Kolonialismin käsittelystä ja opettamisesta

Kolonialismin käsittelylle on tarvetta, kuten hiljattain ilmestyneessä Kenen historia? -raportissakin* kirjoitetaan. Sen julkistamisen yhteydessä myös uutisoitiin Suomen yhteyksistä kolonialismiin. Jäin miettimään sitä, että mitä tällä tiedolla voi tehdä ja miten kolonialismia olisi rakentavinta käsitellä.

Listasin alle muutaman omasta mielestäni tärkeän pointin. En ole opettaja enkä historioitsija, vaan taustani on jälkikoloniaalisessa/dekoloniaalisessa tutkimuksessa. Olen opiskellut ja tehnyt tutkimusta Portugalissa, jossa käydään keskustelua samasta aiheesta ja etenkin suhteessa Afrikkaan, ja se näkyy tässäkin bloggauksessa. Mutta soveltaminen muihin yhteyksiinkin varmaan onnistuu. Listaa sopii täydentää.

+ Kun puhutaan kolonialismista, on tärkeää huomioida myös siihen kohdistunut vastarinta ja kolonisoitujen kansojen kolonialismia edeltänyt ja siihen liittymätön historia. Niin ei luoda mielikuvia kolonisoiduista passiivisina uhreina, eikä kolonisoitujen kansojen historiaa esitetä vain kolonialismin kautta.

+ Kolonialismia voi käsitellä esimerkiksi antikolonialististen ja/tai vapaustaistelijoiden kirjoittamien tekstien kautta ja kertomalla myös siitä, minkälaisia valtakuntia esimerkiksi Afrikassa oli kun eurooppalaiset sinne saapuivat. Se purkaa mielikuvia aikaan pysähtyneestä Afrikasta, jonka eurooppalaiset ikään kuin tempaisivat mukaan maailmanhistoriaan.

+ Kolonialismiin kohdistuneen vastarinnan käsittely muistuttaa myös siitä, että Euroopan edistysaskeleet esimerkiksi ihmisoikeuksien (tai no, ihmisarvon) kunnioittamisen suhteen ovat usein olleet tulosta sorrettujen taistelusta. Sinnikäs vastarinta on johtanut myönnytyksiin – paljon harvemmin kyse on ollut siitä että Eurooppa on katsonut peiliin ja havahtunut omaan epäoikeudenmukaisuuteensa. Kunnia muutoksista on tosin usein annettu valkoisille sankareille.

+ Kolonialismin myötä tuhottiin paljon tietoa maailmasta. Samalla kun siirtomaihin vietiin ”sivistystä”, syrjäytettiin aiempia tietojärjestelmiä ja maailmankatsomuksia.

+ Usein pohditaan jälkiä, jotka kolonialismi jätti entisiin siirtomaihin. Näkökulmaa voi täydentää kysymyksellä siitä, miten Euroopassa on hyödytty kolonialismista. (Jättäisin väliin pyrkimykset kolonialismin mahdollisten etujen erittelyyn.)

+ Kolonialismi liittyy erottamattomasti rasismiin; Euroopassa kehiteltiin rasistisia teorioita Atlantin orjakauppaa ja kolonialismia oikeuttamaan. Ennen kaikkea kolonialismin käsittely avaa mahdollisuuksia sen jatkumoiden käsittelyyn: Miten kolonialismin yhteydessä luodut valtarakenteet näkyvät edelleen Euroopassa/Suomessa? Miten niitä voi purkaa?

Oli kiinnostavaa lukea Kenen historia? -raportista myös siitä, että ”[v]uosien 2010–2019 aikana suomalaisista yliopistoista valmistuu ainakin 14 kolonialismia käsittelevää väitöskirjaa”. Kannustaisin kaikkia näitä asioita tutkivia henkilöitä jakamaan tietoa tutkimuksestaan laajemmallekin yleisölle, jos mahdollista (toki monet niin varmaan tekevätkin). Ainakin täällä on käynyt usein niin, että keskustelun ylläpitäminen on jäänyt yksin rodullistettujen tutkijoiden/aktivistien harteille.

Käsittelen bloggauksen aiheita laajemmin Portugalin pimeä puoli -kirjassa.

* Kenen historia? -Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa (pdf)

Kuva: Adolfo Félix

”Poliisit löivät ja potkivat, ja nauttivat siitä”

Olin viime viikolla seuraamassa Portugalin rasistiseen poliisiväkivaltaan liittyvää oikeudenkäyntiä. Otsikko on lainaus Flávio Almadalta, väkivallan uhrilta, joka oli tuolloin kuultavana. Sisältövaroitus: väkivalta & rasismi.

Kyseessä on merkittävä oikeudenkäynti, joka liittyy vuoden 2015 tapahtumiin. Alla lainaus Kansan Uutisten jutusta. Taustoja voi lukea myös itse samaan julkaisuun kirjoittamastani artikkelista.

Lissabonilaisen poliisiaseman koko miehistö eli 18 poliisia [yksi heistä vapautettiin myöhemmin syytteistä] joutuu oikeuteen syytettynä kidutuksesta, laittomista vangitsemisista, valtuuksien ylittämisestä ja virkavelvollisuuksien rikkomisesta.

