Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuoteen tarttuessa alkaa sormia paleltaa. Siitä hohkaa niin armoton kylmyys, että lukemista oli välillä vaikea jatkaa. Kirja kertoo vuosista 1867 ja 1868, jolloin Suomessa (ja muuallakin Euroopassa) oli nälänhätä. Näkökulmia tapahtumiin tarjotaan useita. On äiti Marja, lapset Juho ja Mataleena, jotka lähtevät kerjäämään selvitäkseen hengissä. Isä Juhanilla ei ole enää voimia lähteä mukaan. Hän on kieltäytynyt syömästä, jotta lapset ja Marja saisivat ruokaa.

Lisäksi kirjassa kerrotaan helsinkiläisistä veljeksistä, Teosta ja Larsista. Teo on lääkäri ja Lars senaattorin apulaiskamreeri. Senaattoriakin kuullaan. Teo ja Lars shakkia pelatessaan analysoivat viileästi seuraavia siirtoja, jotka määräävät kansan kohtalon ja juovat sitten punssia, kunnes Larsin vaimo tuo salonkiin teetarjottimen.

Hienosti kirjoitettu teksti on usein rajua ja vastenmielistä. Kuolema, kulkutaudit ja väkivalta ovat läsnä: hankeen kaadutaan eikä enää nousta, varkaat hakataan ja naisia raiskataan. Pakkasen raakuus rinnastuu ihmisten raakuuteen: ”Katseet ovat onttoja, ne henkivät kylmää. Huivipäisen naisen suu avautuu ja sulkeutuu. Marja näkee tämän hampaat, sanat nousevat suusta pakkashöyrynä, ääntä hän ei kuule” (s. 76).

Realistinen kerronta myös väistyy antaakseen tilaa esimerkiksi unille. Ne ovat samalla kauniita ja julmia, sillä mitään tuttua tai onnellista ei ole enää olemassa muualla kuin unissa. Kieli heijastaa trauman kokemusta, sitä miten todellisuuden ja minuuden rajat horjuvat, kun on koettu liikaa. Lumi pöllähtelee ulkona, mutta myös Marjan sisällä (s. 58). En muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä kiitollinen siitä, että kirjassa on lohdullinen loppu: ”Kesä on tullut. Siihen ajatukseen mies takertuu ja toivoo, että se täyttää mielen autiuden niin ettei sinne muuta enää mahdu” (s. 141).

Ajan maailmankuvaa luovat kirjan uskonnolliset viittaukset ja kuvastokin, kuten pahaa enteilevä käärme ja ovilta käännytetyt köyhät. Monien henkilöiden nimetkin ovat Raamatusta tuttuja: on Marja, Mataleena ja Saara. Minkäänlaista apua kirkosta ei tosin ole. ”-Voi näitä aikoja, ja tätä kansaa. Kuinka Herra sitä nyt koettelee, onko se uskossaan vahva, kirkkoherra voivottelee” (s. 46) ja Marja lapsineen käännytetään pois myös eräästä pappilasta. Tarinassa tärkeämpi rooli on voimakastahtoisilla naisilla, jotka miestensä vastusteluista huolimatta tarjoilevat kerjäläisille laihaa velliä hengen pitimiksi.

Ollikaisen kirja melkein pakottaa lukijan samastumaan nälästä kärsiviin ja hangessa henkensä edestä vaeltaviin. Hienompi väki omine ongelmineen jää etäiseksi. Oman ulottuvuutensa lukukokemukseen toi se, että nälkävuosista ei muutoin ole juuri puhuttu ja voisi ajatella, että ne ovat jollain tasolla pyyhkiytyneet (ainakin nuorempien sukupolvien) kollektiivisesta muistista.

Nälkävuoden voi ajatella laajentavan näkökulmia menneisyyteen ja muistuttavan tästäkin vaiheesta, joka ei ole edes kovin kaukainen. Fiktion keinoin voi päästää ääneen ne, joiden kokemuksista ei muuten saisi kuulla.

Muistojen muokkaamisella on merkitys nykyhetkellekin. Voisiko Nälkävuoden ajatella herättävän miettimään nyky-Suomea, tai -Eurooppaa? Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että nykypäivän ongelmia ajatellaan mitättöminä nälkävuosien rinnalla, vaan herättämässä keskustelua vaikkapa solidaarisuudesta ja moraalista. Romaania voi ajatella myös ruokatuotantoon liittyvien kysymysten yhteydessä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Siltala, 2012

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Kirpputorin kassa kertoi, että intialainen kirjailija Aravind Adiga on hänen sukulaisensa, ja että kun aloitan erinomaisen The White Tigerin, en varmasti pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Rouva oli käynyt Oxfordin kirjallisuustapahtumassa tapaamassa kirjailijaa, joka oli New Yorkin Time -lehdessä töissä. Hän oli puhunut sukulaiselleen heidän äidinkieltään, mutta kirjailija ei sitä enää osannut. Sittemmin Adiga on kuulemma muuttanut takaisin Intiaan. Kirja on käännetty suomeksikin.

Hyväntuulinen juttelu kirjasta johti harhaan. Kirja on kyllä mukaansatempaava, mutta samalla rankka. Huumorikin on synkkää. Takakansi oli kyllä jo paljastanut, että päähenkilö on muun muassa murhaaja ja senkin, että kirja oli saanut Booker-palkinnon.

Valkoinen tiikeri kertoo Balram Halwaista, joka kasvoi Intian maaseudulla (jota nimitetään Pimeydeksi), päätyi sitten autonkuljettajaksi ja lopulta, kastistaan ja juuristaan huolimatta, menestyväksi liikemieheksi. Balram on nimi, jonka hän sai opettajaltaan: häntä oli siihen asti kutsuttu nimellä Munna, joka tarkoittaa vain poikaa.

I came home that day and told my father that the schoolteacher had given me a new name. He shrugged.
’If it’s what he wants, then we’ll call you that.’
So I was Balram from then on. Later on, of course, I picked up a third name. But we’ll get to that.

