Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Kirpputorin kassa kertoi, että intialainen kirjailija Aravind Adiga on hänen sukulaisensa, ja että kun aloitan erinomaisen The White Tigerin, en varmasti pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Rouva oli käynyt Oxfordin kirjallisuustapahtumassa tapaamassa kirjailijaa, joka oli New Yorkin Time -lehdessä töissä. Hän oli puhunut sukulaiselleen heidän äidinkieltään, mutta kirjailija ei sitä enää osannut. Sittemmin Adiga on kuulemma muuttanut takaisin Intiaan. Kirja on käännetty suomeksikin.

Hyväntuulinen juttelu kirjasta johti harhaan. Kirja on kyllä mukaansatempaava, mutta samalla rankka. Huumorikin on synkkää. Takakansi oli kyllä jo paljastanut, että päähenkilö on muun muassa murhaaja ja senkin, että kirja oli saanut Booker-palkinnon.

Valkoinen tiikeri kertoo Balram Halwaista, joka kasvoi Intian maaseudulla (jota nimitetään Pimeydeksi), päätyi sitten autonkuljettajaksi ja lopulta, kastistaan ja juuristaan huolimatta, menestyväksi liikemieheksi. Balram on nimi, jonka hän sai opettajaltaan: häntä oli siihen asti kutsuttu nimellä Munna, joka tarkoittaa vain poikaa.

I came home that day and told my father that the schoolteacher had given me a new name. He shrugged.
’If it’s what he wants, then we’ll call you that.’
So I was Balram from then on. Later on, of course, I picked up a third name. But we’ll get to that.

Now, what kind of place is it where people forget to name their children?
(s. 14)

Teksti on Balramin kirje Kiinan pääministerille Wen Jiabaolle. Balram kuulee radiosta, että hän on tulossa vierailulle menestyvään teknologiakaupunki Bangaloreen ja haluaa tietää totuuden kaupungista ja sen yrittäjistä. Sen Balram tosiaan paljastaa.

Balramin kertomuksesta tuli mieleen Frantz Fanonin ajatukset siitä, miten kolonialismista pääsee eroon vain väkivalloin. Kyse ei tässä tietenkään ole siirtomaavallasta, vaan monimutkaisemmista valtarakenteista ja Balramin (vertauskuvallinen) tie näyttää ainoalta tavalta välttää kurja elämä ja päästä osalliseksi Intian ”menestystarinaa”. Mutta Balramin tekemä murha ei ole poliittinen teko siinä mielessä, että se edistäisi muiden oloja, vaan Balramin tapa päästä korruptoituneen systeemin huipulle ja tekemään samaa, mitä hänen aiemmat isäntänsä tekivät. Muunlainen vapaus ei näytä mahdolliselta. Balram kuvailee myös palvelijoiden välisiä suhteita. He ovat aina valmiita ilmiantamaan toisensa eikä solidaarisuudesta ole tietoakaan. Maaseudulla asuvat perheet taas janoavat kaupungissa työskentelevien rahoja. Kirjeen vastaanottaja ja hänelle suunnatut kommentit Intian ”demokratiasta” tuovat tekstiin kiinnostavan ulottuvuuden.

Menestyneenä Balram ei kuitenkaan nöyryytä alamaisiaan, kuten hänen entinen isäntäperheensä. Vaikka hänet oli palkattu autonkuljettajaksi, hän oli palvelija, kuten aina Balramin mukaan palkolliset ovat huolimatta titteleistään. Hän hieroo vanhan miehen haisevia jalkoja jalkakylvyssä ja hoitaa perheen koiria: ”By the time I was done with Puddles and Cuddles, I walked back, sniffing my hands – the only thing that can take the smell of dog skin off a servant’s hands is the smell of his master’s skin” (s. 78). Häntä lyödään päälaelle, jos joku menee vikaan. Siitä, pilkasta ja epäinhimillisistä oloista huolimatta hän, kuten muutkin palvelijat ovat uskollisia ja luotettavia. Balramin mukaan se johtuu siitä, että nöyryys ja äärimmäinen uskollisuus ovat Pimeyden asukkaiden mukaan hyviä ominaisuuksia ja siitä, että isännät aina tietävät, missä palvelijoiden perheet asuvat. Siksi heidät voi jättää autoon rahalastien kanssa. Jos palvelija tekee virheen, hänen perheenjäsenensä maksavat siitä – hengillään.

