”Portugali ei ole rasistinen maa!”*

Niin väittää syyttäjänvirasto oikeudessa. Ja jatkaa vielä, että poliisikaan ei ole rasistinen. Kyseessä oli kahden ”afrikkalaistaustaisen” nuoren tapaus. Guilherme on 20-vuotias, Fábio 23-vuotias. Kummallakaan ei ole aiempaa rikostaustaa.

Oikeudenkäynti liittyy viime viikolla järjestettyyn, Facebookissa sovittuun tapaamiseen. Siihen osallistui 600 nuorta. Lehtijutussa kerrotaan, että poliisin mukaan nuoret alkoivat holtittomasti juosta pitkin tapaamispaikan lähellä sijaitsevan Vasco da Gaman ostoskeskuksen käytäviä. Poliisit siis puuttuivat tilanteeseen pampuin. Ostoskeskuksen johtaja puolestaan kertoi, että mitään ongelmia ei ollut.

Tapaamiseen osallistuneet nuoret kertoivat kertoivat, että poliisi suhtautui erityisen kovin ottein tummaihoisiin nuoriin miehiin. Poliisia kivitettiin. Sosiaalisessa mediassa pyörii video, jossa poliisi estää mustien nuorten pääsyn ostoskeskukseen. Samaan aikaan valkoiset saavat kulkea sinne kaikessa rauhassa.

Syyttäjän mielestä Guilherme pitäisi tuomita ehdottomaan vankeuteen. Häntä syytetään poliisin vastustamisesta ja haavoittamisesta. Hän ei ollut paikalla edes tapaamista varten, vaan oli tullut ostoskeskukselle tapaamaan tyttöystäväänsä ja syömään. Hän näki tyttöystävänsä poliisien ympäröimänä ja yritti saada poliisit päästämään hänet vapaaksi. Jornal das Notícias -lehden keskiviikon numeron mukaan poliisit yrittivät ”rauhoittaa” naista ja saada tämän henkilöllisyystodistuksen nähtäväkseen. Guilherme kertoi, että raskaana oleva nainen oli painettu maahan ja naista käsittelevä poliisi olisi sanonut, että häntä ei kiinnosta naisen ”musta lapsi”. Raskaan tuomion olisi määrä muistuttaa siitä, että Guilhermen käytöstä ei suvaita.

Syyttäjä toivoo, että syytettyjen tuomioihin otettaisiin mallia skinheadien tuomioista. Rasistiset hyökkäykset päättyivät syyttäjän mukaan, kun näiden johtaja tuomittiin vankeuteen 20 vuotta sitten. Sen koommin hänen mukaansa Portugalissa ei ole ollut skinejä – eikä rasisteja. Rinnastus on epäonnistunut ja väite on silkka vale. Valkoinen eliitti ei tietenkään näihin ilmiöihin törmää, mutta se on asia erikseen.

Poliisin rasismi ja kovat otteet ovat puhuttaneet Portugalissa aiemminkin. Lähiöiden asukkaiden asemaa kohentamaan pyrkivä Plataforma Gueto syntyi alkujaan tukemaan 14-vuotiaan, poliisin tappaman Elson Sanchesin perhettä. Häntä ammuttiin päähän 15 sentin etäisyydeltä – poliisi kertoi luulleensa, että Sanchesilla oli ase. Poliisin käsissä on kuollut Plataforma Gueton mukaan mukaan viimeisen 10 vuoden aikana 15 tummaihoista nuorta. He ovat pääosin olleet teini-ikäisiä.

Minkäänlaista laajempaa keskustelua rasismista ei kuitenkaan ole käyty. Se ei ihmetytä. Portugalissa on siirtomaavallan loppuajoista asti luotu diskurssia tasa-arvoisuudesta ja rasismittomuudesta. Se oli tarpeen, kun maa piti kynsin ja hampain kiinni siirtomaistaan vielä 70-luvulla.