Now, what kind of place is it where people forget to name their children?
(s. 14)

Teksti on Balramin kirje Kiinan pääministerille Wen Jiabaolle. Balram kuulee radiosta, että hän on tulossa vierailulle menestyvään teknologiakaupunki Bangaloreen ja haluaa tietää totuuden kaupungista ja sen yrittäjistä. Sen Balram tosiaan paljastaa.

Balramin kertomuksesta tuli mieleen Frantz Fanonin ajatukset siitä, miten kolonialismista pääsee eroon vain väkivalloin. Kyse ei tässä tietenkään ole siirtomaavallasta, vaan monimutkaisemmista valtarakenteista ja Balramin (vertauskuvallinen) tie näyttää ainoalta tavalta välttää kurja elämä ja päästä osalliseksi Intian ”menestystarinaa”. Mutta Balramin tekemä murha ei ole poliittinen teko siinä mielessä, että se edistäisi muiden oloja, vaan Balramin tapa päästä korruptoituneen systeemin huipulle ja tekemään samaa, mitä hänen aiemmat isäntänsä tekivät. Muunlainen vapaus ei näytä mahdolliselta. Balram kuvailee myös palvelijoiden välisiä suhteita. He ovat aina valmiita ilmiantamaan toisensa eikä solidaarisuudesta ole tietoakaan. Maaseudulla asuvat perheet taas janoavat kaupungissa työskentelevien rahoja. Kirjeen vastaanottaja ja hänelle suunnatut kommentit Intian ”demokratiasta” tuovat tekstiin kiinnostavan ulottuvuuden.

Menestyneenä Balram ei kuitenkaan nöyryytä alamaisiaan, kuten hänen entinen isäntäperheensä. Vaikka hänet oli palkattu autonkuljettajaksi, hän oli palvelija, kuten aina Balramin mukaan palkolliset ovat huolimatta titteleistään. Hän hieroo vanhan miehen haisevia jalkoja jalkakylvyssä ja hoitaa perheen koiria: ”By the time I was done with Puddles and Cuddles, I walked back, sniffing my hands – the only thing that can take the smell of dog skin off a servant’s hands is the smell of his master’s skin” (s. 78). Häntä lyödään päälaelle, jos joku menee vikaan. Siitä, pilkasta ja epäinhimillisistä oloista huolimatta hän, kuten muutkin palvelijat ovat uskollisia ja luotettavia. Balramin mukaan se johtuu siitä, että nöyryys ja äärimmäinen uskollisuus ovat Pimeyden asukkaiden mukaan hyviä ominaisuuksia ja siitä, että isännät aina tietävät, missä palvelijoiden perheet asuvat. Siksi heidät voi jättää autoon rahalastien kanssa. Jos palvelija tekee virheen, hänen perheenjäsenensä maksavat siitä – hengillään.

Näistä elementeistä syntyy systeemi jossa riistetyt ja nöyryytetyt eivät edes yritä muuttaa tilannettaan. Missään vaiheessa ei ole puhetta uskottavasta vaihtoehtoisesta järjestyksestä, jossa ainoa menestyksen mitta ei olisi raha, valta ja länsimainen elämänlaatu – sillä erolla, että intialaisilla on tilaisuus pitää palvelijoitakin. Menneisyys ja selkeä kastisysteemi eivät ainakaan tarjoa vaihtoehtoa, eivätkä maolaiset naxaliititkaan. Vaalitkin ovat ennalta järjesteltyä valtapeliä. Lukija saattaa hyvinkin tuntea tyytyväisyyttä siitä, että Balramilla vihdoin menee hyvin, vaikka hän mainitsee perheensä kohtalon ja on yhtä korruptoitunut kuin aiemmat isäntänsäkin. Hän ottaa käyttöön entisen isäntänsä nimen ja on todellinen valkoinen tiikeri, ”a creature that comes along only once in a generation” (s. 35).

Valkoinen tiikeri on siis Adigan ensimmäinen romaani ja sai Bookerin. Miksi vastenmielistä tarinaa tekee mieli lukea ahmien? Kuvaako se siirtomaavallan, globalisaation ja villiintyneen kapitalismin vaikutuksia niin universaalisti ja oivaltavasti, että se on siksi tärkeä? Vai peilaako kauhisteleva länsimainen lukija sen kautta omaa hyvinvointiaan ja yhteiskuntansa järjestäytyneisyyttä? Luin samoihin aikoihin kirjan kanssa brasilialaisen tutkijan Silviano Santiagon artikkelia, jossa hän väittää, että ulkomaalaiset tykkäävät lukea sellaista brasilialaista kirjallisuutta, jossa paljastetaan säästelemättä kurjuus, jollaisessa suuri osa brasilialaisista elää. Adigan kirjassa Balram sanoo: ”Stories of rottenness and corruption are always the best stories, aren’t they?” (s. 50). En tiedä, miksi näin on, mutta haluaisin kovasti ajatella, että kirjalla olisi muitakin vaikutuksia kuin lukijan viihdyttäminen lukemisen ajan.

Kirjan myyneen rouvan kehut eivät olleet pelkkää ylpeyttä sukulaismiehestä. Kirjaa voisi kuvailla ainakin monisyiseksi ja ajatuksia herättäväksi. Sitä tekee mieli vertailla myös Borges Coelhon hienovaraisempaan kuvaukseen nuoresta mosambikilaisesta kotiapulaisesta. Kirpputorin naisen mukaan Adigan muita kirjoja ei kannata lukea, koska ne ovat roskaa. Vähän kuitenkin tekisi mieli, kunhan toivun tästä.

Aravind Adiga: The White Tiger (2008)
Atlantic Books, 2009

Suomenkielinen käännös: Valkoinen tiikeri

Silviano Santiago: O Cosmopolitanismo do Pobre – Crítica Literária e Crítica Cultural
Editora UFMG, 2004

Vieraileva kirjoittaja Janne Rantala: Hyödyllinen rikkaruoho, essee José Saramagosta

Sain kunnian julkaista Janne Rantalan kirjoituksen José Saramagosta. Rantala on Maputossa asuva antropologi, jonka seura, apu ja neuvot omalla matkallani kaupunkiin olivat korvaamattomia. Hän kirjoittaa Mosambikia käsittelevää blogia Kirjeitä unissakävelijämaasta.

