”Kirjallisuus voi tehdä paljon” – Todorov ja lukemisen merkitys

Päivä oli helteinen, eikä luentosalissa ollut ilmastointia. Konferenssi oli luultavasti Lissabonin yliopistossa, aikaa siitä on kulunut muutama vuosi. En muista puhujaa enkä hänen aihettaan, mutta muistan professori Inocência Matan kommentin puhujalle. Tai oikeastaan vain osan siitä. Mata kertoi, että aina ajoittain hän pohtii, onko kirjallisuuden tutkimisesta mitään hyötyä kenellekään. Jo se kuulosti lohdulliselta. Mutta Mata tarjosi myös ratkaisun: hän kertoi näissä tilanteissa palaavansa Tzvetan Todorovin artikkelin ”What Is Literature For?” pariin.

Artikkeli oli tietysti pakko hankkia. Siinä bulgarialaissyntyinen, Ranskassa asuva filosofi ja kirjallisuudentutkija (s. 1939) pohtii kirjallisuuden merkitystä. Vaikka Todorovin huomiot liittyvät laajempaan akateemiseen keskusteluun kirjallisuuden tutkimisesta, hän kirjoittaa henkilökohtaiseen sävyyn.

Intohimoinen lukija kertoo lukeneensa ensimmäisen romaaninsa 8-vuotiaana. Hän kirjoitti merkkitapahtuman muistiin: ” Today I read  On Grandpa’s Knees, a 223-page book, in an hour and a half!” Todorov jatkoi lukemista ja siitä tuli hänelle keino tyydyttää uteliaisuutta, seikkailla, kokea pelkoa ja onnellisuutta ilman turhautumisia, joita hän koki ollessaan tekemisissä oman ikäistensä poiken ja tyttöjen kanssa.

Tutkijana Todorovin uran käänne oli lähtö Pariisiin: enää ei tarvinnut keskittyä kieleen välttyäkseen ideologisilta kysymyksiltä. Sofian yliopistossa se oli ollut ainoa vaihtoehto, sillä muunlaisen tutkimuksen oli tullut heijastella kommunistisia arvoja. Pariisissa hän päätyi Roland Barthesin ohjattavaksi.

Näkemys kirjallisuudestakin muuttui vuosien varrella. Todorov ei enää lukenut välttääkseen ongelmia, joita oikeat ihmiset saattoivat aiheuttaa. Sen sijaan kirjallisuudesta tuli keino ymmärtää muita ihmisiä. ”Kirjallisuus voi tehdä paljon. Se voi tarjota auttavan käden, kun olemme syvästi masentuneita, ohjata meidät muiden ihmisten luokse, saada meidät ymmärtämään maailmaa paremmin ja auttaa meitä elämään”, hän kirjoittaa. Pelkkä sielun hyvinvoinnin hoitaja se ei kuitenkaan ole. Koska kirjallisuus paljastaa maailman lukijoille, se voi myös muuttaa heitä sisältä päin. Näistä kirjallisuuden piirteistä ei kuitenkaan tutkijoiden parissa tai kirjallisuutta opetettaessa puhuttu.

Todorov viittaa myös Richard Rortyn tutkimuksiin. Rortyn mukaan kirjallisuus on kuin uusiin ihmisiin tutustumista, sillä erolla että lukiessa tutustuminen on syvällisempää kuin oikeassa elämässä, sillä lukija voi päästä suoraan kirjallisen hahmon pään sisälle. Mitä vähemmän hahmot muistuttavat lukijaa, sitä enemmän ne avartavat tämän näkemyksiä. Kyse ei ole pelkistä uusista ajatuksista, vaan uudenlaisista tavoista ajatella. Rortyn mielestä kirjat eivät anna lukijoille vain uutta tietoa, vaan myös myötäelämisen kyvyn, joka ulottuu myös niihin, jotka ovat erilaisia kuin lukija.

Tzvetan Todorovin artikkeli ”What Is Literature For?” ilmestyi vuonna 2007 New Literary History –lehdessä.

Richard Rortyn artikkeli ”Redemption from Egotism: James and Proust as Spiritual Exercises” ilmestyi vuonna 2001 Telos -lehdessä.

Lainaus on oma käännökseni.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Lissabonista ostamani Livro do Desassossegon kannessa on Fernando Pessoan kuva, mutta sen kirjoittajaksi on merkitty Bernardo Soares. Paksulle paperille painetussa kirjassa on hienot, kiiltävät kannet ja takakannessa teksti ”eu quero. e tu?” – ”minä haluan. entä sinä?” Painoksesta ei myöskään löydy tietoja kirjoitusvuosista tai ensimmäisistä painoksista, eikä kirjoittajastakaan ole lisätietoja.

Fernando Pessoasta (1888-1935) ja hänen heteronyymeistään olin kyllä tietoinen. Aloin kuitenkin miettiä, mistä haluamisesta takakannessa puhutaan ja miksi kannessa on Pessoan kuva – miksi Soares olisi näyttänyt samalta kuin Pessoa? Luin kirjan silti painoksen johdattamana sinnikkäästi etsimättä lisätietoja.