Lähestymistapaa kutsuttiin lusotropikalismiksi. Sen mukaan, kiitos vuosisatoja kestäneen ”monikulttuurisuuden”, portugalilaiset suhtautuvat kaikkeen väkeen veljinään, ovat humaaneja sekä sopeutuvat helposti trooppisiin oloihin. Esimerkiksi afrikkalaisten ”veljeskansojen” näkemystä ei tietenkään kysytty. Vastauksen virkaa toimittavat kuitenkin 60-luvulla alkaneet itsenäisyyssodat.

Ajatus lempeistä lähestymistavoista on sitkeä: sen rippeitä kuuluu ja näkyy jatkuvasti. Rasismista on vaikea puhua järkevällä tavalla, kun sen olemassaoloakaan ei norsunluutorneissa uskota. Ehkä jonkinlaisena edistysaskeleena voisi pitää kuitenkin sitä, että valtamediassa ostoskeskustapauksen tiimoilta haastateltiin myös Plataforma Gueton edustajaa.

Yhdysvalloissa poliisien tappaman Michael Brownin tapauksen herättämän keskustelun myötä päädyin katsomaan Javon Johnsonin spoken word -runon ”cuz he’s black”. ”It’s not about whether the shooter is racist. It’s about how poor black boys are treated as problems well before they’re treated as people”, Johnson lausuu. Ei ole kyse siitä, onko ampuja rasisti. On kyse siitä, että mustia poikia kohdellaan ongelmina, eikä lainkaan ihmisinä.

Eikä asenne vaikuta tietenkään ainoastaan poikiin tai miehiin. Jokaisella nuorella miehellä on monta läheistä, jotka pelkäävät hänen puolestaan. Me pelkäämme sitä, että he eivät osaa pysyä rauhallisina, jos heitä, heidän ystäviään tai perheenjäseniään kohdellaan väärin.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Rasismista, banaaneista ja apinoista*

”Dani Alves söi rasismin”, portugalilainen sanomalehti otsikoi. Rasismin olomuoto oli kentälle jalkapalloilijan eteen heitetty banaani. Tapahtunutta puitiin niin antaumuksella, että jalkapalloa intohimoisesti seuraava ystävä jätti futisuutiset lukematta usean päivän ajan. Hän muisteli lämmöllä viime vuoden peliä, jossa koko AC Milanin joukkue marssi kentältä kesken pelin rasistisen huutelun vuoksi.

Siinä vaiheessa pinna alkoi kiristyä monella muullakin, kun tapahtuneesta syntyi kampanja. #somostodosmacacos-kampanjasta oli vastuussa toinen brasilialainen pelaaja, Neymar. Kampanjan viesti oli – tai on – siis se, että olemme kaikki apinoita. ”Osallistujat” poseerasivat kuvissa banaanien kanssa. T-paitojakin alettiin pikaisesti valmistaa. Myöhemmin selvisi, että kampanja oli mainostoimiston laatima.

Apinakampanjaa vastaan tietysti reagoitiin nopeasti. Ei ihme. Viestistä huolimatta siinä toistetaan rasistista kuvastoa. Kampanjasta myös seurasi outoja kuvia. Miten banaanin kanssa poseerataan uskottavasti vakavaa asiaa vastaan taistellen, vallankumouksellisesti banaania puristaen vai vetoavasti kameraan tuijottaen? Portugalilainen kolmiloikkaaja ja pituushyppääjä Nelson Évora esiintyi hedelmän kanssa lähinnä lannistuneen näköisenä.

Évoran poseeraus liittyi tilanteeseen, jossa hänen ja hänen ystäviensä – joista myös suuri osa oli huippu-urheilijoita – pääsy lissabonilaiselle klubille oli estetty siksi, että ovimiehen mukaan ryhmässä oli liikaa mustia. Alves ja Neymar ovat vielä tunnetumpia, varakkaita julkkiksia.

Rasismia vastaan täytyy tietysti taistella kaikilla tavoin ja kaikissa sen muodoissa eikä Évoran tai Alvesin kokemaa pidä väheksyä. On kuitenkin kuvaavaa, että apinakampanja sai niin paljon huomiota.

