Valkoisuudesta (II)

Sisältövaroitus: rasismi.

Kissa naukuu hermostuneesti boksissa, se pitäisi saada eläinlääkäriin. Olen yrittänyt puoli tuntia tilata taksia, mutta joka kerta kerrotaan, että takseja ei ole saatavilla ja pyydetään soittamaan viiden minuutin päästä uudelleen. Kello on jo puoli kahdeksan, kissa pitäisi saada paikalle ennen kahdeksaa.

Lopulta onnistaa, ja lähdetään kissan kanssa kiireesti Cova da Mouran vieressä sijaitsevalle huoltoasemalle. Taksi täytyy tilata sinne, ne eivät tavallisesti aja Cova da Mouraan.

Ensimmäistä kertaa elämässään autoon joutunut kissa naukuu entistä kovempaan ääneen. Taksikuski kyselee ystävällisesti sen vointia. Mainitsen kuskille, että kyydin saaminen kesti kohtuuttoman kauan.

Sitten se alkaa. ”Monet kollegat eivät ota vastaan tilauksia tähän paikkaan, sillä 99% asiakkaista on afrikkalaisia.” Kuski miesselittää, että Cova da Moura on vaarallinen paikka ja sanoo yllättyneensä minut nähdessään. Hän kertoo, että ”profiilini” on poikkeuksellinen, hän odotti ”afrikkalaista” asiakasta. Kuski on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä.

Ikään kuin pahoitellen muiden taksikuskien puolesta hän jatkaa, että tilauksissa on se ongelma, että niissä näkyy vain tilaajan nimi, eikä henkilöä kuvailla mitenkään.

Kun kyseenalaistan kuskin puheet, hän alkaa aina uudelleen puhua Cova da Mourasta ja afrikkalaisista. Tässä vaiheessa tajuan, että ”profiilini” vuoksi hän ei ajattele, että asuisin Cova da Mourassa, vaikka näki minun tulevan sieltä huoltoasemalle. Kerron asuvani täällä, toivon että hän ottaisi vastaväitteeni huomioon ymmärtäessään että ulkomaalaisuudestani huolimatta tunnen paikan häntä paremmin. Mutta kuski kysyy saman tien, eivätkö ”ne” ole koskaan uhanneet tai ryöstäneet minua, tai murtautuneet kotiini. Huomaan, että hänen mielessään ei edes käy se vaihtoehto, että saattaisin jakaa kotini ”niiden” kanssa.

Tämä on aivan tavallista, siis taksikuskien rasismi. Sillä sitähän se on, se vain selitetään Cova da Mouran oletetulla vaarallisuudella. Eräs taksikuski kertoi kyyditsevänsä usein Cova da Mouran iäkkäitä asukkaita. Hän oli saanut useita vakiasiakkaita ajamalla naapurustoon ja kuljettamalla asiakkaat kotiovelta kohteeseen kuten kuuluukin. Muutama muukin tänne ajamaan suostuva kuski on tullut vastaan.

Eläinlääkärin odotussalissa mietin sitä, miksi kuski ei lopettanut juttujaan kun en selvästi jakanut hänen näkemyksiään ja sanoin sen suoraan, moneen kertaan. Se varmaan liittyy osittain siihen, että olen nainen ja ulkomaalainen – hän sivuutti vastaukseni täysin. Mutta on kyse valkoisuudestakin.

Taksikuskit tuskin ovat muuta väkeä rasistisempia, vaan olen vain sattunut sellaisiin tilanteisiin, joissa he ovat päätyneet rasisminsa artikuloimaan. Rasististen keskustelujen arkipäiväisyydestä ja huolettomuudesta voi myös tehdä johtopäätöksiä asiakkaiden asenteista.

On paljastavaa, miten taksikuski pahoitteli arkisesti asiakkaiden etnisen profiloinnin mahdottomuutta ja selitti kyydin saamisen vaikeutta sillä, että alueella asuu ”afrikkalaisia”. Keskustelun lähtökohtana oli jonkinlainen valkoisten välinen liittolaisuus, ennakko-oletus siitä, että asiakas jakaa saman näkökulman. Kissalle lepertelevä kuski ei selvästikään haastanut riitaa tai toivonut väittelyä, vaan piti yllä ”normaalia” keskustelua toisen valkoisen kanssa.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

”Jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu naisiakin”

Olin kuuntelemassa rasismia käsittelevää keskustelua lissabonilaisessa baarissa. Keskustelu oli kiinnostavaa: Miksi ns. vähemmistöjen homofobia nostetaan esiin kärkkäämmin, vaikka samassa sosioekonomisessa asemassa olevien, samanlaisen koulutustaustan omaavien valkoisten homofobia on samaa luokkaa? Miten paljon aikaa säästyisi varsinaiseen rasisminvastaiseen työhön, jos valkoiset uskoisivat rasismia kokeneiden kokemukset rasismiksi, eikä aikaa kuluisi väittelyyn siitä, oliko kyseessä rasismi vai ei?

