Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Itse olet julma, Päivi Räsänen

Brasiliassa surraan Diego Vieira Machadon, 29-vuotiaan opiskelijan, kuolemaa. Hän oli lähtenyt viime lauantaiaamuna lenkille, ja myöhemmin hänen ruuminsa löytyi veden ääreltä. Hänet oli ilmeisesti pahoinpidelty kuoliaaksi. Machadon ystävät pitävät syynä homofobiaa ja rasismia. Tulkintaa tukee se, että yliopistolla oli uhkailtu homoja kuolemalla. Machado oli myös pyytänyt siirtoa opiskelija-asuntolasta toiseen, sillä hän oli kokenut olonsa uhatuksi.

Päivi Räsänen taas kertoo tämän päivän uutisessa pitävänsä julmana ja rakkaudettomana sitä, että homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanottaisi synniksi. Hän on julkaissut puolisonsa Niilo Räsäsen kanssa avioliittoa käsittelevän kirjan. MTV:n jutusta selviää, että  kirjan taustalla on ajatus siitä, että nyt eletään aikakautta, jonka ”[t]avoitteena on murtaa kahden eri sukupuolen sukupuolijärjestelmä”. Se on tietenkin Räsästen teologisesta näkökulmasta ongelma.

Lähtökohta on siis se, että on olemassa tällainen luonnollinen ja universaali järjestelmä. ”Toteutamme tänä aikana ihmiskoetta, jossa ihmisen biologian ja ihmiskunnan kulttuurihistorian syvimmät ja rakkaimmat käsitteet isyydestä, äitiydestä, mieheydestä ja naiseudesta sekä avioliitosta halutaan muokata monimuotoista seksuaalisuutta edistävän ideologian mukaisiksi”, Räsästä siteerataan.

Me ei Räsästen kanssa tietenkään toisiamme ymmärretä, kun katsomme maailmaa täysin erilaisilta kanteilta. Mutta toivoisin jotain rajaa sille, miten paljon inhimillistä kärsimystä uskonnon nimissä sopii aiheuttaa, ja minkälaisia sortavia rakenteita ja ajatusmalleja sen turvin ylläpidetään.

Räsäsen lainauksia lukiessa kuulostaa siltä, että vanhoina hyvinä aikoina on eletty harmonisesti ja onnellisesti avioliitoissa, kahtena toisiaan täydentävänä sukupuolena, lapsia pyöräytellen ja luonnollisesti perinteisiin isien ja äitien rooleihin mukautuen. Mutta uskaltaisin väittää, että mihinkään maailman aikaan tämä malli ei ole kaikille sopinut – ja mitä enemmän sen seuraamiseen on ollut paineita, sitä enemmän kärsimystä siitä on seurannut.

Malli ei ole myöskään mitenkään ikiaikainen ja eksklusiivinen. Eilen luin vuonna 2014 julkaistua ugandalaisen LGTBI-järjestön SMUG:in raporttia, jossa käsitellään sitä, miten homofobia perustuu vääristyneisiin käsityksiin. Raportti syntyi vastareaktiona Ugandan sittemmin kumottuun lakiin, jonka myötä esimerkiksi ”homoseksuaalisista teoista” olisi voinut saada elinkautisen. Tekstissä puretaan myyttejä, joilla lakia perusteltiin. Niihin kuuluu muun muassa ajatus perheyksikön suojelemisesta, uskonnolliset näkökulmat sekä ajatus homoseksuaalisuudesta ei-afrikkalaisena.

Tekstissä kerrotaan, miten homoseksuaalisuuden kriminalisoivien lakien juuret ovat Brittien siirtomaavallan aikaisissa laeissa, joiden oli määrä torjua vaarallisina pidettyjä seksuaalisia suuntauksia Ugandassa. Tekstissä viitataan myös eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiaan, jonka lähtökohtana olevan yhteisöllisyyden ulkopuolelle ei suljeta ketään. ”On korrektimpia nähdä homofobia vieraana ilmiönä Afrikassa homoseksuaalisuuden sijaan”, raportissa sanotaan.

Siinä myös listataan antropologien selvittämiä ja lähetyssaarnaajien ihmettelemiä malleja, jotka kyseenalaistavat Räsäsenkin jutuissa kaikuvan käsityksen yhdestä luonnollisesta binäärisestä sukupuolijärjestelmästä. Esimerkkejä kolonialismia edeltävistä järjestelmistä annetaan 21 eri puolilta Afrikkaa.

