Suomi on kylmä maa

Kun muutin parikymppisenä 2000-luvun alussa Portugaliin, tajusin miten helppoa Suomessa oli ollut. Olin toki etuoikeutettu, ja tiedän että ei Suomi tuolloinkaan mikään lintukoto kaikille ollut, ja olen etuoikeutettu täälläkin. Mutta silti eron tunsi.

Luokkaerot näkyvät täällä voimakkaammin, ja arkinenkin byrokratia voi saada painajaismaisia piirteitä. Kaiken sen voisi summata jotenkin niin, että Portugalissa oikeuksiensa eteen joutuu tappelemaan, ja ne joilla ei ole siihen syystä tai toisesta resursseja, jäävät oman onnensa nojaan.

Jos itse jouduin Portugalissa opettelemaan uuden tavan toimia viranomaisten kanssa, olen myös seurannut läheltä kohtuuttomia häätöjä ja rasistista poliisiväkivaltaa. Kun väkivalta, laittomuudet ja epäoikeudenmukaisuus kohdistuvat marginalisoituun väkeen – esimerkiksi romaneihin tai mustiin lissabonilaisiin – tiedetään että seuraamuksia ei todennäköisesti tule. Luotetaan siihen, että uhrit eivät pysty vaatimaan oikeuksiaan riittävän tehokkaasti, eikä siihen myöskään anneta riittävästi aikaa.

Vertasin aiemmin usein Suomea ja Portugalia, ja Suomi vaikutti inhimillisemmältä ja oikeudenmukaisemmalta paikalta. Ajatukset ovat muuttuneet.

Suomessa tehdyistä karkoituksista lukiessa on tullut mieleen ne tilanteet Lissabonin lähiöissä, joissa poliisi on kovin ottein ja tarpeen tullen väkivalloin häätänyt ihmisiä kodeistaan, jotka on sitten purettu ilman että asukkaille on aina edes annettu aikaa tyhjentää niitä.  Vaikka inhimillisen tragedian mittakaava on eri, asetelma on sama: viranomaiset eivät anna ihmisille mahdollisuutta puolustautua, eikä tarpeen tullen (perustus)lakiakaan kunnioiteta.

Samaa on myös siinä, että uhrit ovat ”toisia”, joiden oikeuksilla ei koeta olevan samanlaista merkitystä kuin ”meidän” oikeuksilla. Nationalismi saa osan kansasta ajattelemaan, että siihen mihin heillä on oikeus, ei muilla tarvitse olla oikeutta. Suomeen syntyminen on kuitenkin nimenomaan kuin lottovoitto: sitä ei ole mitenkään ansaittu.

Nyt Suomessa katse on käännetty myös niihin, jotka auttavat. Kriminalisointikeskustelussa painopiste on ymmärrettävästi ollut niissä, jotka paperittomia majoittavat tai voisivat majoittaa. Entä miltä tuntuu olla ihminen, jonka auttamisesta saattaa jatkossa joutua vaikeuksiin virkavallan kanssa? Että jos vastaanottaa apua, niin asettaa kaiken lisäksi auttajansa vaaraan?

Kuvittelin kauan, että kaikesta huolimatta Suomessa tiettyjä rajoja ei ylitettäisi. Osin se johtuu omasta etuoikeutetusta asemastani, mutta on kyse yhteiskunnallisesta muutoksestakin. Monet rajat on nyt ylitetty. Ja toisaalta, näinhän Eurooppa on kaikista juhlapuheista huolimatta aina toiminut, väkivaltaisesti ja rasistisesti, välillä hienovaraisemmin ja välillä avoimemmin. Mutta on täällä pitkät vastarinnan perinteetkin.

Otsikko muutettu ja juttua editoitu 1.9.2017

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Mustan kuoleman spektaakkeli

Lissabonissa kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kaksi nuorta miestä. Molemmat olivat saman lähiön asukkaita. Lähiön asukkaista enemmistö on mustia. Mediassa alettiin heti puhua jengeistä, ja kehiteltiin teorioita siitä, miten molemmat miehet olisivat saman tyypin uhreja. Kertomusta höystettiin esimerkiksi vanhemman uhrin Facebook-profiilista kaivetuilla kuvilla ja ilmeisesti täysin keksityillä yksityiskohdilla.

Kun uutisissa kerrottiin, että ampuja (ja tuossa vaiheessa myös toisen nuoren tappajaksi esitetty) asui toisessa samankaltaisessa naapurustossa, hänetkin miellettiin mustaksi, vaikka häntä ei vielä oltu saatu kiinni.

