Ikävä, sodadi, saudade

Portugalissa kuulee jatkuvasti, että ikävää tarkoittava sana saudade on vaikea kääntää. Se liitetään usein löytöretkiin, siihen miten merille lähteneet miehet jättivät perheensä potemaan saudadea. Jos on tosi kova ikävä, niin ollaan cheia (cheio) de saudade, eli täynnä kaipuuta. Matar saudades on ikävän tappamista, ja sen voi tehdä vaikka käymällä kotimaassa. Saudosismo tarkoittaa kyseenalaista vanhojen aikojen, kuten vaikka diktatuurin, perään haikailua.

Kap Verden kreoliksi ikävä on sodadi (tai sodad, saaresta riippuen), monet tietävät sanan Cesária Évoran laulusta. Se kertoo toisenlaisesta, löytöretkiin kyllä tavallaan liittyvästä kaipuusta. Laulu viittaa kotimaahansa kaipaaviin São Tomén ja Príncipen saaristossa työskenteleviin kapverdeläisiin.

Kap Verden historiaan on jäänyt Portugalin kolonialismin ajoilta rajuja kuivia kausia ja nälänhätiä. Viimeisessä suuressa nälänhädässä vuonna 1947 kuoli 30 000 ihmistä. Contratados-nimellä kutsutut työläiset lähtivät São Tomélle eli toiseen Portugalin siirtomaahan periaatteessa vapaaehtoisesti, käytännössä olosuhteiden pakosta. Puoli-ilmaisesta työvoimasta kaakao- ja kahviviljemille hyötyi siirtomaaherra.*

Ikävä on läsnä täälläkin, Cova da Mourassa. Joskus maahan kaadetaan juomasta tilkka kaukana kuolleiden vainajien muistoksi. Yksi ystävä ei ole käynyt kotimaassaan kahdeksaan vuoteen ja ikävöi äitiään kipeästi. Kahdeksan vuotta on pitkä aika: nuoremmat sisarukset ovat kasvaneet, itse on muuttunut, vanhemmat ovat ikääntyneet… Ja sitten on vielä jatkuva huoli siitä, että mitä jos jotain tapahtuu.

Tunnistan kyllä ikävän ja huolenkin, jotka syntyvät siitä, että osa läheisistä asuu kaukana. Mutta tilanne on erilainen, kun omat läheiset voivat matkustaa kylään ja itsekin pystyy käymään kotimaassa. Ikävä ei ole niin raskasta, lähinnä satunnaisia ja ohimeneviä oloja siitä, miten ei oikein kuulu mihinkään kokonaan.

Joskus etuoikeudet ja niiden poissaolo tulevat esiin arkisissa keskusteluissa. Kapverdeläiset saavat kuulla portugalilaisten (ja muiden) lomamatkoista Kap Verdelle, miten siellä on ihania rantoja, herkullista ruokaa ja kaunista musiikkia. Kun selviää, että juttuseura ei ole käynyt omassa tai vanhempiensa kotimaassa vuosikausiin tai koskaan, päivitellään ja kehotetaan käymään. Harvoin kyse on kuitenkaan valinnasta, vaan olosuhteista jotka tekevät matkustelusta aika lailla mahdotonta.

Jos töitä on, ne ovat usein sellaisia, että lomaa ei saa, vaan matka tarkoittaa työn menettämistä. Tai palkka ei yksinkertaisesti riitä matkustamiseen. Tai ne rahat, jotka menisivät matkoihin, lähettää mieluummin perheelle tai sukulaisille.

Suosittelen alla olevan dokumentin katsomista. Lissabonissa asuva päähenkilö miettii, miten haluaisi mennä käymään Angolassa kuolleen isänsä haudalla, miten kuolema ei tunnu oikein todelliselta. Käsitellään siinä paljon muutakin kyllä. Se on tekstitetty englanniksi.

*São Tomén ja Príncipen saaristossa elää edelleen kapverdeläisyhteisö, jonka oloista saa käsityksen tästä Heirs of Slavery -valokuvaprojektista.

Valkoisuudesta (II)

Sisältövaroitus: rasismi.

