Terveisiä Euroopan takapihalta

Maanantaiaamuna tuli taas sellainen olo, että on joutunut johonkin painajaismaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Cova da Mouran edustalle oli ilmestynyt jättimäinen kyltti, jossa on leveästi hymyilevä valkoinen perhe. Yläkulmassa lukee ”Segurança para todos”, eli turvaa kaikille. Isompi, pinkillä tehostettu teksti tarkoittaa suurin piirtein sitä, että huolehdimme sinusta. Ilmaisussa on käytetty nokkelasti katsomista tarkoittavaa olhar-verbiä: kyltin alalaidasta selviää, että perheen onnen aihe on valvontakamerat.

photo-1

Kyseessä on ihan oikea, tosissaan tehty kyltti. Viime vuoden lehtiuutisessa kerrotaan, että Amadorasta tulee maan tarkimmin valvottu kaupunki. Jutussa kaupunginjohtaja kertoi aiemmin 2 miljoonan euron investoinneista turvakameroihin. Niitä on määrä sijoittaa poliisin määrittelemiin urbaaneihin kohteisiin, joissa tapahtuu rikoksia.

Puhe turvallisuudesta kaikille on irvokasta kaupungissa, jossa poliisi harjoittaa räikeää etnistä profilointia ja pahoinpitelee mustia, ja jossa köyhiä, mustia asukkaita häädetään kaduille ilman ennakkovaroitusta kodin purkamisesta.

Cova da Mourassa on suurin piirtein 6000 asukasta, joista lähes kaikki ovat mustia. Heille kyltti on muistutus siitä, että he eivät kuulu näiden valkoisten suojeltavien joukkoon. Valkoisille, rikkaimmissa Amadoran osissa asuville se luo mielikuvan uhkasta, jota Cova da Mouran kaltaiset naapurustot edustavat. Ratkaisuksi esitetään valvontaa, ei esimerkiksi näiden naapurustojen olosuhteiden kohentamista.

***

Kyltti oli vain luontevaa jatkoa viikonlopulle. Cova da Mouran edustalla se kuvittaa jakoa valkoisten etuoikeutettujen ja köyhien marginalisoitujen välillä. Ja sitä, miten siirtomaakrapulaa poteva, tekopyhä ja kyyninen Eurooppa jatkaa vastenmielisimpiä perinteitään.

Perjantaina vasta tänne muuttanut naapuri liittyi seuraan silmin nähden ahdistuneena. Hän oli saanut täysin yllättäen potkut samana päivänä. Pomo oli lupaillut työsopimusta viikko toisensa jälkeen ja pidättänyt palkasta sosiaaliturvamaksut. Naapuri tarvitsisi sosiaaliturvanumeron ja työsopimuksen laillistaakseen oleskelunsa Portugalissa. Täällä on kuitenkin yleistä käyttää hyväksi haavoittuvassa asemassa olevia työntekijöitä sopimusta lupaillen, ja sosiaaliturvamaksut päätyvät todellisuudessa pomon taskuun.

Lauantaina vastaan tuli räikeä esimerkki kulttuurisesta omimisesta. Lehtijutussa kehuttiin uutta yritystä, joka ”tuo lisää väriä Lissaboniin” myymällä afrikkalaisia kankaita (kovaan hintaan). Yrityksen nimi on mustiin naisiin viittaava ongelmallinen sana. Jutussa kerrotaan, että nimivalinta ei pyri olemaan poleeminen, eikä nimellä ole mitään tekemistä ”rodun” kanssa. Sen sijaan sanaa kuvaillaan helläksi ilmaisuksi, jolla brasilialaiset miehet kutsuvat tyttöystäviään. Määrittelijä, yrityksen toinen omistaja, on valkoinen nainen. Toisessa jutussa kerrottiin, että yritys ei ainoastaan myy kankaita, vaan opettaa miten niitä käytetään.

”Afrikkalaisuudesta” on tehty kiva, värikäs tuote, jolla ei ole mitään tekemistä Lissabonin mustien asukkaiden kanssa. Se ohittaa ja vaientaa mustien lissabonilaisten naisten kokemukset, perinteet ja historian.

***

Lauantaina alkoivat myös mahtavan Nu Sta Djunto -järjestön kolmivuotisjuhlat. Ne järjestettiin Boban naapurustossa, Amadoran perukoilla, jonka isoihin kerrostaloihin siirrettiin asukkaita puretuista lähiöistä kymmenisen vuotta sitten. Sen väestö on nuorta, suurimman osan suku on Kap Verdeltä, ja monilta jää koulu kesken.