Sitten oli yleisön vuoro. Ensimmäisen puheenvuoron pyysi nainen, lissabonilaisen antirasistisen järjestön perustaja, joka huomautti, että vaikka diversiteetti muuten oli huomioitu, niin keskustelemaan oli kutsuttu kolme miestä, eikä yhtään naista. Yleisöstä valtaosa taas oli naisia. Hän kysyi, miksi keskustelemaan ei oltu kutsuttu yhtäkään naista.

Juontaja ja tilaisuuden järjestäjä, hänkin mies, pahoitteli ja vastasi, että tilaisuuteen oli kutsuttu yksi nainen, joka ei kuitenkaan päässyt paikalle. Juontaja ei tiennyt kenet olisi voinut kutsua lyhyellä varoitusajalla häntä paikkaamaan.

Sitten puheenvuoron pyysi toinen nainen, brasilialainen musta feministi ja tutkija. Hän kysyi, miksi keskustelemaan oli kutsuttu vain yksi nainen, jos kerran miehiä oli kutsuttu kolme, ja juontajakin oli mies. ”Kutsukaa vähintään saman verran naisia kuin miehiä, niin ei sitten käy näin.” Juontaja lupasi noudattaa neuvoa.

Kotimatkalla kerroin kaverille Saara Särmästä ja all male panel -kuviosta (ja olin tosi pitkästä aikaa vähän ylpeä suomalaisuudestani). Kaveri mietti, että jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu myös naisia. Ja suositella naispuolisia asiantuntijoita, jos järjestäjä ei heitä tunne.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Suomi on kylmä maa

Kun muutin parikymppisenä 2000-luvun alussa Portugaliin, tajusin miten helppoa Suomessa oli ollut. Olin toki etuoikeutettu, ja tiedän että ei Suomi tuolloinkaan mikään lintukoto kaikille ollut, ja olen etuoikeutettu täälläkin. Mutta silti eron tunsi.

Luokkaerot näkyvät täällä voimakkaammin, ja arkinenkin byrokratia voi saada painajaismaisia piirteitä. Kaiken sen voisi summata jotenkin niin, että Portugalissa oikeuksiensa eteen joutuu tappelemaan, ja ne joilla ei ole siihen syystä tai toisesta resursseja, jäävät oman onnensa nojaan.

Jos itse jouduin Portugalissa opettelemaan uuden tavan toimia viranomaisten kanssa, olen myös seurannut läheltä kohtuuttomia häätöjä ja rasistista poliisiväkivaltaa. Kun väkivalta, laittomuudet ja epäoikeudenmukaisuus kohdistuvat marginalisoituun väkeen – esimerkiksi romaneihin tai mustiin lissabonilaisiin – tiedetään että seuraamuksia ei todennäköisesti tule. Luotetaan siihen, että uhrit eivät pysty vaatimaan oikeuksiaan riittävän tehokkaasti, eikä siihen myöskään anneta riittävästi aikaa.

Vertasin aiemmin usein Suomea ja Portugalia, ja Suomi vaikutti inhimillisemmältä ja oikeudenmukaisemmalta paikalta. Ajatukset ovat muuttuneet.

Suomessa tehdyistä karkoituksista lukiessa on tullut mieleen ne tilanteet Lissabonin lähiöissä, joissa poliisi on kovin ottein ja tarpeen tullen väkivalloin häätänyt ihmisiä kodeistaan, jotka on sitten purettu ilman että asukkaille on aina edes annettu aikaa tyhjentää niitä.  Vaikka inhimillisen tragedian mittakaava on eri, asetelma on sama: viranomaiset eivät anna ihmisille mahdollisuutta puolustautua, eikä tarpeen tullen (perustus)lakiakaan kunnioiteta.

Samaa on myös siinä, että uhrit ovat ”toisia”, joiden oikeuksilla ei koeta olevan samanlaista merkitystä kuin ”meidän” oikeuksilla. Nationalismi saa osan kansasta ajattelemaan, että siihen mihin heillä on oikeus, ei muilla tarvitse olla oikeutta. Suomeen syntyminen on kuitenkin nimenomaan kuin lottovoitto: sitä ei ole mitenkään ansaittu.

Nyt Suomessa katse on käännetty myös niihin, jotka auttavat. Kriminalisointikeskustelussa painopiste on ymmärrettävästi ollut niissä, jotka paperittomia majoittavat tai voisivat majoittaa. Entä miltä tuntuu olla ihminen, jonka auttamisesta saattaa jatkossa joutua vaikeuksiin virkavallan kanssa? Että jos vastaanottaa apua, niin asettaa kaiken lisäksi auttajansa vaaraan?

Kuvittelin kauan, että kaikesta huolimatta Suomessa tiettyjä rajoja ei ylitettäisi. Osin se johtuu omasta etuoikeutetusta asemastani, mutta on kyse yhteiskunnallisesta muutoksestakin. Monet rajat on nyt ylitetty. Ja toisaalta, näinhän Eurooppa on kaikista juhlapuheista huolimatta aina toiminut, väkivaltaisesti ja rasistisesti, välillä hienovaraisemmin ja välillä avoimemmin. Mutta on täällä pitkät vastarinnan perinteetkin.

Otsikko muutettu ja juttua editoitu 1.9.2017

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.