Frantz Fanon: Musta iho, valkoiset naamiot

Valkoinen maailma, ainoa vakavasti otettava, kielsi minulta kaiken osallistumisen. He vaativat ihmiseltä mustan käytöstä. Kutsuin maailmaa ja maailma amputoi kaiken intoni”, kirjoittaa 27-vuotias Frantz Fanon. Peau noire, masques blancs (Musta iho, valkoiset naamiot) -kirjassa hän kuvailee kokemuksiaan tummaihoisena opiskelijana Ranskassa. Hän kokee tulevansa määritellyksi ihonvärin perusteella: ”En ole muiden minusta saaman käsityksen orja, vaan ulkonäköni orja”. Häntä ei nähdä ihmisenä, vaan mustana.

Fanon kuvailee, kuinka hän ja muut tummaihoiset lakkaavat olevat pelkästään tummaihoisia ja heistä tulee mustia valkoisten silmissä: ”Katsoin itseäni objektiivisesti ja minulle paljastui mustuuteni ja etniset piirteeni”. Hän alkaa nähdä itsensä valkoisten silmin, heidän odotustensa ja ennakkokäsitystensä mukaisesti. Ihonväristä tulee ainoa kriteeri, jonka kautta hänet määritellään. Hänen yhteiskunnallisiin tai opiskeluun liittyviin saavutuksiinsa ei kiinnitetä huomiota. Häneltä viedään mahdollisuus kokemukseen, joka on monille itsenstäänselvyys. ”Halusin ainoastaan olla ihminen muiden joukossa”,  Fanon kirjoittaa. Hän ei kaipaa myötätuntoa tai sääliä, eikä näe itseään uhrina, vaan haluaa tulla kohdelluksi tavallisena ihmisenä.

Fanonin teksti, joka käsittelee kolonialismin psykologisia vaikutuksia kolonisoituihin, julkaistiin vuonna 1952. Se oli alkujaan Fanonin väitöskirja, jota ei hyväksytty. Lopulta sille kuitenkin löytyi kustantaja. Kirja tuli mieleen viimeaikaisten tapahtumien myötä: Italiassa senaattori vertasi Kongossa syntynyttä ministeriä orankiin ja Yhdysvalloissa puidaan Trayvor Martinin tapausta. Aihe on minulle ajankohtainen myös siksi, että luen Chimamanda Ngozi Adichien romaania Americanah, jossa keskeisessä osassa on keskustelu rodusta ja sen merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.

Fanon, psykiatri ja filosofi, syntyi vuonna 1925 Martiniquen saarella. Hän oli merkittävä hahmo kolonialisminvastaisessa taistelussa ja puolusti väkivaltaista ratkaisua kolonialismin päättämiseksi. Siitä hän kirjoittaa suomennetussakin kirjassaan Sorron yöstä, joka julkaistiin vuonna 1961 (Like, 2003). Hänen näkemyksensä pohjaavat kokemuksiin psykiatrina Algeriassa, jonka Kansalliseen vapautusrintamaan hän myös liittyi.

Peau noire, masques blancs on vielä kääntämättä suomeksi. Katkelmat yllä ovat omia käännöksiäni portugalinkielisestä käännöksestä Pele Negra, Máscaras Brancas.

Frantz Fanon: Pele Negra, Máscaras Brancas
Portugalinkielinen käännös: Alexandre Pomar
Paisagem, 1975
Ranskankielinen alkuteos: Peau noire, masques blancs (1952)

Peppi pannaan?

8-vuotias ystävä on lukenut aiemmat Pepit loppuun. Niitä en lukenut etukäteen, mutta Peppi Pitkätossu Etelämerellä kiinnosti. Olin kuullut puhuttavan Peppi-kirjojen rasistisuudesta ja kirjan kuva (alla) herätti huomion. Luin kirjan uteliaisuuttani ja samalla miettien, että pitäisikö Peppi poistaa kaverin lukuvalikoimasta.

Peppi Pitkätossu Etelämerellä ilmestyi vuonna 1948 ja siinä mielessä on ymmärrettävää, että silloinen maailmankuva heijastuu siinä. Kieltä on eri käännöksissä ilmeisesti muokkailtu eri tahtiin. Englanniksi lukemassani kirjassa Pepin isää ei kuvata päälliköksi rasistisin ilmaisuin, vaan hän on Kurrekurredutt-saaren päällikkö (Ruler of Kurrekurredutt Island) ja saaren lapset ovat alkuperäisasukkaita (native children).

