Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

”Meidän kehot on julkista omaisuutta”

patriarcado

”Onko sulla lapsia?”, kysyi brasilialainen kaveri. Vastasin, että ei.

”Haluatko lapsia?”, hän kysyi. Vastasin, että en.

”No hyvä. Pysyy tasapaino. Mulla on kaksi, ja haluan vielä kolme lisää”, hän vastasi ja nauroi.

Oltiin lissabonilaisen keikkapaikan yhteisökeittiössä. Pöydällä oli muovipusseittain kasviksia pilkottavaksi. Niistä oli määrä tehdä papupataa ja keittoa illan tapahtumaan. Aloitettiin sipuleista. Krapulainen, kalpea anarkistikokki penkoi kaapeista isoja kattiloita.

”Sopiiko sun puolisolle se, että et halua lapsia?” Vastasin, että joo. Juteltiin kuitenkin hetki kommenteista, joita lapsettomat naiset saavat kuulla. Sipulit olivat niin väkeviä, että niitä pilkottiin silmät vuotaen ja posket märkinä.

Kokin otsalla helmeili hiki ja hän alkoi kuullottaa sipuleita pahoinvoivan näköisenä. Kaveri tarttui kaaliin, aloin kuoria muhkuraisia perunoita.

”Mutta ei lasten saamistakaan aina katsota hyvällä.” Kaveri kertoi saaneensa ensimmäisen lapsensa teini-ikäisenä. Sitten hän halusi vielä toisenkin lapsen.

Kokki istui alas ja joi hiljaisena lasillisen kylmää mehua. ”Oikeastaan nainen voi saada lapsen ilman minkäänlaista paheksuntaa vain, jos hän on parisuhteessa, eikä ole liian nuori tai vanha”, sanoi kaveri. Kokki sanoi, että se on ihan totta.

Saatiin perunat ja kaali pilkottua. Mehun virvoittama kokki avasi meille kaikille oluet, mutta muisti sitten tarvitsevansa pikaisesti useamman valkosipulin kynnet kuorittuina. Palattiin leikkuulautojen ääreen. Kokkikin tarttui veitseen.

”Meidän kehot on julkista omaisuutta. Aborttikin on Brasiliassa rikos. Siis silloin, kun sen tekee se, jolla on kohtu”, kaveri jatkoi. Kokki näytti hämmentyneeltä. ”Isäthän voivat päättää olla ryhtymättä lapsensa vanhemmaksi ja hylätä lapsensa ilman seuraamuksia.”*

*Brasiliassa feministit ovat oikeutta turvalliseen ja lailliseen aborttiin vaatiessaan käyttäneet termiä aborto masculino kiinnittääkseen huomion patriarkaalisen yhteiskunnan kaksoisstandardeihin. Tarkoitus ei siis ole rinnastaa lasta ja sikiötä, tai väittää että lapsen hylkääminen ja abortti olisivat täsmälleen sama asia. Ja tietenkään kaikki lapset eivät synny cis-heterosuhteissa.

Rio, favelat ja syrjinnän olympialaiset

favela
Santa Marta, Rio de Janeiro. Kuva: dany 13, flickr.com, CC BY 2.0.

Brasiliassa jogos olímpicos on väännetty muotoon jogos de exclusão, johon bloggauksen otsikkokin viittaa. Syrjintä tosin kuulostaa tässä yhteydessä liian lievältä ilmaisulta, kun kyse on merkittävän ihmisjoukon oikeuksien tallaamisesta, lukuisiin kuolemiin johtaneesta poliisiväkivallasta sekä symbolisesta ulossulkemisesta.

Amnestyn mukaan poliisien tekemien tappojen määrä on noussut ennen olympialaisia merkittävästi. Uhrit ovat lähes aina nuoria mustia faveloissa asuvia miehiä. Faveloita on myös tuhottu rakennustöiden alta olympialaisten varjolla, mikä on tarkoittanut jopa 70 000 ihmisen häätöä kodeistaan. Ja median edustajille rakennettiin majoitus orjien hautausmaan päälle.

”Valmistelut” ovat voimakkaasti ristiriidassa olympialaisten periaatteiden kanssa. On mielenkiintoista lukea niitä Brasilian kontekstia vasten: ”The goal of the Olympic Movement is to contribute to building a peaceful and better world by educating youth through sport practiced without discrimination of any kind and in the Olympic spirit, which requires mutual understanding with a spirit of friendship, solidarity and fair play”.