Poliisien epäillään rikkoneen lakeja rasististen motiivien takia, ja raskaita syytteitä pidetään ennakkotapauksena Portugalissa.

Valtakunnansyyttäjän virasto ilmoitti tiistaina, että syytteet liittyvät helmikuussa 2015 sattuneeseen tapaukseen, jossa poliisit pahoinpitelivät kuutta mustaihoista nuorta miestä.

Poliiseja on jo kuultu. Yksi esimerkiksi kertoi puolustuksekseen, että hänen veljensä puolisokin on ”värillinen”, joten hän ei mitenkään olisi kyennyt rasistiseen väkivaltaan. Toinen taas kertoi tykkäävänsä räpistä ja kuuntelevansa jopa yhtä pahoinpitelyjen uhria, joten eihän syytöksissä ole mitään perää.

***

Almadan kuulustelussa käytiin yksityiskohtaisesti läpi helmikuun tapahtumat. Miehiä pahoinpideltiin,  yhtä ammuttiin lähietäisyydeltä kumiluodilla reiteen. Sitten heidät oli määrätty lattialle vatsalleen käsiraudoissa, sen jälkeen poliisit olivat talloneet heitä. Almadan etuhammas katkesi, kun häntä potkaistiin kasvoihin hänen maatessaan lattialla. Poliisit vaikuttivat nauttivan tilanteesta, Almada kuvaili.

Miesten maatessa lattialla paikalle tuotiin vielä yksi pidätetty lisää. Poliisit yrittivät vääntää hänen käsiään selän taakse käsirautoihin, ja alkoivat sitten kysellä, mitä hänelle oli tapahtunut. Pidätetty kertoi saaneensa lapsena aivoinfarktin, joka vahingoitti pysyvästi hänen käsivarttaan ja jalkaansa. Poliisit nauroivat ja kertoivat vapaasti kääntäen jotain sen suuntaista, että kohtaus ei ollut riittänyt, ja he viimeistelisivät työn.

Almada kertoi oikeudessa tunnistaneensa läheisen ystävänsä äänen, mutta ei asentonsa vuoksi voinut edes kääntyä katsomaan saati auttaa. Almadan ääni sortui, kuuleminen keskeytettiin hetkeksi.

Tuntui pahalta katsoa ystävää, joka meihin selin istuen joutui käymään läpi kokemaansa. Osa Almadaa tukemaan saapuneesta yleisöstä poistui hetkeksi, osa istui vaiti ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan.

Almada joutuu vielä palaamaan oikeuteen poliisien asianajajien kuulusteltavaksi.

***

Tutustuin Almadaan vuonna 2011, jolloin muutin Cova da Mouraan. En noihin aikoihin oikein ymmärtänyt Cova da Mouran asukkaisiin kohdistuvan väkivallan ja syrjinnän mittakaavaa. Jos nyt ymmärrän enemmän rasismista ja poliisiväkivallasta, se johtuu siitä että olen viettänyt aikaa Almadaa ja muita täkäläisiä rodullistettuja aktivisteja kuunnellen.

Haastattelin Almadaa kirjaani varten, ja tuolloin hän sanoi ettei yllättynyt siitä, että joutui poliisin pahoinpitelemäksi. Niin monta kertaa hän oli nähnyt vastaavia tapahtumia ja yrittänyt myös auttaa poliisin käsissä kuolleiden nuorten mustien miesten perheitä. Vuoden 2015 tapahtumien jälkeen hän on jatkanut aktivismiaan, hän on Alfragiden tapauksen uhreista tunnetuin. Hänet tunnetaan myös räppärinä, vaikka hän ei enää musiikkia teekään.

Kun Almada toissa lauantain poliisiväkivallan vastaisessa mielenosoituksessa Lissabonin keskustassa nousi lavalle ja puhui poliisiväkivaltaa vastaan omaa tapaustaan sivuten, oli vaikea olla ajattelematta kaikkia niitä antikolonialisteja ja aktivisteja, jotka ovat ennen häntä asettuneet etulinjaan. Se on ollut vaarallista ennen, ja se voi olla vaarallista edelleen.

Ja oikeudenkäynnissä oli vaikea olla ajattelematta valkoisten mustiin ihmisiin kohdistavan väkivallan jatkumoa, joka alkoi jo monta sataa vuotta sitten. Almada ikään kuin puhui kaikkien aiempienkin uhrien äänellä.

***

On hyvä, että tapauksesta yleensäkin seurasi oikeudenkäynti. Usein tapaukset eivät ole edenneet, eikä edes kuolemantapauksista ole koitunut poliiseille tuomioita. Nyt käynnissä olevan oikeudenkäynnin tuloksista on vaikea tässä vaiheessa sanoa tietenkään mitään.

Oikeudenkäyntiä voi kyllä tulkita jonkinlaisena edistysaskeleena portugalilaisessa yhteiskunnassa. Se nosti rasismin otsikoihin, ja sen myötä julkinen keskustelu muista rasismin muodoista on myös kasvanut.

