Kerran Herra Naapuri tappoi leopardin

Naapurin herran* kaihi äityi hoitamattomana niin pahaksi, että hän ei enää näe kunnolla. Hän ei tunnista minua kadulla, vaikka ollaan oltu naapureita monta vuotta. Paitsi silloin tunnistaa, kun kävelytän koiraa. Hän matkii haukkumista moikatakseen koiria ja kysyy, että milloin niille hankitaan solmiot. Naapurista on huvittavaa, että koiria varta vasten käytetään kävelyllä.

Viereisissä taloissa kauemmin asuneet hän tunnistaa kyllä jo kaukaa, varmaankin hahmottaa kävelytavan. Hän pyytää nuoremmilta naapureilta usein apua puhelimen käyttöön: ikivanhaan Nokiaan täytyy laittaa numerot muistikirjasta, johon on kirjoitettu maailmalla asuvien sukulaisten tiedot.

Naapuri istuu kaikki lämpimät illat Cova da Mouraan 70-luvulla rakentamansa talon parvekkeella. Radio on aina kovalla (ihan sama tuleeko sieltä fadoa, poppia vai jalkapalloa), paitsi silloin, kun Naapuri soittaa huuliharppua. Hän asuu yksin, lapset ovat muuttaneet kauan sitten ulkomaille.

Vakosamettihousuihin, nahkakenkiin, kauluspaitaan ja liiviin pukeutuva Naapuri kävelee huonosta näöstään huolimatta joka aamu lähikahvilaan kahville. Matkaa hän tekee hitaasti, keskellä tietä ja puiseen kävelykeppiin nojaten. Kahvilassa hän tosin tutkii sanomalehteä.

Useissa Portugalin entisissä siirtomaissa asunut Naapuri kertoo mielellään kaikenlaisia juttuja. Niistä hurjin on tarina isosta leopardista, jonka hän joutui tappamaan paljain käsin henkensä säästääkseen.

Kerran Naapuria yritettiin houkutella muuttamaan vanhainkotiin. Hän ei suostunut jättämään rakentamaansa kotia eikä naapurustoaan. Eikä Naapuri oikein perusta portugalilaisista, joilta joutuu kuulemma aina vaatimaan kunnioitusta ja käytöstapoja. ”En ole n***i tai musta, vaan herra, senhor”, hän sanoo.

*Juttu on kirjoitettu henkilön yksityisyydensuoja huomioiden.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi myös Facebookissa, Twitterissä ja Instassa.

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

”Jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu naisiakin”

Olin kuuntelemassa rasismia käsittelevää keskustelua lissabonilaisessa baarissa. Keskustelu oli kiinnostavaa: Miksi ns. vähemmistöjen homofobia nostetaan esiin kärkkäämmin, vaikka samassa sosioekonomisessa asemassa olevien, samanlaisen koulutustaustan omaavien valkoisten homofobia on samaa luokkaa? Miten paljon aikaa säästyisi varsinaiseen rasisminvastaiseen työhön, jos valkoiset uskoisivat rasismia kokeneiden kokemukset rasismiksi, eikä aikaa kuluisi väittelyyn siitä, oliko kyseessä rasismi vai ei?

Sitten oli yleisön vuoro. Ensimmäisen puheenvuoron pyysi nainen, lissabonilaisen antirasistisen järjestön perustaja, joka huomautti, että vaikka diversiteetti muuten oli huomioitu, niin keskustelemaan oli kutsuttu kolme miestä, eikä yhtään naista. Yleisöstä valtaosa taas oli naisia. Hän kysyi, miksi keskustelemaan ei oltu kutsuttu yhtäkään naista.

Juontaja ja tilaisuuden järjestäjä, hänkin mies, pahoitteli ja vastasi, että tilaisuuteen oli kutsuttu yksi nainen, joka ei kuitenkaan päässyt paikalle. Juontaja ei tiennyt kenet olisi voinut kutsua lyhyellä varoitusajalla häntä paikkaamaan.