Monet tuntuvat ajattelevan, että ilmaisuilla ei ole niin väliä ja että tekstiä ei saisi muuttaa. Voihan lapselle selittää, että kyseessä on vanha kirja ja kieli sen mukaista. Mutta entä jos kirjaa lukee tummaihoinen lapsi, joka tiedostaa sanan latauksen? Tuntuu, että monille vanhat ilmaisut ovat nostalgisia ja he eivät halua, että heille tuttuun tarinaan kosketaan. Mutta uusista lukijoista tässä kai on kyse. Ja entä jos kyse ei ole pelkistä yksittäistä sanoista?

Pepin isä, Kuningas Efraim I Pitkätossu, osaa paikallista kieltä, jolla hän tervehtii alamaisiaan: ”’Muoni Manana’ That meant, ’Greetings to all of you’” (s. 71). Muutenkin hän vaikuttaa melko rennolta päälliköltä eikä ole varsinaisen siirtomaaherran tapaan vaatinut alamaisiaan hylkäämään omaa kieltään ja käy esimerkiksi metsästämässä heidän kanssaan. Lasten löytämiä helmiä hän käyttää ainoastaan ostaakseen itselleen nuuskaa ja antaa heidän muuten leikkiä niillä. Hän myös pukeutuu samalla tavalla kuin paikalliset. Jollei kirjassa kävisi ilmi, että Efraim on valkoinen ja alamaiset mustia, voisi ajatella että hän olisi alkujaankin jonkin fiktiivisen paratiisisaaren kansalainen.

Niin ei kuitenkaan ole. Hänen päätymisestä saarelle muistuttaa kyltti:

Over the great wide sea came our fat white chief. This is the place where he floated ashore at the time when the breadfruit trees were in bloom. May he remain just as fat and magnificent as when he came.
(s. 72)

Vaikka kyltti onkin ilkikurinen, jäin miettimään, miten Efraimista tuli päällikkö. Miksi häntä ei vastaanotettu vieraana? Miksi hän suostui kuninkaaksi? Hänen asemansa on selvä: hänellä on valtaistuin ja hän puhuu kurrekurreduttilaisista alamaisinaan. Onko hän, valkoinen mies, automaattisesti alkuperäisasukkaiden johtaja? Ongelma ei siis ole niinkään kielessä, jota voi korjailla, vaan asetelmasta, jossa valkoinen mies on eksoottisen saaren (hyväsydäminen) alkuperäisten asukkaiden johtaja. Kuka saarta johti ennen hänen tuloaan?

Peppi taas kyseenalaistaa asemansa, jota hänelle tarjotaan hänen voimiensa ja isänsä vuoksi. Hän istuu hetken valtaistuimella ja hermostuu, kun lapset kumartelevat hänen edessään, luullen että he etsivät jotain maasta. Siitä kuvakin kertoo. Momo, joka on oppinut päällikön kieltä, yrittää selittää Pepille, miksi lapset polvistuivat hänen eteen: ”’You be very fine princess,’ he said. ’I no be very fine princess,’ said Pippi in broken Kurrekurredutt. ’I be really only Pippi Longstocking, and now I’m through with this throne business’” (s. 76).

Peppi elää yhteiskunnan arvoja koetellen: hän ei käy koulua, hän on (40-luvun) tytöksi erittäin epäsovinnainen, eikä noudata sääntöjä tai kunnioita auktoriteettejä. Siksi hänestä ei aina pidetä. Lisäksi aikuisetkin kiusaavat Peppiä hänen punaisen tukkansa ja pisamiensa vuoksi. Peppiä se ei kuitenkaan hetkauta: ”’This trip will turn out to be a real beauty treatment for me,’ she said gaily. ’I have more freckles and am therefore more beautiful than ever. If this keeps up, I shall be irresistible’” (s.106). Lisäksi hän osaa aina ilahduttaa lapsia, olivat he sitten kurrekurreduttilaisia tai köyhiä kotikylän lapsia, joita rangaistaan koulussa. Hän on niin hyväsydäminen, että säälii nälkäiseksi jäävää haita pelastettuaan Tommin sen hampaista.

Tarinoiden konnat taas ovat useimmiten rikkauksia ja statusta janoavia miehiä. Pepin taloa yrittää ostaa rikas mies, kun taas kurrekurreduttilaisten helmiä himoitsevat Jim ja Buck. He eivät piittaa huvittelusta tai lasten leikeistä, vaan näkevät asioissa vain niiden taloudellisen arvon – kaiken voi mitata rahana ja menestyksenä. Mutta Peppi voittaa heidät kaikki.