Muutos ei kuitenkaan johdu siitä, että Portugalissa olisi yhtäkkiä havahduttu rasismin olemassaoloon ja alettu ottaa se vakavissaan. Tähän pisteeseen on päästy Almadan ja muiden rodullistettujen aktivistien ja heidän edeltäjiensä työn ansiosta.

manif
Lissabonissa järjestettiin 15.9. mielenosoitus rasistista poliisiväkivaltaa vastaan.

Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga* johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös alla olevassa BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

* Kuningatar Nzingan tarina tulee mukaan laajempana versiona kirjaani, joka kertoo Portugalin kolonialismista ja sen jatkumoista.
**Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

***

Tilaa jutut sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.

Valkoisuudesta (II)

Sisältövaroitus: rasismi.

Kissa naukuu hermostuneesti boksissa, se pitäisi saada eläinlääkäriin. Olen yrittänyt puoli tuntia tilata taksia, mutta joka kerta kerrotaan, että takseja ei ole saatavilla ja pyydetään soittamaan viiden minuutin päästä uudelleen. Kello on jo puoli kahdeksan, kissa pitäisi saada paikalle ennen kahdeksaa.

Lopulta onnistaa, ja lähdetään kissan kanssa kiireesti Cova da Mouran vieressä sijaitsevalle huoltoasemalle. Taksi täytyy tilata sinne, ne eivät tavallisesti aja Cova da Mouraan.

Ensimmäistä kertaa elämässään autoon joutunut kissa naukuu entistä kovempaan ääneen. Taksikuski kyselee ystävällisesti sen vointia. Mainitsen kuskille, että kyydin saaminen kesti kohtuuttoman kauan.

Sitten se alkaa. ”Monet kollegat eivät ota vastaan tilauksia tähän paikkaan, sillä 99% asiakkaista on afrikkalaisia.” Kuski miesselittää, että Cova da Moura on vaarallinen paikka ja sanoo yllättyneensä minut nähdessään. Hän kertoo, että ”profiilini” on poikkeuksellinen, hän odotti ”afrikkalaista” asiakasta. Kuski on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä.

Ikään kuin pahoitellen muiden taksikuskien puolesta hän jatkaa, että tilauksissa on se ongelma, että niissä näkyy vain tilaajan nimi, eikä henkilöä kuvailla mitenkään.

Kun kyseenalaistan kuskin puheet, hän alkaa aina uudelleen puhua Cova da Mourasta ja afrikkalaisista. Tässä vaiheessa tajuan, että ”profiilini” vuoksi hän ei ajattele, että asuisin Cova da Mourassa, vaikka näki minun tulevan sieltä huoltoasemalle. Kerron asuvani täällä, toivon että hän ottaisi vastaväitteeni huomioon ymmärtäessään että ulkomaalaisuudestani huolimatta tunnen paikan häntä paremmin. Mutta kuski kysyy saman tien, eivätkö ”ne” ole koskaan uhanneet tai ryöstäneet minua, tai murtautuneet kotiini. Huomaan, että hänen mielessään ei edes käy se vaihtoehto, että saattaisin jakaa kotini ”niiden” kanssa.

Tämä on aivan tavallista, siis taksikuskien rasismi. Sillä sitähän se on, se vain selitetään Cova da Mouran oletetulla vaarallisuudella. Eräs taksikuski kertoi kyyditsevänsä usein Cova da Mouran iäkkäitä asukkaita. Hän oli saanut useita vakiasiakkaita ajamalla naapurustoon ja kuljettamalla asiakkaat kotiovelta kohteeseen kuten kuuluukin. Muutama muukin tänne ajamaan suostuva kuski on tullut vastaan.

Eläinlääkärin odotussalissa mietin sitä, miksi kuski ei lopettanut juttujaan kun en selvästi jakanut hänen näkemyksiään ja sanoin sen suoraan, moneen kertaan. Se varmaan liittyy osittain siihen, että olen nainen ja ulkomaalainen – hän sivuutti vastaukseni täysin. Mutta on kyse valkoisuudestakin.

Taksikuskit tuskin ovat muuta väkeä rasistisempia, vaan olen vain sattunut sellaisiin tilanteisiin, joissa he ovat päätyneet rasisminsa artikuloimaan. Rasististen keskustelujen arkipäiväisyydestä ja huolettomuudesta voi myös tehdä johtopäätöksiä asiakkaiden asenteista.

On paljastavaa, miten taksikuski pahoitteli arkisesti asiakkaiden etnisen profiloinnin mahdottomuutta ja selitti kyydin saamisen vaikeutta sillä, että alueella asuu ”afrikkalaisia”. Keskustelun lähtökohtana oli jonkinlainen valkoisten välinen liittolaisuus, ennakko-oletus siitä, että asiakas jakaa saman näkökulman. Kissalle lepertelevä kuski ei selvästikään haastanut riitaa tai toivonut väittelyä, vaan piti yllä ”normaalia” keskustelua toisen valkoisen kanssa.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.