Näistä elementeistä syntyy systeemi jossa riistetyt ja nöyryytetyt eivät edes yritä muuttaa tilannettaan. Missään vaiheessa ei ole puhetta uskottavasta vaihtoehtoisesta järjestyksestä, jossa ainoa menestyksen mitta ei olisi raha, valta ja länsimainen elämänlaatu – sillä erolla, että intialaisilla on tilaisuus pitää palvelijoitakin. Menneisyys ja selkeä kastisysteemi eivät ainakaan tarjoa vaihtoehtoa, eivätkä maolaiset naxaliititkaan. Vaalitkin ovat ennalta järjesteltyä valtapeliä. Lukija saattaa hyvinkin tuntea tyytyväisyyttä siitä, että Balramilla vihdoin menee hyvin, vaikka hän mainitsee perheensä kohtalon ja on yhtä korruptoitunut kuin aiemmat isäntänsäkin. Hän ottaa käyttöön entisen isäntänsä nimen ja on todellinen valkoinen tiikeri, ”a creature that comes along only once in a generation” (s. 35).

Valkoinen tiikeri on siis Adigan ensimmäinen romaani ja sai Bookerin. Miksi vastenmielistä tarinaa tekee mieli lukea ahmien? Kuvaako se siirtomaavallan, globalisaation ja villiintyneen kapitalismin vaikutuksia niin universaalisti ja oivaltavasti, että se on siksi tärkeä? Vai peilaako kauhisteleva länsimainen lukija sen kautta omaa hyvinvointiaan ja yhteiskuntansa järjestäytyneisyyttä? Luin samoihin aikoihin kirjan kanssa brasilialaisen tutkijan Silviano Santiagon artikkelia, jossa hän väittää, että ulkomaalaiset tykkäävät lukea sellaista brasilialaista kirjallisuutta, jossa paljastetaan säästelemättä kurjuus, jollaisessa suuri osa brasilialaisista elää. Adigan kirjassa Balram sanoo: ”Stories of rottenness and corruption are always the best stories, aren’t they?” (s. 50). En tiedä, miksi näin on, mutta haluaisin kovasti ajatella, että kirjalla olisi muitakin vaikutuksia kuin lukijan viihdyttäminen lukemisen ajan.

Kirjan myyneen rouvan kehut eivät olleet pelkkää ylpeyttä sukulaismiehestä. Kirjaa voisi kuvailla ainakin monisyiseksi ja ajatuksia herättäväksi. Sitä tekee mieli vertailla myös Borges Coelhon hienovaraisempaan kuvaukseen nuoresta mosambikilaisesta kotiapulaisesta. Kirpputorin naisen mukaan Adigan muita kirjoja ei kannata lukea, koska ne ovat roskaa. Vähän kuitenkin tekisi mieli, kunhan toivun tästä.

Aravind Adiga: The White Tiger (2008)
Atlantic Books, 2009

Suomenkielinen käännös: Valkoinen tiikeri

Silviano Santiago: O Cosmopolitanismo do Pobre – Crítica Literária e Crítica Cultural
Editora UFMG, 2004

Vapauden maku – As Visitas do Dr. Valdez

Kävin haastattelemassa kirjailija João Paulo Borges Coelhoa hänen kotonaan Maputossa. Istuimme hänen terassillaan vehreässä puutarhassa. Kun hänen puutarhurinsa lähti kotiin työpäivän päätteeksi, kirjailija huikkasi hänelle tavallisen ”huomiseen” -toivotuksen, mutta lisäsi perään vielä miehen nimen – ja nimitti tätä herraksi. Herroittelu (kuten rouvittelu, neidittely ja tohtorittelukin) on täysin tavallista portugalinkielisessä maailmassa. Mutta Mosambikissa palvelusväkeä kohdellaan harvoin niin ja siksi tilanne painui mieleen.

Tilanne tuli uudelleen mieleen, kun luin Borges Coelhon palkittua romaania As Visitas do Dr. Valdez (2004). En aikonut kirjoittaa kirjasta blogiin lainkaan, sillä sitä ei ole käännetty suomeksi, eikä englanniksikaan. Mutta en sittenkään malta olla kirjoittamatta.