Kissa naukuu hermostuneesti boksissa, se pitäisi saada eläinlääkäriin. Olen yrittänyt puoli tuntia tilata taksia, mutta joka kerta kerrotaan, että takseja ei ole saatavilla ja pyydetään soittamaan viiden minuutin päästä uudelleen. Kello on jo puoli kahdeksan, kissa pitäisi saada paikalle ennen kahdeksaa.

Lopulta onnistaa, ja lähdetään kissan kanssa kiireesti Cova da Mouran vieressä sijaitsevalle huoltoasemalle. Taksi täytyy tilata sinne, ne eivät tavallisesti aja Cova da Mouraan.

Ensimmäistä kertaa elämässään autoon joutunut kissa naukuu entistä kovempaan ääneen. Taksikuski kyselee ystävällisesti sen vointia. Mainitsen kuskille, että kyydin saaminen kesti kohtuuttoman kauan.

Sitten se alkaa. ”Monet kollegat eivät ota vastaan tilauksia tähän paikkaan, sillä 99% asiakkaista on afrikkalaisia.” Kuski miesselittää, että Cova da Moura on vaarallinen paikka ja sanoo yllättyneensä minut nähdessään. Hän kertoo, että ”profiilini” on poikkeuksellinen, hän odotti ”afrikkalaista” asiakasta. Kuski on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä.

Ikään kuin pahoitellen muiden taksikuskien puolesta hän jatkaa, että tilauksissa on se ongelma, että niissä näkyy vain tilaajan nimi, eikä henkilöä kuvailla mitenkään.

Kun kyseenalaistan kuskin puheet, hän alkaa aina uudelleen puhua Cova da Mourasta ja afrikkalaisista. Tässä vaiheessa tajuan, että ”profiilini” vuoksi hän ei ajattele, että asuisin Cova da Mourassa, vaikka näki minun tulevan sieltä huoltoasemalle. Kerron asuvani täällä, toivon että hän ottaisi vastaväitteeni huomioon ymmärtäessään että ulkomaalaisuudestani huolimatta tunnen paikan häntä paremmin. Mutta kuski kysyy saman tien, eivätkö ”ne” ole koskaan uhanneet tai ryöstäneet minua, tai murtautuneet kotiini. Huomaan, että hänen mielessään ei edes käy se vaihtoehto, että saattaisin jakaa kotini ”niiden” kanssa.

Tämä on aivan tavallista, siis taksikuskien rasismi. Sillä sitähän se on, se vain selitetään Cova da Mouran oletetulla vaarallisuudella. Eräs taksikuski kertoi kyyditsevänsä usein Cova da Mouran iäkkäitä asukkaita. Hän oli saanut useita vakiasiakkaita ajamalla naapurustoon ja kuljettamalla asiakkaat kotiovelta kohteeseen kuten kuuluukin. Muutama muukin tänne ajamaan suostuva kuski on tullut vastaan.

Eläinlääkärin odotussalissa mietin sitä, miksi kuski ei lopettanut juttujaan kun en selvästi jakanut hänen näkemyksiään ja sanoin sen suoraan, moneen kertaan. Se varmaan liittyy osittain siihen, että olen nainen ja ulkomaalainen – hän sivuutti vastaukseni täysin. Mutta on kyse valkoisuudestakin.

Taksikuskit tuskin ovat muuta väkeä rasistisempia, vaan olen vain sattunut sellaisiin tilanteisiin, joissa he ovat päätyneet rasisminsa artikuloimaan. Rasististen keskustelujen arkipäiväisyydestä ja huolettomuudesta voi myös tehdä johtopäätöksiä asiakkaiden asenteista.

On paljastavaa, miten taksikuski pahoitteli arkisesti asiakkaiden etnisen profiloinnin mahdottomuutta ja selitti kyydin saamisen vaikeutta sillä, että alueella asuu ”afrikkalaisia”. Keskustelun lähtökohtana oli jonkinlainen valkoisten välinen liittolaisuus, ennakko-oletus siitä, että asiakas jakaa saman näkökulman. Kissalle lepertelevä kuski ei selvästikään haastanut riitaa tai toivonut väittelyä, vaan piti yllä ”normaalia” keskustelua toisen valkoisen kanssa.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Kerran Herra Naapuri tappoi leopardin

Naapurin herran* kaihi äityi hoitamattomana niin pahaksi, että hän ei enää näe kunnolla. Hän ei tunnista minua kadulla, vaikka ollaan oltu naapureita monta vuotta. Paitsi silloin tunnistaa, kun kävelytän koiraa. Hän matkii haukkumista moikatakseen koiria ja kysyy, että milloin niille hankitaan solmiot. Naapurista on huvittavaa, että koiria varta vasten käytetään kävelyllä.