1600-luvulla portugalilaiset papit, Gaspar Azevereduc ja Antonius Sequerius kertoivat kohdanneensa ”miehiä, jotka puhuivat, istuivat ja pukeutuivat kuin naiset, ja jotka avioituivat miesten kanssa”. Tällaisia liittoja pidettiin arvossa ja kunnioitettiin. Papit olivat nykyisen Angolan seudulla. Siellä muistellaan edelleen naissoturi Nzingaa, jonka kerrotaan pukeutuneen kuten mies ja johtaneen kansaansa ennemminkin kuninkaana kuin kuningattarena. Hänen ”vaimonsa” olivat nuoria naisiksi pukeutuvia miehiä. Tulkintojen näkökulma on toki länsimainen, enkä tiedä, miten ”naiseksi” tai ”mieheksi” pukeutuminen tai istuminen kuten ”mies” tässä määritellään, mutta se lienee selvää, että mallit ovat olleet eurooppalaisen katsojan silmään yllättäviä.

Mainintoja on myös kansoista, joissa naiset saattoivat mennä keskenään naimisiin. Nykyisen Etelä-Afrikan seudulla lesbosuhteet olivat osa niiden naisten elämää, joista oli määrä tulla merkittäviä ennustajia. Nykyisen Gabonin ja Kamerunin alueella miesten välinen seksi miellettiin rikastumista edistäväksi toimenpiteeksi. Kuten aiemmassakin sukupuolikäsityksiä käsittelevässä tekstissä kirjoitin, nämä ”vaihtoehtoiset” mallit eivät välttämättä olleet erityisen tasa-arvoisia, vallankäytöstä tai kärsimyksestä vapaita, mutta ne osoittavat sen, että Räsästenkin luonnollisena esittelemä sukupuolijärjestelmä instituutioineen on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja (eurosentriseen) ideologiaan.

Kärsimystä näkemys on ehtinyt kuitenkin aiheuttaa, sillä siihen kuuluu poikkeavuuden tuomitseminen, joka saa monenlaisia olomuotoja. Erilaisiin myytteihin perustuva homofobia on johtanut vainoamiseen, väkivaltaan, kiusaamiseen ja syrjintään. Tuomitsevuus on läsnä myös Räsästen kirjassa, vaikka siitä kertovassa jutussa puhutaankin kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka ”mukaan jokainen ihminen on seksuaaliseseta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas”. ”Räsästen mukaan kaikki tavat ’toteuttaa seksuaalisuutta’ eivät ole ’moraalisesti samanarvoisia'”, siinä kuitenkin kirjoitetaan.

Vaikka he siis väkivallan varmasti tuomitsevatkin, Räsästen sanomiset ovat lopulta osa sitä samaa ilmiötä, jonka äärimmäisintä muotoa edustavat homofobiset teot, joiden uhrina Diego Vieira Machado kuoli.

***
Portugalinkielisen uutisen Machadon kuolemasta voi lukea Globo-lehden sivuilla.
Käännökset englanninkielisestä raportista ovat omiani.

Käytä sananvapauttasi vaikka Angolasta puhumiseen

Eilen Tabacaria Tropical -kiskan elokuvakerhossa katsottiin angolalainen dokkari É Dreda Ser Angolano ja sen jälkeen kuunneltiin angolalaista aktivistia. Dokumentti ilmestyi vuonna 2007 ja sen on suurimmalta osalta kuvannut nyt luandalaisessa vankilassa viruva Luaty Beirão. Illan teema oli ilmaisunvapaus ja Angolan nykytilanne, erityisesti 17 aktivistin ryhmä, jonka jäsenet saivat hiljattain pitkät vankilatuomiot.

Dokumentissa näytetään Luandan köyhiä kortteleita, joissa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Siinä haastatellaan esimerkiksi kahdeksankymppistä sisällissotaa pääkaupunkiin paennutta torimyyjää, joka yrittää säästää rahaa päästäkseen takaisin kotikyläänsä. Nuori mies taas kertoo, että hän on kaupungissa aivan yksin. Muualla asunut perhe tietää vain, että poika katosi sodan aikana. Sota alkoi pian maan itsenäistymisen jälkeen, vuonna 1975, ja jatkui vuoteen 2002.

Vaikka dokkari on raastavaa katsottavaa, huumoriakaan siitä ei puutu. Asioita lähestytään paitsi haastatteluiden, myös musiikin ja runojen kautta. Ilkikurinen runoilija kertoo olevansa ammattilaiskärsijä ja klassisen köyhyyden edustaja. Kudurolle on annettu iso osa, ja yhteiskuntakriittistä räppiä kuullaan paljon. É Dreda Ser Angolano kannattaa siis katsoa myös, jos musiikki kiinnostaa. Videossa on englanninkieliset tekstitykset. Siihen liittyvää musiikkia on myös kokonainen levyllinen Spotifyssa.