Todellisuudessa nuorempi uhri kuoli onnettomuuden seurauksena. Toista ammuttiin aamulla riidan seurauksena. Tapauksilla ei ollut mitään yhteyttä toisiinsa, paitsi se, että molemmat kuolleet sattuivat asumaan samassa lähiössä. Jengejä täällä ei myöskään enää ole, ja poliisikin alleviivasi, että sellaisista ei tässä ollut kyse.

Kuolemien varjolla ehdittiin kuitenkin herättää mielikuvia vaarallisista ja väkivaltaisista jengeistä. Se leimaa entisestään mustien naapurustojen asukkaita. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun poliisi kohtelee asukkaita väkivalloin, heidän tekonsa nähdään oikeutettuna. Ja tietenkin se lisää myös jännitteitä arkiseen kanssakäymiseen.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Median retostelu vie sijaa siltä, mitä kuoleman käsittely vaatisi: uhrin ja tämän perheen kunnioitusta. Heidän kuolemastaan tulee spektaakkeli.

Aloin miettiä tapahtumien käsittelyä uudestaan, kun luin Dana Schutzin, valkoisen taiteilijan, Emmett Tillistä maalaaman taulun herättämästä kritiikistä. Taulu kuvaa kuollutta poikaa avoimessa arkussa, ja se on esillä newyorkilaisessa museossa.

Emmett Tillin tapaus oli esillä hiljattain uudelleen siksi, että hänen silmittömän raakaan lynkkaamiseensa vuonna 1955 johtaneen syytöksen esittänyt nainen kertoi julkisesti valehdelleensa. Hän syytti Tilliä häneen itseensä kohdistuneesta flirttailuyrityksestä. Till oli kuollessaan 14-vuotias.

Taitelija Hannah Black kritisoi taulua ja sen nostamista The Whitneyn biennaaliin avoimessa kirjeessä. Hän sivuaa kulttuurista omimista, jossa valkoiset hyödyntävät mustaa kulttuuria, ja sitä, miten se liittyy mustien yhteisöjen sortoon, ja laajemmin historialliseenkin mustien ihmisten elämien ja kehojen kapitalistiseen hyväksikäyttöön.

Keskustelu liittyy myös siihen, miten pääosin ei-musta media hanakasti jakaa kuvia ja videota kärsivistä mustista ihmisistä, jopa heidän kuolemastaan. Black yhdistää toiminnan siihen, miten valkoiset amerikkalaiset aikoinaan kokoontuivat seuraamaan lynkkauksia.

Blackin mukaan taulun ei pitäisi olla hyväksyttävä kenenkään mielestä, joka välittää mustista ihmisistä, sillä ei ole hyväksyttävää, että kukaan valkoinen käyttää mustien kärsimystä omaksi hyödykseen tai huvikseen, vaikka käytäntö onkin ollut yleinen jo kauan.

(Kaksi viimeistä kappaletta ovat osittain vapaata käännöstä Blackin kirjeestä; sen voi lukea kokonaisuudessaan esim. täällä.)

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Köyhyys kiinnostaa, kun se osuu valkoiseen mieheen?

Maailmalle Portugali on näyttäytynyt kilttinä oppilaana, joten talouskriisin ja säästötoimien dramaattisista vaikutuksista ei ole juuri puhuttu, sanoi elokuvaohjaaja Marco Martins näytöksen jälkeisessä keskustelussa.

Hänen ohjaamansa São Jorge (Saint George) näyttää pohjattoman toivottomuuden, johon tilanne on monet heittänyt. Elämästä tulee pelkkää selviytymistä, millekään muulle ei jää tilaa. Se myös näyttää, miten hallituksen toimenpiteet ruumiillistuvat köyhyyden ja henkisen kärsimyksen lisäksi fyysisenä väkivaltana.

Elokuvan päähenkilö, nyrkkeilyä harrastava, kolme-nelikymppinen Jorge asuu vanhempiensa ja kanssa ja yrittää epätoivoisesti saada haalittua jostain rahaa. Hän haluaisi vuokrata asunnon itselleen, tyttöystävälleen ja heidän yhteiselle lapselleen.

Jorgen kautta käsitellään yhtä talouskriisin raadollista puolta: velkomista. Perintäyritykset ovat ostaneet hankalaan tilanteeseen joutuneiden velkoja ja perivät niitä. Ohjaajan mukaan vain Portugalissa ja Espanjassa on sallittua periä velkoja velalliselta suoraan kasvotusten. Käytännössä se tarkottaa ahdistelua, uhkailua ja fyysistäkin väkivaltaa. Lukuisista viranomaisille suunnatuista valituksista huolimatta menetelmä on edelleen laillinen.