Olen lukenut suurimman osan julkaistuista mosambikilaisista romaaneista (mikä ei ole mikään urotyö, sillä varsinaisia mosambikilaisia romaaneja on ilmestynyt vasta 80-luvulta asti ja kirjailijoitakaan ei ole kovin monia), mutta en ole varauksetta pitänyt mistään niistä. Ne ovat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita, mutta monesti henkilöt ovat jääneet etäiseksi, kirjat vaikuttaneet hätäisesti kirjoitetuilta tai ne eivät vain ole herättäneet kummempia tunteita. Kyseessä ei näköjään kuitenkaan ole ollut se, että olen lukenut kirjat tutkimusta ajatellen.

Nyt, kun lukematta on enää muutama romaani, tuli vastaan kirja, jonka olisin toivonut lukeneeni jo kauan sitten. Tuskailin etukäteen juuri tämän kirjan lukemista, sillä Borges Coelhon muut kirjat ovat jääneet etäisiksi. Mutta tämä olikin jotain aivan muuta: sen juoni on nerokas ja henkilöt kuvattu tavalla, joka saa kolmekymppisen suomalaisnaisen samaistumaan nuoreen mosambikilaiseen mieheen ja hänen emäntiinsä, ikääntyneisiin rouviin – vaikka tapahtumatkin sijoittuvat 70-luvulle tai kauemmaksi. Kirjan maailmasta ei oikein haluta poistua, saati sitten tarttua seuraavaan kirjaan.

Sá Caetana ja Sá Amélia muuttavat Ibon saarelta Beiran kaupunkiin ja tuovat mukanaan kotiapulaisensa, nuoren Vicenten. Rouvat ovat kauniin Ana Bessan lapsia, jonka isä oli portugalilainen ja äiti merenrannasta simpukoita elääkseen kerännyt paikallinen nainen. Ana peri isänsä omaisuuden, jonka turvin perhe eli mukavasti Ibon saarella. Sekä naisten ja Vicenten perheen aiempia vaiheita kuvataan takaumissa. Nykyhetkessä nuori Vicente auttaa sairastuneen, enimmäkseen muissa maailmoissa, ajoissa ja paikoissa mielessään harhailevan Sá Amélian hoidossa. Hän auttaa rouvan kylpyyn, pesee tämän selän ja kärsivällisesti siivoaa lattialta tämän kaatamat keittolautaselliset. Sá Caetanaa ärsyttää pojan tapa vihellellä, mutta hän arvostaa tämän kykyä piristää Sá Améliaa, jonka kanssa hän laulaa vanhoja lauluja kotiseudulta.

Naiset eivät sopeudu kaupunkiin, vaan linnottautuvat asuntoonsa. Sá Amélia alkaa kaivata Tohtori Valdezin vierailuja. Sá Caetana ei tiedä miten toteuttaa siskonsa hankala toive – portugalilainen tohtori oli kuollut jo vuosia sitten. Hyväsydäminen Vicente saa hämmentävän idean: hän esittäisi Tohtori Valdezia. Hän pukeutuu polvihousuihin, liimaa kasvoilleen pumpulia viiksiksi ja soittaa sisarusten ovikelloa. Ja Sá Amélia ottaa esityksen täydestä ja ilahtuu vierailusta. Sá Caetanaa taas raivostuttaa se, että Vicente istuu ensimmäistä kertaa sohvalla ja vieläpä röyhkeästi hyväksyy hänen keittämänsä ja tarjoilemansa teekupillisen. Sá Amélia jopa ottaa puheeksi Sá Caetanan hankalan suhtautumisen palvelijaan.

Kuvailu siitä, miten Vicente muuntautuu uskottavaksi Tohtori Valdeziksi on antoisaa luettavaa. Hän muuttaa eleitään, puhetapaansa ja asentoaan. Hänen näkökulmastaan muuntautuminen ei ole pelkkää matkimista, vaan hän muun muassa käy dialogia Valdezin kanssa. Muuntautumisen kuvailusta tulee etäisesti mieleen Jean Rouchin Ghanassa kuvattu lyhytelokuva Hullut mestarit (Les maîtres fous, 1954). Siinä kuvataan Hauka-riittejä, jossa transsissa olevat afrikkalaiset jäljittelevät siirtomaaherrojen seremonioita ja samalla tekevät niistä naurunalaisia. Niiden on usein tulkittu olevan eräänlainen vastarinnan muoto.