***

Kun Yhdysvalloissa poliisi tappaa mustan miehen, Suomessakin kirjoitetaan nykyään uutisia, joissa kerrotaan esimerkiksi tapetun henkilön taustasta ja selvitetään tilannetta, joka johti kuolemaan. Se on tietenkin hyvä. Rasistinen poliisiväkivalta Brasiliassa on ylittänyt uutiskynnyksen käytännössä vasta kun sitä on alettu peilata olympialaisten kautta. Mistä se kertoo?

Osa syystä lienee ihan vain se, että median kautta Yhdysvallat on meille tutumpi paikka. Eikä toimituksissa kai juuri hallita portugalia. Mutta myös faveloihin liittyvällä stigmalla voi olla osuutensa. Kyseessä ei ole pelkkä ikävä leima, vaan sillä on käytännön merkitystä, sillä sen turvin oikeutetaan erilaisia väkivaltaisia toimenpiteitä.

Faveloiden stigmatisoinnilla on pitkä historia ja se liittyy olennaisesti Brasilian historiaan sekä Portugalin orjakauppaan. Time-lehden artikkelissa avataan Rion ja orjakaupan yhteyttä. Jos ennen ajateltiin, että britit olivat suurimpia orjakauppiaita, nyt on käynyt selväksi, että suurin rooli olikin portugalilaisilla, ja eniten orjuutettuja vietiin Afrikan maista Brasiliaan. Rio de Janeirossa oli maailman suurin orjasatama ja 1500-1800-luvuilla Afrikasta tuotiin maahan 4,9 miljoonaa orjakaupan uhria. Matkojen aikoina kuoli yli miljoona ihmistä.

 

Orjuus päätettiin virallisesti vuonna 1888, mutta vapautetut ihmiset jätettiin oman onnensa nojaan. Monet lähtivät kaupunkiin, ja niin syntyivät favelat. Kuten nyt, silloinkin niitä pidettiin vaarallisina ja likaisina paikkoina, jotka uhkasivat yleistä turvallisuutta.

Kuten Rion väkivaltaisuutta köyhyyden kriminalisoinnin näkökulmasta summaavassa artikkelissa kirjoitetaan, faveloita ei nähdä systemaattisen epätasa-arvon tuloksena. Sen sijaan väkivalta nähdään faveloille luonteenomaisena piirteenä, eikä niiden asukkaita nähdä syrjinnän ja välinpitämättömyyden uhreina, vaan heidät leimataan väkivaltaisiksi ja vaarallisiksi.

***

Jos media onkin hoitanut merkittävän osuuden stigman ylläpidosta, myös vaihtoehtoisia kanavia on. Monissa faveloissa pyritään media-aktivismin keinoin muuttamaan tilannetta, puolustamaan ihmisoikeuksia ja torjumaan rasismia, mistä voi lukea lisää Leonardo Custódion väitöskirjasta (Tampereen yliopisto, 2016).

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa myös seurata englanninkielistä, yhteisöjournalismia edustavaa Rio on Watch -sivustoa. Se lanseerasi #StopFavelaStigma-kampanjan, jonka hengessä listaan joitain lueskellessa vastaan tulleita tietoja:

  • Faveloissa asuu reilut 20 prosenttia Rio de Janeiron asukkaista, eli noin puolitoista miljoonaa henkeä. Faveloita on kaupungissa suurin piirtein 1000, ja niiden välillä on merkittäviä eroja. Osassa olosuhteet ovat todella huonot, osa taas on eloisia, jatkuvasti kehittyviä yhteisöjä.
  • Tutkimuksen mukaan faveloiden asukkaista alle prosentilla on yhteyksiä huumekauppaan.
  • 95 prosenttia faveloiden taloista on rakennettu käyttäen tiiltä ja raudoitettua betonia. Suuri osa rakennuksista ei siis ole hökkeleitä.
  • 44 prosenttia kotitalouksista omistaa tietokoneen ja 90 prosentilla alle 30-vuotiaista faveloiden asukkaista on pääsy nettiin (tai siis oli jo vuonna 2012).
  • Tutkimuksen mukaan 85 prosenttia faveloiden asukkaista pitävät paikasta, jossa asuvat, 80 prosenttia on ylpeitä kotipaikastaan ja 70 prosenttia jatkaisi samassa paikassa asumista, vaikka heidän tulonsa kaksinkertaistuisivat.
  • Vuonna 2013 32 prosenttia faveloiden asukkaista kuuului alempaan luokkaan ja 65 prosenttia keskiluokkaan. Lähde ja linkit tutkimuksiin: Favela Facts.
  • Faveloita on tutkittu kestävän kaupunkikehityksen näkökulmasta. Ne ovat joustavia ja mukautuvat asukkaiden tarpeisiin. Ne edustavat edullista asumista lähellä kaupunkien keskustaa. Jalankulkijat ovat etusijalla autojen sijaan. Ne voivat olla ympäristöystävällisempiä kuin ”vihreiksi” rakennetut uudet olympialaisten myötä rakennetut alueet. (Tosin osa piirteistä ei varmasti päde kaikkiin faveloihin, ja osa lienee seurausta ei itse valitusta matalasta elintasosta. Lue lisää tästä jutusta.)