Kuulu kirja koostuu katkelmista, joissa minäkertoja pohtii elämäänsä. Sävy on melankolinen ja huomio minään ja olemassaoloon säilyy läpi tekstien. Muutoin kirja on tosiaan rauhaton: vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei ole, kirjoittaja tuntuu tietävän, miten saavuttaa rauha ja päättää levottomuus, mutta harhautuu aina tyyneydestään pohtimaan muita syvällisyyksiä. Minuuteen uppoutuminen tuntuu välillä uuvuttavalta. Välillä sentään poiketaan Lissabonin ravintoloissa, paikoin taas viitataan ShakespeareenEdgar Allan Poeen tai Hegeliin. Miellyttävimmäksi osuudeksi nousi Sonho – Tédio -osuus, joka käsittelee unelmia ja ikävystymistä.

Kirjoittaja toteaa, ettei ikinä ole muuta ollutkaan kuin unelmoija, joka ei piittaa niistä, jotka puhuvat elämästä. Hän kokee kuuluvansa sinne, missä ei ikinä ole ollut (s. 30). Hän on jopa oman sielunsa ohikulkija, joka ei kuulu mihinkään, joka ei halua mitään, joka ei ole mitään: vain persoonattomien tuntemusten abstrakti keskus (s. 22). Yhtenäinen, vakaa minuus tai persoona on mahdoton ajatus. Se lienee yksi Pessoan tuotannon keskeisistä ajatuksista. Muuta tuskin voi odottaakan runoilijalta, joka loi useita heteronyymejä – tai ilmeisesti tunsi muuntautuvansa muiksi runoilijoiksi – ja jonka sukunimi tarkoittaa ihmistä tai henkilöä.

Levottomuuden kirjassa on paljon ajateltavaa, kuten kuuluisa lause siitä, miten kirjoittajan ainoa isänmaa on portugalin kieli (s. 24). Kiinnostava ajatus on kulunut lähes tunnistamattomaksi Portugalissa. Sitä toistellaan irrallisena lauseena etenkin portugalinkielisten maiden yhteishenkeä kohotettaessa. Jotain samankaltaista on tapahtunut Pessoallekin: Lissabonin A Brasileira -kahvilan terassilla istuu pronssinen Pessoa, jonka vieressä turistit kuvaavat itseään. Levottomuuden kirjan kirjoittajalle patsaan pystyttäminen tuntuu lähinnä rangaistukselta, vaikka kirroosiin kuollut runoilija usein kahviloissa istuskelikin.

Bernardo Soares saattoi tosiaan olla Pessoan näköinen, sillä hän kutsui Soaresia semiheteronyymiksi, joten he olivat hyvin samankaltaisia. Kirjan takakannen lause ei ole lainaus kirjasta, eikä sille löytynyt muutakaan selitystä. Kenties se on kustantamon tunnus. Ennen lukemista olisin mielelläni tiennyt, että Levottomuuden kirjasta ja sen kirjoittajasta kiistellään Pessoa-tutkijoiden keskuudessa (onko sen kirjoittanut kokonaan Soares, vai Soares ja Pessoa, vai kolmas heteronyymi ja Soares). Katkelmia on ilmeisesti julkaistu erilaisissa järjestyksissäkin. Kiehtovaa olisi myös ollut tietää, että Pessoa on kääntänyt muun muassa Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin tekstejä sekä teosofisia teoksia portugaliksi ja oli kiinnostunut okkultismista. Sekään ei selvinnyt, millä perusteella kyseisen painoksen tekstit on järjestetty. Livro do Desassossego julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1982 ja sen tekstit on kirjoitettu vuosina 1913-1934.

Bernardo Soares/Fernando Pessoa: Livro de Desassossego
Alma Azul, 2009

Vapauden maku – As Visitas do Dr. Valdez

Kävin haastattelemassa kirjailija João Paulo Borges Coelhoa hänen kotonaan Maputossa. Istuimme hänen terassillaan vehreässä puutarhassa. Kun hänen puutarhurinsa lähti kotiin työpäivän päätteeksi, kirjailija huikkasi hänelle tavallisen ”huomiseen” -toivotuksen, mutta lisäsi perään vielä miehen nimen – ja nimitti tätä herraksi. Herroittelu (kuten rouvittelu, neidittely ja tohtorittelukin) on täysin tavallista portugalinkielisessä maailmassa. Mutta Mosambikissa palvelusväkeä kohdellaan harvoin niin ja siksi tilanne painui mieleen.

Tilanne tuli uudelleen mieleen, kun luin Borges Coelhon palkittua romaania As Visitas do Dr. Valdez (2004). En aikonut kirjoittaa kirjasta blogiin lainkaan, sillä sitä ei ole käännetty suomeksi, eikä englanniksikaan. Mutta en sittenkään malta olla kirjoittamatta.

Olen lukenut suurimman osan julkaistuista mosambikilaisista romaaneista (mikä ei ole mikään urotyö, sillä varsinaisia mosambikilaisia romaaneja on ilmestynyt vasta 80-luvulta asti ja kirjailijoitakaan ei ole kovin monia), mutta en ole varauksetta pitänyt mistään niistä. Ne ovat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita, mutta monesti henkilöt ovat jääneet etäiseksi, kirjat vaikuttaneet hätäisesti kirjoitetuilta tai ne eivät vain ole herättäneet kummempia tunteita. Kyseessä ei näköjään kuitenkaan ole ollut se, että olen lukenut kirjat tutkimusta ajatellen.