Juhlissa kaveri kertoi, miten hänen erinomaisesti koulussa pärjäävä 14-vuotias poikansa oli ohjattu ammattiin valmistavalle linjalle vastoin pojan omaa tahtoa. Se heijastaa lukuja, jotka selvisivät vasta tehdyssä, koululaitoksen institutionaalista rasismia käsittelevässä tutkimuksessa: 80 % mustista lapsista ohjataan ammattilinjalle, tulevaksi työvoimaksi. Kaveri sai puhuttua opettajan ympäri, mutta mietti, että monien lasten kohdalla ei niin käy.

Keskustelu pysyi mielessä, kun sunnuntai-iltana kuunneltiin sateessa nuorta räppäriä, joka harmaiden kerrostalojen väliin pystytetyllä lavalla lauloi uskosta tulevaisuuteen. Lapsensa koulunkäyntiä kommentoinut kaveri sanoi, että järjestelmä lannistaa lopulta monet sinnikkäätkin mustat nuoret. Tuloksena on nuoria, jotka eivät usko kykyihinsä ja joista harvoilla on resursseja taistella kaikkivoipaiselta vaikuttavaa järjestelmää vastaan.

Jalkapallomenestyksen jälkimaininkeja

Riemu Portugalin jalkapallomenestyksestä alkaa pikkuhiljaa osoittaa laantumisen merkkejä. Menestystä on tulkittu osoituksena Portugalin onnistuneesta ”monikulttuurisuudesta”, mikä puolestaan poiki asennetta kritisoivan vetoomuksen. Siinä myös mainitaan blogissakin käsitelty löytöretkihekumointi.

Vetoomuksessa huomautetaan, miten presidentti vihjasi voittoa kommentoidessaan portugalilaisten siirtolaisten koviin kokemuksiin Ranskassa. Maassa asuu miljoona portugalilaista ja heidän jälkeläistään. Portugalista on lähdetty parempien mahdollisuuksien perään esimerkiksi Salazarin diktatuurin aikaan suurina joukkoina. Myös viime vuosien kriisi on ajanut monet ulkomaille.

Monet portugalilaiset ovat pärjänneet hyvin, mutta heihin liittyy myös negatiivisia stereotypioita. Ranskaan lähteneistä portugalilaissiirtolaisista kirjan kirjoittanut Joana Carvalho Fernandes kertoo, että haastatteluissa selvisi, miten portugalilaisiin suhtaudutaan Ranskassa edelleen portugalilaisina, ja Portugalissa taas siirtolaisina.

On selvää, että tässä portugalilaisiksi mielletään valkoiset portugalilaiset, vaikka maailmalle on Portugalista lähtenyt myös paljon mustia maan kansalaisia. Cova da Moura on kesälomien aikaan kosmopoliittinen paikka: meillä kesää viettävät lapset puhuvat brittienglantia paremmin kuin kreolia ja portugalia, naapurissa taas on lomaa viettämässä ranskalaisella aksentilla portugalia puhuva lapsi.

Vaikka siirtolaisuus ja sen haasteet ovat tuttuja monille valkoisille portugalilaisille, myös välillisesti, siitä ei ole seurannut solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka ovat tulleet Portugaliin siirtolaisina tai ovat heidän jälkeläisiään.

Vetoomuksessa huomautetaan, että täällä asuvien siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä negatiiviset kokemukset vaietaan näkymättömiksi. Sitä sen kirjoittajat eivät hyväksy, vaan vaativat konkreettisia toimia rasismia vastaan. Niiksi listataan esimerkiksi koulumateriaalien siivoaminen negatiivisista stereotypioista, oikeus kansalaisuuteen maassa syntyneille siirtolaisten jälkeläisille, rasismin kriminalisoiminen (nyt se on raskauttava tekijä) sekä poliisin raskaasti aseistettujen iskujoukkojen Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa tekemien ratsioiden lopettaminen.

Vetoomus otettiin vastaan laimeasti. Osa syystä lienee aluillaan oleva lomakausi, mutta sitä voi myös selittää haluttomuudella hyväksyä rakenteellisen rasismin olemassaolo, saati ryhtyä toimiin sen purkamiseksi. Se ei istu kertomukseen sympaattisesta ja suvaitsevaisesta Portugalista.

Mitä jalkapallotähdille sitten kuuluu? Ratkaisevan maalin tehnyt Éder aikoo julkaista jo tässä kuussa henkisen valmentajansa kanssa kirjan vaiheistaan. Siinä tullaan kertomaan jalkapalloilijan vaikeasta lapsuudesta ja tiestä menestykseen.

Renato Sanchesin hermoja testattiin pelien aikana ikäselkkauksella: hänen epäiltiin olevan ikäistään vanhempi. Syytöksissä oli rasistisia piirteitä ja Sanches haastoi oikeuteen häntä iän huijaamisesta syyttäneet Sportingin puheenjohtajan Bruno de Carvalhon ja ranskalaisen valmentajan Guy Rouxin. Kuten aikaisemmin kirjoitin, häneen on myös suhtauduttu pelien aikana rasistisesti.

