Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Uusia tuulia: mediapalvelu Rapport

Näille täällä ja Mafalala-blogissa nähdyille jutuille on nyt uusi kanava, mediapalvelu Rapport. Olen innoissani, koska aiheet ja käsittelytavan valitsen itse, mutta tarvittaessa saan apua editoimiseen. Ja konteksti on journalismi bloggaamisen sijaan, mutta lukijat saavat kuitenkin kommentoida juttuja ja seurata toimittajan työtä.

Ilmaisumuoto muuttuu journalistisempaan suuntaan, mutta näkökulma pysyy siis ennallaan. Siihen vaikuttaa yli 10 vuoden ulkosuomalaisuus ja etenkin sen viimeisimmät vuodet, jotka olen asunut Cova da Mourassa, lissabonilaisessa kapverdeläisnaapurustossa, jossa monella tavalla tiivistyvät siirtomaavallan seuraukset Euroopassa. Täällä asuminen on opettanut paljon esimerkiksi valkoisuuden merkityksistä ja rakenteellisesta rasismista.

Kuten ennenkin, tutkimusalakin näkyy jutuissa. Opiskelin tohtoriksi Coimbran yliopistossa jälkikoloniaalisen tutkimuksen ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin eurooppakeskeisiä akateemisia perinteitä ja pyrittiin ylittämään rajoja esimerkiksi aktivismin ja yhteiskuntatieteiden välillä. Kirjoitin oppilaitokseni ja sen johtajan Boaventura de Sousa Santosin kuvioista Peruste-lehteen, jos aihe kiinnostaa enemmän.

Kirjoitan joka kuukausi yhden laajemman artikkelin. Se tarkoittaa sitä, että suunnittelen yhtä juttua bloggausta pitempään ja käytän enemmän sen aikaa taustoittamiseen. Näitten rinnalla saattaa ilmestyä myös lyhempiä pätkiä, kuten kirjajuttuja.

Ensimmäinen Rapport-jutun aihe on mustien miesten ja valkoisten naisten suhteet ja niiden käsittely elokuvissa ja mediassa. Elokuvat ja lehtijutut totisesti vahvistivat jutun lähtökohdan, eli sen että näitä suhteita käsittelemällä saattaisi saada otteen monenlaisista risteävistä valtasuhteista, myyteistä ja stereotypioista… Huh.

Tilaajan näkökulmasta Rapport toimii nyt niin, että kuukausimaksua (4,99) vastaan saa luettavakseen kaikki palvelussa julkaistut jutut (mainoksiakaan ei tarvitse katsella!), ja samalla ryhdytään yhden tai useamman toimittajan tukijaksi. Näiden toimittajien työtä pääsee seuraamaan lähemmin, ja kuukausimaksusta isoin osa menee heidän työnsä rahoittamiseen. Tuetun toimittajan saama summa riippuu siitä, kuinka monen toimittajan kanssa summa jaetaan. Tilausta voi myös muuttaa.

Käytännössä tilaaminen tarkoittaa siis suoraa tukea sellaiselle journalismille, jolle ei välttämättä ole valtamediassa sen nykymuodossa sijaa, mutta joka kuitenkin lukijoita kiinnostaa. Jos siis ryhdyt tukijakseni, saan jutuista vaivanpalkkaa, ja se olisi ihan mahtavaa. Tukijakseni voi ryhtyä tämän profiililinkin kautta.

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Kuka Ngugi?

 

mg_4400

Meillä on Ngugi wa Thiong’on kanssa sillä tavalla läheinen suhde, että kirjoitin hänen tuotannostaan gradun. Erityisen paljon ajattelen Ngugia tähän aikaan vuodesta. Jännitän, että joko tämä olisi se vuosi, kun hän saa kirjallisuuden Nobelin. Viime vuosina Ngugia on usein povattu voittajaksi.

Suhde alkoi Turussa vuonna 2003. Olin kiinnostunut jälkikoloniaalisesta kirjallisuudesta ja luin suurin piirtein kaikki Turun kirjastoista löytyneet afrikkalaisten kirjailijoiden romaanit. Kenialaisen Ngugin Paholainen ristillä  (1980) oli niistä kaikista kiinnostavin.

Vertailin Paholaista ristillä Ngugin aiempaan romaanin, A Grain of Wheatiin (1967). Se edustaa kirjailijan siirtymäkautta. Englantilaisen koulutuksen Keniassa saanut Ngugi kirjoitti aiemmin kristillisiä romaaneja James Ngugi -nimellä. Grain of Wheat kuvaa Kenian itsenäistymistaistelua, mutta kuitenkin länsimaisen kirjallisuuden keinoin.

Paholainen ristillä merkkaa irrottautumista länsimaisen kirjallisuuden traditioista. Se on Ngugin ensimmäinen kikujuksi kirjoittama romaani. Ngugi kirjoitti sen omalle kansalleen. Rakenne lainaa suullisista perinteistä, ja sitä edustavat myös kaikenlaiset sananlaskut ja vitsit. Kun Ngugi itse käänsi kirjan myöhemmin englanniksi, hän jätti tekstin lomaan katkelmia swahiliksi. Kirja siis aukeaa parhaiten niille, jotka osaavat kaikkia Ngugin käyttämiä kieliä ja tuntevat ne suulliset traditiot, joista hän lainaa. Se on myös viesti länsimaisille lukijoille.

Sisällön tasolla kirjassa ei puida menneitä, vaan osoitetaan nykytilanteen neokolonialismista johtuvat ongelmat. Riistäjä ei ole enää siirtomaavalta, vaan monikansalliset suuryritykset paikallisine pomoineen. Kansa nousee näitä vastaan.