***

Kirjoitin allaolevan esseen haastateltuani kirjailija José Saramago a vuonna 2007 Helsingissä. Jos hän vielä eläisi, täyttäisi hän tänä vuonna 91 vuotta.

Hyödyllinen rikkaruoho

Isä suuttui pilkkanimen rekisteröinnistä, mutta Saramagolle itselleen se oli enne.

”Viisain mies, jonka olen koskaan tuntenut ei osannut lukea eikä kirjoittaa”, aloitti José Saramago Nobel-palkintopuheensa 1998. Kunnianosoitus oli suunnattu portugalilaiskirjailijan isoisälle Jerónimos Meirinholle, jolla oli tapana nukuttaa lapsenlapsensa käppyräisen oliivipuun juurella kertomalla tälle kansantarinoita, legendoja, satuja ja kummitusjuttuja. Näinä öisinä hetkinä Ribatejon tähtitaivaan alla, yli 70 vuotta sitten, syntyi sittemmin moneen kertaan palkittu kirjailija José Saramago.

Edistyksen puskutraktorit ovat ajat sitten jyränneet isovanhempien kodin ja lapsuuden oliivipuun. Enää ei ole maattomia ja lukutaidottomia maatyöläisperheitä, jollaiseen Saramago syntyi ja lukutaidottomuuden vähenemisen myötä ovat unohtuneet myös Portugalin maalaisten ainutlaatuiset tarinat.

Onneksi Saramagon kirjoitustyylissä on oppineisuudestaan huolimatta enemmän kuin ripaus kertomaperinnettä. Maattomien elämää kuvanneessa romaanissa Levantado do Chão (1980) Saramago käytti ensimmäisen kerran omaperäistä kirjoitustyyliään, jossa ei käytetä välimerkkejä kielioppisääntöjen mukaisesti. Ainoastaan pisteen ja pilkun Saramago kelpuuttaa ja ne merkitsevät eripituisia taukoja. Todelliset, kuvitellut ja uneksitut keskustelurepliikit erottaa toisistaan Isosta alkukirjaimesta. Niinpä teksti muistuttaa ääneen kerrottua kertomusta, tai ajatusta.

Kirjailijan tyylissä näkyy hänen poikkeuksellinen elämänhistoriansa. Perheessä ei osattu lukea, vaikka isä myöhemmin Lissabonissa aakkoset opettelikin. Kirjallisuus avasi kirjahyllyttömän kodin kasvatille ihmeellisen maailman. Toisen nobelistin F.E. Sillanpään realistinen Nuorena nukkunut oli nuorelle Josélle kuin olisi peiliin katsonut. Kaukaisen maan maattomien olosuhteet olivat liki prikulleen samanlaiset kuin hänen isovanhempansa – ja silti oudot ja taianomaiset, kuin sadussa.

Utopistiset tarinat ovat varmasti saaneet polttoainetta kirjailijan lähes epätodellisesta elämästä. Se on heittänyt António Salazarin diktatuurista sosialistiseen neilikkavallankumoukseen, aikaan pysähtyneen maaseudun kerrontaperinteestä Lissabonin kirjallisuuspiireihin – ja lopulta vapaaehtoiseen maanpakoon Lanzarotelle. Juuri huhtikuun 25. päivän vallankumoukseen vuonna 1974 katkesi Saramagon idullaan ollut kirjailijan ura. Hänen panostaan tarvittiin nyt maan suurimmassa päivälehdessä nimeltään Diário de Notícias. Oikeiston vastavallankumouksen koitettua lokakuussa 1975 apulaisjohtaja Saramagon palveluksia ei enää tarvittu: ”Ei ollut mitään mahdollisuutta saada työtä. Minusta oli tullut persona non grata”, kirjailija kertoi Suomen vierailullaan. Vasta potkujen jälkeen, Saramago koki, hänellä todella oli sanottavaa.

Taiteilijanimensä Saramago sai jo vauvana, kun humalainen rekisteriviranomainen lisäsi perheen pilkkanimityksen isän ilmoittaman sukunimen de Sousa perään. Peltoretikka, portugaliksi saramago, on luokiteltu rikkaruohoksikin, mutta köyhille maalaisperheille villiyrtti oli tärkeä ravinnonlähde. Tällaisena Saramago näkisi roolinsa mielellään edelleen: köyhille tarpeellisena, mutta vallanpitäjille haitallisena. Viime vuonna Portugalissa ilmestyneissä nuoruuden muistelmissa Pequenas Memórias Saramago paljastaa, että vaikka isä suuttui pilkkanimen kännisestä rekisteröinnistä, niin hänelle itselleen tapahtuma oli jumalainen enne. Jo elämän alkutaipaleella viininjumala Bacchus ja muut jumalolennot puuttuivat hänen elämäänsä. ”Ja yhä edelleen nämä jumaluudet inspiroivat kirjallista työtäni”, Saramago kirjoittaa viitaten Portugalin kansalliskirjailija Luis Camõesiin.Os Lusíadas -runoelman alussa Camões kutsuu Bacchuksen poikaa, Lusoa, ja runottaria siunaamaan kerrontaansa.

Ei mikään kansalliseepikko

Saramagosta on tullut suullisen ja kirjallisen perinteen välittäjä ja eeppisen jatkaja. Edes vertaaminen Homerokseen, Camõesiin tai suomalaisittain Elias Lönnrotiin ei tunnu liioittelulta. Ja kuten Lönnrot joutui tunnustamaan kiitollisuutensa runonlaulajalleen Arhippa Perttuselle, on Saramagokin tunnustanut kirjallisen velkansa isovanhemmille. Heidän tarinansa loivat kirjailijan, mutta toisaalta kirjailija loi myöhemmin isovanhempansa – kirjojensa henkilöhahmoiksi.

