen on otettava portugali haltuun. Tai riippuuhan se siitäkin, mitä pidetään menestyksenä. Luku- ja kirjoitustaidoton Álvaro selvisi sodasta, rakensi talon Cova da Mouraan ja kasvatti kahdeksan lasta. Ja hänellä on hyvät jutut, luultavasti.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Slummiturismia Euroopassa*

Mustavalkoisessa valokuvassa valkoinen rouva ojentaa ruokaa aidan takana kävelevälle tummaihoiselle lapselle. Facebookissa levinneen kuvan tekstissä kerrotaan ”ihmistarhoista” ja Ngungunhanesta, mosambikilaisesta päälliköstä, jonka portugalilaiset ottivat kiinni ja toivat Lissaboniin vaimoineen ja lapsineen 1800-luvun lopulla. Ngungunhanea ja hänen perhettään esiteltiin kaupungilla uteliaalle kansalle. Kuvatekstin mukaan sama asetelma on olemassa edelleen. Afrikkalaisiin naapurustoihin järjestetään turistikierroksia, joilla ”sivistyneet” ilmestyvät vierailemaan ”villien” luona kuin eläintarhaan.

Näitä kierroksia järjestetään Cova da Mourassa. Niitä markkinoidaan nimellä ”Afrikka näin lähellä!” (África aqui tão perto!). Ohjelmassa luvataan tutustumista afrikkalaiseen musiikkiin, ruokaan ja afrikkalaisiin kampauksiin sekä käsitöihin. Kotiovelta saattaa siis löytää ryhmän turisteja afrikkalaista kulttuuria havainnoimassa.

Turistit kuljeskelevat lähiössä paikallisen oppaan johdolla, ihastelevat söpöjä pikkulapsia ja hymyilevät seiniin nojaileville tuimille teineille vaivaantuneen oloisina. Sitten syödään catchupaa ja kuunnellaan tai ehkä tanssitaankin funanáa. Kierrokseen voi myös sisällyttää hiusten letittämisen. Lopuksi poseerataan graffitien edessä.

Innoitus kierroksille löytyi Brasilian favela- ja Etelä-Afrikan township-turismista, niitä ideoinut Heidir Correia kertoo. Slummiturismia on kritisoitu kovin sanoin, sillä se ei välttämättä auta turismin kohteita mitenkään, vaan tekee köyhyydestä nähtävyyden ja tyydyttää vain länsimaisten turistien tirkistelynhalua. Portugalissakin monet varmasti haluavat omin silmin nähdä pahamaineisen lähiön, josta ovat lukeneet lehdistä. Harva kuitenkaan uskaltautuu sinne omin päin.

Muistin valokuvan kun etsin Lissabonista kertovia dokumentteja ja vastaan tuli Nôs Terra -dokumenttielokuva. Sekin käsittelee niitä Lissabonin lähiöitä, joissa suurin osa asukkaista on kapverdeläistaustaisia. Näitä on tehty hämmentävän paljon viime vuosina.

Dokumenttielokuvassa muun muassa keskustellaan kauan siitä, ovatko Portugalissa syntyneet tummaihoiset nuoret portugalilaisia vai eivät. Se tuntuu olevan dokumenttielokuvien tekijöiden suosikkiaihe. Nuoret pyörittelevät aihetta kohteliaasti, joku huomauttaa rasismista, toinen muistuttaa, ettei ole ikinä vanhempiensa kotimaassa käynytkään. Mutta mistä haastatellut puhuisivat, jos he saisivat itse valita heille tärkeät aiheet? Ja miksi näitä dokumentteja on tehty niin paljon?

Ei siinä mitään, että erilaisuus kiinnostaa. Toisaalta Euroopassa on pitkä perinne eurooppalaisuuden hahmottamisesta toiseuden ja erilaisuuden kautta. Afrikka on usein saanut äärimmäisen eron havainnollistamisen tehtävän: se on edustanut kaikkea sitä, mitä Eurooppa ei ole.

Ja nyt lentolipun sijaan tarvitsee maksaa vain junalippu tai taksimatka, ja ollaan ”Afrikassa”. Siinä missä dokumenttielokuvissa asukkaat saavat ainakin puheenvuoron, turistikierroksilla heistä tulee lähinnä katseiden kohde. Keskittymällä ”afrikkalaisuuteen” musiikin ja käsitöiden kautta vältetään hankalat kysymykset, kuten ne joita Plataforma Gueton järjestämässä tapahtumassa pohdittiin. Tullaanko Cova da Mouraan hyväntahtoisesti luomaan uudenlaisia, mutta vanhoihin asetelmiin perustuvia suhteita?