Nyt, kun lukematta on enää muutama romaani, tuli vastaan kirja, jonka olisin toivonut lukeneeni jo kauan sitten. Tuskailin etukäteen juuri tämän kirjan lukemista, sillä Borges Coelhon muut kirjat ovat jääneet etäisiksi. Mutta tämä olikin jotain aivan muuta: sen juoni on nerokas ja henkilöt kuvattu tavalla, joka saa kolmekymppisen suomalaisnaisen samaistumaan nuoreen mosambikilaiseen mieheen ja hänen emäntiinsä, ikääntyneisiin rouviin – vaikka tapahtumatkin sijoittuvat 70-luvulle tai kauemmaksi. Kirjan maailmasta ei oikein haluta poistua, saati sitten tarttua seuraavaan kirjaan.

Sá Caetana ja Sá Amélia muuttavat Ibon saarelta Beiran kaupunkiin ja tuovat mukanaan kotiapulaisensa, nuoren Vicenten. Rouvat ovat kauniin Ana Bessan lapsia, jonka isä oli portugalilainen ja äiti merenrannasta simpukoita elääkseen kerännyt paikallinen nainen. Ana peri isänsä omaisuuden, jonka turvin perhe eli mukavasti Ibon saarella. Sekä naisten ja Vicenten perheen aiempia vaiheita kuvataan takaumissa. Nykyhetkessä nuori Vicente auttaa sairastuneen, enimmäkseen muissa maailmoissa, ajoissa ja paikoissa mielessään harhailevan Sá Amélian hoidossa. Hän auttaa rouvan kylpyyn, pesee tämän selän ja kärsivällisesti siivoaa lattialta tämän kaatamat keittolautaselliset. Sá Caetanaa ärsyttää pojan tapa vihellellä, mutta hän arvostaa tämän kykyä piristää Sá Améliaa, jonka kanssa hän laulaa vanhoja lauluja kotiseudulta.

Naiset eivät sopeudu kaupunkiin, vaan linnottautuvat asuntoonsa. Sá Amélia alkaa kaivata Tohtori Valdezin vierailuja. Sá Caetana ei tiedä miten toteuttaa siskonsa hankala toive – portugalilainen tohtori oli kuollut jo vuosia sitten. Hyväsydäminen Vicente saa hämmentävän idean: hän esittäisi Tohtori Valdezia. Hän pukeutuu polvihousuihin, liimaa kasvoilleen pumpulia viiksiksi ja soittaa sisarusten ovikelloa. Ja Sá Amélia ottaa esityksen täydestä ja ilahtuu vierailusta. Sá Caetanaa taas raivostuttaa se, että Vicente istuu ensimmäistä kertaa sohvalla ja vieläpä röyhkeästi hyväksyy hänen keittämänsä ja tarjoilemansa teekupillisen. Sá Amélia jopa ottaa puheeksi Sá Caetanan hankalan suhtautumisen palvelijaan.

Kuvailu siitä, miten Vicente muuntautuu uskottavaksi Tohtori Valdeziksi on antoisaa luettavaa. Hän muuttaa eleitään, puhetapaansa ja asentoaan. Hänen näkökulmastaan muuntautuminen ei ole pelkkää matkimista, vaan hän muun muassa käy dialogia Valdezin kanssa. Muuntautumisen kuvailusta tulee etäisesti mieleen Jean Rouchin Ghanassa kuvattu lyhytelokuva Hullut mestarit (Les maîtres fous, 1954). Siinä kuvataan Hauka-riittejä, jossa transsissa olevat afrikkalaiset jäljittelevät siirtomaaherrojen seremonioita ja samalla tekevät niistä naurunalaisia. Niiden on usein tulkittu olevan eräänlainen vastarinnan muoto.

Vihdoin Sá Caetanakin keskustelee Vicenten/Tohtori Valdezin kanssa lähes unohtaen juttelevansa palvelijansa kanssa. Lopulta seuraa kuitenkin väistämätön yhteenotto ja Vicente riisuu viiksensä ja silmälasinsa keskellä olohuonetta. Mutta kukaan ei ole huomannut, että Sá Amélia on hiljalleen sokeutunut. Kiistan jälkeen hän rauhoittelee siskoaan ja tohtoria ja käyttäytyy kuin ei olisi huomannut mitään. Kun Sá Caetana aiemmilla visiiteillä oli kieltäytynyt tarjoilemasta ”tohtorille” tämän pyytämää olutta, lopulta hän myöntyy.

Vicente ei tiedä, miten suhtautua emäntänsä eleeseen. Vanha rouva kaataa hänelle lasillisen ja ojentaa sen hänelle. Lopulta Vicente juo ensimmäisen kulauksen hitaasti, antaa juoman viipyä suussaan ja maistelee sen metallista viileyttä. Hän ei kuitenkaan juo lasia tyhjäksi, kunnioituksesta vanhaa emäntäänsä kohtaan. Tohtorin lähdettyä Sá Amélia yllättäen kiittää siskoaan siitä, että tämä lopulta tarjoili oluen ”pojalle”, miksi he palvelijaansa usein kutsuvat.