Neuvostoliittolaisen kirjallisuustieteilijän Mihail Bahtinin mukaan eepokset ovat yksiäänisiä toisin kuin monia ääniä ilmaisevat romaanit. Kansalliseeposten suhteen Bahtin on oikeassa. Niiden periaatteena on ”yksi mieli, yksi kieli” ja ne on sepitetty kansakuntien rakentamiseksi. Saramagon eeppiset romaanit taas riepottelevat kansallisia sankaritarinoita polkematta lokaan kansantarinoissa kuuluvia monia ääniä. Kansakunta ei Saramagolle ole tärkeä, kansa sen sijaan on.

Saramagon romaanit ovat vahvasti poliittisia, mutteivät julistavia. Hän kertoo tarinansa vahvasti omasta näkökulmastaan ja ironiaa kukkivissa pitkissä virkkeissä tulevat myös muut hahmot kuulluiksi. Varas, konservatiivi, Saatana, Jumala ja uskonnollinen fanaatikko tulevat hellästi mutta pisteliäästi ymmärretyiksi. Saramagoa kiinnostaa ihmisen kyky yhtälailla pahaan kuin ylevään.

Kaunis riitasointu löytyy 1700-luvun Portugalia kuvaavasta romaanista Baltazar ja Blimunda. Kirjan eräässä kohdassa niin Lissabonin rikkaiden kuin köyhienkin unia säestää säveltäjä Domenico Scarlattin jumalallinen cembalo-musiikki: ”sen kuuli eräs inkvisition vanki tyrmänsä pohjalla, ja lähistöllä ollut vartija meni ja tarttui vankia kurkusta, ja puristi hänestä hengen ulos”. Saramago ei tuomitse eikä moralisoi. Siksi hän on todellinen ihmisystävä, vaikka hän kuvaa ansiokkaasti myös ihmisen julmuutta, pelkuruutta ja yksinäisyyttä.

Halkeavista mantereista puhuviin kattoihin

Tarinoiden eeppiset mittasuhteet paljastuvat erinomaisesti Kivinen lautta –romaanissa. Osoittaako luonto ylivoimaisuutensa, kun maa halkeaa Pyreneiden vuorijonon kohdalta? Vai onko kyse eurooppalaisten tahdosta irrottautua muka yhteisestä menneisyydestämme? Maagisen realismin tyyliin luonnonmullistus ja monet omituiset sosiaaliset tapahtumat sattuvat yhtäaikaisesti. Kun niemimaa erkanee Euroopasta julistavat mielenosoittajat ympäri unionia eri kielin: ”Mekin olemme iberialaisia!” Onko katastrofi peräti seurausta ihmisten tahdosta? Kertoja ei päästä lukijaa pohtimasta näitä kysymyksiä, vaikka se kaiken olevinaan tietääkin.

Oikeasti Saramagon kertojaan ei voi luottaa: se hämää, hurskastelee, eksyy hitaasti pohdiskellen loputtomille sivupoluille ja eittämättä myös ärsyttää. Romaanissa Kaikkien nimet kertojan korvaa välillä katto, johon romaanihenkilö tuijottaa. Romaanin Toinen minä pakkomielteinen päähenkilö ajautuu toistuvasti väittelyihin Järkensä kanssa. Puhuvat katot ovat kuin sadusta tai kansantarinasta. Mutta kattoa tuijottaessamme me myös annamme ajatuksemme virrata. Samankaltaisesta syystä meillä aikoinaan laulettiin rekilauluja, joissa vaikkapa kanervan kukkiessa tyttö tai poika kertoi metsälle sydänsuruistaan.

Jari Tervon on väitetty neuvoneen, ettei koskaan pidä kirjoittaa ”ulkona sataa vettä”. Pitäisi kirjoittaa: sataa! Vaikka Tervon ohjeella tavoitellaankin muuta kuin hänen suosimiaan lyhyitä lakonisia ja suomalaisittain ”miehekkäitä” lauseita, niin niiden suoranaisena vastakohtana Saramagon romaaneissa ei koskaan vain sada. Joskus taivaalta valuu vettä tai kaatosadetta jopa niin ylitsepursuvasti, että kysymys ei voi olla vain sateesta. Kirjassa Kertomus sokeudestajoku sokeista on repäissyt päähenkilön yläruumista peittäneen viimeisen vaateriekaleen niin, että tämä joutuu kulkemaan rinnat paljaina. ”Niitä valeli taivaan puhdistava vesi, kuten hienosti sanottaisiin, mutta hän ei ollut mikään vapauden jumalatar johtamassa kansaa barrikadeille.” Rajansa Saramagonkin vuolaudella on: sadan vuoden kaatosateeseen ei sentään tarvitse varautua.

Saramagon lapsuuden salaperäiset oliivilehdot sammalen peittämine 200-300 vuotta vanhoine runkoineen ja niiden koloissa piileskelevine sisiliskoineen ovat kadonneet, kiitos EU:n maatalouspolitiikan, toteaa kirjailija muistelmissaan. Tilalle on raivattu kirjailijan inhoamia monokulttuurisia maissipeltoja. Näiden innostaminako muka syntyvät Euroopan seuraavat suuret tarinankertojat?

Esseessä viitataan Saramagon seuraaviin teoksiin:
Baltazar ja Blimunda, Levantado do Chão, Kertomus sokeudesta, Kaikkien nimet, Toinen minä, Pequenas Memórias, Kivinen lautta

Tekstissä mainitaan myös seuraavat teokset:
Luís de Camões: Os Lusíadas, 
F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, 
Elias Lönnrot: Suuri Kalevala

Suomennokset Saramagon nuoruuden muistelmista, sanomisista ja Nobel-palkintopuheesta ovat omiani.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirjain -lehdessä.