 ”Jos olisin jäänyt Angolaan, olisin vankilassa”

Aktivisti, Beirãon ystävä, ei ole asunut kotimaassaan viimeiseen 10 vuoteen.  Vieras arveli, että jos hän olisi jäänyt Angolaan, hänkin olisi vankilassa. Koska hänellä on perhettä Angolassa, hän ei halua nimeään julkisuuteen. Hän kertoi lapsuudestaan: siitä, miten kotoa löytyi salakuuntelulaitteita ja siitä, miten köyhässä perheessä syötiin vain kerran päivässä. Angola on yksi maailman kalleimmista kaupungeista, mutta enemmistö joutuu selviämään alle kahdella eurolla päivässä.

Illan parasta antia oli näkökulman avartaminen. Dokumentissa, joka on jo lähes 10 vuotta vanha, käy ilmi että Beirão ja muut ovat kritisoineet hallitusta ja pitäneet meteliä Angolan nurjasta puolesta jo kauan. Eivät he vankilaan pelkästään kirjan lukemisen vuoksi joutuneet. Eikä poliittisista vangeista puhuminen ole vain oikeuden vaatimista heille, vaan osa laajempaa liikettä, joka kritisoi Angolan hallitusta ja sitä, miten kurjasti rikkaan maan enemmistö joutuu elämään.

Aktivisti myös avasi Angolan historiaa pelon näkökulmasta, ja ajoitti sen alun vuoden 1977 toukokuulle. Silloin pienestä valtapuolue MPLA:n vastaisesta liikehdinnästä sai alkunsa kansanmurha, jossa kuoli kymmeniä tuhansia angolalaisia. ”Kaikilla angolalaisilla on perheenjäsen tai tuttu, joka kuoli tuolloin”, aktivisti sanoi. Siitä alkoi vaikeneminen ja pelko. MPLA on edelleen Angolassa vallassa.

”Puhukaa Angolasta, kertokaa tapahtumista”

Illan puhuja ja monet muut taistelevat Angolan valtaapitäviä vastaan Portugalista käsin. Avoin yhteiskuntakriittisyys ei Angolassa käy päinsä, kuten mielipidevankien tilanne kertoo. Aktivistit ottaisivat siis suuren riskin, jos palaisivat kotimaahansa. Tavallaan hän ja monet muut ovat maanpaossa. Yleisöstä myös kommentoitiin, miten monet Lissabonissakin asuvat angolalaiset vaikenevat täysin politiikasta. Siitä puhuminen on vaarallista, ja toisinajattelijoiden liikkeitä seurataan myös täällä.

Lopuksi illan puhuja esitti muutamia toiveita. Hän pyysi boikotoimaan Angolan presidentin tyttären ja Afrikan rikkaimman naisen Isabel Dos Santosin yrityksiä, ilmaantumaan mielenilmauksiin Lissabonissa ja jakamaan tietoa Facebookissa. Hän myös sanoi, että olisi tärkeää kirjoittaa vangeille kirjeitä: niiden saaminen ilahduttaa, vaikka sisältö ei sen syvällisempää olisi.

Hän myös pyysi kaikkia yksinkertaisesti vain puhumaan tapahtumista. Mitä useammat ihmiset Angolan tilanteesta tietävät, sen parempi. Ja tietenkin vähiten riskejä puhumisessa on niillä, jotka nauttivat sananvapaudesta ja jotka eivät laita itseään tai perhettään vaaraan puhumalla Angolan tilanteesta. Jos viikonloppuna tulee hiljainen hetki, avaa siis keskustelu Angolasta! Ja jos joku intoutuu kirjoittamaan vangeille kirjeen, lupaan selvittää, miten sen saa perille.

Jos kaipaat taustatietoja, lue esimerkiksi seuraavat blogin jutut:

…ja vaikka tämä BBC:n artikkeli: ”Angolan rapper Luaty Beirao jailed for rebellion

Buraka Som Sistema lopettaa, mutta Lissabon ei palaa ennalleen

Muutin Lissaboniin vuonna 2005. Oli paljon aikaa käydä ulkona, sillä opiskelin ja luentoja oli ainoastaan kahdesti viikossa. Ja ne alkoivat vasta kahdelta. Noihin aikoihin baarikortteli Bairro Alto oli parasta maailmassa: soma vanha kaupunginosa täynnä pieniä jänniä baareja. Ne eivät vielä menneet kiinni yhdeltä, eikä seiniä koristaneet neonkeltaiset turisteille halpoja caipirinhoja mainostavat laput… Samoilla kulmilla pyöri usein yksi pitkä, tyylikkäästi pukeutuva tyyppi. Hän jäi mieleen, vaikka ei me kyllä koskaan edes juteltu.