Viereisissä taloissa kauemmin asuneet hän tunnistaa kyllä jo kaukaa, varmaankin hahmottaa kävelytavan. Hän pyytää nuoremmilta naapureilta usein apua puhelimen käyttöön: ikivanhaan Nokiaan täytyy laittaa numerot muistikirjasta, johon on kirjoitettu maailmalla asuvien sukulaisten tiedot.

Naapuri istuu kaikki lämpimät illat Cova da Mouraan 70-luvulla rakentamansa talon parvekkeella. Radio on aina kovalla (ihan sama tuleeko sieltä fadoa, poppia vai jalkapalloa), paitsi silloin, kun Naapuri soittaa huuliharppua. Hän asuu yksin, lapset ovat muuttaneet kauan sitten ulkomaille.

Vakosamettihousuihin, nahkakenkiin, kauluspaitaan ja liiviin pukeutuva Naapuri kävelee huonosta näöstään huolimatta joka aamu lähikahvilaan kahville. Matkaa hän tekee hitaasti, keskellä tietä ja puiseen kävelykeppiin nojaten. Kahvilassa hän tosin tutkii sanomalehteä.

Useissa Portugalin entisissä siirtomaissa asunut Naapuri kertoo mielellään kaikenlaisia juttuja. Niistä hurjin on tarina isosta leopardista, jonka hän joutui tappamaan paljain käsin henkensä säästääkseen.

Kerran Naapuria yritettiin houkutella muuttamaan vanhainkotiin. Hän ei suostunut jättämään rakentamaansa kotia eikä naapurustoaan. Eikä Naapuri oikein perusta portugalilaisista, joilta joutuu kuulemma aina vaatimaan kunnioitusta ja käytöstapoja. ”En ole n***i tai musta, vaan herra, senhor”, hän sanoo.

*Juttu on kirjoitettu henkilön yksityisyydensuoja huomioiden.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi myös Facebookissa, Twitterissä ja Instassa.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Rasistisen poliisiväkivallan uhrit vailla oikeutta

Kaksi vuotta sitten odotettiin oikeustalolla uutisia rasistisen poliisiväkivallan uhreiksi joutuneista covadamouralaisista miehistä. Heitä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle, vaikka he menivät pyytämään tietoja aiemmin pidätetystä ystävästä. Poliisit pahoinpitelivät heidät niin, että ennen pidätystä miehet piti viedä sairaalaan.

Kirjoitin tapahtumista Kansan Uutisiin. Niitä on myös käsitelty BBC:n uutisissa.

Uhrit päästettiin vapaaksi parin päivän jälkeen. Pahoinpitelyn jäljet olivat näkyviä: mustelmia, katkenneita hampaita ja luuhun asti ulottuva haava lähietäisyydeltä ammutusta kumiluodista. Kaksi miestä ei pystynyt kävelemään ilman kainalosauvoja. Tapauksesta uutisoitiin näyttävästi. Ennen väkivaltaepisodia poliisiasemalla poliisit olivat ampuneet Cova da Mourassa kumiluoteja ”ilmaan”, niin että parvekkeellaan ollut nainen sai usean osuman. Episodista seurasi myös rasisminvastainen mielenosoitus.

Yksi pahoinpidellyistä, Flávio Almada eli LBC, aktivisti, opiskelija ja järjestötyöntekijä, kertoi eilen julkaistussa haastattelussa siitä, miten päällimmäisenä väkivallasta jäi mieleen poliisin silmitön viha ja suhtautuminen mustiin rikollisina. Poliisien käsissä he eivät olleet ihmisiä, hän kuvailee. Yksi poliiseista oli sanonut tappavansa kaikki afrikkalaiset jos vain voisi.