”Kirjallisuus voi tehdä paljon” – Todorov ja lukemisen merkitys

Päivä oli helteinen, eikä luentosalissa ollut ilmastointia. Konferenssi oli luultavasti Lissabonin yliopistossa, aikaa siitä on kulunut muutama vuosi. En muista puhujaa enkä hänen aihettaan, mutta muistan professori Inocência Matan kommentin puhujalle. Tai oikeastaan vain osan siitä. Mata kertoi, että aina ajoittain hän pohtii, onko kirjallisuuden tutkimisesta mitään hyötyä kenellekään. Jo se kuulosti lohdulliselta. Mutta Mata tarjosi myös ratkaisun: hän kertoi näissä tilanteissa palaavansa Tzvetan Todorovin artikkelin ”What Is Literature For?” pariin.

Artikkeli oli tietysti pakko hankkia. Siinä bulgarialaissyntyinen, Ranskassa asuva filosofi ja kirjallisuudentutkija (s. 1939) pohtii kirjallisuuden merkitystä. Vaikka Todorovin huomiot liittyvät laajempaan akateemiseen keskusteluun kirjallisuuden tutkimisesta, hän kirjoittaa henkilökohtaiseen sävyyn.

Intohimoinen lukija kertoo lukeneensa ensimmäisen romaaninsa 8-vuotiaana. Hän kirjoitti merkkitapahtuman muistiin: ” Today I read  On Grandpa’s Knees, a 223-page book, in an hour and a half!” Todorov jatkoi lukemista ja siitä tuli hänelle keino tyydyttää uteliaisuutta, seikkailla, kokea pelkoa ja onnellisuutta ilman turhautumisia, joita hän koki ollessaan tekemisissä oman ikäistensä poiken ja tyttöjen kanssa.

Tutkijana Todorovin uran käänne oli lähtö Pariisiin: enää ei tarvinnut keskittyä kieleen välttyäkseen ideologisilta kysymyksiltä. Sofian yliopistossa se oli ollut ainoa vaihtoehto, sillä muunlaisen tutkimuksen oli tullut heijastella kommunistisia arvoja. Pariisissa hän päätyi Roland Barthesin ohjattavaksi.

Näkemys kirjallisuudestakin muuttui vuosien varrella. Todorov ei enää lukenut välttääkseen ongelmia, joita oikeat ihmiset saattoivat aiheuttaa. Sen sijaan kirjallisuudesta tuli keino ymmärtää muita ihmisiä. ”Kirjallisuus voi tehdä paljon. Se voi tarjota auttavan käden, kun olemme syvästi masentuneita, ohjata meidät muiden ihmisten luokse, saada meidät ymmärtämään maailmaa paremmin ja auttaa meitä elämään”, hän kirjoittaa. Pelkkä sielun hyvinvoinnin hoitaja se ei kuitenkaan ole. Koska kirjallisuus paljastaa maailman lukijoille, se voi myös muuttaa heitä sisältä päin. Näistä kirjallisuuden piirteistä ei kuitenkaan tutkijoiden parissa tai kirjallisuutta opetettaessa puhuttu.

Todorov viittaa myös Richard Rortyn tutkimuksiin. Rortyn mukaan kirjallisuus on kuin uusiin ihmisiin tutustumista, sillä erolla että lukiessa tutustuminen on syvällisempää kuin oikeassa elämässä, sillä lukija voi päästä suoraan kirjallisen hahmon pään sisälle. Mitä vähemmän hahmot muistuttavat lukijaa, sitä enemmän ne avartavat tämän näkemyksiä. Kyse ei ole pelkistä uusista ajatuksista, vaan uudenlaisista tavoista ajatella. Rortyn mielestä kirjat eivät anna lukijoille vain uutta tietoa, vaan myös myötäelämisen kyvyn, joka ulottuu myös niihin, jotka ovat erilaisia kuin lukija.

Tzvetan Todorovin artikkeli ”What Is Literature For?” ilmestyi vuonna 2007 New Literary History –lehdessä.

Richard Rortyn artikkeli ”Redemption from Egotism: James and Proust as Spiritual Exercises” ilmestyi vuonna 2001 Telos -lehdessä.

Lainaus on oma käännökseni.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Lissabonista ostamani Livro do Desassossegon kannessa on Fernando Pessoan kuva, mutta sen kirjoittajaksi on merkitty Bernardo Soares. Paksulle paperille painetussa kirjassa on hienot, kiiltävät kannet ja takakannessa teksti ”eu quero. e tu?” – ”minä haluan. entä sinä?” Painoksesta ei myöskään löydy tietoja kirjoitusvuosista tai ensimmäisistä painoksista, eikä kirjoittajastakaan ole lisätietoja.

Fernando Pessoasta (1888-1935) ja hänen heteronyymeistään olin kyllä tietoinen. Aloin kuitenkin miettiä, mistä haluamisesta takakannessa puhutaan ja miksi kannessa on Pessoan kuva – miksi Soares olisi näyttänyt samalta kuin Pessoa? Luin kirjan silti painoksen johdattamana sinnikkäästi etsimättä lisätietoja.

Kuulu kirja koostuu katkelmista, joissa minäkertoja pohtii elämäänsä. Sävy on melankolinen ja huomio minään ja olemassaoloon säilyy läpi tekstien. Muutoin kirja on tosiaan rauhaton: vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei ole, kirjoittaja tuntuu tietävän, miten saavuttaa rauha ja päättää levottomuus, mutta harhautuu aina tyyneydestään pohtimaan muita syvällisyyksiä. Minuuteen uppoutuminen tuntuu välillä uuvuttavalta. Välillä sentään poiketaan Lissabonin ravintoloissa, paikoin taas viitataan ShakespeareenEdgar Allan Poeen tai Hegeliin. Miellyttävimmäksi osuudeksi nousi Sonho – Tédio -osuus, joka käsittelee unelmia ja ikävystymistä.

Kirjoittaja toteaa, ettei ikinä ole muuta ollutkaan kuin unelmoija, joka ei piittaa niistä, jotka puhuvat elämästä. Hän kokee kuuluvansa sinne, missä ei ikinä ole ollut (s. 30). Hän on jopa oman sielunsa ohikulkija, joka ei kuulu mihinkään, joka ei halua mitään, joka ei ole mitään: vain persoonattomien tuntemusten abstrakti keskus (s. 22). Yhtenäinen, vakaa minuus tai persoona on mahdoton ajatus. Se lienee yksi Pessoan tuotannon keskeisistä ajatuksista. Muuta tuskin voi odottaakan runoilijalta, joka loi useita heteronyymejä – tai ilmeisesti tunsi muuntautuvansa muiksi runoilijoiksi – ja jonka sukunimi tarkoittaa ihmistä tai henkilöä.