Sitten puheenvuoron pyysi toinen nainen, brasilialainen musta feministi ja tutkija. Hän kysyi, miksi keskustelemaan oli kutsuttu vain yksi nainen, jos kerran miehiä oli kutsuttu kolme, ja juontajakin oli mies. ”Kutsukaa vähintään saman verran naisia kuin miehiä, niin ei sitten käy näin.” Juontaja lupasi noudattaa neuvoa.

Kotimatkalla kerroin kaverille Saara Särmästä ja all male panel -kuviosta (ja olin tosi pitkästä aikaa vähän ylpeä suomalaisuudestani). Kaveri mietti, että jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu myös naisia. Ja suositella naispuolisia asiantuntijoita, jos järjestäjä ei heitä tunne.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Uusia tuulia: mediapalvelu Rapport

Näille täällä ja Mafalala-blogissa nähdyille jutuille on nyt uusi kanava, mediapalvelu Rapport. Olen innoissani, koska aiheet ja käsittelytavan valitsen itse, mutta tarvittaessa saan apua editoimiseen. Ja konteksti on journalismi bloggaamisen sijaan, mutta lukijat saavat kuitenkin kommentoida juttuja ja seurata toimittajan työtä.

Ilmaisumuoto muuttuu journalistisempaan suuntaan, mutta näkökulma pysyy siis ennallaan. Siihen vaikuttaa yli 10 vuoden ulkosuomalaisuus ja etenkin sen viimeisimmät vuodet, jotka olen asunut Cova da Mourassa, lissabonilaisessa kapverdeläisnaapurustossa, jossa monella tavalla tiivistyvät siirtomaavallan seuraukset Euroopassa. Täällä asuminen on opettanut paljon esimerkiksi valkoisuuden merkityksistä ja rakenteellisesta rasismista.

Kuten ennenkin, tutkimusalakin näkyy jutuissa. Opiskelin tohtoriksi Coimbran yliopistossa jälkikoloniaalisen tutkimuksen ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin eurooppakeskeisiä akateemisia perinteitä ja pyrittiin ylittämään rajoja esimerkiksi aktivismin ja yhteiskuntatieteiden välillä. Kirjoitin oppilaitokseni ja sen johtajan Boaventura de Sousa Santosin kuvioista Peruste-lehteen, jos aihe kiinnostaa enemmän.

Kirjoitan joka kuukausi yhden laajemman artikkelin. Se tarkoittaa sitä, että suunnittelen yhtä juttua bloggausta pitempään ja käytän enemmän sen aikaa taustoittamiseen. Näitten rinnalla saattaa ilmestyä myös lyhempiä pätkiä, kuten kirjajuttuja.

Ensimmäinen Rapport-jutun aihe on mustien miesten ja valkoisten naisten suhteet ja niiden käsittely elokuvissa ja mediassa. Elokuvat ja lehtijutut totisesti vahvistivat jutun lähtökohdan, eli sen että näitä suhteita käsittelemällä saattaisi saada otteen monenlaisista risteävistä valtasuhteista, myyteistä ja stereotypioista… Huh.

Tilaajan näkökulmasta Rapport toimii nyt niin, että kuukausimaksua (4,99) vastaan saa luettavakseen kaikki palvelussa julkaistut jutut (mainoksiakaan ei tarvitse katsella!), ja samalla ryhdytään yhden tai useamman toimittajan tukijaksi. Näiden toimittajien työtä pääsee seuraamaan lähemmin, ja kuukausimaksusta isoin osa menee heidän työnsä rahoittamiseen. Tuetun toimittajan saama summa riippuu siitä, kuinka monen toimittajan kanssa summa jaetaan. Tilausta voi myös muuttaa.

Käytännössä tilaaminen tarkoittaa siis suoraa tukea sellaiselle journalismille, jolle ei välttämättä ole valtamediassa sen nykymuodossa sijaa, mutta joka kuitenkin lukijoita kiinnostaa. Jos siis ryhdyt tukijakseni, saan jutuista vaivanpalkkaa, ja se olisi ihan mahtavaa. Tukijakseni voi ryhtyä tämän profiililinkin kautta.