Sanchesia ei ole sittemmin juuri julkisuudessa näkynyt. Viime viikolla kuitenkin julkaistiin covadamouralaisen kreoliksi räppäävän Timorin video, jolla Renato Sancheskin on mukana. Se kertoo lähiöissä kasvavista lahjakkaista nuorista, joiden taidot usein menevät hukkaan.

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.

Sankaritoimittajan valkoinen katse

Ensimmäistä kertaa Cova da Mouraan tullut vieras kertoi kuulleensa siitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua naapurustossa järjestetyissä elokuvailloissa on käyty. Sen korkea taso oli kuulemma yllättänyt hänet. Hän vielä kertoi, että aikoi antaa oman panoksensa tähän keskusteluun ja haluavansa auttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Illallisen mittaan selvisi, että vieras oli toimittaja. Tässä kohdin puheeksi tuli se, että hän voisi ”auttaa” myös toimittajan roolissa.

Lähtökohta oli ilmeisen hyväntahtoinen. Siinä myös näkyy se yleinen asetelma, jossa Cova da Mouran kaltaisia paikkoja lähestytään avun tarpeen kautta, ystävällisesti, mutta alentuvasti. Tavallista on myös se, että halutaan jakaa omaa tietämystä ja kokemusta muille, mutta harvemmin tulee mieleen, että voisi itse olla kuuntelijan ja oppijan asemassa. Jotkut vieraat vaikuttavat mieltävän jo läsnäolonsa ja mielenkiintonsa jaloksi teoksi.

Siinä vaiheessa ruokajuoma oli kuitenkin mennä väärään kurkkuun, kun illallisvieras sanoi olevansa kiinnostunut ennen kaikkea minun tarinastani. Että olisi kiinnostavaa, miten suomalainen, tohtoriksi väitellyt valkoinen nainen on päätynyt moiseen paikkaan. Periaatteessa kyllä ymmärrän, että asetelma on herkullinen. Etenkin, jos haluaa luoda vastakkainasetteluja korostavan kertomuksen. Mutta onhan se myös ongelmallinen: pahamaineista lähiötä halutaan lähestyä Portugalissa muualta tulleen valkoisen näkökulmasta. Sekin on kuvaavaa, että tämä katse lienee lähellä sitä katsetta, jonka valkoiset portugalilaiset pahamaineiseen lähiöön kohdistavat, siitä huolimatta että he jakavat esimerkiksi kansalaisuuden ja kielen sen enemmistön kanssa.

Valkoinen katse (white gaze) on läsnä myös silloin, kun median käsittelyyn nousee ”uusia” aiheita, kuten kulttuurinen omiminen tai vaatimus inklusiivisuudesta. Ne nähdään ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että nyt tässä ollaan menettämässä oikeuksia. Niitä ei nähdä mahdollisuutena korjata toimintaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vastuu siitä, että juttu ei ylläpidä valkoista etuoikeutta, vie tilaa negatiivisella tavalla eikä puhu muiden puolesta tuntuu myös siirtyvän usein haastateltavalle. Valtamedia ei sitä tässä mielessä yleensä ota. Se saattaa lopulta johtaa vaikeuksiin hankkia haastateltavia.

Stereotypioita toistavat toimittajat

Muutama vuosi sitten en välttämättä olisi torjunut ideaa haastattelusta yhtä nopeasti. Vuodet Cova da Mourassa ovat opettaneet paljon journalismista. Ongelmalliset lähestymistavat voi jakaa kahteen. Toinen on hyväntahtoinen, mutta toiseuttava, ja paljastaa, miten journalismin kuluttajina nähdään toimittajan näkökulman ja aseman jakavat ihmiset, eikä esimerkiksi pahamaineisessa lähiössä asuvat ihmiset. Näissä jutuissa ensin kerrotaan siitä, miten ”afrikkalainen naapurusto” Cova da Moura on pahamaineinen, sitten todetaan, että maine taitaa olla vähän liioiteltu. Usein jutun keskiössä ovat myös toimittajan tunnelmat ja kokemukset, joihin lukijan oletetaan samaistuvan. Nämä tyypit usein haluavat purkaa myyttejä ja kokevat olevansa hyvällä asialla.

Toinen lähestymistapa on sensaatiohakuisempi. Silloin Cova da Mourasta puhutaan slummina tai favelana. Tai molempina. Näissä jutuissa on joskus täysin keksittyjä elementtejä ja niitä julkaistaan usein silloin, kun uutisrintamalla on hiljaista. Molemmat lähestymistavat korostavat eroja ja ylläpitävät niin sanottua valkoista katsetta.