Levottomuuden kirjassa on paljon ajateltavaa, kuten kuuluisa lause siitä, miten kirjoittajan ainoa isänmaa on portugalin kieli (s. 24). Kiinnostava ajatus on kulunut lähes tunnistamattomaksi Portugalissa. Sitä toistellaan irrallisena lauseena etenkin portugalinkielisten maiden yhteishenkeä kohotettaessa. Jotain samankaltaista on tapahtunut Pessoallekin: Lissabonin A Brasileira -kahvilan terassilla istuu pronssinen Pessoa, jonka vieressä turistit kuvaavat itseään. Levottomuuden kirjan kirjoittajalle patsaan pystyttäminen tuntuu lähinnä rangaistukselta, vaikka kirroosiin kuollut runoilija usein kahviloissa istuskelikin.

Bernardo Soares saattoi tosiaan olla Pessoan näköinen, sillä hän kutsui Soaresia semiheteronyymiksi, joten he olivat hyvin samankaltaisia. Kirjan takakannen lause ei ole lainaus kirjasta, eikä sille löytynyt muutakaan selitystä. Kenties se on kustantamon tunnus. Ennen lukemista olisin mielelläni tiennyt, että Levottomuuden kirjasta ja sen kirjoittajasta kiistellään Pessoa-tutkijoiden keskuudessa (onko sen kirjoittanut kokonaan Soares, vai Soares ja Pessoa, vai kolmas heteronyymi ja Soares). Katkelmia on ilmeisesti julkaistu erilaisissa järjestyksissäkin. Kiehtovaa olisi myös ollut tietää, että Pessoa on kääntänyt muun muassa Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin tekstejä sekä teosofisia teoksia portugaliksi ja oli kiinnostunut okkultismista. Sekään ei selvinnyt, millä perusteella kyseisen painoksen tekstit on järjestetty. Livro do Desassossego julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1982 ja sen tekstit on kirjoitettu vuosina 1913-1934.

Bernardo Soares/Fernando Pessoa: Livro de Desassossego
Alma Azul, 2009

Vapauden maku – As Visitas do Dr. Valdez

Kävin haastattelemassa kirjailija João Paulo Borges Coelhoa hänen kotonaan Maputossa. Istuimme hänen terassillaan vehreässä puutarhassa. Kun hänen puutarhurinsa lähti kotiin työpäivän päätteeksi, kirjailija huikkasi hänelle tavallisen ”huomiseen” -toivotuksen, mutta lisäsi perään vielä miehen nimen – ja nimitti tätä herraksi. Herroittelu (kuten rouvittelu, neidittely ja tohtorittelukin) on täysin tavallista portugalinkielisessä maailmassa. Mutta Mosambikissa palvelusväkeä kohdellaan harvoin niin ja siksi tilanne painui mieleen.

Tilanne tuli uudelleen mieleen, kun luin Borges Coelhon palkittua romaania As Visitas do Dr. Valdez (2004). En aikonut kirjoittaa kirjasta blogiin lainkaan, sillä sitä ei ole käännetty suomeksi, eikä englanniksikaan. Mutta en sittenkään malta olla kirjoittamatta.

Olen lukenut suurimman osan julkaistuista mosambikilaisista romaaneista (mikä ei ole mikään urotyö, sillä varsinaisia mosambikilaisia romaaneja on ilmestynyt vasta 80-luvulta asti ja kirjailijoitakaan ei ole kovin monia), mutta en ole varauksetta pitänyt mistään niistä. Ne ovat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita, mutta monesti henkilöt ovat jääneet etäiseksi, kirjat vaikuttaneet hätäisesti kirjoitetuilta tai ne eivät vain ole herättäneet kummempia tunteita. Kyseessä ei näköjään kuitenkaan ole ollut se, että olen lukenut kirjat tutkimusta ajatellen.

Nyt, kun lukematta on enää muutama romaani, tuli vastaan kirja, jonka olisin toivonut lukeneeni jo kauan sitten. Tuskailin etukäteen juuri tämän kirjan lukemista, sillä Borges Coelhon muut kirjat ovat jääneet etäisiksi. Mutta tämä olikin jotain aivan muuta: sen juoni on nerokas ja henkilöt kuvattu tavalla, joka saa kolmekymppisen suomalaisnaisen samaistumaan nuoreen mosambikilaiseen mieheen ja hänen emäntiinsä, ikääntyneisiin rouviin – vaikka tapahtumatkin sijoittuvat 70-luvulle tai kauemmaksi. Kirjan maailmasta ei oikein haluta poistua, saati sitten tarttua seuraavaan kirjaan.

Sá Caetana ja Sá Amélia muuttavat Ibon saarelta Beiran kaupunkiin ja tuovat mukanaan kotiapulaisensa, nuoren Vicenten. Rouvat ovat kauniin Ana Bessan lapsia, jonka isä oli portugalilainen ja äiti merenrannasta simpukoita elääkseen kerännyt paikallinen nainen. Ana peri isänsä omaisuuden, jonka turvin perhe eli mukavasti Ibon saarella. Sekä naisten ja Vicenten perheen aiempia vaiheita kuvataan takaumissa. Nykyhetkessä nuori Vicente auttaa sairastuneen, enimmäkseen muissa maailmoissa, ajoissa ja paikoissa mielessään harhailevan Sá Amélian hoidossa. Hän auttaa rouvan kylpyyn, pesee tämän selän ja kärsivällisesti siivoaa lattialta tämän kaatamat keittolautaselliset. Sá Caetanaa ärsyttää pojan tapa vihellellä, mutta hän arvostaa tämän kykyä piristää Sá Améliaa, jonka kanssa hän laulaa vanhoja lauluja kotiseudulta.