Tapahtumien jälkeen vaikutti hetken siltä, että ne otettaisiin ainakin jollain tasolla vakavasti viranomaisten ja instituutioiden taholta. Niin ei kuitenkaan ole käynyt. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta sekä rasismista ja osa heistä laitettiin syrjään, mutta nyt he kaikki ovat palanneet töihin, samalle asemalle Cova da Mouran läheisyyteen. Uhkaava toiminta ja väkivaltaiset otteet ovat jatkuneet, samoin etninen profilointi ja mielivaltaiset ratsiat. Almada sanoo haastattelussa olevansa huolissaan turvallisuudestaan.

Näyttö poliiseja vastaan (niin vammojen laatu kuin uhrien kertomukset) oli luonteeltaan sellaista, että tapauksen tutkiminen siirrettiin terrorisminvastaiselle yksikölle. Tutkinta on kuitenkin edelleen meneillään, eikä tietoa sen valmistumisesta ole. 18 kuukauden aikaraja tutkinnan valmistumiselle on ylitetty. Poliisivoimien johtaja ei ole missään vaiheessa suostunut kommentoimaan tapausta. Myöskään luvattuja toimenpiteitä, kuten poliisin ja asukkaiden lähempää yhteistyötä ja painopisteen siirtämistä rikosten ehkäisyyn, ei ole toteutettu.

Mitään ei siis ole tapahtunut, huolimatta YK:n ja Amnesty Internationalin painostuksesta ja huolimatta siitä, että sisäministeriön tutkimuksessa selvisi, että poliisilla on yhteyksiä äärioikeistoon. Viime vuoden lopulla uutisoitiin myös Portugalin äärioikeiston uudesta järjestäytymisestä. Mukana on väkeä, joka on tuomittu osallisuudesta Alcindo Monteiron murhaan, josta täälläkin on kirjoitettu.

Taustatietoa

Muovipussin alta paljastui valvontakamera

Cova da Moura
Kotikatu.

Ennen joulua kotikadun alkupäähän kaivettiin syvä kuoppa. Sitten yhtenä aamuna kuoppaan oli ilmestynyt katuvalojen yläpuolelle asti ulottuva tolppa. Vähän ajan päästä tolpan huipulle ilmestyi sininen muovipussi. Nyt pussi on hävinnyt ja meitä valvotaan.

Ei se tosin ollut suuri yllätys. Kirjoitin lokakuussa jättimäisestä pinkillä tehostetusta kyltistä Cova da Mouran edustalla. Siinä komeili leveästi hymyilevä valkoinen perhe. Mainoksessa luvataan turvaa kaikille, ja kyltin alalaidan tekstistä selviää, että perheen onnen aihe on valvontakamerat. Lehdissä kerrottiin, että Amadorasta tulee maan tarkimmin valvottu kaupunki ja kaupunginjohtaja kertoi 2 miljoonan euron investoinneista turvakameroihin.

Ja jos kameroiden on määrä luoda turvallisuutta, totta kai niitä on nyt maan pahamaineisimman naapuruston sisäänkäyntien tuntumassa. Mietittiin sitten, mitä kameralle lähiöstä tallentuu.

Yöllä näkyy ennen kaikkea katukissoja ja varmaan muutama itsenäisesti ulkoileva koira roskisten tuntumassa. Ja isoja rottia. Aamulla ennen auringonnousua ilmestyvät ensimmäiset ihmiset. Yhdet jäävät odottamaan bussia aivan valvontakameran eteen, toiset kävelevät juna-asemalle vähän matkan päähän. Sitten on vielä niitä, jotka odottavat tien pielessä kyytiä rakennustyömaalle.

Kun aurinko nousee, muutaman vanhemman herran joukko kokoontuu kadun alkupään rappusille istuskelemaan ja nauttimaan lämmöstä (talot ovat näin talvisin kosteita ja hyisiä). Vähän myöhemmin kameralle tallentuvat meidän koirat ja me. Samoihin aikoihin kadulle ilmaantuu vanhempia, jotka vievät lapsia kouluun.

Parturi avaa ovensa puoli kymmenen tienoilla. Se on suosittu, joten kadulla on aina väkeä odottamassa vuoroaan. Rappusilla istuu usein muutama tyyppi pyyhe harteillaan odottamassa hiusvärin vaikutusta.