Samaan aikaan Brasiliassa valmistaudutaan jalkapallon mm-kilpailuihin. Toimenpiteisiin kuuluu muun muassa ihmisten häätäminen kovin ottein epävirallisista asumuksista sekä faveloitten ”rauhoittaminen”. Kepan uutisissa puolestaan kerrotaan siitä, miten suuret urheilutapahtumat lisäävät orjatyön käyttämistä Brasiliassa, jossa se on jo ennestään suuri ongelma. Neymarin kampanja häivyttää rasismiin liittyvät monimutkaiset yhteiskunnalliset ulottuvuudet kuten luokkakysymyksen.

Ehkä kampanjan hyödyksi voi kuitenkin laskea sen, että se osoitti, miten ja miksi banaanin kanssa poseeraaminen ja apinaviittaukset eivät ole loppuun asti mietittyjä keinoja rasismia vastaan taistelemisessa.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah – Kotiinpalaajat

Americanah veti sanattomaksi. Olen kuunnellut levyllisen musiikkia, juonut kupin kahvia, tuijotellut ikkunasta Lontoon helteeseen ja yrittänyt järjestellä ajatuksiani. Sanattomuus voi kyllä johtua siitäkin, että taas kerran mietin kirjaa nukkumisen sijaan.

Adichien romaanin nimi viittaa Ifemeluun, joka on siis americanah, Yhdysvalloissa asunut nigerialainen. Romaanin alussa Ifemelu on kampaamossa letityttämässä hiuksiaan ja hänen aiemmat vaiheensa paljastuvat takautumien kautta. Hän on juuri päättänyt palata Nigeriaan 13 vuoden jälkeen ja jättää amerikkalaisen poikaystävänsä. Hän ajattelee paljon poikaystäävänsä Obinzea, joka jäi Nigeriaan ja johon hän katkaisi välit. Käännekohta siis. Läpi käydään Ifemelun nuoruutta, perhettä, seurustelua, saapumista Yhdysvaltoihin, alun vaikeuksia ja lopulta kahta periaatteessa onnellista, mutta onttoa parisuhdetta. Romaanissa poiketaan myös Lontoossa, jossa Obinze yrittää päästä jaloilleen.

Vaikka Americanah onkin pohjimmiltaan rakkaustarina, pääosassa on kuitenkin keskustelu rasismista ja ihonvärin merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassakin. Keskeinen rooli on myös maahan- ja paluumuuttajuuden kokemuksella. Ifemelu kirjoittaa blogia, jossa hän vertailee ei-amerikkalaisten mustien ja amerikkalaisten mustien kokemuksia ja kertoo rotuun liittyvistä kysymyksistä arkipäivän esimerkein. Blogin nimi on Raceteenth or Various Observations About American Blacks (Those Formerly Known as Negroes) by a Non-American Black.

Keskeinen rooli romaanissa on Ifemelun serkulla Dikellä, joka asuu Ifemelulle läheisen äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Hänen kasvamistaan kuvaillaan tarkasti. Vaikeuksia tulee vastaan, kun he muuttavat pois Brooklynista kaupunkiin, jossa on lähinnä valkoisia. Siitä huolimatta teini-ikäinen Dike näyttää selviytyvän ja saavan ystäviä. Kuvittelin, että Dike jollain tasolla edustaa tulevaisuutta ja toivoa mutkattomammasta yhteiselosta.

Olin väärässä. Ifemelun nykyhetkeen singahdetaan, kun hän saa kampaamosta lähdettyään hätääntynen puhelun Diken äidiltä. Rivien välistä voi lukea, että rasismilla ja identiteettikysymyksillä on yhteys Diken epätoivoon. Myöhemmin Ifemelun poikaystävän sisko Shan kertoo, että hänen kustannustoimittajansa ei ollut tyytyväinen hänen kirjaansa, sillä hän oli painottanut liikaa rodun merkitystä henkilöiden elämässä: ”He thinks we should complicate it, so it’s not race alone. And I say, But it was race” (s. 335). Myös Ifemelu lannistuu Yhdysvaltoihin muuttonsa jälkeen ja hänen ystävänsä sanoo hänen olevan masentunut. Hän ei hyväksy diagnoosia, eihän Nigeriassakaan sairasteta masennusta. Ifemelun blogissakin viitataan usein rasismin vähättelyyn.