Ei ole sattumaa, että Tohtori Valdezin kautta käydään keskustelua niin menneestä, kuin palvelijan ja hänen emäntiensä suhteesta. Samaan aikaan itsenäisyystaistelu etenee ja lopulta maa vapautuu kolonialismista. Romaanissa kuvaillaan kiehtovasti ja uskottavasti, miten Vicente hiljalleen tutustuu kaupunkiin ja aikuistuu, säilyttäen kuitenkin kunnioituksensa vanhoja rouvia kohtaan. Lopulta Vicente jää ilman emäntiään, sillä Sá Amélia kuolee ja Sá Caetana lähtee Portugaliin. Lukijalle jää huoli ja toive siitä, että Vicente pärjää. Tekisi mieli pyytää Borges Coelhoa kirjoittamaan jatko-osa tai ainakin vakuuttamaan, että hänen luomalleen henkilölle ei käy huonosti.

Kysymys ”palvelusväestä” ei ole vieläkään ratkennut, vaikka palveltavien ihonväri on muuttunut. Heidän olemassaoloaan puolustetaan työllistämisnäkökulmalla, mutta se ei selitä sitä, että heitä edelleen kohdellaan lähes kuten kolonialismin aikaan. Vaikka Borges Coelho kieltää ottavansa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin romaaneissaan, häntä kuitenkin ottaa esille yhden mosambikilaisen yhteiskunnan tabun – maltillisesti ja saarnaamatta. Kotiapulaisten ja vartijoitten kohtelusta ollaan tavallisesti vaiti.

As Visitas do Dr. Valdez on niitä kirjoja, joita aion kuljettaa mukana ja lukea uudelleen. Niitä on hyvin vähän.

João Paulo Borges Coelho: As Visitas do Dr. Valdez (2004)
Leya, 2010

Pepetelan viisas koira

Ostin angolalaisen Pepetelan kirjan O Cão e os Caluandas (suomennos: Koiran tarina) vietettyäni yhden vuoden Portugalissa. Ajattelin, että voisin oppia portugalia sitä lukemalla. En lukenut sivuakaan, mutta siitä huolimatta kirja on kulkenut mukana Suomeen, takaisin Lissaboniin ja sieltä vielä Lontooseen. Adichien viimeisimmän jälkeen teki mieli lukea jotain lyhyempää, joten tartuin vihdoin tähän. Kirja on kyllä lyhyt ja päällisin puolin selkeä, mutta koettelee lukijaa – varsinkin jos tämä haaveilee rentouttavasta lukukokemuksesta.

Pepetela lienee Angolan luetuimpia kirjailijoita ja hän on voittanut merkittävän Camões-palkinnon, jonka mosambikilainen Mia Coutokin sai hiljattain. Muutakin yhteistä heillä on: molemmat ovat taustaltaan portugalilaisia (tosin Pepetelan vanhemmat olivat syntyneet Angolassa, toisin kuin Couton) ja molemmat osallistuivat kotimaidensa itsenäisyystaisteluihin. Pepetela kuului myös itsenäisen Angolan ensimmäiseen hallitukseen.

Jotain perin surullista on siinä, että kun kolonialismin kuristusotteesta päästiin, monet itsenäistymisen huumassa syntyneet odotukset muuttuivat pettymyksiksi. Siitä Pepetelan koirakirjassakin on loppujen lopuksi kyse. Itsenäisyyttä seurasi 26 vuotta kestänyt sisällissota. Nykyisin Angola on pienen rikkaan eliitin ja köyhien massojen maa, jossa mielenosoitukset vaiennetaan kovin ottein.

O Cão e os Caluandas kertoo Angolan pääkaupungista Luandasta vuonna 1980, joskin kirjan takakannen mukaan Pepetela kirjoitti sen jo vuonna 1978Ei liene sattumaa, että se julkaistiin vasta Pepetelan lähdettyä hallituksesta. Kirjan tarinoita yhdistää kaupungissa kuljeksiva saksanpaimenkoira, joka lyöttäytyy erilaisten luandalaisten seuraan ja aiheuttaa kaikenlaisia sattumuksia. Kertoja on päättänyt koota koiran kohdanneiden luandalaisten kertomuksia, eikä malta itsekään pysyä vaiti, vaan kommentoi projektiaan ja kertoo omia kokemuksiaan. Luandalaisten raporttien lomassa on nuoren, hyvin portugalia kirjoittavan tytön päiväkirjamerkintöjä, joissa vilahtelevat saksanpaimenkoira nimeltään Lucapa ja bougainvillea eli ihmeköynnös, piikikäs ja sinnikäs kasvi.