Kannattaa muuten lukea myös tämä artikkeli, jossa neuvotaan kädestä pitäen, miten Riosta ei pidä kirjoittaa – ja annetaan esimerkkejä mokista (niin, Rio de Janeiro ei ole Brasilian pääkaupunki, ja favelan kääntäminen slummiksi on laiska ratkaisu).

Suomeksi Brasiliasta käsin on olympialaisia kommentoitu Linkulla Riossa -blogissa, jossa esimerkiksi ihmetellään sitä, miksi kansainvälinen uutisointi Brasilian kyseenalaisista toimista ei ole aiheuttanut paineita muutokseen. Blogissa on myös pohdittu sitä, mikä tekee favelan.

Itse olet julma, Päivi Räsänen

Brasiliassa surraan Diego Vieira Machadon, 29-vuotiaan opiskelijan, kuolemaa. Hän oli lähtenyt viime lauantaiaamuna lenkille, ja myöhemmin hänen ruuminsa löytyi veden ääreltä. Hänet oli ilmeisesti pahoinpidelty kuoliaaksi. Machadon ystävät pitävät syynä homofobiaa ja rasismia. Tulkintaa tukee se, että yliopistolla oli uhkailtu homoja kuolemalla. Machado oli myös pyytänyt siirtoa opiskelija-asuntolasta toiseen, sillä hän oli kokenut olonsa uhatuksi.

Päivi Räsänen taas kertoo tämän päivän uutisessa pitävänsä julmana ja rakkaudettomana sitä, että homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanottaisi synniksi. Hän on julkaissut puolisonsa Niilo Räsäsen kanssa avioliittoa käsittelevän kirjan. MTV:n jutusta selviää, että  kirjan taustalla on ajatus siitä, että nyt eletään aikakautta, jonka ”[t]avoitteena on murtaa kahden eri sukupuolen sukupuolijärjestelmä”. Se on tietenkin Räsästen teologisesta näkökulmasta ongelma.

Lähtökohta on siis se, että on olemassa tällainen luonnollinen ja universaali järjestelmä. ”Toteutamme tänä aikana ihmiskoetta, jossa ihmisen biologian ja ihmiskunnan kulttuurihistorian syvimmät ja rakkaimmat käsitteet isyydestä, äitiydestä, mieheydestä ja naiseudesta sekä avioliitosta halutaan muokata monimuotoista seksuaalisuutta edistävän ideologian mukaisiksi”, Räsästä siteerataan.

Me ei Räsästen kanssa tietenkään toisiamme ymmärretä, kun katsomme maailmaa täysin erilaisilta kanteilta. Mutta toivoisin jotain rajaa sille, miten paljon inhimillistä kärsimystä uskonnon nimissä sopii aiheuttaa, ja minkälaisia sortavia rakenteita ja ajatusmalleja sen turvin ylläpidetään.

Räsäsen lainauksia lukiessa kuulostaa siltä, että vanhoina hyvinä aikoina on eletty harmonisesti ja onnellisesti avioliitoissa, kahtena toisiaan täydentävänä sukupuolena, lapsia pyöräytellen ja luonnollisesti perinteisiin isien ja äitien rooleihin mukautuen. Mutta uskaltaisin väittää, että mihinkään maailman aikaan tämä malli ei ole kaikille sopinut – ja mitä enemmän sen seuraamiseen on ollut paineita, sitä enemmän kärsimystä siitä on seurannut.