Suomi on kylmä maa

Kun muutin parikymppisenä 2000-luvun alussa Portugaliin, tajusin miten helppoa Suomessa oli ollut. Olin toki etuoikeutettu, ja tiedän että ei Suomi tuolloinkaan mikään lintukoto kaikille ollut, ja olen etuoikeutettu täälläkin. Mutta silti eron tunsi.

Luokkaerot näkyvät täällä voimakkaammin, ja arkinenkin byrokratia voi saada painajaismaisia piirteitä. Kaiken sen voisi summata jotenkin niin, että Portugalissa oikeuksiensa eteen joutuu tappelemaan, ja ne joilla ei ole siihen syystä tai toisesta resursseja, jäävät oman onnensa nojaan.

Jos itse jouduin Portugalissa opettelemaan uuden tavan toimia viranomaisten kanssa, olen myös seurannut läheltä kohtuuttomia häätöjä ja rasistista poliisiväkivaltaa. Kun väkivalta, laittomuudet ja epäoikeudenmukaisuus kohdistuvat marginalisoituun väkeen – esimerkiksi romaneihin tai mustiin lissabonilaisiin – tiedetään että seuraamuksia ei todennäköisesti tule. Luotetaan siihen, että uhrit eivät pysty vaatimaan oikeuksiaan riittävän tehokkaasti, eikä siihen myöskään anneta riittävästi aikaa.

Vertasin aiemmin usein Suomea ja Portugalia, ja Suomi vaikutti inhimillisemmältä ja oikeudenmukaisemmalta paikalta. Ajatukset ovat muuttuneet.

Suomessa tehdyistä karkoituksista lukiessa on tullut mieleen ne tilanteet Lissabonin lähiöissä, joissa poliisi on kovin ottein ja tarpeen tullen väkivalloin häätänyt ihmisiä kodeistaan, jotka on sitten purettu ilman että asukkaille on aina edes annettu aikaa tyhjentää niitä.  Vaikka inhimillisen tragedian mittakaava on eri, asetelma on sama: viranomaiset eivät anna ihmisille mahdollisuutta puolustautua, eikä tarpeen tullen (perustus)lakiakaan kunnioiteta.

Samaa on myös siinä, että uhrit ovat ”toisia”, joiden oikeuksilla ei koeta olevan samanlaista merkitystä kuin ”meidän” oikeuksilla. Nationalismi saa osan kansasta ajattelemaan, että siihen mihin heillä on oikeus, ei muilla tarvitse olla oikeutta. Suomeen syntyminen on kuitenkin nimenomaan kuin lottovoitto: sitä ei ole mitenkään ansaittu.

Nyt Suomessa katse on käännetty myös niihin, jotka auttavat. Kriminalisointikeskustelussa painopiste on ymmärrettävästi ollut niissä, jotka paperittomia majoittavat tai voisivat majoittaa. Entä miltä tuntuu olla ihminen, jonka auttamisesta saattaa jatkossa joutua vaikeuksiin virkavallan kanssa? Että jos vastaanottaa apua, niin asettaa kaiken lisäksi auttajansa vaaraan?

Kuvittelin kauan, että kaikesta huolimatta Suomessa tiettyjä rajoja ei ylitettäisi. Osin se johtuu omasta etuoikeutetusta asemastani, mutta on kyse yhteiskunnallisesta muutoksestakin. Monet rajat on nyt ylitetty. Ja toisaalta, näinhän Eurooppa on kaikista juhlapuheista huolimatta aina toiminut, väkivaltaisesti ja rasistisesti, välillä hienovaraisemmin ja välillä avoimemmin. Mutta on täällä pitkät vastarinnan perinteetkin.

Otsikko muutettu ja juttua editoitu 1.9.2017

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.