Koiran reissujen myötä paljastuu Luandan tilanne: on ruokajonoja, byrokratiaa, prostituoituja ja taiteilijoita. Joitain koiran kohdanneita kertoja haastattelee, toiset kirjoittavat hänelle itse. Koiralla tuntuu olevan vahva oikeudenmukaisuuden taju ja taipumus järjestää asiat paremmalle tolalle: se auttaa paljastamaan parisuhteen surkeuden ja saa aiheuttamallaan kaaoksella ratkaistua tehdastyöläisten ongelmat. Se puolustaa prostituoitua ja saattaa karnevaalikulkueen voittoon köyhien kalastajien ryhmän – tanssimalla. Hauskin teksti on ensimmäinen, jossa koira seuraa köyhää runoilijaa. Hän suunnittelee kirjoittavansa vallankumousrunon proletaarikoirasta, joka on luokkataistelun tulos: ennen vain valkoiset kulkivat kaduilla nisäkäs perässään. Vallankumouksen myötä omaksutulle sanastolle naureskellaan muissakin kertomuksissa.

Kirja on muutenkin kovin moniääninen: siinä on luandalaista slangia, sanoja muista angolalaisista kielistä ja yksi kertomus esitetään käännöksenä kimbundusta. Kirjan lopussa oleva sanasto oli kovassa käytössä, vaikka monia sanoja käytetään Lissabonissakin. Jotkut tekstit ovat byrokraattien kirjeitä, toiset taas näytelmän muodossa. Ei ihme, että se ei houkutellut portugalin alkeet huterasti hallitsevaa.

Lucapa lähtee päiväkirjan kirjoittajan luota, sillä se ei pidä ihmeköynnöksestä, joka valtaa taloa ja koiran nukkumapaikkaa kuistilla. Siinä vaiheessa, kun köynnös ulottuu tytön huoneen ikkunaan, koira lopulta lähtee. Samalla tavalla se hylkää Luandassakin isäntänsä kerta toisensa jälkeen, todettuaan että ei vieläkään löytänyt hyvää kotia. Köynnös kuristaa hengiltä toisen kasvin, jossa on punaiset marjat. Pepetela näyttää jo 70-luvun loppupuolella ajatelleen, että sosialismi Luandassa (ja muuallakin Angolassa) näivettyy ahneuden ja oman edun tavoittelun vuoksi. Päiväkirjaa kirjoittavan tytön isä puolustaa köynnöstä intohimoisesti ja kehittelee samalla bisneksiään.

Lopulta koira löytää mieleisensä isännän: köyhän kalastajan, joka tunnistaa koiran karnevaalikulkueesta. Koira tekee pentuja köyhässä lähiössä ja ihastuu delfiiniin, maaten rannalla odottamassa sen ilmestymistä. Delfiini taitaa kyllä olla aika lähellä levähiuksista merenneitoa, johon kirjassa viitataan aiemminkin. Se edustanee toivoa paremmasta tulevaisuudesta – tai sen tavoittamattomuutta. Mahdollinen ratkaisu näyttää olevan köyhien angolalaisten käsissä, mistä kielii koiran asettautuminen kalastajalähiöön ja sekin, että vaihtoehtoisessa lopussa bougainvillean kimppuun hyökkää koiran lisäksi tilan työntekijä, nousten työnantajansa tahtoa vastaan.

Kirjassa on tosiaan kaksi mahdollista viimeistä lukua. Metafiktiivisyyttä alleviivaava kertoja vie lukijan huomion jatkuvasti tehtäväänsä, tarinan kirjoittamiseen. Hän myös suosittelee lukemaan kirjan uudelleen ja osoittaa paikoin sanansa suoraan lukijalle. Toinen lopuista sopii eheän lukukokemuksen luomiseen, toinen taas kiistää sen kokonaan ja alleviivaa tarinoita kirjoittajan luomuksena.

Vaikka kirja ei päästänytkään aivan helpolla, olen tyytyväinen, että kirja on kulkenut mukana.

Pepetela: O Cão e os Caluandas (1985, kirjasta on olemassa versio nimeltä O Cão e os Calús, molemmat sanat viittavat luandalaisiin)

Publicações Dom Quixote, 2002

Suomenkielinen käännös: Koiran tarina

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah – Kotiinpalaajat

Americanah veti sanattomaksi. Olen kuunnellut levyllisen musiikkia, juonut kupin kahvia, tuijotellut ikkunasta Lontoon helteeseen ja yrittänyt järjestellä ajatuksiani. Sanattomuus voi kyllä johtua siitäkin, että taas kerran mietin kirjaa nukkumisen sijaan.

Adichien romaanin nimi viittaa Ifemeluun, joka on siis americanah, Yhdysvalloissa asunut nigerialainen. Romaanin alussa Ifemelu on kampaamossa letityttämässä hiuksiaan ja hänen aiemmat vaiheensa paljastuvat takautumien kautta. Hän on juuri päättänyt palata Nigeriaan 13 vuoden jälkeen ja jättää amerikkalaisen poikaystävänsä. Hän ajattelee paljon poikaystäävänsä Obinzea, joka jäi Nigeriaan ja johon hän katkaisi välit. Käännekohta siis. Läpi käydään Ifemelun nuoruutta, perhettä, seurustelua, saapumista Yhdysvaltoihin, alun vaikeuksia ja lopulta kahta periaatteessa onnellista, mutta onttoa parisuhdetta. Romaanissa poiketaan myös Lontoossa, jossa Obinze yrittää päästä jaloilleen.