Malli ei ole myöskään mitenkään ikiaikainen ja eksklusiivinen. Eilen luin vuonna 2014 julkaistua ugandalaisen LGTBI-järjestön SMUG:in raporttia, jossa käsitellään sitä, miten homofobia perustuu vääristyneisiin käsityksiin. Raportti syntyi vastareaktiona Ugandan sittemmin kumottuun lakiin, jonka myötä esimerkiksi ”homoseksuaalisista teoista” olisi voinut saada elinkautisen. Tekstissä puretaan myyttejä, joilla lakia perusteltiin. Niihin kuuluu muun muassa ajatus perheyksikön suojelemisesta, uskonnolliset näkökulmat sekä ajatus homoseksuaalisuudesta ei-afrikkalaisena.

Tekstissä kerrotaan, miten homoseksuaalisuuden kriminalisoivien lakien juuret ovat Brittien siirtomaavallan aikaisissa laeissa, joiden oli määrä torjua vaarallisina pidettyjä seksuaalisia suuntauksia Ugandassa. Tekstissä viitataan myös eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiaan, jonka lähtökohtana olevan yhteisöllisyyden ulkopuolelle ei suljeta ketään. ”On korrektimpia nähdä homofobia vieraana ilmiönä Afrikassa homoseksuaalisuuden sijaan”, raportissa sanotaan.

Siinä myös listataan antropologien selvittämiä ja lähetyssaarnaajien ihmettelemiä malleja, jotka kyseenalaistavat Räsäsenkin jutuissa kaikuvan käsityksen yhdestä luonnollisesta binäärisestä sukupuolijärjestelmästä. Esimerkkejä kolonialismia edeltävistä järjestelmistä annetaan 21 eri puolilta Afrikkaa.

1600-luvulla portugalilaiset papit, Gaspar Azevereduc ja Antonius Sequerius kertoivat kohdanneensa ”miehiä, jotka puhuivat, istuivat ja pukeutuivat kuin naiset, ja jotka avioituivat miesten kanssa”. Tällaisia liittoja pidettiin arvossa ja kunnioitettiin. Papit olivat nykyisen Angolan seudulla. Siellä muistellaan edelleen naissoturi Nzingaa, jonka kerrotaan pukeutuneen kuten mies ja johtaneen kansaansa ennemminkin kuninkaana kuin kuningattarena. Hänen ”vaimonsa” olivat nuoria naisiksi pukeutuvia miehiä. Tulkintojen näkökulma on toki länsimainen, enkä tiedä, miten ”naiseksi” tai ”mieheksi” pukeutuminen tai istuminen kuten ”mies” tässä määritellään, mutta se lienee selvää, että mallit ovat olleet eurooppalaisen katsojan silmään yllättäviä.

Mainintoja on myös kansoista, joissa naiset saattoivat mennä keskenään naimisiin. Nykyisen Etelä-Afrikan seudulla lesbosuhteet olivat osa niiden naisten elämää, joista oli määrä tulla merkittäviä ennustajia. Nykyisen Gabonin ja Kamerunin alueella miesten välinen seksi miellettiin rikastumista edistäväksi toimenpiteeksi. Kuten aiemmassakin sukupuolikäsityksiä käsittelevässä tekstissä kirjoitin, nämä ”vaihtoehtoiset” mallit eivät välttämättä olleet erityisen tasa-arvoisia, vallankäytöstä tai kärsimyksestä vapaita, mutta ne osoittavat sen, että Räsästenkin luonnollisena esittelemä sukupuolijärjestelmä instituutioineen on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja (eurosentriseen) ideologiaan.

Kärsimystä näkemys on ehtinyt kuitenkin aiheuttaa, sillä siihen kuuluu poikkeavuuden tuomitseminen, joka saa monenlaisia olomuotoja. Erilaisiin myytteihin perustuva homofobia on johtanut vainoamiseen, väkivaltaan, kiusaamiseen ja syrjintään. Tuomitsevuus on läsnä myös Räsästen kirjassa, vaikka siitä kertovassa jutussa puhutaankin kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka ”mukaan jokainen ihminen on seksuaaliseseta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas”. ”Räsästen mukaan kaikki tavat ’toteuttaa seksuaalisuutta’ eivät ole ’moraalisesti samanarvoisia'”, siinä kuitenkin kirjoitetaan.

Vaikka he siis väkivallan varmasti tuomitsevatkin, Räsästen sanomiset ovat lopulta osa sitä samaa ilmiötä, jonka äärimmäisintä muotoa edustavat homofobiset teot, joiden uhrina Diego Vieira Machado kuoli.