***

Elokuvan päähenkilö on valkoinen, mutta hänen lapsensa äiti on musta brasilialainen. Elokuvaa on myös kuvattu kahdessa ”bairrossa”, köyhässä naapurustossa, joista ainakin toisessa asuu ennen kaikkea väkeä, joiden juuret ovat entisissä Portugalin siirtomaissa. Siinä on siis selvästi pyritty tuomaan esiin se, että bairroissa ei suinkaan asu ainoastaan valkoisia, ja että köyhyys koskettaa muitakin. Osa elokuvassa esiintyvästä väestä ei ole näyttelijöitä, vaan paikallisia asukkaita, ja osa kohtauksista on myös annetun aiheen pohjalta käytyä improvisoitua keskustelua.

Tarina kerrotaan valkoisen miehen näkökulmasta, ja katsoja samastuu hänen tuskaansa. Kun lapsen äiti sanoo haluavansa lähteä Brasiliaan (jonne monet palasivat, kun siellä tilanne näytti paremmalta, ohjaaja kertoi) pojan kanssa, katsoja on pahoillaan Jorgen puolesta, eikä hyvillään siitä, että ainakin pojalla ja äidillä on mahdollisuus päästä tilanteesta pois.

Sekin, että nainen asuu toisen miehen kanssa, ja Jorge suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, alleviivaa Jorgen kärsivällisyyttä. Lapsi ja lapsen äiti näyttäytyvät siis päähenkilön kautta, hänen tilanteensa ja mielenmaisemansa kautta.

On myös mielenkiintoista, miten Jorgen tarinassa nostetaan esiin moraalikysymykset. Hänet kuvataan hyväsydämisenä, joskin itsensä kovettaneena, epätoivoisena miehenä. Hän yrittää pitää kiinni kunniallisuudestaan ja oikeamielisyydestään.

Valkoisten köyhyyttä tarkastellaan muutenkin intiimisti: Jorgen perhettä kuvataan kotonaan keskustelemassa. Romantisoinnista ei tosin ole kyse, vaan Jorgen isän rasistiset puheet nousevat esiin sekä hänen itsensä kautta että Jorgen kumppanin mainitsemina.

Screen Shot 2017-03-16 at 18.31.36
Kuvakaappaus elokuvan trailerista.

***

Päähenkilön elämän dramaattinen käänne tapahtuu kuitenkin juhlissa karuissa puitteissa, joissa soi kuduro ja kizomba, ja mustat asukkaat (eivät näyttelijät) tanssivat. Loppukohtauksessa soi kapverdeläinen morna. Asetelman voi jopa ajatella vahvistavan stereotypioita, mutta ainakin bairrot ja niiden mustat asukkaat jäävät ennen kaikkea kulisseiksi.

Kun kriisistä puhuu Lissabonin mustien lähiöiden asukkaiden kanssa, se ei näyttäydykään enää niin dramaattisena. Köyhyyden ajatellaan usein jatkuneen kauan – ensin siirtomaissa ja sitten metropolissa. Helpommaksi se ei sitä tietenkään tee.

Jos taas elokuvan velkojatkin ovat valkoisia, niin ovat velallisetkin. Elokuvassa kerrotaan esimerkiksi tehtaanomistajasta, fiinin ravintolan omistajasta ja kahvilanpitäjästä. He ovat pudonneet keskiluokasta ja joutuneet velkojien uhreiksi. Jorge on menettänyt työnsä tehtaalla.

Talouskriisiä käsitteleviä kulttuurintutkimuksen alan väitöskirjaansa tutkiva ystävä mainitsi, että monet niistä käsittelevät yhteiskunnallista muutosta nimenomaan valkoisen miehen näkökulmasta ja tämän kriisinä. São Jorgessakin tilanteen rajuutta alleviivaa muutos ja aseman menetys.

São Jorge on kiinnostanut kovasti portugalilaista yleisöä ja siitä tuli ensi-iltaviikonloppuna vuoden toistaiseksi katsotuin portugalilainen elokuva. Elokuvan pääroolin näyttelevä Nuno Lopes sai Venetsian elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnon.

***

Elokuvan maailma haihtui nopeasti, kun tyylikkäästi pukeutunut näyttelijä Lopes ja ohjaaja Martins astelivat lavalle valkoisen yleisön eteen. Ohjaaja naureskeli, miten häntä luultiin huumeiden ostajaksi, kun hän ensimmäistä kertaa lähestyi kuvauspaikkana käytettyä Jamaica-nimistä korttelia. Näyttelijä kertoi, miten roolista oli vaikea irrottautua, ja miten hän edelleen joskus miettii, mitä Jorgelle kuuluu.