Vaikka Americanah onkin pohjimmiltaan rakkaustarina, pääosassa on kuitenkin keskustelu rasismista ja ihonvärin merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassakin. Keskeinen rooli on myös maahan- ja paluumuuttajuuden kokemuksella. Ifemelu kirjoittaa blogia, jossa hän vertailee ei-amerikkalaisten mustien ja amerikkalaisten mustien kokemuksia ja kertoo rotuun liittyvistä kysymyksistä arkipäivän esimerkein. Blogin nimi on Raceteenth or Various Observations About American Blacks (Those Formerly Known as Negroes) by a Non-American Black.

Keskeinen rooli romaanissa on Ifemelun serkulla Dikellä, joka asuu Ifemelulle läheisen äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Hänen kasvamistaan kuvaillaan tarkasti. Vaikeuksia tulee vastaan, kun he muuttavat pois Brooklynista kaupunkiin, jossa on lähinnä valkoisia. Siitä huolimatta teini-ikäinen Dike näyttää selviytyvän ja saavan ystäviä. Kuvittelin, että Dike jollain tasolla edustaa tulevaisuutta ja toivoa mutkattomammasta yhteiselosta.

Olin väärässä. Ifemelun nykyhetkeen singahdetaan, kun hän saa kampaamosta lähdettyään hätääntynen puhelun Diken äidiltä. Rivien välistä voi lukea, että rasismilla ja identiteettikysymyksillä on yhteys Diken epätoivoon. Myöhemmin Ifemelun poikaystävän sisko Shan kertoo, että hänen kustannustoimittajansa ei ollut tyytyväinen hänen kirjaansa, sillä hän oli painottanut liikaa rodun merkitystä henkilöiden elämässä: ”He thinks we should complicate it, so it’s not race alone. And I say, But it was race” (s. 335). Myös Ifemelu lannistuu Yhdysvaltoihin muuttonsa jälkeen ja hänen ystävänsä sanoo hänen olevan masentunut. Hän ei hyväksy diagnoosia, eihän Nigeriassakaan sairasteta masennusta. Ifemelun blogissakin viitataan usein rasismin vähättelyyn.

Romaanissa myös paljastuu, kuinka rotuun suhtaudutaan eri tavalla eri maissa ja kuinka rasismi ja ennakkoluulot ilmenevät eri tavoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa (tai tarkemmin sanottuna, eri paikoissa Yhdysvalloissa ja Lontoossa). Obinze vertailee Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja:

”I think class in this country is in the air that people breathe. Everyone knows their place. Even the people who are angry about class have somehow accepted their place,” Obinze said. ”A white boy and a black girl who grow up in the same working-class town in this country can get together and race will be secondary, but in America, even if the white boy and black girl grow up in the same neighbourhood, race would be primary.”
(s.  275)

Myös Obaman vaalivoitto näyttäytyy erilaisena Adichien taustoittamana, kuin Euroopasta katsoen. Nigeriassa taas ihonvärillä ei ole samalla tavalla merkitystä. Ifemelu mainitsee tajunneensa vasta sieltä lähdettyään, mitä ihonväri merkitsee. Siellä eroa tavalliseen väkeen tehdään kuitenkin varallisuuden kautta. Ulkomailla asuneita kunnioitetaan – ja he myös vaativat kunnioitusta. Monimutkaisista asetelmista kertoo se, että eliitti puhuu länsimaisin aksentein ja käyttäytyy länsimaisin tavoin. ”There are many different ways to be poor in the world but increasingly there seems to be one single way to be rich”, Obinzen äiti oli todennut (s. 469).

Adichien romaani purkaa myös stereotypioita, jotka liittyvät paitsi mustiin, myös afrikkalaisiin. Yksipuoliset näkemykset Afrikasta sotaisana hyväntekeväisyyden kohteena toistuvat läpi romaanin. Se on turhauttavaa: ”Ifemelu wanted, suddenly and desperately, to be from the country of people who gave and not those who received, to be one of those who had and could therefore bask in the grace of having given, to be among those who could afford copious pity and empathy” (s. 170). Myös ajatusta afrikkalaisista aina köyhinä ja nälkäisinä puretaan. Kuva nigerialaisesta yhteiskunnasta ja sen varakkaista on monipuolinen ja kaunistelematon. Yksinkertaistusten vältteleminen näkyy myös Ifemelun hahmossa. Hän on alussa viaton nuori tyttö, mutta myöhemmin hän löytää itsestään piirteitä, joista ei pidä ja etenkin Lagosiin palattuaan hän kuin huomaamatta asettuu yläluokkaiseen asemaansa, tahtomattaankin. Romaanin muidenkin hahmojen muuttumista käsitellään paljon.

Americanah kuvaa aikaansa myös siinä mielessä, että sen päähenkilö rikastuu bloggaamalla. Blogitekstien kautta aiheeseen tulee lisää näkökulmia ja tekstiin lisää sävyjä. Venäläinen filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin ajatteli, että romaani on ainoa kirjallisuuden laji, joka kehittyy jatkuvasti saavuttamatta lopullista suljettua muotoaan. Se myös omaksuu muut genret osakseen ja uudistaa niitä. Blogitekstejä genrenä hän tuskin osasi kuvitellakaan, mutta Americanah heijastaa romaanin elastisuutta lajina.