***
Portugalinkielisen uutisen Machadon kuolemasta voi lukea Globo-lehden sivuilla.
Käännökset englanninkielisestä raportista ovat omiani.

Viesti Brasiliasta

En ole vielä Brasiliassa käynyt, mutta Brasiliasta on kuitenkin vaivihkaa tullut palanen elämääni. Ensimmäiset ystävät Portugalissa olivat brasilialaisia. Myöhemmin tohtorintutkinnon kurssikaverit olivat melkein kaikki brasilialaisia. Väikkäreitä tehtiin muun muassa Maattomien liikkeestä, afrobrasilialaisista uskonnoista ja Brasilian alkuperäiskansojen asemasta. Opin heiltä varmasti yhtä paljon kuin proffiltani.

Ja sitten on vielä bahialainen Leandro, historioitsija ja aktivisti, johon tutustuin yhdessä konferenssissa ja joka myöhemmin opiskeli jonkin aikaa Lissabonissa. Leandro on parhaita tyyppejä, joita maailmassa on tullut vastaan. Ikävä on aina kova, eikä se yhtään helpottanut hänen eilisen postauksensa myötä. Se viittaa poliittisiin käänteisiin. Työväenpuolueen Dilma Rousseff sysättiin eilen monimutkaisten käänteiden jälkeensyrjään ja valtaan astui varapresidentti, keskusta-oikeistolainen Michel Temer.*

Kysyin, saisinko kääntää Leandron tekstin, sillä se summaa Brasilian tapahtumien ulottuvuuksia tavalla, johon lehtiuutiset (tai oma bloggaukseni) eivät pystyisi. Kääntäminen ei ollut ihan helppoa, joten kömpelyydet ovat minun. Tekstiä on paikoin hiukan lyhennelty. Jos portugali luonnistuu, käy lukemassa alkuperäinen teksti.

Meidän historiamme muodostuu taistelusta ja jokapäiväisestä vastarinnasta niitä kohtaan, jotka meitä tappavat ja orjuuttavat, jotka tekevät meistä näkymättömiä, haukkuvat meitä ja kohdistavat meihin iskuja joka puolelta.

Onko tilanteemme joskus ollut erilainen tämän maan historiassa? Maan, jonka perustamismyyttiä jo leimasi väkivalta, joka tähän päivään asti pitää meidät niiden maailman maiden kärkipäässä, joissa eniten tapetaan, murhataan ja kohdellaan väkivalloin mustia nuoria, alkuperäiskansojen edustajia, transsukupuolisia, maanviljelijöitä, työläisiä, homoja ja naisia? Mitä uutta on eliitin järjestemässä vallankaappauksessa ja meidän jatkuvassa tarpeessa taistella?

Olen pyykkärin poika ja D. Maria Lúcia Mirandan, mustan naisen, lapsenlapsi. Hän sai 25 lasta, joista 13 kuoli. Niistä 12 lapsesta jotka selvisivät, hän pystyi kasvattamaan itse kolme. Hän ”antoi” muut lapset pois. Äitini oli hänen lapsistaan nuorin. Isoäitini synnytti yhden lapsistaan yksin pimeässä, ilman apua, heittäen istukan nälkäisille kissoille peläten, että pyörtyisi ja kissat söisivät hänen lapsensa. Miten paljon kuva kertookaan maan historiasta…

Kasvoin ruokaa ja sokeriruokoviinaa myyden torilla Bahian osavaltiossa. Näin, miten kanssani kasvaneet tytöt ja pojat kuolivat, ajautuivat prostituoiduiksi tai käyttämään huumeita, kaikessa hiljaisuudessa. Näin 62 miehen ja pojan katovan todennäköisesti paikallisen eliitin rahoittaman palkkamurhaajaryhmän työn tuloksena. Poikkeustila, josta nyt puhutaan paljon, on ollut monien todellisuus jo kauan.

Jaan Wlamyra Albuquerquen sanat:
”Anna olla.
Huomenna on 13. toukokuuta.** Ennen orjien vapauttamista maatilojen omistajat, poliitikot ja lainoppineet kiirehtivät takaamaan etuoikeutensa. He tyhjensivät heikon valtion kassat ja kahlitsivat vapautettuja orjia näyttääkseen, että valtasuhteet olivat ennallaan. Sille, joka on köyhä, musta ja nainen taisteleminen on olemassaolon ehto, se on arkea. Brasilian eliitti ei ikinä ole ymmärtänyt tätä. He näkevät vain itsensä. Se on heidän virheensä. Me jatkamme aina vastarintaa.
Anna olla. Historia jatkuu takaiskuineen. Mutta ne, jotka taistelevat, ovat aina olemassa.”