On tietenkin hyvä, että ohjaajat tarttuvat vaikeisiin aiheisiin ja tuovat esiin näkökulmia, jotka valtavirrasta vielä puuttuvat. Ja elokuva havahdutti varmasti muutkin katsojat tietoisiksi omasta etuoikeutusta asemastaan. Muillekin näkökulmille olisi kuitenkin tilaa. Tai paremminkin tarvetta. Mutta elokuvan tekeminen vaatii ainakin rahaa, aikaa, välineitä ja koulutettua väkeä.

Samaan aikaan kun elokuvateatterissa puitiin näyttelijän ja ohjaajan haasteita, näyttämöinä toimineissa naapurustoissa meno jatkuu entisellään. Jos bairroihin nyt mennäänkin kuvaamaan, niiden asukkailla ei ole mahdollisuuksia itse kuvata itseään ja kertoa tarinaansa omilla ehdoillaan.

Saitko suloisen tyttären? Hanki ase

ruusut

Miehiä onnitellaan Portugalissa sievästä tyttärestä niin, että heitä kehotetaan hankkimaan ase. Sillä on määrä puolustaa tytärtä potentiaalisilta poikaystäviltä. Kyseessä on tietenkin vitsi, useimmiten mieheltä toiselle miehelle suunnattu, silloin kuin tyttäret ovat vauvoja tai pieniä lapsia.

Ajatus raivoisista isistä suojelemassa tyttäriään potentiaalisilta poikaystäviltä on tuttu Portugalin ulkopuolellakin. Sitä saatetaan pitää söpönä, mutta kyseessä on lähinnä malliesimerkki arkipäivän seksismistä.

Millaisia viestejä siinä sitten on mukana? No, tytöt eivät tietenkään itse osaa arvioida sitä, kenen kanssa haluavat aikaansa viettää. Tyttäret myös näyttäytyvät isiensä omaisuutena, jonka pojat haluavat pahat mielessään viedä. Pojat ovat aktiivisia toimijoita, tytöt passiivisia olentoja.

Taustalla häilyy myös ajatus perheen kunnian yhteydestä siveästi käyttäytyviin tyttäriin. Portugalin laissa oli vuoteen 1975 asti käytössä kunniarikoksen käsite. Jos isä tappoi alle 21-vuotiaan perheen häpäisseen tyttärensä, rangaistuksena oli vain kuuden kuukauden häätö kotiläänistä.

Ajatusmalli ei ole reilu poikiakaan kohtaan. Sen mukaan pojat vain heittelehtivät tahdottomina halujensa vietävinä, joten ainoa lääke on pitää heidät loitolla tytöistä. Ja aseeseen tarttuminen tyttären suojelemiseksi pojilta on väkivaltainen, myrkyllisen maskuliininen mielikuva. Pojan ja miehen rooli on kovin kapea: himokkaasta teinistä väkivalloin tytärtään puolustavaksi mieheksi.

Tiedän kyllä, että monet asialla vitsailevat tyypit tekevät sen pahaa tahtomatta, eivätkä jaa yllä listattuja arvoja. Mutta ongelma ei ole itse vitsi, vaan se, minkälaisista naisten asemaan ja mieheyteen liittyvistä käsityksistä se kumpuaa, ja minkälaisia käsityksiä se ylläpitää sekä normalisoi. Kuten muunkin arkipäivän seksismin kohdalla.

***

Blogilla on uusi sivu Facebookissa: fb.com/aamuyonlapset. Bloggaukset voi myös tilata sähköpostiin sivun vasemmasta alalaidasta/sivun yläosassa näkyvän valikon avaamalla. Jaan postaukset yleensä Twitterissä, ja Instassakin voi seurata.

 

 

Aamuyön lapsilla on uusi Facebook-sivu

Yritin vaihtaa blogin Facebook-sivun nimeä vanhasta Mafalalasta Aamuyön lapsiin. Se ei onnistunut, enkä halunnut ylläpitää sivua blogin vanhalla nimellä, joten päätin lopulta luoda blogille uudet sivut.

Uuden sivun osoite on fb.com/aamuyonlapset. Olisi ihanaa, jos blogin seuraajat siirtyisivät tuohon uuteen osoitteeseen. Ja tietysti uudetkin seuraajat ovat tervetulleita! Jaan siellä bloggausten lisäksi kaikenlaisia Aamuyön lasten aihepiiriin liittyviä juttuja.

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin sivun vasemmasta alalaidasta tai sivun yläosassa näkyvän valikon avaamalla.  Jaan postaukset yleensä Twitterissäkin, Instassa voi seurata myös.