Sitten on naapurin iäkkään Herra Tuin vuoro. Hän kävelee keskellä tietä hyvin hitaasti kävelykepin kanssa ostamaan lottokupongin ja juomaan maitokahvin. Muutaman kerran viikossa kuvaan tulee kaikkien vastaantulevien kanssa suustaan kiinni jäävä, karvalakkia pitävä kadunlakaisija. Postimies ei koskaan tule maanantaisin, vaikka hänen pitäisi. Tiistaista perjantaihin hän tekee kierroksensa puolen päivän aikaan.

Vähän ennen lounasaikaa naapuriravintolaa pyörittävän perheen vanhin poika on saanut pestyä ravintolan lattian ja raahaa ison grillin ja hiilipussin kadunlaitaan ja alkaa viritellä tulta. Sitten aamuyöstä töihin lähteneet naiset palaavat töistä, usein muutaman naisen ryhmässä rupatellen. Lapset haetaan koulusta kotiin. Isommat lapset kantavat painavan näköisiä reppuja ja maleksivat mäkeä hitaasti ylös.

Poliisit ajavat mäkeä ylös joko uhittelevana joukkona suuressa sinisessä autossa tai sitten siviiliasuissa pienessä kotterossa. Portugalin kehutun huumepolitiikan toteutuksen puutteet tallentuvat myös: juna-asemalla yönsä viettävät päihderiippuvaiset kulkevat ohi kaupitellen mitä ovat myytäväksi sattuneet löytämään. Monet ovat käyneet vuosien mittaan tutuiksi, joten kuulumisiakin vaihdetaan. Jotkut tekevät pientä korvausta vastaan palveluksia Cova da Mouran iäkkäämmille asukkaille.

Aurinkoisina päivinä naiset kulkevat myymässä syötävää: kakkua, munkkeja, keitettyä maissia ja kalapasteijoita. Guineabissaulainen herra myy torakkamyrkkyä, sim-kortteja, alushousuja ja sukkahousuja. Iäkäs, salamyhkäinen nainen kulkee hitaasti ylös vetäen perässään laukkua. Laukussa on erinäisiä terveyttä kohentavia yrttejä ja suitsukkeita.

Alkuillasta rakennustyömailta palaavat kotiin miehet maalitahraisissa housuissaan. Osa on pysähtynyt ensin juomaan oluen bussipysäkin lähellä olevaan kahvilaan. Lapset ajavat mäkeä alas pyörällä pelottavan lujaa vauhtia autoja väistellen.

Viimeisenä kadulla kulkevat joko me koirien kanssa tai kylän suosituin lukkoseppä-putkimies-sähkömies, joka polkee mäkeä ylös yllään talvihaalari jonka selkään on kirjoitettu hänen nimensä: Best Of.

Terveisiä Euroopan takapihalta

Maanantaiaamuna tuli taas sellainen olo, että on joutunut johonkin painajaismaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Cova da Mouran edustalle oli ilmestynyt jättimäinen kyltti, jossa on leveästi hymyilevä valkoinen perhe. Yläkulmassa lukee ”Segurança para todos”, eli turvaa kaikille. Isompi, pinkillä tehostettu teksti tarkoittaa suurin piirtein sitä, että huolehdimme sinusta. Ilmaisussa on käytetty nokkelasti katsomista tarkoittavaa olhar-verbiä: kyltin alalaidasta selviää, että perheen onnen aihe on valvontakamerat.

photo-1

Kyseessä on ihan oikea, tosissaan tehty kyltti. Viime vuoden lehtiuutisessa kerrotaan, että Amadorasta tulee maan tarkimmin valvottu kaupunki. Jutussa kaupunginjohtaja kertoi aiemmin 2 miljoonan euron investoinneista turvakameroihin. Niitä on määrä sijoittaa poliisin määrittelemiin urbaaneihin kohteisiin, joissa tapahtuu rikoksia.

Puhe turvallisuudesta kaikille on irvokasta kaupungissa, jossa poliisi harjoittaa räikeää etnistä profilointia ja pahoinpitelee mustia, ja jossa köyhiä, mustia asukkaita häädetään kaduille ilman ennakkovaroitusta kodin purkamisesta.