Vihdoin Sá Caetanakin keskustelee Vicenten/Tohtori Valdezin kanssa lähes unohtaen juttelevansa palvelijansa kanssa. Lopulta seuraa kuitenkin väistämätön yhteenotto ja Vicente riisuu viiksensä ja silmälasinsa keskellä olohuonetta. Mutta kukaan ei ole huomannut, että Sá Amélia on hiljalleen sokeutunut. Kiistan jälkeen hän rauhoittelee siskoaan ja tohtoria ja käyttäytyy kuin ei olisi huomannut mitään. Kun Sá Caetana aiemmilla visiiteillä oli kieltäytynyt tarjoilemasta ”tohtorille” tämän pyytämää olutta, lopulta hän myöntyy.

Vicente ei tiedä, miten suhtautua emäntänsä eleeseen. Vanha rouva kaataa hänelle lasillisen ja ojentaa sen hänelle. Lopulta Vicente juo ensimmäisen kulauksen hitaasti, antaa juoman viipyä suussaan ja maistelee sen metallista viileyttä. Hän ei kuitenkaan juo lasia tyhjäksi, kunnioituksesta vanhaa emäntäänsä kohtaan. Tohtorin lähdettyä Sá Amélia yllättäen kiittää siskoaan siitä, että tämä lopulta tarjoili oluen ”pojalle”, miksi he palvelijaansa usein kutsuvat.

Ei ole sattumaa, että Tohtori Valdezin kautta käydään keskustelua niin menneestä, kuin palvelijan ja hänen emäntiensä suhteesta. Samaan aikaan itsenäisyystaistelu etenee ja lopulta maa vapautuu kolonialismista. Romaanissa kuvaillaan kiehtovasti ja uskottavasti, miten Vicente hiljalleen tutustuu kaupunkiin ja aikuistuu, säilyttäen kuitenkin kunnioituksensa vanhoja rouvia kohtaan. Lopulta Vicente jää ilman emäntiään, sillä Sá Amélia kuolee ja Sá Caetana lähtee Portugaliin. Lukijalle jää huoli ja toive siitä, että Vicente pärjää. Tekisi mieli pyytää Borges Coelhoa kirjoittamaan jatko-osa tai ainakin vakuuttamaan, että hänen luomalleen henkilölle ei käy huonosti.

Kysymys ”palvelusväestä” ei ole vieläkään ratkennut, vaikka palveltavien ihonväri on muuttunut. Heidän olemassaoloaan puolustetaan työllistämisnäkökulmalla, mutta se ei selitä sitä, että heitä edelleen kohdellaan lähes kuten kolonialismin aikaan. Vaikka Borges Coelho kieltää ottavansa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin romaaneissaan, häntä kuitenkin ottaa esille yhden mosambikilaisen yhteiskunnan tabun – maltillisesti ja saarnaamatta. Kotiapulaisten ja vartijoitten kohtelusta ollaan tavallisesti vaiti.

As Visitas do Dr. Valdez on niitä kirjoja, joita aion kuljettaa mukana ja lukea uudelleen. Niitä on hyvin vähän.

João Paulo Borges Coelho: As Visitas do Dr. Valdez (2004)
Leya, 2010

Pepetelan viisas koira

Ostin angolalaisen Pepetelan kirjan O Cão e os Caluandas (suomennos: Koiran tarina) vietettyäni yhden vuoden Portugalissa. Ajattelin, että voisin oppia portugalia sitä lukemalla. En lukenut sivuakaan, mutta siitä huolimatta kirja on kulkenut mukana Suomeen, takaisin Lissaboniin ja sieltä vielä Lontooseen. Adichien viimeisimmän jälkeen teki mieli lukea jotain lyhyempää, joten tartuin vihdoin tähän. Kirja on kyllä lyhyt ja päällisin puolin selkeä, mutta koettelee lukijaa – varsinkin jos tämä haaveilee rentouttavasta lukukokemuksesta.

Pepetela lienee Angolan luetuimpia kirjailijoita ja hän on voittanut merkittävän Camões-palkinnon, jonka mosambikilainen Mia Coutokin sai hiljattain. Muutakin yhteistä heillä on: molemmat ovat taustaltaan portugalilaisia (tosin Pepetelan vanhemmat olivat syntyneet Angolassa, toisin kuin Couton) ja molemmat osallistuivat kotimaidensa itsenäisyystaisteluihin. Pepetela kuului myös itsenäisen Angolan ensimmäiseen hallitukseen.

Jotain perin surullista on siinä, että kun kolonialismin kuristusotteesta päästiin, monet itsenäistymisen huumassa syntyneet odotukset muuttuivat pettymyksiksi. Siitä Pepetelan koirakirjassakin on loppujen lopuksi kyse. Itsenäisyyttä seurasi 26 vuotta kestänyt sisällissota. Nykyisin Angola on pienen rikkaan eliitin ja köyhien massojen maa, jossa mielenosoitukset vaiennetaan kovin ottein.