Seuraavana vuonna selvisi, kenestä oli kyse. Silloin ilmestyi Buraka Som Sisteman ensimmäinen levy, From Buraka to the World, ja se tyyppi, Kalaf, oli siinä mukana. Buraka Som Sistemalta ei voinut Lissabonissa seuraavana parina vuonna välttyä. En tiedä kumpi soi enemmän, Yah! vai Wawaba.

burakasomsistema
Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

En silloin tietenkään tajunnut, miten isoa käännettä Burakan suosio merkitsi, kun olin vasta vähän aikaa täällä ollut. Jälkikäteen näyttää siltä, että osuin tänne samoihin aikoihin kun alettiin puhua Lissabonin ”afrikkalaisuudesta” positiiviseenkin sävyyn.

Buraka Som Sisteman juuret ovat Amadorassa, joka sijaitsee lyhyen junamatkan päässä Lissabonin keskustassa. Ryhmän nimi viittaa Buracan kaupunginosaan, johon Cova da Mourakin kuuluu ja jossa nykyään siis asun. Haastattelussa yksi perustajista, Branko, kertoo miten Buraka Som Sistema on tulosta kasvamisesta lähiössä, jossa kuunneltiin kapverdeläistä funanaa, brasilialaista sambaa ja angolalaista kuduroa. Lissabonin klubeilla ei mitään sellaista kuitenkaan soitettu. Buraka muutti tilanteen.

Ei Buraka Som Sistema tietenkään ollut ensimmäinen Lissabonin lähiöistä tuleva ryhmä. Täällä on tehty räppiä kauan, Black Companyn Não Sabe Nadar oli kuulemma jättimäinen hitti. Ja Black Companyynkin kuulunut General D on raportoinut Lissabonin lähiöiden oloista ja Portugalin rasismista jo 90-luvun alusta asti. Toisaalta valkoisetkin portugalilaiset ovat kuunnelleet entisistä siirtomaista tulevaa musiikkia, ehkä tosin siirtomaanostalgian huuruissa tai eksotiikannälkäänsä.

Mutta Buraka oli ensimmäinen lähiöistä ponnistava ryhmä, joka rikkoi rajat. Se teki lissabonilaista musiikkia, jossa kuuluivat vaikutteet entisistä siirtomaista, etenkin Angolan köyhistä musseque-kortteleista tulevasta kudurosta, ja portugalia äännettiin angolalaisittain. Siinä vaiheessa kun olin käynyt koulun loppuun ja mennyt kamaliin call centre -töihin, Burakasta oli tullut kuuluisa maan rajojenkin ulkopuolella. Vuonna 2008 ilmestyi M.I.A:n kanssa tehty Sound of Kuduro. Kalafia ei enää näkynyt Bairro Altossa.

Tätä blogia lukevat tietävät kyllä, että Burakan suosio ei ole ratkonut Amadoran ongelmia, ja Lissabonin keskustan kulttuuriväen positiivinen suhtautuminen ”afrolisboetoihin”, ”afrolissabonilaisiin”, ulottuu lähinnä juuri kulttuuriin. Mutta se sai kuulijat ainakin ajattelemaan, että aiemmin ainoastaan negatiivisesti nähdyissä naapurustoissa tehdään muutakin kuin rikoksia. Burakan myötä Lissabonin ”monikulttuurisuus” ja entisten siirtomaiden vaikutus kaupungin kulttuurielämään saivat myös kansainvälistä huomiota. On aika ironista, että Portugalin musiikin kansainvälinen jättimenestys on lähtöisin Amadorasta, jonka valtaapitävät mieluiten vaikenisivat näkymättömäksi.

Meni ehkä vuosi tai pari, ja olin kirjakaupassa etsimässä kirjaa, joka piti hankkia tohtoriopiskeluita varten. Sitä ei löytynyt, mutta huomasin että Kalaf oli julkaissut kirjan. Bairro Altossa pyörimisen sijaan ympäri maailmaa matkustava Kalaf oli aiemmin jo alkanut kirjoittaa Portugalin Hesariin eli Público-sanomalehteen. Se oli tärkeä juttu, symbolisestikin. Vaikka Portugalissa, etenkin Lissabonissa, on todella paljon väkeä jonka juuret ovat entisissä siirtomaissa, se näkyy lähinnä katukuvassa. Rakenteellisesta rasismista kielii se, että televisiota katsomalla ja lehtiä lukemalla saa suurin piirtein sellaisen käsityksen, että Portugalissa asuu vain valkoisia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki juontajat, kolumnistit, julkkikset ja poliitikot ovat valkoisia.