Ja se sanattomuus. Se johtui siitä, että Americanah on niin runsas romaani, etten tiennyt miten lähestyä sitä. Se kyllä tempaa mukaansa ja aluksi luin sitä mielelläni. Keskivaiheilla ehdin jo vähän kyllästyä toistuviin keskusteluihin erilaisilla kokoonpanoilla, mutta samasta aiheesta. Lopulta kirja innosti uudelleen ja juonikin vaikutti taidokkaammalta. Mietin, tuleeko romaanista klassikko, jota luetaan lukioissa vuosikymmenten kuluttua.

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah (2013)
Fourth Estate, 2013

Suomenkielinen käännös: Kotiinpalaajat

Frantz Fanon: Musta iho, valkoiset naamiot

Valkoinen maailma, ainoa vakavasti otettava, kielsi minulta kaiken osallistumisen. He vaativat ihmiseltä mustan käytöstä. Kutsuin maailmaa ja maailma amputoi kaiken intoni”, kirjoittaa 27-vuotias Frantz Fanon. Peau noire, masques blancs (Musta iho, valkoiset naamiot) -kirjassa hän kuvailee kokemuksiaan tummaihoisena opiskelijana Ranskassa. Hän kokee tulevansa määritellyksi ihonvärin perusteella: ”En ole muiden minusta saaman käsityksen orja, vaan ulkonäköni orja”. Häntä ei nähdä ihmisenä, vaan mustana.

Fanon kuvailee, kuinka hän ja muut tummaihoiset lakkaavat olevat pelkästään tummaihoisia ja heistä tulee mustia valkoisten silmissä: ”Katsoin itseäni objektiivisesti ja minulle paljastui mustuuteni ja etniset piirteeni”. Hän alkaa nähdä itsensä valkoisten silmin, heidän odotustensa ja ennakkokäsitystensä mukaisesti. Ihonväristä tulee ainoa kriteeri, jonka kautta hänet määritellään. Hänen yhteiskunnallisiin tai opiskeluun liittyviin saavutuksiinsa ei kiinnitetä huomiota. Häneltä viedään mahdollisuus kokemukseen, joka on monille itsenstäänselvyys. ”Halusin ainoastaan olla ihminen muiden joukossa”,  Fanon kirjoittaa. Hän ei kaipaa myötätuntoa tai sääliä, eikä näe itseään uhrina, vaan haluaa tulla kohdelluksi tavallisena ihmisenä.

Fanonin teksti, joka käsittelee kolonialismin psykologisia vaikutuksia kolonisoituihin, julkaistiin vuonna 1952. Se oli alkujaan Fanonin väitöskirja, jota ei hyväksytty. Lopulta sille kuitenkin löytyi kustantaja. Kirja tuli mieleen viimeaikaisten tapahtumien myötä: Italiassa senaattori vertasi Kongossa syntynyttä ministeriä orankiin ja Yhdysvalloissa puidaan Trayvor Martinin tapausta. Aihe on minulle ajankohtainen myös siksi, että luen Chimamanda Ngozi Adichien romaania Americanah, jossa keskeisessä osassa on keskustelu rodusta ja sen merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.

Fanon, psykiatri ja filosofi, syntyi vuonna 1925 Martiniquen saarella. Hän oli merkittävä hahmo kolonialisminvastaisessa taistelussa ja puolusti väkivaltaista ratkaisua kolonialismin päättämiseksi. Siitä hän kirjoittaa suomennetussakin kirjassaan Sorron yöstä, joka julkaistiin vuonna 1961 (Like, 2003). Hänen näkemyksensä pohjaavat kokemuksiin psykiatrina Algeriassa, jonka Kansalliseen vapautusrintamaan hän myös liittyi.

Peau noire, masques blancs on vielä kääntämättä suomeksi. Katkelmat yllä ovat omia käännöksiäni portugalinkielisestä käännöksestä Pele Negra, Máscaras Brancas.

Frantz Fanon: Pele Negra, Máscaras Brancas
Portugalinkielinen käännös: Alexandre Pomar
Paisagem, 1975
Ranskankielinen alkuteos: Peau noire, masques blancs (1952)

Peppi pannaan?

8-vuotias ystävä on lukenut aiemmat Pepit loppuun. Niitä en lukenut etukäteen, mutta Peppi Pitkätossu Etelämerellä kiinnosti. Olin kuullut puhuttavan Peppi-kirjojen rasistisuudesta ja kirjan kuva (alla) herätti huomion. Luin kirjan uteliaisuuttani ja samalla miettien, että pitäisikö Peppi poistaa kaverin lukuvalikoimasta.

Peppi Pitkätossu Etelämerellä ilmestyi vuonna 1948 ja siinä mielessä on ymmärrettävää, että silloinen maailmankuva heijastuu siinä. Kieltä on eri käännöksissä ilmeisesti muokkailtu eri tahtiin. Englanniksi lukemassani kirjassa Pepin isää ei kuvata päälliköksi rasistisin ilmaisuin, vaan hän on Kurrekurredutt-saaren päällikkö (Ruler of Kurrekurredutt Island) ja saaren lapset ovat alkuperäisasukkaita (native children).