O Cão e os Caluandas kertoo Angolan pääkaupungista Luandasta vuonna 1980, joskin kirjan takakannen mukaan Pepetela kirjoitti sen jo vuonna 1978Ei liene sattumaa, että se julkaistiin vasta Pepetelan lähdettyä hallituksesta. Kirjan tarinoita yhdistää kaupungissa kuljeksiva saksanpaimenkoira, joka lyöttäytyy erilaisten luandalaisten seuraan ja aiheuttaa kaikenlaisia sattumuksia. Kertoja on päättänyt koota koiran kohdanneiden luandalaisten kertomuksia, eikä malta itsekään pysyä vaiti, vaan kommentoi projektiaan ja kertoo omia kokemuksiaan. Luandalaisten raporttien lomassa on nuoren, hyvin portugalia kirjoittavan tytön päiväkirjamerkintöjä, joissa vilahtelevat saksanpaimenkoira nimeltään Lucapa ja bougainvillea eli ihmeköynnös, piikikäs ja sinnikäs kasvi.

Koiran reissujen myötä paljastuu Luandan tilanne: on ruokajonoja, byrokratiaa, prostituoituja ja taiteilijoita. Joitain koiran kohdanneita kertoja haastattelee, toiset kirjoittavat hänelle itse. Koiralla tuntuu olevan vahva oikeudenmukaisuuden taju ja taipumus järjestää asiat paremmalle tolalle: se auttaa paljastamaan parisuhteen surkeuden ja saa aiheuttamallaan kaaoksella ratkaistua tehdastyöläisten ongelmat. Se puolustaa prostituoitua ja saattaa karnevaalikulkueen voittoon köyhien kalastajien ryhmän – tanssimalla. Hauskin teksti on ensimmäinen, jossa koira seuraa köyhää runoilijaa. Hän suunnittelee kirjoittavansa vallankumousrunon proletaarikoirasta, joka on luokkataistelun tulos: ennen vain valkoiset kulkivat kaduilla nisäkäs perässään. Vallankumouksen myötä omaksutulle sanastolle naureskellaan muissakin kertomuksissa.

Kirja on muutenkin kovin moniääninen: siinä on luandalaista slangia, sanoja muista angolalaisista kielistä ja yksi kertomus esitetään käännöksenä kimbundusta. Kirjan lopussa oleva sanasto oli kovassa käytössä, vaikka monia sanoja käytetään Lissabonissakin. Jotkut tekstit ovat byrokraattien kirjeitä, toiset taas näytelmän muodossa. Ei ihme, että se ei houkutellut portugalin alkeet huterasti hallitsevaa.

Lucapa lähtee päiväkirjan kirjoittajan luota, sillä se ei pidä ihmeköynnöksestä, joka valtaa taloa ja koiran nukkumapaikkaa kuistilla. Siinä vaiheessa, kun köynnös ulottuu tytön huoneen ikkunaan, koira lopulta lähtee. Samalla tavalla se hylkää Luandassakin isäntänsä kerta toisensa jälkeen, todettuaan että ei vieläkään löytänyt hyvää kotia. Köynnös kuristaa hengiltä toisen kasvin, jossa on punaiset marjat. Pepetela näyttää jo 70-luvun loppupuolella ajatelleen, että sosialismi Luandassa (ja muuallakin Angolassa) näivettyy ahneuden ja oman edun tavoittelun vuoksi. Päiväkirjaa kirjoittavan tytön isä puolustaa köynnöstä intohimoisesti ja kehittelee samalla bisneksiään.

Lopulta koira löytää mieleisensä isännän: köyhän kalastajan, joka tunnistaa koiran karnevaalikulkueesta. Koira tekee pentuja köyhässä lähiössä ja ihastuu delfiiniin, maaten rannalla odottamassa sen ilmestymistä. Delfiini taitaa kyllä olla aika lähellä levähiuksista merenneitoa, johon kirjassa viitataan aiemminkin. Se edustanee toivoa paremmasta tulevaisuudesta – tai sen tavoittamattomuutta. Mahdollinen ratkaisu näyttää olevan köyhien angolalaisten käsissä, mistä kielii koiran asettautuminen kalastajalähiöön ja sekin, että vaihtoehtoisessa lopussa bougainvillean kimppuun hyökkää koiran lisäksi tilan työntekijä, nousten työnantajansa tahtoa vastaan.