Helppohan tästä olisi hermostua. Mutta kun tilanne on hankalampi. Kierroksia järjestää Cova da Mourassa toimiva yhdistys, joka on esimerkiksi perustanut sinne lastentarhan ja kirjaston, järjestää koulutuksia ja työllistääkin joitain nuoria. Kierrosten idea on kyseenalaistaa median luoma kuva naapurustosta ja osoittaa, että siellä asuu tavallista väkeä ja siellä voi kävellä pelkäämättä. Kierros maksaa muutaman euron tai reilun kympin, jos siihen sisältyy lounas tai hiusten letitys. Enemmistö kierroksista järjestetään erilaisille yhdistyksille ja oppilaitoksille.

Vuonna 2003 aloitettujen kierrosten tarkoituksena on myös saada väki arvostamaan Cova da Mouran kulttuurista pääomaa. Sille on entistä painavampi syy: lähiön kunnostamiseen ja sen talojen omistamiseen liittyvien epäselvyyksien ratkomiseen tarkoitetut varat ja projekti peruttiin vuonna 2012. Naapurusto on siis edelleen laiton siinä mielessä, että talojen rakentajilla ei ole virallisia dokumentteja, joilla osoittaa, että talot ja maa ovat heidän.

Olen miettinyt pääni puhki, millä turistikierrokset voisi korvata ja miten ihmiset voisivat tutustua naapurustoon vähemmän ongelmallisella tavalla. Mutta ei kai voi odottaa, että kaikki sitoutuvat pitempiaikaisiin projekteihin tai hankkivat jostain covadamouralaisia ystäviä. Ehkä kierroksia voisi ajatella strategisena liikkeenä, joka hyödyntää eksotiikannälkää ja pahamaineisuuden herättämää kiinnostusta. Mutta toivottavasti Cova da Mouraa ei tarvitse ikuisesti esittää Afrikka-teemapuistona.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

”Ghettoyliopisto” ylittää näkymättömän muurin Portugalissa*

Cova da Moura on kapverdeläisten siirtolaisten 1970-luvulla pienelle kukkulalle rakentama lähiö. Tai ehkä paremminkin kylä. Sitä nimitetään myös Kap Verden saariston yhdenneksitoista saareksi. Asukkaita siellä on kuutisentuhatta. Rakennukset ovat matalia, kujat sokkeloisia ja kapverdeläinen funana soi lähes taukoamatta. Kaduilla on päiväsaikaan vilkasta: lapset potkivat palloa, naiset myyvät ruokaa ja koirat loikoilevat. Kesällä voi ostaa kotitekoista jäätelöä, talvella paahdettuja kastanjoita. Jotkut tarkkailevat menoa asuntojensa edustalle raahatuilta sohvilta.

Ei Cova da Moura kuitenkaan mikään idylli ole. Portugalin kriisi on pahentanut työttömyyttä ja köyhyyttä entisestään. Siellä myydään huumeita ja joskus öisin kuulee laukauksia. Niitä tosin ampuu myös poliisi. Samankaltaisia alueita on muitakin, joskin niitä on myös purettu. Monet, etenkin alueella asuva nuorempi väki, kutsuvat paikkaa ghetoksi.

Räppäri Chullage toteaa haastattelussa, että vaikka ghetto sanana on negatiivinen, se on myös kuvaava. Se kertoo gheton asukkaiden sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta asemasta. Ghetossa asuminen määrittää sen, mitä siellä asuvat voivat tehdä – ja mihin heillä ei ole pääsyä. ”Ne ovat paikkoja, joihin yhteiskunta laittaa hyödyttömät ihmiset kuolemaan hitaasti”, Chullage päättää.

Chullage on Plataforma Gueton aktivisti. Se perustettiin tukemaan Élson Sanchesin perhettä ja tuomaan esiin ghetoissa asuviin nuoriin kohdistuvaa poliisien väkivaltaa. 14-vuotias Sanches kuoli vuonna 2009, kun poliisi ampui häntä päähän lähietäisyydeltä.

Plataforma Gueton toiminta on sittemmin laajentunut. Viime vuosina se on järjestänyt ”yliopistoja” eri lähiöissä. Se siis käytännössä ylittää yhden gheton näkymättömistä muureista, sillä sieltä harvat pääsevät opiskelemaan. Monet nuorista aikuisista ovat käyneet koulua yhdeksän vuotta. Niiden aikana luulot on otettu pois: koulu ei etenkään aiemmin kannustanut ongelmallisten alueiden nuoria uskomaan kykyihinsä tai mahdollisuuksiinsa. Haasteita lisää sekin, että monien lasten äidinkieli on Kap Verden kreoli, mitä opetuksessa ei huomioida. Portugalissa yliopistoissa on myös lukukausimaksut.