Cova da Mourassa on suurin piirtein 6000 asukasta, joista lähes kaikki ovat mustia. Heille kyltti on muistutus siitä, että he eivät kuulu näiden valkoisten suojeltavien joukkoon. Valkoisille, rikkaimmissa Amadoran osissa asuville se luo mielikuvan uhkasta, jota Cova da Mouran kaltaiset naapurustot edustavat. Ratkaisuksi esitetään valvontaa, ei esimerkiksi näiden naapurustojen olosuhteiden kohentamista.

***

Kyltti oli vain luontevaa jatkoa viikonlopulle. Cova da Mouran edustalla se kuvittaa jakoa valkoisten etuoikeutettujen ja köyhien marginalisoitujen välillä. Ja sitä, miten siirtomaakrapulaa poteva, tekopyhä ja kyyninen Eurooppa jatkaa vastenmielisimpiä perinteitään.

Perjantaina vasta tänne muuttanut naapuri liittyi seuraan silmin nähden ahdistuneena. Hän oli saanut täysin yllättäen potkut samana päivänä. Pomo oli lupaillut työsopimusta viikko toisensa jälkeen ja pidättänyt palkasta sosiaaliturvamaksut. Naapuri tarvitsisi sosiaaliturvanumeron ja työsopimuksen laillistaakseen oleskelunsa Portugalissa. Täällä on kuitenkin yleistä käyttää hyväksi haavoittuvassa asemassa olevia työntekijöitä sopimusta lupaillen, ja sosiaaliturvamaksut päätyvät todellisuudessa pomon taskuun.

Lauantaina vastaan tuli räikeä esimerkki kulttuurisesta omimisesta. Lehtijutussa kehuttiin uutta yritystä, joka ”tuo lisää väriä Lissaboniin” myymällä afrikkalaisia kankaita (kovaan hintaan). Yrityksen nimi on mustiin naisiin viittaava ongelmallinen sana. Jutussa kerrotaan, että nimivalinta ei pyri olemaan poleeminen, eikä nimellä ole mitään tekemistä ”rodun” kanssa. Sen sijaan sanaa kuvaillaan helläksi ilmaisuksi, jolla brasilialaiset miehet kutsuvat tyttöystäviään. Määrittelijä, yrityksen toinen omistaja, on valkoinen nainen. Toisessa jutussa kerrottiin, että yritys ei ainoastaan myy kankaita, vaan opettaa miten niitä käytetään.

”Afrikkalaisuudesta” on tehty kiva, värikäs tuote, jolla ei ole mitään tekemistä Lissabonin mustien asukkaiden kanssa. Se ohittaa ja vaientaa mustien lissabonilaisten naisten kokemukset, perinteet ja historian.

***

Lauantaina alkoivat myös mahtavan Nu Sta Djunto -järjestön kolmivuotisjuhlat. Ne järjestettiin Boban naapurustossa, Amadoran perukoilla, jonka isoihin kerrostaloihin siirrettiin asukkaita puretuista lähiöistä kymmenisen vuotta sitten. Sen väestö on nuorta, suurimman osan suku on Kap Verdeltä, ja monilta jää koulu kesken.

Juhlissa kaveri kertoi, miten hänen erinomaisesti koulussa pärjäävä 14-vuotias poikansa oli ohjattu ammattiin valmistavalle linjalle vastoin pojan omaa tahtoa. Se heijastaa lukuja, jotka selvisivät vasta tehdyssä, koululaitoksen institutionaalista rasismia käsittelevässä tutkimuksessa: 80 % mustista lapsista ohjataan ammattilinjalle, tulevaksi työvoimaksi. Kaveri sai puhuttua opettajan ympäri, mutta mietti, että monien lasten kohdalla ei niin käy.

Keskustelu pysyi mielessä, kun sunnuntai-iltana kuunneltiin sateessa nuorta räppäriä, joka harmaiden kerrostalojen väliin pystytetyllä lavalla lauloi uskosta tulevaisuuteen. Lapsensa koulunkäyntiä kommentoinut kaveri sanoi, että järjestelmä lannistaa lopulta monet sinnikkäätkin mustat nuoret. Tuloksena on nuoria, jotka eivät usko kykyihinsä ja joista harvoilla on resursseja taistella kaikkivoipaiselta vaikuttavaa järjestelmää vastaan.