Isoäitini rakensi kotinsa omin käsin, työskenteli pyykkärinä ja kasvatti tädeistäni vahvoja ja oman arvonsa tuntevia. Hän kuoli mielenterveytensä menettäneenä, heräten välillä etsimään lapsiaan vaatekaapista ja komeroista, heidän peräänsä huutaen. Hänen tyttärenpoikansa, historian professori, on elossa ja vahva. He eivät lakkaa voittamasta. Me emme lakkaa taistelemasta.

*Jos on tuntunut oudolta, että taloussotkuista syytettyä Dilma Rousseffia ja hänen edeltäjäänsä Lulaa on puolustetaan, sen voi ymmärtää huolena demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Työväenpuolue PT sai 13 vuoden aikana kaikesta huolimatta aikaan merkittäviä sosiaalisia uudistuksia, kuten Bolsa Famílian, joka takaa rahallisen tuen köyhille perheille. Uudistusta pidetään onnistuneena ja sen turvin 20 miljoonaa ihmistä on noussut köyhyydestä. Vuonna 2012 puolestaan päätettiin, että julkisten yliopistojen tulee varata puolet paikoistaan köyhille opiskelijoille, jonka myötä esimerkiksi mustien opiskelijoiden määrä on saatu nousuun. Aiemmin niihin pääsi lähinnä yksityiskouluissa opiskelleita keski- ja yläluokkaisia opiskelijoita.

Huoli oli aiheellinen. Kaikki uudet ministerit ovat valkoisia miehiä. Viime vuonna perustettu tasa-arvo- ja ihmisoikeusministeriö, Ministério das Mulheres, Igualdade Racial, Juventude e Direitos Humanos, lakkautettiin. Sen oli muun muassa määrä ajaa nuorten, lasten ja vanhusten oikeuksia, vammaisten oikeuksia ja edistää naisten ja mustien asemaa. Temer, johon kohdistuvia korruptiosyytöksiä tutkitaan, on puhunut terveydenhuoltoon, koulutukseen ja sosiaalietuuksiin kohdistuvista leikkauksista.

** 13. toukokuuta vuonna 1888 Brasiliassa päätettiin orjuus.

Olen sivunnut Brasilian transnaisten asemaa aiemmassa bloggauksessa ”Feminismi ja dekolonisaatio kulkevat käsi kädessä”.

Feminismi ja dekolonisaatio kulkevat käsi kädessä

Rasismi on viime aikoina taas mietityttänyt, samoin feminismi ja etuoikeudet. Jutun kirjoittamiseen viimeinen sysäys oli kuitenkin erään seminaarin otsikko: ”Y sin descolonización no hay despatriarcalización”, vapaasti käännettynä ”Ilman dekolonisaatiota ei päästä patriarkaatistakaan”.

Olen lueskellut intersektionaalisesta feminismistä viime aikoina, kuten varmaan moni muukin. Niille, jotka eivät: sen juuret ovat yhdysvaltalaisessa mustassa feminismissä ja termin otti käyttöön amerikkalainen Kimberlé Crenshaw vuonna 1989. Se tarkoittaa tiivistettynä sen huomioimista, että syrjinnän eri muodot risteävät. Ei ole siis järkeä keskustella naisten sorrosta huomioimatta muita syrjiviä rakenteita, kuten rasismia tai syrjintää esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin, vammaisuuden tai yhteiskuntaluokan vuoksi. Ajatus sinänsä ei ole uusi, mutta olen tutustunut siihen jälkikoloniaalisen tutkimuksen kautta.

Jälkikoloniaalisen tutkimuksen tohtoriohjelma sysäsi monenlaisten kolonialismiin liittyvien valtarakenteiden pohtimisen edelleen jatkuvalle tielle. Valtarakenteita voi etuoikeutettujen ihmisten olla vaikea nähdä. Koska ei-etuoikeutetut äänet on perinteisesti jätetty huomiotta, on helppo tuudittautua uskomaan, että niitä ei tarvitsekaan kuunnella. Pahimmillaan se johtaa rasismin tai muun syrjinnän kokemusten vaientamiseen ja ohittamiseen. Yksi sen muoto on valkoinen feminismi. Siinä häivytetään esimerkiksi juuri rodullistamiseen ja rasismiin liittyvät ulottuuvudet.