Ja sitten oli myös se muuan eurooppalainen (ei suomalainen eikä portugalilainen) toimittaja, joka tutun tutun kautta pyysi apua jutuntekoon Cova da Mourassa. Hän vakuutti olevansa vastuullinen, ja itse jutunteko alkoi ihan kivasti. Sain järkättyä haastatteluja, reportteri kohteli ihmisiä ystävällisesti. Mutta sitten alkoi kaduttaa, kun hän oletti, että asukkaille on kunnia-asia esitellä vapaa-ajallaan naapurustoa vieraille englanniksi ja soitella keskusteluissa esiin nousseiden potentiaalisten haastateltavien perään. Minä sain samasta hommasta vähemmillä taustatiedoilla ja asiantuntemuksella korvauksen, vaikkakin pikkuruisen.

Kun vielä näin, miten juttua promottiin kertomalla toisen naapuruston asukkaista, jotka eivät tajua, miksi heidän kotejaan puretaan ja heitä häädetään kadulle, päätin etten enää ikinä tee mitään vastaavaa. Nämä asukkaat, jotka nyt näyttäytyivät avuttomina uhreina, olivat todellisuudessa hyvin perillä dynamiikasta häätöjen taustalla. He olivat myös organisoineet vaikka minkälaista toimintaa oikeuksiensa puolustamiseksi ja käyneet paperisotaa paikallishallinnon kanssa. On houkuttelevaa lisätä jännitettä ja draamaa, kun tietää ettei joudu sanomisistaan asianomaisille vastaamaan.

Median dekolonisaatio

Bloggauksen otsikko on myös itsekriittinen. Tämän blogin kirjoittamisen suurimmat haasteet liittyvät juuri näihin kysymyksiin, vaikka bloggaaminen ja toimittajan työ eivät sama asia olekaan. Samanlaisia kysymyksiä oli usein mielessä väikkäriä kirjoittaessa, sillä se käsitteli mosambikilaista kirjallisuutta. Voiko tällaisista paikoista edes kirjoittaa toistamatta ongelmallisia asetelmia?

Kirjoittaja on tietenkin tekstissä aina läsnä, eikä omasta positiostaan pysty täysin irrottautumaan. Ja etenkin blogit ovat aina jollain tasolla myös tarinaa sen kirjoittajasta, vaikka ne eivät päiväkirjamaisia olisikaan. Jos joskus onkin perusteltua jättää joku asia käsittelemättä, on myös välimuotoja valkoisen katseen ja jutun kirjoittamatta jättämisen välillä. Skarpisti toteutetusta journalismista voi olla monenlaista hyötyä, aina epäoikeudenmukaisuuksien paljastamisesta lukijoiden maailmankuvan ravisteluun.

Listasin ajatuksiani järjestelläkseni joitain kirjoitustyön dekolonisointiin ja valkoisen katseen tiedostamiseen tähtääviä kysymyksiä. Joillekin ne ovat itsestäänselviä, mutta median kuluttajana on helppo huomata, että kaikille ei. Ja kaikkia moinen ei myöskään kiinnosta. Lista ei ole yleispätevä (juttuja ja aiheita on monenlaisia) ja sitä sopii jatkaa. Sitä voi käyttää muidenkin kirjoittamien juttujen analysoimiseen.

  • Pidänkö itseäni neutraalina ja objektiivisena toimijana omaa asemaani tiedostamatta?
  • Onko jutusta aidosti hyötyä, vai käytänkö oletettua hyödyllisyyttä oikeutuksena ja perusteena jollekin muulle?
  • Ylläpidänkö ”valkoista katsetta” vai tiedostanko sen ja pyrin sen kyseenalaistamiseen?
  • Kenelle kirjoitan?
  • Eksotisoinko?
  • Kerronko sankarikertomusta ennen kaikkea itsestäni ja omasta jaloudestani itse asian varjolla ja omien tunteideni kautta ”valkoinen pelastaja” -henkeen?
  • Millä perusteella valitsen haastateltavat? Ylläpidänkö asetelmaa, jossa asiantuntijoiksi asetetaan etuoikeutetut valkoiset henkilöt aiheesta ensikäden tietoa omaavien ohi?
  • Minkälaisia ennakko-oletuksia teen ihmisistä ja heidän tietämyksestään heidän asuinpaikkansa, yhteiskunnallisen asemansa ja ulkonäkönsä perusteella?
  • Jos teen juttua maassa, jota en tunne kunnolla, toistanko kritiikittä ulossulkevaa, hegemonista kansallista kertomusta?
  • Jos teen juttua ihmisistä, jotka eivät ymmärrä lopputuloksen kieltä tai todennäköisesti saa sitä käsiinsä, käytänkö tilannetta hyödyksi?
  • Jos ajattelen antavani äänen ryhmälle tai henkilölle, joka ei muuten tule kuulluksi, onko tämä paras tai ainoa tapa tehdä niin? Voisinko purkaa niitä esteitä, jotka pitävät kaltaiseni ihmiset toimittajan työssä ja muut haastateltavan asemassa?
  • Kuinka paljon visuaalinen puoli toistaa stereotypioita ja kliseitä?
  • Suhtaudunko eri tavoin erilaisiin kuvattaviin? Kuvaanko joitain ihmisiä lupaa kysymättä, jos oletan että he eivät nosta meteliä tai tule näkemään lopputulosta, ja kysynkö lupaa niiltä, joiden arvelen kyseenalaistavan tekemiseni?
  • Olenko pätevä kirjoittamaan aiheesta, vai olisiko sankarillisin teko jättää juttu houkutuksista huolimatta tekemättä?