Sitten asuin Lontoossa, mutta kun palasin maailmalta Buracaan, täällä puhuttiin taas Buraka Som Sistemasta: Vuvuzela-videon alku on kuvattu Cova da Mourassa. Tänä vuonna, 10 vuoden uran jälkeen, Buraka Som Sistema ilmoitti soittavansa viimeisen keikkansa Lissabonissa heinäkuussa. En tiedä mitä Kalafilla ja muilla on suunnitelmissa, mutta Lissabon ei kyllä palaa entiselleen. Nyt keskustan klubeilla kuulee jatkuvasti musiikkia, jolle Buraka raivasi tien.

Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

Kenen ihmisoikeuksilla on väliä?

No ei ainakaan angolalaisten, mikäli Suomesta käsin tilannetta katselee. Viime kesänä kiinni otetut 17 angolalaista aktivistia ovat saaneet tuomionsa: 2-8 vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen kukin. Pitkät vankeusrangaistukset yllättivät jopa paikalliset kommentoijat. Tuomioista on määrä valittaa.

Kyseessä on aktivistiryhmä, johon kuuluu myös yliopistoväkeä. Pisimmän tuomion, 8 vuotta ja 6 kuukautta, sai Domingos da Cruz, jota pidettiin ryhmän johtajana. Ryhmä otettiin kiinni kesken lukupiirin kokoontumisen ja heitä syytettiin muun muassa kapinan ja presidenttiin kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelusta. Cruzin käsialaan oli lukupiirissä käsitelty teksti ”Välineitä diktaattorin tuhoamiseen ja uuden diktatuurin välttämiseen – poliittinen filosofia Angolan vapauttamiseksi”. Se perustuu Gene Sharpin From Dictatorship do Democracy -kirjaan, jossa käydään läpi väkivallattomia ja demokraattisia vastarinnan keinoja.

Vankilassa viruu myös 19-vuotias Nito Alves, joka on huonossa kunnossa. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, sillä hän oli teettänyt presidenttiä kritisoivia t-paitoja. Joukossa on myös kaksi naista, Laurinda Gouveia ja Rosa Conde, sekä räppäri Luaty Beirão, jolla on myös Portugalin kansalaisuus.

manif
Lissabonissa osoitettiin mieltä syyskuussa Angolan vankien puolesta.

Pidätyksen jälkeen useampi vanki aloitti nälkälakon. Tilannetta seurattiin Portugalissa tarkasti, onhan Angola sen entinen siirtomaa. Tilanne on hankala siinäkin mielessä, että Angolalla on Portugalissa taloudellista valtaa sijoitusten myötä. Portugalin ”angolalaisiin omistajiin” kuuluu muun muassa presidentti José Eduardo dos Santosin tytär Isabel dos Santos, Forbesin mukaan Afrikan rikkain nainen. 17 vangin tapaus kielii presidentin koventuneista otteista ja pitkät tuomiot vahvistavat käsitystä diktatuurista.

Tarjosin tuolloin tapauksesta juttua muutamaan lehteen Suomessa. Olisin halunnut kirjoittaa paitsi tästä tapauksesta, myös avata sen kautta Angolan nykytilannetta. Santos on johtanut Angolaa vuodesta 1979 ja on Afrikan presidenteistä kauimmin vallankahvassa pysynyt. Angola puolestaan on tärkeä öljyntuottaja, ja rikkauksien taustalla on myös timanttiteollisuus. Enemmistö kansasta kuitenkin elää kurjasti: lähteestä riippuen alle dollarilla tai parilla dollarilla päivässä.

Lähetin sähköpostia myös yhdelle ihmisoikeusjärjestölle ja tarjouduin kirjoittamaan tapauksesta. Lehtijuttu ilmestyi lopulta Kansan Uutisissa, ihmisoikeusjärjestöltä ei ikinä kuulunut edes vastausta.

Ymmärrän toki sen, että ihmisoikeusrikkomuksia sattuu ympäri maailmaa jatkuvasti, eikä kaikista niistä tule uutista. Joidenkin kohdalla tilanteesta on vaikea saada luotettavia tietoja. Tässä ei ollut kyse siitä: tapauksesta ovat kirjoittaneet Portugalin valtamedian lisäksi esimerkiksi Guardian ja BBC. Ryhmän vapauttamisen puolesta on kampanjoinut myös Amnesty International. Euroopan parlamentti on ilmaissut huolensa Angolan ihmisoikeustilanteesta viime syyskuussa.