Ratkaisu ei ole puhua toisten puolesta valkoisena pelastajahahmona, vaan luoda vaiennetuille äänille tilaa. Ne, jotka eivät ole valta-asemassa, osaavat paljon paremmin osoittaa valtarakenteiden olemassaolon ja ilmenemismuodot.

Jälkikoloniaalisen tutkimuksen piirissä on tietenkin tuotettu monenlaista tiedettä. Osa siitäkin on hyvästä tahdosta huolimatta eurosentristä, eli se tukee kolonialismin kanssa rinta rinnan syntynyttä ajatusta Euroopassa ja länsimaissa tuotetun kulttuurin ja tieteen ylivertaisuudesta ja universaaliudesta. Se ei läheskään aina ole ottanut huomioon esimerkiksi feminististä näkökulmaa, kuten ei ole perinteinen rasisminvastainen taistelukaan. Mielenkiintoista antia tuntuu nyt tulevan Etelä-Amerikasta, jossa vanhempaa jälkikoloniaalista tutkimusta kritisoidaan rankasti. Eroa siihen tehdään myös puhumalla dekoloniaalisesta tutkimuksesta jälkikoloniaalisen sijaan. Pyrkimys on keskustella vallan koloniaalisuudesta (termin lanseerasi perulainen sosiologi Aníbal Quijano) ja tähdätä kohti dekolonisaatiota.

Juuri vallan koloniaalisuus tuo esiin erilaiset sorron muodot. Koloniaalisuus viittaa niihin kolonialismin synnyttämiin valtarakenteisiin, jotka edelleen pitävät pintansa. Koloniaalisuudessa kohtaavat ihmisten rodullistaminen ja sen perusteella luokittelu sekä sorto ja riisto, horjumattomat ja binääriset sukupuoliroolit ja muun muassa naisten syrjintä. Esimerkiksi brittiläinen kirjallisuudentutkija Phillip Rothwell huomauttaa, että Mosambikissa siirtomaavallan jälkeen painotetut konservatiiviset sukupuoliroolit, homofobia ja machokulttuuri eivät juuri eroa kolonialismin aikaisista siirtomaaherrojen arvoista.

Paluuta kuvitteelliseen kolonialismia edeltäneeseen paratiisin ei haeta takaa, eikä uutta postkoloniaalista jalon villin myyttiä ole tarkoitus luoda. Vaikka kolonialismia ennen ei tietenkään kaikkialla eletty tasa-arvoisesti ja sorrotta, esimerkiksi Mosambikissa naisten asema ja rooli on paikoin nähty hyvin eri tavalla etenkin matrilineaarisissa yhteisöissä. Sikäläisessä kirjallisuudessa on nostettu esiin esimerkiksi luomiskertomus, jossa ensimmäisinä maailmassa eleli ryhmä naisia sulassa sovussa. Miesten ilmaantuminen toi mukanaan kaikenlaisia ongelmia. Rothwell mainitsee myös näkemyksen kolmesta sukupuolesta.

Osa dekoloniaalista lähestymistapaa on juuri antaa tilaa teorioille, jotka tulevat länsimaisen ajattelun kaanonin ulkopuolelta. Lähtökohtana on se, että kaikkea tämän kaanonin ulkopuolella tuotettua tietoa ei ole kolonialismin sivuvaikutuksena tuhottu, vaan se on marginalisoitu. On siis olemassa tietoa esimerkiksi sukupuoliin liittyvistä käsityksistä, jotka eivät ole yhtä ahtaita kuin se, joka erityisesti kristinuskon myötä on levinnyt suureen osaan entisiä siirtomaita ja saattaa vaikuttaa universaalilta ja luonnolliselta. Esimerkiksi alussa mainitun seminaarin puhujan Begoña Dorronsoron kuvailemien Guatemalan ja Kolumbian alkuperäiskansojen piirissä on myös vuosisatojen kokemus kolonialismin vastaisesta taistelusta. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi alkuperäiskansojen yhteisöllistä feminismiä (feminismo comunitario indígena).