P.S. Suomessa ”lähiöjournalismia” on käsitelty esimerkiksi  Pontus Purokurun Toimittaja testaa -blogin FB-sivuilla. Ymmärtääkseni sitä käsitellään myös Emilia Kukkalan ja Purokurun Luokkavallan vahtikoirat -kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Miehinen katse ja naisten ”säädytön” tanssi

Cova da Mourassa vietettiin lauantaina Kolá San Jon -juhlaa eli juhannusta kapverdeläisittäin. San Jon viittaa Johannes Kastajaan, kolá tarkoittaa juhlakulkueen tanssia, jossa lantiot osuvat yhteen. Juhlintaan kuuluu myös rummutus, pillit, Kap Verden historiaan viittaavat laivat ja tekokukkameressä kuljetettava Jeesus-patsas.

Juhlassa yhdistyvät siis orjien ja eurooppalaisten siirtomaaherrojen perinteet. Kap Verden saaristo oli Portugalin siirtomaa, joka oli asumaton kunnes portugalilaiset alkoivat käyttää sitä orjasaarina. Sinne tuotiin orjia mantereelta, ja sieltä heitä lähetettiin muun muassa meren taakse Brasiliaan.

Uskonnollisesta ulottuvuudesta huolimatta Kolá San Jon oli ainakin siirtomaavallan loppuvaiheessa kielletty. Perinteen iloluontoisuutta ja etenkin siihen kuuluvaa kolá-tanssia pidettiin säädyttömänä. Saman kohtalon kokivat funaná-musiikki ja batuque, naisten harjoittama rummutuksesta, laulusta ja tanssista koostuva perinne. Niitäkin tanssitaan tavalla, joka aiheutti pahennusta katolisten siirtomaaherrojen ja kirkkoväen keskuudessa. Tanssiin ja musiikkiin yhdistyi usein kolonialismia kritisoivat lyriikat, joten tanssi on myös osa vastarinnan perinnettä.

kolas

Siveyteen ja moraaliin vetoaminen oli tietenkin kaksinaismoralistista. Siirtomaihin takertumista perusteltiin vielä 70-luvulla portugalilaisten toverillisella, sivistystyöhön tähtäävällä suhtautumisella hallitsemiensa maiden asukkaisiin. Todisteena avarakatseisuudesta pidettiin mustien naisten ja valkoisten miesten lapsia. Tosiasiassa kyseessä olivat usein raiskaukset, joita ei rasismin ja mustiin naisiin liittyvien käsitysten vuoksi juuri kyseenalaistettu.

Nyt kapverdeläisiä perinteitä ei enää paheksuta, vaan niistä on tullut arvostettua kulttuuripääomaa. Cova da Mourassa perinne siirtyy myös sukupolville, jotka eivät ole Kap Verdellä välttämättä edes koskaan käyneet. Cova da Mouran Kolá San Jon -kulkue on jopa listattu Portugalin aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Listaus on myös vahvistanut pahamaineisena pidetyn, purku-uhan alla olevan naapuruston asemaa. Se tarkoittaa sitä, että juhlakulkuetta tullaan katsomaan naapuruston ulkopuoleltakin. Kulkueen päätyttyä kylän urheilukentällä on vielä batuque-esitys ja muita tanssiesityksiä.

Jäin viikonlopun jäljiltä miettimään, onko tilanne juuri muuttunut siirtomaa-ajoista muutoin kuin sen suhteen, että tanssia ei enää pidetä primitiivisenä ja vaarallisena. Niin sanotun miehisen katseen kohteena tanssi näyttäytyy kuitenkin edelleen lähinnä eroottisena. Enää sitä ei vain (avoimesti) paheksuta, mutta toisaalta sen muut ulottuvuudet myös vaiennetaan.

Erityisesti batuque on kuitenkin ollut nimenomaan naisten kesken harjoitettu perinne. Sen ydin on rummutus, arjen haasteista kertovat, usein improvisoidut lyriikat ja tanssiminen piirin keskellä. Se on esimerkiksi tapa käsitellä sortoa, jonka kohteeksi naiset joutuivat siirtomaavallan aikaan ja joutuvat yhä Portugalissa matalapalkkaisissa töissä raataessaan. Siinä tanssi ei ole läsnä ensisijaisesti muiden katseille, vaan sillä on vapauttava ja tutkitustikin terapeuttinen ulottuvuus. Kolánkin kohdalla tanssia ja ilonpitoa voi lähestyä tästä näkökulmasta, vaikka tanssiin osallistuvat myös miehet (sekä nuorisoa ja lapsia).