Peppi ei taida joutua pannaan, mutta varmasti siitä keskustellaan vähän syvällisemmin kuin muista kirjoista. Keskusteltavaa kyllä riittää monissa lastenohjelmissa ja uudemmissakin kirjoissa, joissa asiallinen kieli ei välttämättä poista epätasa-arvoisia asetelmia.

Astrid Lindgren: Pippi in the South Seas
Englanninkielinen käännös: Gerry Bothmer
Kuvitus: Louis S. Glanzman
Penguin Books, 1997

Pojista machoiksi – Stephen Kelman: Pigeon English

11-vuotiaan Ghanasta Englantiin saapuneen Harrin näkökulmasta kerrottu romaani Pigeon English kuvailee council estate -kerrostalolähiöitten elämää.  Se on Stephen Kelmanin vuonna 2011 ilmestynyt esikoisromaani, joka oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Tarina alkaa puukotuksella: Harrin tuntema vanhempi poika kuolee pikaruokapaikan edessä, eikä poliisi saa selville kuka pojan tappoi. Harri ja hänen ystävänsä Dean alkavat selvittää murhaa. Selvittäminen on lasten salapoliisileikkiä, mutta samalla he saavat selville liikaa niin ystävistään, kuolemasta kuin väkivallastakin.

Harrin näkökulma tapahtumiin on kiehtova, sillä hän näkee tapahtumat toisaalta realisesti, mutta toisaalta osana supervoimista, taioista ja hengistä koostuvaa maailmaa. Länsimaiset supersankarit ja ghanalaiset henget mahtuvat samaan kirjaan yhdessä arkisempien taikojen ja kirousten kanssa: ”One rule is, if you and your friend say the same thing at the same time you have to say jinx or you’ll be cursed. If you don’t say jinx you’ll shit yourself for one day after” (s. 63). Pojat myös päättävät, että he ovat kesälomaan asti astumatta kiveyksen ja lattialaattojen saumakohtiin, sillä se takaa aurinkoisen kesän. Yksi heistä kyllästyy, mikä tietysti enteilee pahaa. Veitset ja vesipyssyt kiinnostavat, isompien tappeluita seurataan sivusta ja samalla kerätään sormenjälkiä teipinpätkillä. Välillä Harri analysoi syvällisesti Haribon karkkeja, välillä kuolemaa.

Vaikka kuolemasta aloitetaan ja siihen lopetetaan, kirja ei onneksi ole liian dramaattinen, mikä johtuu paljolti kertojasta. Harrin kerrontaa on helppo lukea. Kieli on yksinkertaista ja samat, ghanalaisen englannin ilmaisut (”hutious” tarkoittaa pelottavaa, ”asweh” tarkoittaa ”I swear”) toistuvat:

I always look up at the sky when it’s raining. It feels brutal. It’s a bit hutious because the rain’s so big and fast and you think it will go in your eye. But you have to keep your eyes open or you won’t get the feeling. I try to follow one raindrop all the way down from the cloud to the ground. Asweh, it’s impossible.
(s. 40)

Kirjan nimi, Pigeon English, viitannee osittain Harrin englantiin pidgin-kielenä. Se ei oikein toimi, sillä Harrin englanti ei ole pidginiä, vaan nuoren kahta erilaista englantia oppineen kieltä jossa on myös paljon brittislangia. Mieluummin tulkitsisin sen viittaamassa Harrin kykyyn keskustella pulun kanssa. Pulu on jonkinlainen suojeleva hahmo, joka seuraa Harrin vaiheita. Hienostunut englanti ja ylevät ajatukset pulun hahmoon yhdistettynä ontuu hiukan, etenkin kun Harri toivoo pulun puuttuvan peliin useimmiten kakkaamalla pahojen tyyppien päälle. En ensin tajunnut, että kursivoiduissa kohdissa äänessä oli lintu:

I watched the sun come up and saw the boy off to school, I start every day with the taste of his dreams in my mouth. The taste of all your dreams. You look so blameless from up here, so busy. The way you flock around an object of curiosity, or take flight from an intrusion, we’re more alike than you give us credit for. But not too alike.
(s. 26)

Pulu-viittauksen voi myös ajatella vertauskuvallisesti, sillä sekin kuvailee omaa elämäänsä yhteisössään, toivoen rauhaa ja kärsien tappeluista.