Senkin voin hyväksyä, että kaikesta ei vain yksinkertaisesti kirjoiteta. Ja tämä tapaus tietenkin vaikuttaa minusta tärkeältä, kun seuraan sitä tarkasti ja luen päivittäin portugalinkielisiä uutisia. Mutta silti mietin syitä siihen, että Angolan tilanne ei Suomessa kiinnosta. Ehkä se ei näyttäydy Suomessa uutisena, että jossakin Afrikan maassa on ryhmä nuoria nälkälakkoilevia poliittisia vankeja. Se ei juuri poikkea Afrikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta Angolassa tilanne on kuitenkin kärjistynyt viime vuosina ja Portugalin kautta tilanteen kärjistyminen liittyy myös Eurooppaan.

Median eurosentrismi on yksi syy, ja se vaikuttaa myös muuhun uutisointiin. Yksi syistä lienee kieli: portugalinkielisistä maista on harvemmin uutisia valtamediassa, eikä niiden tilanteesta olla kärryillä. Olen myös toivonut sitä, että mustiin nuoriin kohdistuvasta poliisiväkivallasta ei puhuttaisi ainoastaan, kun sitä tapahtuu Yhdysvalloissa. Amnestyn mukaan olympialaisiin valmistautuvassa Rio de Janeirossa, Brasiliassa, poliisi on tappanut vuosina 2010-2015 1519 ihmistä. Luku edustaa lähes 16 prosenttia kaupungin kaikista tapoista. Uhreista valtaosa on nuoria köyhiä mustia miehiä.

Samaan aikaan kun täällä poliisi pahoinpiteli joukon poliisiasemalle ystänsä perään kyselemään lähteneitä miehiä, joista osa on töissä osin EU:n rahoittamassa, ihmisoikeuspalkinnon saaneessa järjestössä, Suomessa uutisoitiin siitä, miten Portugalissa kiellettiin ilmaiset muovipussit. Poliisille koitui seuraamuksia rasistisesta väkivallasta ja tapauksen myötä uutisoitiin myös sisäministeriön tutkimusten vahvistamista poliisin yhteyksistä äärioikeistoon. Myöhemmin tosin Portugalin poliisin väkivaltaisuus sai Suomessakin laajaa huomiota. Mutta silloin poliisi olikin pamputtanut valkoista jalkapallofania.

Angolan mielipidevangit ovat hengenvaarassa

Kirjoitin Angolan viidestätoista mielipidevangista reilu viikko sitten Kansan uutisiin. Huolimatta mittavasta kansainvälisestä painostuksesta ilmassa ei ole minkäänlaisia merkkejä siitä, että hallitus perääntyisi  – päin vastoin. Vaikuttaa siltä, että tapaus merkitsee käännettä niin taistelussa Angolan tilanteen muuttamiseksi, kuin myös hallituksen otteissa.

Ryhmä pidätettiin kesäkuussa lukupiirissä, jossa he tutkivat Gene Sharpin From Dictatorship to Democracy -kirjan rauhanomaisia ja väkivallattomia keinoja diktatuurin syrjäyttämiseen. Nyt heitä syytetään kapinan ja presidentti José Eduardo dos Santosiin kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelusta. Nuorin vangeista on 19-vuotias, vanhin 33-vuotias.

Jutussa mainitun, jo lähes 30 päivää nälkälakossa olleen Luaty Beirãon lisäksi muita saman ryhmän vankeja on ryhtynyt nälkälakkoon. Heitä on kidutettu.

Lauantaina Maka Angola -uutissivustolla kerrottiin, että Albano Bingobingo on pahoinpidelty. Vankilalähteen mukaan vankilan henkilökunta riisui hänet sellissä, hakkasi hänet ja raahasi hänet vankilan patiolle. Hän on ollut 10 päivää nälkälakossa, hänen vammojaan ei ole hoidettu ja häntä pidetään epäinhimillisissä oloissa. Uutisten mukaan hänen jalkansa on tulehtunut eikä hän muun muassa pysty virtsaamaan.

Facebookissa voi käydä katsomassa kuvia 30-vuotiaasta opettajasta, Mbanza Hambasta, jonka vankilan henkilökunta pahoinpiteli myös. Sen jälkeen hänet ja neljä muuta vankia siirrettiin muualle – tällä hetkellä ei tiedetä missä he ovat.