En tietenkään tarkoita sitä, etteivät tanssijat itse tiedostaisi sitä, miten heitä katsotaan, tai että tanssilla ei sensuaalisia ulottuuvuksia voisi olla – tietysti on. Sen sijaan mietin asetelmaa, jossa yleisö katsoo heille vierasta kulttuuria edustavia esityksiä, ymmärtämättä kreolinkielistä laulua. Muistan, miten nuorten tyttöjen funaná-tanssiesitys hämmensi, kun näin sellaisen ensimmäistä kertaa. Ja takapuoliin keskittyvät funaná-musiikkivideotkin tuntuivat liiotelluilta. Se kertoo ehkä kuitenkin enemmän tavasta katsoa niitä, kuin siitä mitä ne todellisuudessa edustavat.

Kun tanssi tulkitaan ainoastaan seksuaaliseksi ja naiskehoa esineellistäväksi, paljastuu miten siirtomaavallan aikaiset aatteet säädyllisyydestä ja naisten kehosta ovat edelleen läsnä. Niissä vaikuttavat kristityt arvot ja niiden tukahduttava ja kontrolloiva suhde naisen kehoon. Samalla jää huomiotta se, että mikä länsimaisesta näkökulmasta näyttäytyy eroottisena tai jopa pornografisena ei sitä aina yksioikoisesti ole. Asenne on myös paternalistinen, jos naisiin suhtaudutaan automaattisesti tahdottomina esineellistämisen uhreina. Samasta näkökulmasta voi myös tulkita twerkkausta, jota valkoisen feminismin edustajat eivät ole juuri arvostaneet.

Se, että tanssin vapauttavaa, voimauttavaa tai kapinallista ulottuvuutta ei (haluta) huomata, heijastaa myös sitä, miten naisten kehoja on totuttu katsomaan miesnäkökulmasta. Miehisen katseen ohittamista ja kehon valtaamista siltä takaisin voi ajatella dekolonisaation näkökulmasta. Se myös nostaa näkyviin niitä mekanismeja, joilla naisia kontrolloidaan. Ja kolonialismin patriarkaalisen luonteen.

***

Psst! Luet muuten yhtä Kaskas Median valitsemasta seitsemästä kiinnostavimmasta tiedeblogista!

Kuvat ovat vuoden 2015 Kolá-kulkueesta, © Anna Pöysä. Lisää Kolá San Jonista voi lukea viime vuonna ilmestyneestä Maailman Kuvalehden jutusta.

Kuninkaamme Eusébio

Yleensä aurinkoisina sunnuntai-iltapäivinä Cova da Mourassa soi musiikki ja kaikki on kadulla. Eilen ei. Kadulla oli lähinnä lapsia ja vanhempia naisia. Musiikkiakaan ei kuulunut. Se johtui tietenkin futiksesta: Benfica pelasi Portugalin mestaruudesta.

Jo aamupäivällä yläkerran naapuri oli laittanut soimaan Benfican kannatusmusiikkia (kyllä, sitä on levytetty). En katso jalkapalloa tai kuuntele pelejä radiosta, mutta tiedän, milloin Benfica tekee maalin. Koko naapurusto tuntuu yhtyvän kollektiiviseen ”golo!”-huutoon. Ja jos Benfica voittaa, autot alkavat töötätä.

Eilinen kävelyretki hiljaisessa Cova da Mourassa päättyi Coqueiro-baariin, jossa muusikotkin soittivat matsia telkkarista katsoen. Monilla oli kaulassa vähintään Benfica-liina, useilla ainakin punainen paita ja joillain, kuten baarimikolla, kauttaaltaan punaiset vaatteet. Kun peli loppui ja Benfica voitti Portugalin mestaruuden kolmatta kertaa peräkkäin, alkoi hillitön halailu, kippistely ja tanssahtelu.

Cova da Moura kannattaa Benficaa. Lissabonin toisen joukkueen, Sportingin, kannattajia on vähän. Sitten on vielä muutama Porton kannattaja. Homma on niin vakavaa, että benfiquistat eivät mielellään pukeudu Sportingin vihreään, ja sininenkin nähdään värin sijaan viittauksena Portoon. Sporting mielletään yläluokkaisten joukkueeksi, Benfica taas kansan joukkueeksi. Erimielisyydet eivät kuitenkaan äidy väkivaltaisiksi. Sportinguistat saivat ihan rauhassa juoda oluensa tai grogunsa eilen, kunhan vain sietivät vähän irvailua.