Naiset eivät sopeudu kaupunkiin, vaan linnottautuvat asuntoonsa. Sá Amélia alkaa kaivata Tohtori Valdezin vierailuja. Sá Caetana ei tiedä miten toteuttaa siskonsa hankala toive – portugalilainen tohtori oli kuollut jo vuosia sitten. Hyväsydäminen Vicente saa hämmentävän idean: hän esittäisi Tohtori Valdezia. Hän pukeutuu polvihousuihin, liimaa kasvoilleen pumpulia viiksiksi ja soittaa sisarusten ovikelloa. Ja Sá Amélia ottaa esityksen täydestä ja ilahtuu vierailusta. Sá Caetanaa taas raivostuttaa se, että Vicente istuu ensimmäistä kertaa sohvalla ja vieläpä röyhkeästi hyväksyy hänen keittämänsä ja tarjoilemansa teekupillisen. Sá Amélia jopa ottaa puheeksi Sá Caetanan hankalan suhtautumisen palvelijaan.

Kuvailu siitä, miten Vicente muuntautuu uskottavaksi Tohtori Valdeziksi on antoisaa luettavaa. Hän muuttaa eleitään, puhetapaansa ja asentoaan. Hänen näkökulmastaan muuntautuminen ei ole pelkkää matkimista, vaan hän muun muassa käy dialogia Valdezin kanssa. Muuntautumisen kuvailusta tulee etäisesti mieleen Jean Rouchin Ghanassa kuvattu lyhytelokuva Hullut mestarit (Les maîtres fous, 1954). Siinä kuvataan Hauka-riittejä, jossa transsissa olevat afrikkalaiset jäljittelevät siirtomaaherrojen seremonioita ja samalla tekevät niistä naurunalaisia. Niiden on usein tulkittu olevan eräänlainen vastarinnan muoto.

Vihdoin Sá Caetanakin keskustelee Vicenten/Tohtori Valdezin kanssa lähes unohtaen juttelevansa palvelijansa kanssa. Lopulta seuraa kuitenkin väistämätön yhteenotto ja Vicente riisuu viiksensä ja silmälasinsa keskellä olohuonetta. Mutta kukaan ei ole huomannut, että Sá Amélia on hiljalleen sokeutunut. Kiistan jälkeen hän rauhoittelee siskoaan ja tohtoria ja käyttäytyy kuin ei olisi huomannut mitään. Kun Sá Caetana aiemmilla visiiteillä oli kieltäytynyt tarjoilemasta ”tohtorille” tämän pyytämää olutta, lopulta hän myöntyy.

Vicente ei tiedä, miten suhtautua emäntänsä eleeseen. Vanha rouva kaataa hänelle lasillisen ja ojentaa sen hänelle. Lopulta Vicente juo ensimmäisen kulauksen hitaasti, antaa juoman viipyä suussaan ja maistelee sen metallista viileyttä. Hän ei kuitenkaan juo lasia tyhjäksi, kunnioituksesta vanhaa emäntäänsä kohtaan. Tohtorin lähdettyä Sá Amélia yllättäen kiittää siskoaan siitä, että tämä lopulta tarjoili oluen ”pojalle”, miksi he palvelijaansa usein kutsuvat.

Ei ole sattumaa, että Tohtori Valdezin kautta käydään keskustelua niin menneestä, kuin palvelijan ja hänen emäntiensä suhteesta. Samaan aikaan itsenäisyystaistelu etenee ja lopulta maa vapautuu kolonialismista. Romaanissa kuvaillaan kiehtovasti ja uskottavasti, miten Vicente hiljalleen tutustuu kaupunkiin ja aikuistuu, säilyttäen kuitenkin kunnioituksensa vanhoja rouvia kohtaan. Lopulta Vicente jää ilman emäntiään, sillä Sá Amélia kuolee ja Sá Caetana lähtee Portugaliin. Lukijalle jää huoli ja toive siitä, että Vicente pärjää. Tekisi mieli pyytää Borges Coelhoa kirjoittamaan jatko-osa tai ainakin vakuuttamaan, että hänen luomalleen henkilölle ei käy huonosti.

Kysymys ”palvelusväestä” ei ole vieläkään ratkennut, vaikka palveltavien ihonväri on muuttunut. Heidän olemassaoloaan puolustetaan työllistämisnäkökulmalla, mutta se ei selitä sitä, että heitä edelleen kohdellaan lähes kuten kolonialismin aikaan. Vaikka Borges Coelho kieltää ottavansa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin romaaneissaan, häntä kuitenkin ottaa esille yhden mosambikilaisen yhteiskunnan tabun – maltillisesti ja saarnaamatta. Kotiapulaisten ja vartijoitten kohtelusta ollaan tavallisesti vaiti.

As Visitas do Dr. Valdez on niitä kirjoja, joita aion kuljettaa mukana ja lukea uudelleen. Niitä on hyvin vähän.

João Paulo Borges Coelho: As Visitas do Dr. Valdez (2004)
Leya, 2010

Pepetelan viisas koira

Ostin angolalaisen Pepetelan kirjan O Cão e os Caluandas (suomennos: Koiran tarina) vietettyäni yhden vuoden Portugalissa. Ajattelin, että voisin oppia portugalia sitä lukemalla. En lukenut sivuakaan, mutta siitä huolimatta kirja on kulkenut mukana Suomeen, takaisin Lissaboniin ja sieltä vielä Lontooseen. Adichien viimeisimmän jälkeen teki mieli lukea jotain lyhyempää, joten tartuin vihdoin tähän. Kirja on kyllä lyhyt ja päällisin puolin selkeä, mutta koettelee lukijaa – varsinkin jos tämä haaveilee rentouttavasta lukukokemuksesta.