Harrin kielessä ja etenkin dialogissa toistuu jatkuvasti asioitten luokitteleminen ”homoksi” tai ”ei-homoksi”:

It’s proper windy at the bottom like a whirlpool. If you stand at the bottom where the tower meets the ground and put your arms out, you can pretend like you’re a bird. You can feel the wind try to pick you up, it’s nearly like flying.
Me: ’Hold your arms out wider!’
Jordan: ’They’re as wide as I can get ’em! This is so gay, I’m not doing it no more!’
Me: ’It’s not gay, it’s brilliant!’
[…]
In England there’s hell of different words for everything. It’s for if you forget one, there’s always another one left over. It’s very helpful. Gay and dumb and lame mean all the same.
(s. 5-6)

Kukaan ei halua olla ”batty boy”. Hyväksyttävät leikit ovat sellaisia, mitä pojilta perinteisesti odotetaan: aseita, fyysisiä taitoja mittaavia kilpailuja ja tappeluita. Muulle ei ole sijaa. Romaanin tytöt ovat joko kauniita ja etäisiä, kuten Harrin tyttöystävä Poppy, tai rääväsuisia ja huonomaineisia, kuten Harrin siskon ystävä Miquita. Sukupuoliroolit ovat selkeitä, eikä niistä ole poikkeamista. ”Pojista machoiksi tai ruumiiksi” olisi myös käynyt otsikoksi.

Romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin: vuonna 2000 11-vuotiasta nigerialaissyntyistä Damilola Tayloria puukotettiin Etelä-Lontoossa ja hän kuoli verenvuotoon ennen kuin hänet löydettiin rappukäytävästä. Poliisi ei huomioinut tutkimuksissaan sitä, että hänet oli leimattu homoksi, vaikka pojan äiti kertoi, että häntä oli kiusattu juuri siksi. Äidin mukaan poika itse ei edes tiennyt mitä sana tarkoittaa.

Toivottavasti Pigeon English käännetään suomeksi.

Stephen Kelman: Pigeon English (2011)
Bloomsbury, 2011

John Steinbeck – Hiiriä ja ihmisiä

Luin Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1937) pari päivää sitten loppuun. Kirja on helppolukuinen, sen juoni on selkeä ja henkilötkään eivät oikeastaan yllätä. Teematkin ovat näkyviä: tasa-arvo, ystävyys, heikommista huolta pitäminen. Silti mietin sitä niin kovasti, etten saanut nukuttua.

Luin kirjan ensimmäisen kerran yläasteella ja kirja jäi mieleen pienenä järkytyksenä. Nyt se tuli vastaan käytettynä ja ajattelin, että voisi olla mielenkiintoista lukea se uudestaan. Kokemus oli erilainen siksikin, että luin kirjan tällä kertaa englanniksi. Dialogia on paljon ja se toistaa miesten roisia puhekieltä. Viime vuosisadan alkupuolen työmiesten englantia ymmärtää kyllä, vaikka paikoin se oli haastavaa. Maatilan töihin liittyvät termit menivät kyllä ohi. Saattoivat mennä kyllä suomeksikin. Kertojan kieli taas on oikein kirjoitettua mutkatonta englantia.

’He ain’t no cuckoo,’ said George. ’He’s dumb as hell, but he ain’t crazy. An’ I ain’t so bright neither, or I wouldn’t be buckin’ barley for my fifty and found. If I was bright, if I was even a little bit smart, I’d have my own little place, an’ I’d be bringin’ in my own crops, ’stead of doin’ all the work and not getting what comes up outa the ground.’ George fell silent. He wanted to talk. Slim neither encouraged or discouraged him. He just sat back quiet and receptive.
(s. 41)

Tarinan moni varmasti tunteekin, kirjasta tai elokuvasta. George ja Lennie matkustavat töiden perässä kalifornialaiselle maatilalle, haaveilevat omasta pienestä talosta ja maatilkusta. Lennie, voimakas mutta yksinkertainen mies, hankkiutuu ongelmiin. Herkkyys ja halu koskettaa kauniita ja pehmeitä asioita, kuten hiiriä, tyttöjen mekkoja ja koiranpentuja, ja toisaalta hurjat fyysiset voimat aiheuttavat kurjia tilanteita. Lennien unelma on saada hoitaa pehmeitä kaneja.