Jalkapallo otetaan vakavasti koko Portugalissa, eikä vain Cova da Mourassa. Sillä on pitkät perinteet. Jalkapallo oli yksi Salazarin diktatuurin (1933-1974) peruspilareista, kolmesta f-kirjaimesta. Kaksi muutaa f-kirjainta viittaavat fadomusiikkiin ja pyhiinvaelluspaikka Fátimaan, jossa Neitsyt Maria ilmestyi kolmelle paimenelle vuonna 1917. Niiden oli määrä pitää kansan mieli kiireisenä, jotta ei syntyisi diktatuuria kritisoivia näkemyksiä.

Salazar ei kuulemma itse jalkapallosta juuri perustanut, mutta diktatuurin loppupuolella sitäkin käytettiin siirtomaavallan perusteluun. Siinä erityisen hyödyllinen oli Benfican legendaarisin pelaaja, vuonna 1942 Mosambikissa syntynyt Eusébio eli musta pantteri. Siirtomaavaltaa perusteltiin nimittäin sen loppuvaiheessa sillä, että portugalilaiset olisivat erityisen hyväsydämisiä ”merentakaisten provinssien” hallitsijoita, jotka kohtelivat kansoja tasapuolisesti ja reilusti. Musta, köyhissä oloissa kasvanut futistähti sopi myytin tukemiseen erinomaisesti.

Kun tähti vuonna 2014 kuoli, Portugalissa julistettiin kolmen päivän suruaika. Jalkapalloilijan viimeinen leposija on Panteão Nacional. Panteonissa hänellä on seuranaan muun muassa fadolaulaja Amália Rodrigues sekä portugalilaisia presidenttejä ja kirjailijoita. Siellä on toki myös muistomerkit tärkeille löytöretkeilijöille. Hautajaisseremoniassa olivat paikalla sekä presidentti että pääministeri.

Eusébio on tietenkin suuri sankari myös Cova da Mourassa. Kylän jokaisen kuppilan seinään on teipattu hänen kuolemansa aikaan jonkun lehden välissä ollut juliste nuoresta Eusébiosta pelaamassa. Täällä on myös jättimäinen Eusébio-graffiti, mutta siitä kaikki eivät ole kovin innoissaan. Eusébio ei koskaan hiiskahtanutkaan rasismista tai siirtomaavallasta, edes jälkikäteen. Monet tulkitsevat, että hänet kelpuutetaan kansallissankariksi juuri siksi. Graffitissa Eusébion takana näkyvät paitsi Benfican tunnusmerkit, myös Portugalin lipun keskiosasta tuttu kuvio löytöretkiviittauksineen – vaakunan taustalla on armillaari, koje jonka avulla löytöretkeilijät navigoivat. Graffitin kylkeen on vielä kirjoitettu ”És o nosso Rei”, olet kuninkaamme.

Monet ajattelevat kriittisesti, että jalkapallon rooli kansan oopiumina ei ole juuri muuttunut. Se kuitenkin kuulostaa lähinnä elitistiseltä ”kansan” aliarvioimiselta. Ne samat ihmiset, jotka pitävät jalkapallosta ja ihailevat Eusébion taitoja, voivat kritisoida hänen asemaansa siirtomaavallan maskottina ja esimerkiksi sitä, että siinä missä täällä syntyneet kapverdeläisten vanhempien lapset eivät saa kansalaisuutta kuin vasta täysi-ikäisenä, maksua ja puhdasta rikosrekisteriä vastaan, taitavat jalkapalloilijat saavat kansalaisuuden hetkessä.

Sitä paitsi jalkapallo on ihan pätevä tapa päästä hetkeksi ajattelemasta arjen murheita. Ja kaikki syyt ilonpitoon tietenkin kannattaa käyttää. Kun ottelu eilen loppui, tuntui kuin olisi ollut Suomessa vappuna. Baarimikko tarjosi juomat Benfican kunniaksi, yksi kaveri pysähtyi kertomaan heränneensä tosi onnellisena, ja kun Benfica voitti, tuli päivästä paras ikinä.

Pienituloisen pelastus: solidaarinen ja yhteisöllinen raharinki

Perustettiin puoli vuotta sitten ystävien kanssa säästöjärjestelmä, tai kiertävä lainaussysteemi. Malli on lainattu entisten Portugalin siirtomaiden naisilta. Mosambikissa perinteinen järjestelmä kulkee nimellä xitique, Angolassa sitä kutsutaan kixikilaksi. Sama systeemi on varmasti käytössä monissa maailman kolkissa, mutta nämä olivat meille läheisimmät esimerkit. Kyseessä on eräänlainen epämuodollinen mikrolainajärjestelmä, jonka turvin esimerkiksi monet toreilla myyjinä toimivat naiset ovat onnistuneet kohentamaan olojaan.

Homma toimii niin, että kootaan ryhmä, jonka jokainen jäsen laittaa kassaan säännöllisesti tietyn rahasumman. Jäsenet saavat vuorotellen nostaa kertyneen summan, joka mahdollistaa isompien hankintojen tekemisen.