Kirjassa on tosiaan kaksi mahdollista viimeistä lukua. Metafiktiivisyyttä alleviivaava kertoja vie lukijan huomion jatkuvasti tehtäväänsä, tarinan kirjoittamiseen. Hän myös suosittelee lukemaan kirjan uudelleen ja osoittaa paikoin sanansa suoraan lukijalle. Toinen lopuista sopii eheän lukukokemuksen luomiseen, toinen taas kiistää sen kokonaan ja alleviivaa tarinoita kirjoittajan luomuksena.

Vaikka kirja ei päästänytkään aivan helpolla, olen tyytyväinen, että kirja on kulkenut mukana.

Pepetela: O Cão e os Caluandas (1985, kirjasta on olemassa versio nimeltä O Cão e os Calús, molemmat sanat viittavat luandalaisiin)

Publicações Dom Quixote, 2002

Suomenkielinen käännös: Koiran tarina

Frantz Fanon: Musta iho, valkoiset naamiot

Valkoinen maailma, ainoa vakavasti otettava, kielsi minulta kaiken osallistumisen. He vaativat ihmiseltä mustan käytöstä. Kutsuin maailmaa ja maailma amputoi kaiken intoni”, kirjoittaa 27-vuotias Frantz Fanon. Peau noire, masques blancs (Musta iho, valkoiset naamiot) -kirjassa hän kuvailee kokemuksiaan tummaihoisena opiskelijana Ranskassa. Hän kokee tulevansa määritellyksi ihonvärin perusteella: ”En ole muiden minusta saaman käsityksen orja, vaan ulkonäköni orja”. Häntä ei nähdä ihmisenä, vaan mustana.

Fanon kuvailee, kuinka hän ja muut tummaihoiset lakkaavat olevat pelkästään tummaihoisia ja heistä tulee mustia valkoisten silmissä: ”Katsoin itseäni objektiivisesti ja minulle paljastui mustuuteni ja etniset piirteeni”. Hän alkaa nähdä itsensä valkoisten silmin, heidän odotustensa ja ennakkokäsitystensä mukaisesti. Ihonväristä tulee ainoa kriteeri, jonka kautta hänet määritellään. Hänen yhteiskunnallisiin tai opiskeluun liittyviin saavutuksiinsa ei kiinnitetä huomiota. Häneltä viedään mahdollisuus kokemukseen, joka on monille itsenstäänselvyys. ”Halusin ainoastaan olla ihminen muiden joukossa”,  Fanon kirjoittaa. Hän ei kaipaa myötätuntoa tai sääliä, eikä näe itseään uhrina, vaan haluaa tulla kohdelluksi tavallisena ihmisenä.

Fanonin teksti, joka käsittelee kolonialismin psykologisia vaikutuksia kolonisoituihin, julkaistiin vuonna 1952. Se oli alkujaan Fanonin väitöskirja, jota ei hyväksytty. Lopulta sille kuitenkin löytyi kustantaja. Kirja tuli mieleen viimeaikaisten tapahtumien myötä: Italiassa senaattori vertasi Kongossa syntynyttä ministeriä orankiin ja Yhdysvalloissa puidaan Trayvor Martinin tapausta. Aihe on minulle ajankohtainen myös siksi, että luen Chimamanda Ngozi Adichien romaania Americanah, jossa keskeisessä osassa on keskustelu rodusta ja sen merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.

Fanon, psykiatri ja filosofi, syntyi vuonna 1925 Martiniquen saarella. Hän oli merkittävä hahmo kolonialisminvastaisessa taistelussa ja puolusti väkivaltaista ratkaisua kolonialismin päättämiseksi. Siitä hän kirjoittaa suomennetussakin kirjassaan Sorron yöstä, joka julkaistiin vuonna 1961 (Like, 2003). Hänen näkemyksensä pohjaavat kokemuksiin psykiatrina Algeriassa, jonka Kansalliseen vapautusrintamaan hän myös liittyi.

Peau noire, masques blancs on vielä kääntämättä suomeksi. Katkelmat yllä ovat omia käännöksiäni portugalinkielisestä käännöksestä Pele Negra, Máscaras Brancas.

Frantz Fanon: Pele Negra, Máscaras Brancas
Portugalinkielinen käännös: Alexandre Pomar
Paisagem, 1975
Ranskankielinen alkuteos: Peau noire, masques blancs (1952)