Kyseessä ei ole mielenkiintoinen ajatusleikki, vaan valtarakenteiden ja etuoikeuksien purkamisella on kiire. Esimerkiksi rasismi, misogynia ja transfobia ovat tappava yhdistelmä. Brasilialainen ystävä kertoi, miten mustat transnaiset kuolevat huomattavasti keskimääräistä nuorempina. Transvestiittien ja transnaisten murhista käytetään Brasiliassa termiä transfeminicídio (ilmaisu on johdettu sanasta homicídio, tappo). Vuonna 2013 maassa tapettiin 121 transvestiittiä tai transnaista. Todellinen luku on luultavasti suurempi. Brasilialaisen kaverin kertomat esimerkit tulivat taas mieleen, kuin luin New York Timesin juttua Kricket Nimmonsin sukupuolenkorjausleikkauksesta ja sen myötä esiin nostettuja tietoja mustien transnaisten asemasta.

Koloniaalisuuden käsitettä voi hyvin käyttää myös Suomessa, kuten keskustelut saamelaisten oikeuksista ja toisaalta rasismista osoittavat. ”Suomella ei ollut siirtomaita” ei ole mikään puolustus, etenkään jos sen varjolla pidetään kiinni etuoikeuksista niitä tunnistamatta ja ollaan aivan yhtä eurosentrisiä  kuin maissa, joilla siirtomaita on ollut.

Rasismista, banaaneista ja apinoista*

”Dani Alves söi rasismin”, portugalilainen sanomalehti otsikoi. Rasismin olomuoto oli kentälle jalkapalloilijan eteen heitetty banaani. Tapahtunutta puitiin niin antaumuksella, että jalkapalloa intohimoisesti seuraava ystävä jätti futisuutiset lukematta usean päivän ajan. Hän muisteli lämmöllä viime vuoden peliä, jossa koko AC Milanin joukkue marssi kentältä kesken pelin rasistisen huutelun vuoksi.

Siinä vaiheessa pinna alkoi kiristyä monella muullakin, kun tapahtuneesta syntyi kampanja. #somostodosmacacos-kampanjasta oli vastuussa toinen brasilialainen pelaaja, Neymar. Kampanjan viesti oli – tai on – siis se, että olemme kaikki apinoita. ”Osallistujat” poseerasivat kuvissa banaanien kanssa. T-paitojakin alettiin pikaisesti valmistaa. Myöhemmin selvisi, että kampanja oli mainostoimiston laatima.

Apinakampanjaa vastaan tietysti reagoitiin nopeasti. Ei ihme. Viestistä huolimatta siinä toistetaan rasistista kuvastoa. Kampanjasta myös seurasi outoja kuvia. Miten banaanin kanssa poseerataan uskottavasti vakavaa asiaa vastaan taistellen, vallankumouksellisesti banaania puristaen vai vetoavasti kameraan tuijottaen? Portugalilainen kolmiloikkaaja ja pituushyppääjä Nelson Évora esiintyi hedelmän kanssa lähinnä lannistuneen näköisenä.

Évoran poseeraus liittyi tilanteeseen, jossa hänen ja hänen ystäviensä – joista myös suuri osa oli huippu-urheilijoita – pääsy lissabonilaiselle klubille oli estetty siksi, että ovimiehen mukaan ryhmässä oli liikaa mustia. Alves ja Neymar ovat vielä tunnetumpia, varakkaita julkkiksia.

Rasismia vastaan täytyy tietysti taistella kaikilla tavoin ja kaikissa sen muodoissa eikä Évoran tai Alvesin kokemaa pidä väheksyä. On kuitenkin kuvaavaa, että apinakampanja sai niin paljon huomiota.

Samaan aikaan Brasiliassa valmistaudutaan jalkapallon mm-kilpailuihin. Toimenpiteisiin kuuluu muun muassa ihmisten häätäminen kovin ottein epävirallisista asumuksista sekä faveloitten ”rauhoittaminen”. Kepan uutisissa puolestaan kerrotaan siitä, miten suuret urheilutapahtumat lisäävät orjatyön käyttämistä Brasiliassa, jossa se on jo ennestään suuri ongelma. Neymarin kampanja häivyttää rasismiin liittyvät monimutkaiset yhteiskunnalliset ulottuvuudet kuten luokkakysymyksen.

Ehkä kampanjan hyödyksi voi kuitenkin laskea sen, että se osoitti, miten ja miksi banaanin kanssa poseeraaminen ja apinaviittaukset eivät ole loppuun asti mietittyjä keinoja rasismia vastaan taistelemisessa.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.