Perinteisesti järjestelmä on ollut käytössä niillä, joilla on pienet tulot ja joilla ei välttämättä edes ole pankkitiliä. Ja tietenkin lainan korottomuus tekee systeemistä houkuttelevan. Erityisesti sitä ovat harjoittaneet naiset, mutta myös perheet ja suvut. Mosambikissa perhepiirissä järjestelmää käytetään esimerkiksi kodinkoneiden hankintaan. Kun on aika ostaa tarvittu laite, pidetään myös yhteishenkeä vahvistavat kemut.

Portugalissa Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa järjestelmä oli käytössä myös, kun tänne entisistä siirtomaista tulleet rakensivat kotejaan. Kukin sai vuorollaan käyttöön isomman summan, jolla sai edistettyä rakennustöitä merkittävästi. Sitä voi ajatella osana Djunta Mo -henkeä: kirjaimellisesti kapverdeläinen ilmaisu tarkoittaa käsien yhteen laittamista, käytännössä voimien yhdistämistä.

Seinämaalaus Cova da Mourassa.
Seinämaalaus Cova da Mourassa.

Meitä on ryhmässä 12 ja joka kuukausi 11 henkilöä lisää kassaan 50 euroa. Potin nostaja jättää kassaan pienen summan. Se toimii turvana silloin, jos joku ei pysty aikataulussa pysymään. Tästä rahastosta voi myös tarpeen tullen lainata rahaa, jos jollekin ryhmän jäsenistä tapahtuu jotain yllättävää rahaa vaativaa. Olemme kaikki sen verran pienituloisia, että näin kertyvällä summalla on jo merkitystä arjessa. Kassan turvin on ainakin korjattu yksi auto, selvitty palkattomasta joululomasta ja vauhditettu pienen kaupan toimintaa. Tietenkin järjestelmää voi myös käyttää jonkinlaisen yhteistoiminnan järjestämiseen, jolloin summalla tehdään yhteisesti sovittuja hankintoja tai katetaan kuluja.

Vuorot sovittiin etukäteen, ja niissä huomioitiin kunkin jäsenen toiveet. Tarpeen tullen niitä voidaan myös muokata, mutta toistaiseksi ei ole ollut tarvetta. Jonkinlaisia tuloja kaikilla on toki oltava, jotta homma ei kaadu alkuunsa. Ja tietenkin olisi mukavampaa, jos kukaan ei olisi niin vähätuloinen, että tällaisia järjestelmiä tarvittaisiin. Mutta yhteiskunnallista muutosta odotellessa raharingistä on hyötyä.

Rahat toimitetaan kassanhoitajalle käteisenä, jolloin järjestelmällä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Tosin kiireet ovat johtaneet siihen, että koko ryhmä ei vielä kertaakaan ole onnistunut tapaamaan maksupäivänä ja viettämään aikaa yhdessä. Kierroksen loputtua päätetään, mitä kassaan kertyneellä rahalla tehdään. Ne voidaan jakaa takaisin, mutta niillä voi myös järjestää juhlat!

Vaikka systeemissä on riskinsä, se on toiminut nyt moitteettomasti jo puoli vuotta. Kaikki ovat maksaneet ja saaneet osuutensa. Yhteisestä päätöksestä lainattiin myös pieni summa rahaa ryhmän ulkopuoliselle ystävälle, joka ei ollut saanut laskujaan maksettua ja jonka sähkö uhattiin katkaista. Hänkin maksoi jo lainasumman takaisin. Ja jos ei olisi maksanutkaan, menetys kutakin henkilöä kohtaan ei olisi ollut kovin suuri.

Järjestelmä myös vaatii luottamusta, sitoutumista, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Se tukee taloudellista autonomiaa: rinki mahdollistaa itsenäisen hankintojen tekemisen tai toiminnan ilman pankkilainaa, pikavippiä, ylhäältä alas suuntautuvaa apua tai hyväntekeväisyyttä. Turvakassa taas auttaa tarpeen tullen selviämään yllättävistä käänteistä pienemmin seurauksin. Ei tarvitse esimerkiksi viivytellä rahan takia hammaslääkäriin menoa, tai maksuvaikeuksien vuoksi jäädä ilman vettä tai sähköä (joiden uudelleen asentaminen tietenkin maksaa).

Uskallan puolen vuoden kokemuksen perusteella suositella raharingin perustamista muillekin, vaikka penniä ei edes tarvitsisi jatkuvasti venyttää. Säästämisessä on ihan eri meininki, kun ei säästä ainoastaan omaksi hyödykseen. On myös kivaa tietää, milloin oman pottinsa saa. Ja joka kerta, kun joku nostaa kassan, tulee hyvä ja vähän ylpeäkin olo.