Monet tuntuvat ajattelevan, että ilmaisuilla ei ole niin väliä ja että tekstiä ei saisi muuttaa. Voihan lapselle selittää, että kyseessä on vanha kirja ja kieli sen mukaista. Mutta entä jos kirjaa lukee tummaihoinen lapsi, joka tiedostaa sanan latauksen? Tuntuu, että monille vanhat ilmaisut ovat nostalgisia ja he eivät halua, että heille tuttuun tarinaan kosketaan. Mutta uusista lukijoista tässä kai on kyse. Ja entä jos kyse ei ole pelkistä yksittäistä sanoista?

Pepin isä, Kuningas Efraim I Pitkätossu, osaa paikallista kieltä, jolla hän tervehtii alamaisiaan: ”’Muoni Manana’ That meant, ’Greetings to all of you’” (s. 71). Muutenkin hän vaikuttaa melko rennolta päälliköltä eikä ole varsinaisen siirtomaaherran tapaan vaatinut alamaisiaan hylkäämään omaa kieltään ja käy esimerkiksi metsästämässä heidän kanssaan. Lasten löytämiä helmiä hän käyttää ainoastaan ostaakseen itselleen nuuskaa ja antaa heidän muuten leikkiä niillä. Hän myös pukeutuu samalla tavalla kuin paikalliset. Jollei kirjassa kävisi ilmi, että Efraim on valkoinen ja alamaiset mustia, voisi ajatella että hän olisi alkujaankin jonkin fiktiivisen paratiisisaaren kansalainen.

Niin ei kuitenkaan ole. Hänen päätymisestä saarelle muistuttaa kyltti:

Over the great wide sea came our fat white chief. This is the place where he floated ashore at the time when the breadfruit trees were in bloom. May he remain just as fat and magnificent as when he came.
(s. 72)

Vaikka kyltti onkin ilkikurinen, jäin miettimään, miten Efraimista tuli päällikkö. Miksi häntä ei vastaanotettu vieraana? Miksi hän suostui kuninkaaksi? Hänen asemansa on selvä: hänellä on valtaistuin ja hän puhuu kurrekurreduttilaisista alamaisinaan. Onko hän, valkoinen mies, automaattisesti alkuperäisasukkaiden johtaja? Ongelma ei siis ole niinkään kielessä, jota voi korjailla, vaan asetelmasta, jossa valkoinen mies on eksoottisen saaren (hyväsydäminen) alkuperäisten asukkaiden johtaja. Kuka saarta johti ennen hänen tuloaan?

Peppi taas kyseenalaistaa asemansa, jota hänelle tarjotaan hänen voimiensa ja isänsä vuoksi. Hän istuu hetken valtaistuimella ja hermostuu, kun lapset kumartelevat hänen edessään, luullen että he etsivät jotain maasta. Siitä kuvakin kertoo. Momo, joka on oppinut päällikön kieltä, yrittää selittää Pepille, miksi lapset polvistuivat hänen eteen: ”’You be very fine princess,’ he said. ’I no be very fine princess,’ said Pippi in broken Kurrekurredutt. ’I be really only Pippi Longstocking, and now I’m through with this throne business’” (s. 76).

Peppi elää yhteiskunnan arvoja koetellen: hän ei käy koulua, hän on (40-luvun) tytöksi erittäin epäsovinnainen, eikä noudata sääntöjä tai kunnioita auktoriteettejä. Siksi hänestä ei aina pidetä. Lisäksi aikuisetkin kiusaavat Peppiä hänen punaisen tukkansa ja pisamiensa vuoksi. Peppiä se ei kuitenkaan hetkauta: ”’This trip will turn out to be a real beauty treatment for me,’ she said gaily. ’I have more freckles and am therefore more beautiful than ever. If this keeps up, I shall be irresistible’” (s.106). Lisäksi hän osaa aina ilahduttaa lapsia, olivat he sitten kurrekurreduttilaisia tai köyhiä kotikylän lapsia, joita rangaistaan koulussa. Hän on niin hyväsydäminen, että säälii nälkäiseksi jäävää haita pelastettuaan Tommin sen hampaista.

Tarinoiden konnat taas ovat useimmiten rikkauksia ja statusta janoavia miehiä. Pepin taloa yrittää ostaa rikas mies, kun taas kurrekurreduttilaisten helmiä himoitsevat Jim ja Buck. He eivät piittaa huvittelusta tai lasten leikeistä, vaan näkevät asioissa vain niiden taloudellisen arvon – kaiken voi mitata rahana ja menestyksenä. Mutta Peppi voittaa heidät kaikki.

Peppi ei taida joutua pannaan, mutta varmasti siitä keskustellaan vähän syvällisemmin kuin muista kirjoista. Keskusteltavaa kyllä riittää monissa lastenohjelmissa ja uudemmissakin kirjoissa, joissa asiallinen kieli ei välttämättä poista epätasa-arvoisia asetelmia.

Astrid Lindgren: Pippi in the South Seas
Englanninkielinen käännös: Gerry Bothmer
Kuvitus: Louis S. Glanzman
Penguin Books, 1997