Romaanissa myös paljastuu, kuinka rotuun suhtaudutaan eri tavalla eri maissa ja kuinka rasismi ja ennakkoluulot ilmenevät eri tavoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa (tai tarkemmin sanottuna, eri paikoissa Yhdysvalloissa ja Lontoossa). Obinze vertailee Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja:

”I think class in this country is in the air that people breathe. Everyone knows their place. Even the people who are angry about class have somehow accepted their place,” Obinze said. ”A white boy and a black girl who grow up in the same working-class town in this country can get together and race will be secondary, but in America, even if the white boy and black girl grow up in the same neighbourhood, race would be primary.”
(s.  275)

Myös Obaman vaalivoitto näyttäytyy erilaisena Adichien taustoittamana, kuin Euroopasta katsoen. Nigeriassa taas ihonvärillä ei ole samalla tavalla merkitystä. Ifemelu mainitsee tajunneensa vasta sieltä lähdettyään, mitä ihonväri merkitsee. Siellä eroa tavalliseen väkeen tehdään kuitenkin varallisuuden kautta. Ulkomailla asuneita kunnioitetaan – ja he myös vaativat kunnioitusta. Monimutkaisista asetelmista kertoo se, että eliitti puhuu länsimaisin aksentein ja käyttäytyy länsimaisin tavoin. ”There are many different ways to be poor in the world but increasingly there seems to be one single way to be rich”, Obinzen äiti oli todennut (s. 469).

Adichien romaani purkaa myös stereotypioita, jotka liittyvät paitsi mustiin, myös afrikkalaisiin. Yksipuoliset näkemykset Afrikasta sotaisana hyväntekeväisyyden kohteena toistuvat läpi romaanin. Se on turhauttavaa: ”Ifemelu wanted, suddenly and desperately, to be from the country of people who gave and not those who received, to be one of those who had and could therefore bask in the grace of having given, to be among those who could afford copious pity and empathy” (s. 170). Myös ajatusta afrikkalaisista aina köyhinä ja nälkäisinä puretaan. Kuva nigerialaisesta yhteiskunnasta ja sen varakkaista on monipuolinen ja kaunistelematon. Yksinkertaistusten vältteleminen näkyy myös Ifemelun hahmossa. Hän on alussa viaton nuori tyttö, mutta myöhemmin hän löytää itsestään piirteitä, joista ei pidä ja etenkin Lagosiin palattuaan hän kuin huomaamatta asettuu yläluokkaiseen asemaansa, tahtomattaankin. Romaanin muidenkin hahmojen muuttumista käsitellään paljon.

Americanah kuvaa aikaansa myös siinä mielessä, että sen päähenkilö rikastuu bloggaamalla. Blogitekstien kautta aiheeseen tulee lisää näkökulmia ja tekstiin lisää sävyjä. Venäläinen filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin ajatteli, että romaani on ainoa kirjallisuuden laji, joka kehittyy jatkuvasti saavuttamatta lopullista suljettua muotoaan. Se myös omaksuu muut genret osakseen ja uudistaa niitä. Blogitekstejä genrenä hän tuskin osasi kuvitellakaan, mutta Americanah heijastaa romaanin elastisuutta lajina.

Ja se sanattomuus. Se johtui siitä, että Americanah on niin runsas romaani, etten tiennyt miten lähestyä sitä. Se kyllä tempaa mukaansa ja aluksi luin sitä mielelläni. Keskivaiheilla ehdin jo vähän kyllästyä toistuviin keskusteluihin erilaisilla kokoonpanoilla, mutta samasta aiheesta. Lopulta kirja innosti uudelleen ja juonikin vaikutti taidokkaammalta. Mietin, tuleeko romaanista klassikko, jota luetaan lukioissa vuosikymmenten kuluttua.