Luaty Beirão jatkaa nälkälakkoaan ja on uutisten mukaan heikossa kunnossa. Hän on sairaalassa ja häntä nesteytetään. Beirão on kirjoittanut kirjeen, jossa hän kieltää ravintoliuoksen antamisen suoneen siinäkin tapauksessa, että hän menettää tajuntansa, mikäli häntä ei päästetä vapaaksi. Hän ei myöskään halua erilaista kohtelua kuin muut vangit siksi, että hänellä on Angolan kansalaisuuden lisäksi Portugalin kansalaisuus. Angolan Portugalin suurlähettiläs oli vieraillut hänen luonaan lauantaina muiden eurooppalaisten diplomaattien kanssa.

Aiemmin Luandassa pidetyt ”rukoushetket”, joissa kirkon edustalle on kerääntynyt ihmisiä hiljaa osoittamaan tukensa vangeille kynttilät käsissään, kiellettiin ja joitain läsnäolijoita on pidätetty.

Angolan presidentti José Eduardo dos Santos ei ole suoraan kommentoinut tapausta. Hänen oli määrä pitää puhe viime viikolla, mutta lopulta hänen viestinsä luki varapresidentti Manuel Vicente. Siinä sanottiin, että ulkomaisilla toimijoilla on pyrkimyksiä saattaa maa epäjärjestykseen ja kaaokseen, mutta että Angola ei peräänny.

Amnesty International kerää nimiä vetoomukseen, jossa vaaditaan tämän ryhmän ja muiden mielipidevankien vapauttamista.

Tilannetta voi seurata esimerkiksi näillä Facebook-sivuilla:
Liberdade aos Presos Políticos em Angola
Luaty Beirão
Maka Angola -sivustolla on uutisia englanniksi.

Uutisia englanninkielisillä uutissivustoilla:
BBC
Guardian

Lähteistä:
Tiedot perustuvat muun muassa Maka Angola -sivuston uutisiin. Sitä ylläpitää palkittu angolalainen toimittaja Rafael Marques, joka on itsekin ollut pidätettynä ja saanut tuomion Angolan veritimanteista kertovasta kirjasta. Tietoja on saatu myös vankien läheisten julkaisuista Facebookissa. Esimerkiksi Maka Angola -sivustolla on vankilan henkilökunnalta saatuja tietoja, mutta ymmärrettävästi lähteet haluavat pysyä nimettöminä. Luaty Beirãota koskevat tiedot ovat hänen ystäviensä vahvistamia, he ylläpitävät Luaty Beirão -sivua Facebookissa.

Pepetelan viisas koira

Ostin angolalaisen Pepetelan kirjan O Cão e os Caluandas (suomennos: Koiran tarina) vietettyäni yhden vuoden Portugalissa. Ajattelin, että voisin oppia portugalia sitä lukemalla. En lukenut sivuakaan, mutta siitä huolimatta kirja on kulkenut mukana Suomeen, takaisin Lissaboniin ja sieltä vielä Lontooseen. Adichien viimeisimmän jälkeen teki mieli lukea jotain lyhyempää, joten tartuin vihdoin tähän. Kirja on kyllä lyhyt ja päällisin puolin selkeä, mutta koettelee lukijaa – varsinkin jos tämä haaveilee rentouttavasta lukukokemuksesta.

Pepetela lienee Angolan luetuimpia kirjailijoita ja hän on voittanut merkittävän Camões-palkinnon, jonka mosambikilainen Mia Coutokin sai hiljattain. Muutakin yhteistä heillä on: molemmat ovat taustaltaan portugalilaisia (tosin Pepetelan vanhemmat olivat syntyneet Angolassa, toisin kuin Couton) ja molemmat osallistuivat kotimaidensa itsenäisyystaisteluihin. Pepetela kuului myös itsenäisen Angolan ensimmäiseen hallitukseen.

Jotain perin surullista on siinä, että kun kolonialismin kuristusotteesta päästiin, monet itsenäistymisen huumassa syntyneet odotukset muuttuivat pettymyksiksi. Siitä Pepetelan koirakirjassakin on loppujen lopuksi kyse. Itsenäisyyttä seurasi 26 vuotta kestänyt sisällissota. Nykyisin Angola on pienen rikkaan eliitin ja köyhien massojen maa, jossa mielenosoitukset vaiennetaan kovin ottein.

O Cão e os Caluandas kertoo Angolan pääkaupungista Luandasta vuonna 1980, joskin kirjan takakannen mukaan Pepetela kirjoitti sen jo vuonna 1978Ei liene sattumaa, että se julkaistiin vasta Pepetelan lähdettyä hallituksesta. Kirjan tarinoita yhdistää kaupungissa kuljeksiva saksanpaimenkoira, joka lyöttäytyy erilaisten luandalaisten seuraan ja aiheuttaa kaikenlaisia sattumuksia. Kertoja on päättänyt koota koiran kohdanneiden luandalaisten kertomuksia, eikä malta itsekään pysyä vaiti, vaan kommentoi projektiaan ja kertoo omia kokemuksiaan. Luandalaisten raporttien lomassa on nuoren, hyvin portugalia kirjoittavan tytön päiväkirjamerkintöjä, joissa vilahtelevat saksanpaimenkoira nimeltään Lucapa ja bougainvillea eli ihmeköynnös, piikikäs ja sinnikäs kasvi.