Huomasin, että kertomuksen herättämät kysymykset paljastivat, minkälainen lukija minusta on tullut. Yritän luoda lukemastani vanhanaikaisesti yhtenäisen, eheän kokonaisuuden. Pidän siitä, kun irrallisilta vaikuttavat tapahtumat, juonenpätkät ja symbolit löytävät paikkansa laajemmassa kokonaisuudessa. Joissain kirjoissa kokonaisuus on helppo hahmottaa, samoin laajemmat teemat. Monet romaanit tietysti myös haastavat ja kyseenalaistavat eheitä kokonaisuuksia tavoittelevat lukutavat. Hiiriä ja ihmisiä on jossain välimaastossa: se on selkeä, mutta ei ehkä niin yksinkertainen kuin ensilukemalta vaikutti.

Kohtaus, jossa kaikki heikoimmat ovat keskenään, paljastaa (1930-luvun suuren laman aikaisen) yhteiskunnan raakuuden. Lennie tuppautuu mustan hevosia hoitavan Crooksin huoneeseen, kun muut ovat lähteneet kaupungille. Crooks kertoo rasismista Lennielle: ”’Why ain’t you wanted?’ Lennie asked. ”Cause I’m black. They play cards in there, but I can’t play because I’m black. They say I stink. Well, I tell you, you all of you stink to me’” (s. 72).

Crooksilla on huoneessaan kirjoja ja hän toistaa puheessaan ajatusta omista oikeuksistaan (vaikka vain siihen, että hänen huoneeseen ei saa tulla). Arvonsa tunteva Crooks lienee romaanin sivistynein hahmo, mutta ihonvärinsä takia hän kuuluu samaan heikkojen ryhmään, johon maatilan omistajan pojan flirttaileva vaimo heidät lukee: ”’They left all the weak ones here,’ she said finally” (s. 81). Naisen voi kuitenkin lukea samaan ryhmään: hän on yksinäinen, ei pidä miehestään ja kertoo menetetystä mahdollisuudesta tulla tähdeksi suuressa maailmassa. Samaan ryhmään kuuluu vanha Candy. Hän ja Crooks ovat fyysisestikin heikossa asemassa, sillä Crooksin selkä on vääntynyt ja Candylla on työtapaturman vuoksi vain yksi käsi.

Työmiehet ampuvat Candyn vastahakoisella suostumuksella hänen ikälopun koiransa, joka kärsii ja löyhkää. Candy katuu sitä, ettei itse ampunut koiraansa ja päästänyt tätä kärsimyksistään. Jollain tasolla koiran kohtalo ja Candyn ajatukset siitä rinnastuvat romaanin loppuun, jossa George ampuu Lennien. Se johtaa miettimään, tekevätkö Candy ja George tekonsa suojellakseen heikompiaan, vai kykenemättömyyttään näiden suojelemiseen.

Candy ja Crooks tarrautuvat Lennien ja Georgen unelmaan, joka valaa heihin toivoa käänteestä parempaan.

’Tell about the house, George,’ Lennie begged.
’Sure, we’d have a little house an’ a room to ourself. Little fat iron stove, an’ in the winter we’d keep a fire goin’ in it. It ain’t enough land so we’d have to work too hard. Maybe six, seven hours a day. An’ when we put in a crop, why we’d be there to take the crop up. We’d know what come of our plantin.’
’An’ rabbits,’ Lennie said eagerly. ’An’ I’d take care of ’em. Tell how I’d do that, George.’
’Sure, you’d go out in the alfalfa patch an’ you’d have a sack. You’d fill up the sack and bring it in an’ put in the rabbit cages.’
’They’d nibble an’ they’d nibble,’ said Lennie, ’the way they do. I seen ’em.’

(s.61)

Epätoivotut vieraat voidaan käännyttää pois ja ystäville tarjotaan yösija. Unelma talosta myös luo toivoa yksinäisyyden päättymisestä, josta Candy kärsii ilman vanhaa koiraansa ja Crooks syrjinnän vuoksi.

Vaikka tiesin, mitä lopussa tapahtuu, toivoin toisenlaista loppua. Olisipa maailma, jossa Lennie saisi rauhassa paijata pupuja, Georgen ei tarvitsisi raataa muiden rikastumisen eteen, Candy saisi olla tarpeellinen iästään huolimatta, Crooks saisi seuraa vaikka onkin musta… Tarina saa lukijan miettimään syitä siihen, miksi niin ei ole. Se lienee selvää, että jos samanlainen tarina kirjoitettaisiin nyt, onnellinen loppu ei edelleenkään olisi uskottava.