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah (2013)
Fourth Estate, 2013

Suomenkielinen käännös: Kotiinpalaajat

Frantz Fanon: Musta iho, valkoiset naamiot

Valkoinen maailma, ainoa vakavasti otettava, kielsi minulta kaiken osallistumisen. He vaativat ihmiseltä mustan käytöstä. Kutsuin maailmaa ja maailma amputoi kaiken intoni”, kirjoittaa 27-vuotias Frantz Fanon. Peau noire, masques blancs (Musta iho, valkoiset naamiot) -kirjassa hän kuvailee kokemuksiaan tummaihoisena opiskelijana Ranskassa. Hän kokee tulevansa määritellyksi ihonvärin perusteella: ”En ole muiden minusta saaman käsityksen orja, vaan ulkonäköni orja”. Häntä ei nähdä ihmisenä, vaan mustana.

Fanon kuvailee, kuinka hän ja muut tummaihoiset lakkaavat olevat pelkästään tummaihoisia ja heistä tulee mustia valkoisten silmissä: ”Katsoin itseäni objektiivisesti ja minulle paljastui mustuuteni ja etniset piirteeni”. Hän alkaa nähdä itsensä valkoisten silmin, heidän odotustensa ja ennakkokäsitystensä mukaisesti. Ihonväristä tulee ainoa kriteeri, jonka kautta hänet määritellään. Hänen yhteiskunnallisiin tai opiskeluun liittyviin saavutuksiinsa ei kiinnitetä huomiota. Häneltä viedään mahdollisuus kokemukseen, joka on monille itsenstäänselvyys. ”Halusin ainoastaan olla ihminen muiden joukossa”,  Fanon kirjoittaa. Hän ei kaipaa myötätuntoa tai sääliä, eikä näe itseään uhrina, vaan haluaa tulla kohdelluksi tavallisena ihmisenä.

Fanonin teksti, joka käsittelee kolonialismin psykologisia vaikutuksia kolonisoituihin, julkaistiin vuonna 1952. Se oli alkujaan Fanonin väitöskirja, jota ei hyväksytty. Lopulta sille kuitenkin löytyi kustantaja. Kirja tuli mieleen viimeaikaisten tapahtumien myötä: Italiassa senaattori vertasi Kongossa syntynyttä ministeriä orankiin ja Yhdysvalloissa puidaan Trayvor Martinin tapausta. Aihe on minulle ajankohtainen myös siksi, että luen Chimamanda Ngozi Adichien romaania Americanah, jossa keskeisessä osassa on keskustelu rodusta ja sen merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.

Fanon, psykiatri ja filosofi, syntyi vuonna 1925 Martiniquen saarella. Hän oli merkittävä hahmo kolonialisminvastaisessa taistelussa ja puolusti väkivaltaista ratkaisua kolonialismin päättämiseksi. Siitä hän kirjoittaa suomennetussakin kirjassaan Sorron yöstä, joka julkaistiin vuonna 1961 (Like, 2003). Hänen näkemyksensä pohjaavat kokemuksiin psykiatrina Algeriassa, jonka Kansalliseen vapautusrintamaan hän myös liittyi.

Peau noire, masques blancs on vielä kääntämättä suomeksi. Katkelmat yllä ovat omia käännöksiäni portugalinkielisestä käännöksestä Pele Negra, Máscaras Brancas.

Frantz Fanon: Pele Negra, Máscaras Brancas
Portugalinkielinen käännös: Alexandre Pomar
Paisagem, 1975
Ranskankielinen alkuteos: Peau noire, masques blancs (1952)

Peppi pannaan?

8-vuotias ystävä on lukenut aiemmat Pepit loppuun. Niitä en lukenut etukäteen, mutta Peppi Pitkätossu Etelämerellä kiinnosti. Olin kuullut puhuttavan Peppi-kirjojen rasistisuudesta ja kirjan kuva (alla) herätti huomion. Luin kirjan uteliaisuuttani ja samalla miettien, että pitäisikö Peppi poistaa kaverin lukuvalikoimasta.

Peppi Pitkätossu Etelämerellä ilmestyi vuonna 1948 ja siinä mielessä on ymmärrettävää, että silloinen maailmankuva heijastuu siinä. Kieltä on eri käännöksissä ilmeisesti muokkailtu eri tahtiin. Englanniksi lukemassani kirjassa Pepin isää ei kuvata päälliköksi rasistisin ilmaisuin, vaan hän on Kurrekurredutt-saaren päällikkö (Ruler of Kurrekurredutt Island) ja saaren lapset ovat alkuperäisasukkaita (native children).