Pepetela lienee Angolan luetuimpia kirjailijoita ja hän on voittanut merkittävän Camões-palkinnon, jonka mosambikilainen Mia Coutokin sai hiljattain. Muutakin yhteistä heillä on: molemmat ovat taustaltaan portugalilaisia (tosin Pepetelan vanhemmat olivat syntyneet Angolassa, toisin kuin Couton) ja molemmat osallistuivat kotimaidensa itsenäisyystaisteluihin. Pepetela kuului myös itsenäisen Angolan ensimmäiseen hallitukseen.

Jotain perin surullista on siinä, että kun kolonialismin kuristusotteesta päästiin, monet itsenäistymisen huumassa syntyneet odotukset muuttuivat pettymyksiksi. Siitä Pepetelan koirakirjassakin on loppujen lopuksi kyse. Itsenäisyyttä seurasi 26 vuotta kestänyt sisällissota. Nykyisin Angola on pienen rikkaan eliitin ja köyhien massojen maa, jossa mielenosoitukset vaiennetaan kovin ottein.

O Cão e os Caluandas kertoo Angolan pääkaupungista Luandasta vuonna 1980, joskin kirjan takakannen mukaan Pepetela kirjoitti sen jo vuonna 1978Ei liene sattumaa, että se julkaistiin vasta Pepetelan lähdettyä hallituksesta. Kirjan tarinoita yhdistää kaupungissa kuljeksiva saksanpaimenkoira, joka lyöttäytyy erilaisten luandalaisten seuraan ja aiheuttaa kaikenlaisia sattumuksia. Kertoja on päättänyt koota koiran kohdanneiden luandalaisten kertomuksia, eikä malta itsekään pysyä vaiti, vaan kommentoi projektiaan ja kertoo omia kokemuksiaan. Luandalaisten raporttien lomassa on nuoren, hyvin portugalia kirjoittavan tytön päiväkirjamerkintöjä, joissa vilahtelevat saksanpaimenkoira nimeltään Lucapa ja bougainvillea eli ihmeköynnös, piikikäs ja sinnikäs kasvi.

Koiran reissujen myötä paljastuu Luandan tilanne: on ruokajonoja, byrokratiaa, prostituoituja ja taiteilijoita. Joitain koiran kohdanneita kertoja haastattelee, toiset kirjoittavat hänelle itse. Koiralla tuntuu olevan vahva oikeudenmukaisuuden taju ja taipumus järjestää asiat paremmalle tolalle: se auttaa paljastamaan parisuhteen surkeuden ja saa aiheuttamallaan kaaoksella ratkaistua tehdastyöläisten ongelmat. Se puolustaa prostituoitua ja saattaa karnevaalikulkueen voittoon köyhien kalastajien ryhmän – tanssimalla. Hauskin teksti on ensimmäinen, jossa koira seuraa köyhää runoilijaa. Hän suunnittelee kirjoittavansa vallankumousrunon proletaarikoirasta, joka on luokkataistelun tulos: ennen vain valkoiset kulkivat kaduilla nisäkäs perässään. Vallankumouksen myötä omaksutulle sanastolle naureskellaan muissakin kertomuksissa.

Kirja on muutenkin kovin moniääninen: siinä on luandalaista slangia, sanoja muista angolalaisista kielistä ja yksi kertomus esitetään käännöksenä kimbundusta. Kirjan lopussa oleva sanasto oli kovassa käytössä, vaikka monia sanoja käytetään Lissabonissakin. Jotkut tekstit ovat byrokraattien kirjeitä, toiset taas näytelmän muodossa. Ei ihme, että se ei houkutellut portugalin alkeet huterasti hallitsevaa.

Lucapa lähtee päiväkirjan kirjoittajan luota, sillä se ei pidä ihmeköynnöksestä, joka valtaa taloa ja koiran nukkumapaikkaa kuistilla. Siinä vaiheessa, kun köynnös ulottuu tytön huoneen ikkunaan, koira lopulta lähtee. Samalla tavalla se hylkää Luandassakin isäntänsä kerta toisensa jälkeen, todettuaan että ei vieläkään löytänyt hyvää kotia. Köynnös kuristaa hengiltä toisen kasvin, jossa on punaiset marjat. Pepetela näyttää jo 70-luvun loppupuolella ajatelleen, että sosialismi Luandassa (ja muuallakin Angolassa) näivettyy ahneuden ja oman edun tavoittelun vuoksi. Päiväkirjaa kirjoittavan tytön isä puolustaa köynnöstä intohimoisesti ja kehittelee samalla bisneksiään.

Lopulta koira löytää mieleisensä isännän: köyhän kalastajan, joka tunnistaa koiran karnevaalikulkueesta. Koira tekee pentuja köyhässä lähiössä ja ihastuu delfiiniin, maaten rannalla odottamassa sen ilmestymistä. Delfiini taitaa kyllä olla aika lähellä levähiuksista merenneitoa, johon kirjassa viitataan aiemminkin. Se edustanee toivoa paremmasta tulevaisuudesta – tai sen tavoittamattomuutta. Mahdollinen ratkaisu näyttää olevan köyhien angolalaisten käsissä, mistä kielii koiran asettautuminen kalastajalähiöön ja sekin, että vaihtoehtoisessa lopussa bougainvillean kimppuun hyökkää koiran lisäksi tilan työntekijä, nousten työnantajansa tahtoa vastaan.

Kirjassa on tosiaan kaksi mahdollista viimeistä lukua. Metafiktiivisyyttä alleviivaava kertoja vie lukijan huomion jatkuvasti tehtäväänsä, tarinan kirjoittamiseen. Hän myös suosittelee lukemaan kirjan uudelleen ja osoittaa paikoin sanansa suoraan lukijalle. Toinen lopuista sopii eheän lukukokemuksen luomiseen, toinen taas kiistää sen kokonaan ja alleviivaa tarinoita kirjoittajan luomuksena.

Vaikka kirja ei päästänytkään aivan helpolla, olen tyytyväinen, että kirja on kulkenut mukana.

Pepetela: O Cão e os Caluandas (1985, kirjasta on olemassa versio nimeltä O Cão e os Calús, molemmat sanat viittavat luandalaisiin)

Publicações Dom Quixote, 2002

Suomenkielinen käännös: Koiran tarina