John Steinbeck: Of Mice and Men (1937)
Minerva, 1997
Suomenkielinen käännös: Hiiriä ja ihmisiä

Hanif Kureishi: Musta Albumi

Luulen, että kuulin Kureishista ensimmäistä kertaa Turussa kirjallisuustieteen opiskelijana. Luulen, että olen nähnyt saman miehen ohjaaman ja käsikirjoittaman London Kills Me -elokuvan ja pitänyt siitä, mutta en muista siitä mitään. Täytyy katsoa uudelleen. Mutta vasta nyt luin Kureishia – Lontoo kiinnostaa. Epäröin, kun näin uuden painoksen Brick Lane Bookshopissa, vaikka se ei ollutkaan kallis. Ostin kirjan, kun se löytyi parin päivän päästä Charing Cross Roadilta.

Aloin lukea kirjaa jo joku aika sitten. Silloin erästä Lee Rigby -nimistä Afganistanissa sotinutta brittiä ei ollut tapettu, eikä Lontoon moskeijoissa pelätty iskuja kuten tänään. Musta albumi kertoo Lontooseen muualta Englannista opiskelemaan muuttavasta Shahidista. Opiskelija-asuntolassa hän päätyy pientä ryhmää johtavan muslimin, Riazin, ovinaapuriksi. Melkein sattumalta Riaz ja hänen ryhmänsä ottavat Shahidin mukaan toimintaansa, samalla kun hän rakastuu päätäpahkaisesti opettajaansa Deedeehen. Ongelmia siis tiedossa. Shahidia kiehtovat uskontovereiden maailmankuva, joka selittää mustavalkoisesti, mutta loogisesti muslimien tilanteen, heihin kohdistuvan rasismin – ja tarjoavat ratkaisunkin. Deedee edustaa kätevästi Lontoon toista puolta: vapautunutta huumeidenkäyttöä, seksiä ja juhlimista.

Ongelmat kärjistyvät, kun Shahidin toverit polttavat yliopistolla heitä loukkaavan kirjan. Shahid melkein osallistuu, mutta lopulta perääntyy. Deedee taas hyökkää kirjanpolttajia vastaan ja saa heidän vihansa niskoilleen. Lopulta Shahid tekee valintansa. Entisten tovereiden hyökkäyksen jälkeen hän ja Deedee häipyvät kaupungista viikonlopuksi, juopottelevat ja nauttivat elämästä. Kompromissi ei siis ole vaihtoehto.

Lyhyt tiivistelmä saa tarinan kuulostamaan yksinkertaiselta, eikä se kovin moniulotteinen olekaan. Mutta tärkeä se kyllä on, etenkin nyt. Lee Rigbyn murhan jälkeen Englannissa on taas keskusteltu islamista ja terrorismista – ja olihan Helsingin Sanomissakin hiljattain artikkeli Syyriaan sotimaan lähteneestä espoolaisesta. Lee Rigbyn murhaajat jäivät tekopaikalle odottamaan kiinniottoa ja puhuivat ohikulkijoille brittien murhaamista muslimeista. Toinen heistä on kristitystä perheestä ja kääntyi islamiin aikuisena.

Mustan albumin Chad, joka lopulta loukkaantuu pahoin yrittessään polttaa kirjakaupan, on pohjimmiltaan rasistisen kristityn perheen adoptoima pakistanilainen, joka hylkää Riazin tavattuaan elämänsä Princen musiikkia rakastavana diilerinä: ”’No more Paki. Me a Muslim. We don’t apologize for ourselves neither. We are people who say one important thing – that pleasure and self-absorption isn’t everything!’” Princen The Black Album, johon romaanin nimikin viittaa, edustaa arvoja ja mielenkiinnon kohteita, joista Chad haluaa kieltäytyä.

Musta Albumi muistuttaa, että kyseessä ei ole uusi tilanne, eikä uudenlainen ongelma. Kirja julkaistiin vuonna 1995 ja kuvaa 80-luvun lopun Lontoota. Keinot, joilla ongelmia on yritetty vähentää, eivät siis ole toimineet. Toiseksi, se antaa muslimien itse puhua valinnoistaan ja niiden taustoista. Samoja teemoja Kureishi käsittelee myös novellissaan My Son the Fanatic, jonka pohjalta on ohjattu elokuva.

Ja vielä se kirja, joka poltetaan. Se on tietysti Salman Rushdien Keskiyön lapset.

Hanif Kureishi: Black Album (1995)
Faber and Faber, 1996