Monet tuntuvat ajattelevan, että ilmaisuilla ei ole niin väliä ja että tekstiä ei saisi muuttaa. Voihan lapselle selittää, että kyseessä on vanha kirja ja kieli sen mukaista. Mutta entä jos kirjaa lukee tummaihoinen lapsi, joka tiedostaa sanan latauksen? Tuntuu, että monille vanhat ilmaisut ovat nostalgisia ja he eivät halua, että heille tuttuun tarinaan kosketaan. Mutta uusista lukijoista tässä kai on kyse. Ja entä jos kyse ei ole pelkistä yksittäistä sanoista?

Pepin isä, Kuningas Efraim I Pitkätossu, osaa paikallista kieltä, jolla hän tervehtii alamaisiaan: ”’Muoni Manana’ That meant, ’Greetings to all of you’” (s. 71). Muutenkin hän vaikuttaa melko rennolta päälliköltä eikä ole varsinaisen siirtomaaherran tapaan vaatinut alamaisiaan hylkäämään omaa kieltään ja käy esimerkiksi metsästämässä heidän kanssaan. Lasten löytämiä helmiä hän käyttää ainoastaan ostaakseen itselleen nuuskaa ja antaa heidän muuten leikkiä niillä. Hän myös pukeutuu samalla tavalla kuin paikalliset. Jollei kirjassa kävisi ilmi, että Efraim on valkoinen ja alamaiset mustia, voisi ajatella että hän olisi alkujaankin jonkin fiktiivisen paratiisisaaren kansalainen.

Niin ei kuitenkaan ole. Hänen päätymisestä saarelle muistuttaa kyltti:

Over the great wide sea came our fat white chief. This is the place where he floated ashore at the time when the breadfruit trees were in bloom. May he remain just as fat and magnificent as when he came.
(s. 72)

Vaikka kyltti onkin ilkikurinen, jäin miettimään, miten Efraimista tuli päällikkö. Miksi häntä ei vastaanotettu vieraana? Miksi hän suostui kuninkaaksi? Hänen asemansa on selvä: hänellä on valtaistuin ja hän puhuu kurrekurreduttilaisista alamaisinaan. Onko hän, valkoinen mies, automaattisesti alkuperäisasukkaiden johtaja? Ongelma ei siis ole niinkään kielessä, jota voi korjailla, vaan asetelmasta, jossa valkoinen mies on eksoottisen saaren (hyväsydäminen) alkuperäisten asukkaiden johtaja. Kuka saarta johti ennen hänen tuloaan?

Peppi taas kyseenalaistaa asemansa, jota hänelle tarjotaan hänen voimiensa ja isänsä vuoksi. Hän istuu hetken valtaistuimella ja hermostuu, kun lapset kumartelevat hänen edessään, luullen että he etsivät jotain maasta. Siitä kuvakin kertoo. Momo, joka on oppinut päällikön kieltä, yrittää selittää Pepille, miksi lapset polvistuivat hänen eteen: ”’You be very fine princess,’ he said. ’I no be very fine princess,’ said Pippi in broken Kurrekurredutt. ’I be really only Pippi Longstocking, and now I’m through with this throne business’” (s. 76).

Peppi elää yhteiskunnan arvoja koetellen: hän ei käy koulua, hän on (40-luvun) tytöksi erittäin epäsovinnainen, eikä noudata sääntöjä tai kunnioita auktoriteettejä. Siksi hänestä ei aina pidetä. Lisäksi aikuisetkin kiusaavat Peppiä hänen punaisen tukkansa ja pisamiensa vuoksi. Peppiä se ei kuitenkaan hetkauta: ”’This trip will turn out to be a real beauty treatment for me,’ she said gaily. ’I have more freckles and am therefore more beautiful than ever. If this keeps up, I shall be irresistible’” (s.106). Lisäksi hän osaa aina ilahduttaa lapsia, olivat he sitten kurrekurreduttilaisia tai köyhiä kotikylän lapsia, joita rangaistaan koulussa. Hän on niin hyväsydäminen, että säälii nälkäiseksi jäävää haita pelastettuaan Tommin sen hampaista.