Plataforma Gueton yliopistot ovat parin päivän mittaisia, eri merkkihenkilöiden mukaan nimettyjä konferensseja. Niiden tarkoituksena on jakaa sellaista tietoa ja kehitellä sellaisia toimintamalleja, jotka johtaisivat ghettojen olojen kohentamiseen. Viimeisin, mustan pantterin Kwame Turen mukaan nimetty konferenssi järjestettiin Cova da Mourassa. Aiheina olivat historia, mustien kansalaisoikeusliikkeet ja poliittiset taistelut.

Toisin kuin aiemmilla kerroilla, sitä järjestämässä oli myös Coimbran yliopiston yhteiskuntatieteiden keskus Centro de Estudos Sociais eli CES. Se on kunnostautunut muualla kuin akateemisessa maailmassa tuotetun tiedon esiintuomisessa sekä sen ja akateemisen tiedon välisen dialogin luomisessa (kehun tässä omaa kouluani, mutta konferenssin järjestämisen kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä).

Konferenssin suosio yllätti järjestäjät. Seurasin ensimmäistä puheenvuoroa polvet suussa pöydällä istuen. Kaikki eivät edes mahtuneet saliin. Matkalla suurempaan saliin LBC, yksi järjestäjistä ja covadamouralainen räppäri, haali mukaan lisää väkeä. Hän nimesi kaikkien aikojen huonoimmaksi vallankumoukselliseksi pojan, joka ei halunnut tulla, sillä hän oli menossa letityttämään hiuksiaan. Kun vallankumous on alkamaisillaan, ei ole aikaa kammata tukkaa!

Historioitsija Hakim Adi, kutsuvieras Chichesterin yliopistosta, jatkoi luentoaan panafrikanismista ja kommunismista väljemmissä oloissa. Puheenvuoron voima perustui osaltaan Chullagen painokkaaseen tulkkaukseen. Adin lisäksi osallistumaan oli kutsuttu muiden muassa Ruth Gilmore, entinen musta pantteri, tutkija ja aktivisti.

Puhe pyöri vallan ja historian ympärillä. Keskusteltiin siitä, miten valkoiset ovat ottaneet hyväntekijän roolin monissa afrikkalaisten historiaan liittyvissä käännekohdissa ja siitä, miten se vaientaa afrikkalaisten oman vastarinnan roolin. Mietittiin institutionaalista rasismia. Osallistujilla oli runsaasti omakohtaisia kokemuksia. Entä sitten muutos? Adi kehotti ihmisiä järjestäytymään ja ryhtymään toimeen: valtaa voi valmistaa, sitä ei tarvitse odottaa.

Keskustelu vallasta jatkui seuraavana päivänä, jolloin äänessä olivat Plataforma Gueton aktivistit. Kyse oli etenkin mustasta vallasta. Siitäkin miten se, että mustilla olisi valtaa, häiritsee ja pelottaa monia valkoisia. Hezbollah, hänkin Plataforman aktivisti ja räppäri, kysyi, miksei ketään häiritse se, että mustilla ei ole valtaa. Joillekin paikalla oleville täytyi tähdentää, että se, että mustilla olisi enemmän valtaa ei tarkoita sitä, että vain heillä olisi valtaa. Tai että he eivät olisi solidaarisia muiden sorrettujen ja kapitalismin vaikutuksista kärsivien kanssa.

Tilaisuuden viimeisen luennon pitivät naiset. Sunnuntaisin kokoontuva ryhmä keskustelee naisten asemasta niin aktivistien joukossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Raquel Levy kertoi ryhmän tekemästä bell hooksin Ain’t I a Woman -kirjan portugalinkielisestä käännöksestä. Sen kautta hän purki mustiin naisiin liittyviä myyttejä, joita naiset itsekin pitävät yllä, ja jotka kääntyvät heitä vastaan. Näihin kuuluu esimerkiksi myytti kaiken kestävästä ja kaikesta selviävästä vahvasta mustasta naisesta.

Lopuksi listattiin tulevaisuuden suunnitelmia ja keskusteltiin käytännön toimista. Chullage kertoi mustien panttereiden toiminnasta yhteisöissä: he jakavat ruokaa, huolehtivat vanhuksista ja muun muassa järjestävät vaatelainaamoja, joista voi lainata asun vaikka työhaastattelua, häitä tai hautajaisia varten. Portugalin ghetoissa tilanne on sellainen, että mustien panttereiden ja mustien kansalaisoikeusliikkeen tavoitteet ja toimintamallit kiinnostavat.

Molempina päivinä kuulijoille jaettiin teetä, hedelmiä ja kotitekoisia keksejä. Adi ja Gilmore kutsuivat toisiaan ja kuulijoita veljiksi ja siskoiksi. Ovi kävi jatkuvasti, kun naapuruston asukkaat kävivät katsomassa, mitä salissa oli tapahtumassa. Se parturiin menossa ollut poikakin ilmestyi, ilman lettejä.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.