Koiran reissujen myötä paljastuu Luandan tilanne: on ruokajonoja, byrokratiaa, prostituoituja ja taiteilijoita. Joitain koiran kohdanneita kertoja haastattelee, toiset kirjoittavat hänelle itse. Koiralla tuntuu olevan vahva oikeudenmukaisuuden taju ja taipumus järjestää asiat paremmalle tolalle: se auttaa paljastamaan parisuhteen surkeuden ja saa aiheuttamallaan kaaoksella ratkaistua tehdastyöläisten ongelmat. Se puolustaa prostituoitua ja saattaa karnevaalikulkueen voittoon köyhien kalastajien ryhmän – tanssimalla. Hauskin teksti on ensimmäinen, jossa koira seuraa köyhää runoilijaa. Hän suunnittelee kirjoittavansa vallankumousrunon proletaarikoirasta, joka on luokkataistelun tulos: ennen vain valkoiset kulkivat kaduilla nisäkäs perässään. Vallankumouksen myötä omaksutulle sanastolle naureskellaan muissakin kertomuksissa.

Kirja on muutenkin kovin moniääninen: siinä on luandalaista slangia, sanoja muista angolalaisista kielistä ja yksi kertomus esitetään käännöksenä kimbundusta. Kirjan lopussa oleva sanasto oli kovassa käytössä, vaikka monia sanoja käytetään Lissabonissakin. Jotkut tekstit ovat byrokraattien kirjeitä, toiset taas näytelmän muodossa. Ei ihme, että se ei houkutellut portugalin alkeet huterasti hallitsevaa.

Lucapa lähtee päiväkirjan kirjoittajan luota, sillä se ei pidä ihmeköynnöksestä, joka valtaa taloa ja koiran nukkumapaikkaa kuistilla. Siinä vaiheessa, kun köynnös ulottuu tytön huoneen ikkunaan, koira lopulta lähtee. Samalla tavalla se hylkää Luandassakin isäntänsä kerta toisensa jälkeen, todettuaan että ei vieläkään löytänyt hyvää kotia. Köynnös kuristaa hengiltä toisen kasvin, jossa on punaiset marjat. Pepetela näyttää jo 70-luvun loppupuolella ajatelleen, että sosialismi Luandassa (ja muuallakin Angolassa) näivettyy ahneuden ja oman edun tavoittelun vuoksi. Päiväkirjaa kirjoittavan tytön isä puolustaa köynnöstä intohimoisesti ja kehittelee samalla bisneksiään.

Lopulta koira löytää mieleisensä isännän: köyhän kalastajan, joka tunnistaa koiran karnevaalikulkueesta. Koira tekee pentuja köyhässä lähiössä ja ihastuu delfiiniin, maaten rannalla odottamassa sen ilmestymistä. Delfiini taitaa kyllä olla aika lähellä levähiuksista merenneitoa, johon kirjassa viitataan aiemminkin. Se edustanee toivoa paremmasta tulevaisuudesta – tai sen tavoittamattomuutta. Mahdollinen ratkaisu näyttää olevan köyhien angolalaisten käsissä, mistä kielii koiran asettautuminen kalastajalähiöön ja sekin, että vaihtoehtoisessa lopussa bougainvillean kimppuun hyökkää koiran lisäksi tilan työntekijä, nousten työnantajansa tahtoa vastaan.

Kirjassa on tosiaan kaksi mahdollista viimeistä lukua. Metafiktiivisyyttä alleviivaava kertoja vie lukijan huomion jatkuvasti tehtäväänsä, tarinan kirjoittamiseen. Hän myös suosittelee lukemaan kirjan uudelleen ja osoittaa paikoin sanansa suoraan lukijalle. Toinen lopuista sopii eheän lukukokemuksen luomiseen, toinen taas kiistää sen kokonaan ja alleviivaa tarinoita kirjoittajan luomuksena.

Vaikka kirja ei päästänytkään aivan helpolla, olen tyytyväinen, että kirja on kulkenut mukana.

Pepetela: O Cão e os Caluandas (1985, kirjasta on olemassa versio nimeltä O Cão e os Calús, molemmat sanat viittavat luandalaisiin)

Publicações Dom Quixote, 2002

Suomenkielinen käännös: Koiran tarina