Tarinoiden konnat taas ovat useimmiten rikkauksia ja statusta janoavia miehiä. Pepin taloa yrittää ostaa rikas mies, kun taas kurrekurreduttilaisten helmiä himoitsevat Jim ja Buck. He eivät piittaa huvittelusta tai lasten leikeistä, vaan näkevät asioissa vain niiden taloudellisen arvon – kaiken voi mitata rahana ja menestyksenä. Mutta Peppi voittaa heidät kaikki.

Peppi ei taida joutua pannaan, mutta varmasti siitä keskustellaan vähän syvällisemmin kuin muista kirjoista. Keskusteltavaa kyllä riittää monissa lastenohjelmissa ja uudemmissakin kirjoissa, joissa asiallinen kieli ei välttämättä poista epätasa-arvoisia asetelmia.

Astrid Lindgren: Pippi in the South Seas
Englanninkielinen käännös: Gerry Bothmer
Kuvitus: Louis S. Glanzman
Penguin Books, 1997

John Steinbeck – Hiiriä ja ihmisiä

Luin Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1937) pari päivää sitten loppuun. Kirja on helppolukuinen, sen juoni on selkeä ja henkilötkään eivät oikeastaan yllätä. Teematkin ovat näkyviä: tasa-arvo, ystävyys, heikommista huolta pitäminen. Silti mietin sitä niin kovasti, etten saanut nukuttua.

Luin kirjan ensimmäisen kerran yläasteella ja kirja jäi mieleen pienenä järkytyksenä. Nyt se tuli vastaan käytettynä ja ajattelin, että voisi olla mielenkiintoista lukea se uudestaan. Kokemus oli erilainen siksikin, että luin kirjan tällä kertaa englanniksi. Dialogia on paljon ja se toistaa miesten roisia puhekieltä. Viime vuosisadan alkupuolen työmiesten englantia ymmärtää kyllä, vaikka paikoin se oli haastavaa. Maatilan töihin liittyvät termit menivät kyllä ohi. Saattoivat mennä kyllä suomeksikin. Kertojan kieli taas on oikein kirjoitettua mutkatonta englantia.

’He ain’t no cuckoo,’ said George. ’He’s dumb as hell, but he ain’t crazy. An’ I ain’t so bright neither, or I wouldn’t be buckin’ barley for my fifty and found. If I was bright, if I was even a little bit smart, I’d have my own little place, an’ I’d be bringin’ in my own crops, ’stead of doin’ all the work and not getting what comes up outa the ground.’ George fell silent. He wanted to talk. Slim neither encouraged or discouraged him. He just sat back quiet and receptive.
(s. 41)

Tarinan moni varmasti tunteekin, kirjasta tai elokuvasta. George ja Lennie matkustavat töiden perässä kalifornialaiselle maatilalle, haaveilevat omasta pienestä talosta ja maatilkusta. Lennie, voimakas mutta yksinkertainen mies, hankkiutuu ongelmiin. Herkkyys ja halu koskettaa kauniita ja pehmeitä asioita, kuten hiiriä, tyttöjen mekkoja ja koiranpentuja, ja toisaalta hurjat fyysiset voimat aiheuttavat kurjia tilanteita. Lennien unelma on saada hoitaa pehmeitä kaneja.

Huomasin, että kertomuksen herättämät kysymykset paljastivat, minkälainen lukija minusta on tullut. Yritän luoda lukemastani vanhanaikaisesti yhtenäisen, eheän kokonaisuuden. Pidän siitä, kun irrallisilta vaikuttavat tapahtumat, juonenpätkät ja symbolit löytävät paikkansa laajemmassa kokonaisuudessa. Joissain kirjoissa kokonaisuus on helppo hahmottaa, samoin laajemmat teemat. Monet romaanit tietysti myös haastavat ja kyseenalaistavat eheitä kokonaisuuksia tavoittelevat lukutavat. Hiiriä ja ihmisiä on jossain välimaastossa: se on selkeä, mutta ei ehkä niin yksinkertainen kuin ensilukemalta vaikutti.

Kohtaus, jossa kaikki heikoimmat ovat keskenään, paljastaa (1930-luvun suuren laman aikaisen) yhteiskunnan raakuuden. Lennie tuppautuu mustan hevosia hoitavan Crooksin huoneeseen, kun muut ovat lähteneet kaupungille. Crooks kertoo rasismista Lennielle: ”’Why ain’t you wanted?’ Lennie asked. ”Cause I’m black. They play cards in there, but I can’t play because I’m black. They say I stink. Well, I tell you, you all of you stink to me’” (s. 72).

Crooksilla on huoneessaan kirjoja ja hän toistaa puheessaan ajatusta omista oikeuksistaan (vaikka vain siihen, että hänen huoneeseen ei saa tulla). Arvonsa tunteva Crooks lienee romaanin sivistynein hahmo, mutta ihonvärinsä takia hän kuuluu samaan heikkojen ryhmään, johon maatilan omistajan pojan flirttaileva vaimo heidät lukee: ”’They left all the weak ones here,’ she said finally” (s. 81). Naisen voi kuitenkin lukea samaan ryhmään: hän on yksinäinen, ei pidä miehestään ja kertoo menetetystä mahdollisuudesta tulla tähdeksi suuressa maailmassa. Samaan ryhmään kuuluu vanha Candy. Hän ja Crooks ovat fyysisestikin heikossa asemassa, sillä Crooksin selkä on vääntynyt ja Candylla on työtapaturman vuoksi vain yksi käsi.

Työmiehet ampuvat Candyn vastahakoisella suostumuksella hänen ikälopun koiransa, joka kärsii ja löyhkää. Candy katuu sitä, ettei itse ampunut koiraansa ja päästänyt tätä kärsimyksistään. Jollain tasolla koiran kohtalo ja Candyn ajatukset siitä rinnastuvat romaanin loppuun, jossa George ampuu Lennien. Se johtaa miettimään, tekevätkö Candy ja George tekonsa suojellakseen heikompiaan, vai kykenemättömyyttään näiden suojelemiseen.

Candy ja Crooks tarrautuvat Lennien ja Georgen unelmaan, joka valaa heihin toivoa käänteestä parempaan.

’Tell about the house, George,’ Lennie begged.
’Sure, we’d have a little house an’ a room to ourself. Little fat iron stove, an’ in the winter we’d keep a fire goin’ in it. It ain’t enough land so we’d have to work too hard. Maybe six, seven hours a day. An’ when we put in a crop, why we’d be there to take the crop up. We’d know what come of our plantin.’
’An’ rabbits,’ Lennie said eagerly. ’An’ I’d take care of ’em. Tell how I’d do that, George.’
’Sure, you’d go out in the alfalfa patch an’ you’d have a sack. You’d fill up the sack and bring it in an’ put in the rabbit cages.’
’They’d nibble an’ they’d nibble,’ said Lennie, ’the way they do. I seen ’em.’

(s.61)

Epätoivotut vieraat voidaan käännyttää pois ja ystäville tarjotaan yösija. Unelma talosta myös luo toivoa yksinäisyyden päättymisestä, josta Candy kärsii ilman vanhaa koiraansa ja Crooks syrjinnän vuoksi.

Vaikka tiesin, mitä lopussa tapahtuu, toivoin toisenlaista loppua. Olisipa maailma, jossa Lennie saisi rauhassa paijata pupuja, Georgen ei tarvitsisi raataa muiden rikastumisen eteen, Candy saisi olla tarpeellinen iästään huolimatta, Crooks saisi seuraa vaikka onkin musta… Tarina saa lukijan miettimään syitä siihen, miksi niin ei ole. Se lienee selvää, että jos samanlainen tarina kirjoitettaisiin nyt, onnellinen loppu ei edelleenkään olisi uskottava.

John Steinbeck: Of Mice and Men (1937)
Minerva, 1997
Suomenkielinen käännös: Hiiriä ja ihmisiä