Paholainen ristillä on kirjoitettu vankilassa 70-luvun lopulla. Sinne Ngugi joutui kirjoitettuaan Kenian hallitusta kritisoivan näytelmän. Vapaaksi päästyään Ngugi lähti maanpakoon ja asuu nykyään Yhdysvalloissa.

Decolonising the Mind -esseekokoelmassa Ngugi avaa päätöstään alkaa kirjoittaa kikujuksi. Sen taustalla on tietenkin halu saavuttaa ne lukijat, joita ajatellen Ngugi työnsä kirjoitti, mutta myös ajatus kielen ja kulttuurin yhteydestä. Ngugin mielestä englannissa on läsnä kolonialistinen maailmankuva, ja sen juurruttaminen Keniaan oli olennainen kolonisaation elementti. Englanti korvaa paikalliset arvot ja kulttuurin brittiläisillä arvoilla ja kulttuurilla. Se on mielen kolonisoimista, josta Ngugi pyrkii vapautumaan.

Nobelin voittajaksi on siis monena vuonna povattu kirjailijaa, joka on kaikin voimin pyrkinyt kyseenalaistamaan länsimaisen kirjallisuuden valta-asemaa. Lisäksi hän on osoittanut, miten sitä pidettiin (ja eihän tästä kyllä vieläkään olla päästy) mittapuuna kaikelle muulle kirjallisuudelle. Hän on myös tietoisesti kääntänyt selkänsä länsimaisille lukijoille.

Alfred Nobel kirjoitti testamentissaan, että kirjallisuuspalkinto tulisi antaa sellaiselle kirjailijalle, jonka työ edustaa ”ihanteellista suuntausta”. Palkintoa on pidetty  eurosentrisenä sekä kirjallisessa että maantieteellisessä mielessä.

Ngugin voitto olisi siis symbolisesti kova juttu, enkä tiedä onko aika sille vielä kypsä. Entä miten kirjailija suhtautuisi moiseen tunnustukseen?

Valkoinen etuoikeus ja antirasismi

Näiden reilun 10 Portugalissa asutun vuoden aikana on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon samaa rasistisissa asenteissa ja rakenteissa on täällä ja Suomessa. Yhteistä on myös valkoisessa antirasismissa. Valkoinen etuoikeus näky siinä, miten monet valkoiset täällä ja Suomessa kokevat kykenevänsä määrittelemään mikä on rasismia ja mikä ei. Valkoinen antirasismi keskittyy usein myös valkoisen antirasistin jalouteen ja huomio on rasismin näkyvissä muodoissa rakenteellisen rasismin sijaan.

Mutta Portugali oli siirtomaavalta ja se osallistui orjakauppaan, Suomi ei. Jos pintaa raaputtaa, maat jakavat kuitenkin samanlaisen käsityksen viattomuudesta. Portugalissa elää voimakas ajatus hyväntahtoisesta ja veljellisestä kolonialismista. Siirtomaavallan loppuvaiheissa mentiin niinkin pitkälle, että siirtomaita kutsuttiin merentakaisiksi provinsseiksi. Suomessa ei juuri keskustella niin sanotusta kolonialistisesta rikoskumppanuudesta.

Kyseessä on käännös colonial complicity -termistä. Se tarkoittaa sitä, että vaikka käytännössä Suomella ei siirtomaita ollut, siellä jaettiin ja jaetaan kolonialistinen maailmankuva, joka asettaa länsimaat ja valkoisen miehen keskiöön ja edistyksen mittapuuksi. Se välittyy esimerkiksi koulutuksen kautta, mutta se on läsnä myös mediassa, kulttuurissa ja politiikassa. Ne ovat siis niitä instituutioita, joissa dekolonisaatiolle olisi tarvetta.

Käytännössä kolonialismin myötäily näkyy esimerkiksi siinä, että Suomella on 140 vuoden historia lähetystyöstä Namibiassa. Ja suomalaisten suhtautuminen saamelaisiin noudattaa kolonialistista kaavaa. Se myös näkyy siinä, miten Suomessa on voimissaan ajatus rasismista luonnollisena vieraanpelkona tai reaktiona maahanmuuttoon, mutta reaktiot seuraavat kolonialismista tuttuja malleja.

Kolonialistinen asetelma vaatii toiseuttamista ja marginalisoimista, kaiken muun suhteuttamista länsimaisiin arvoihin ja valkoisuuteen. Grada Kilomba kuvaa sitä Decolonising Knowledge -luentoperformanssissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.
When they speak it is universal;
when we speak it is specific.
When they speak it is objective;
when we speak it is subjective.
When they speak it is neutral;
When we speak it is personal.
When they speak it is rational;
When we speak it is emotional.
When they speak it is impartial;
When we speak it is partial.
They have facts, we have opinions.
They have knowledge, we have experiences.

We are not dealing here with a ’peaceful co-existence of words’, but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak and What We Can Speak About.

Asetelmaa on sen keskiöstä käsin, valkoisena eurooppalaisena haastavaa hahmottaa. Käsitys siitä, että olemme neutraaleja ja objektiivisia on juurtunut syvälle. Siksi valkoinen antirasismi vaatii poisoppimista, mielen dekolonisoimista. Ja niiden kuuntelemista, jotka pystyvät osoittamaan valkoisen etuoikeuden muotoja, kun eivät itse siitä nauti. Muutoin siinä päädytään helposti hyväntahtoisuudesta huolimatta toistamaan valta-asetelmia, joista Steve Biko kirjoitti Etelä-Afrikassa apartheidin vastaisen taistelun aikaan.

Keskustelu kolonialistisesta rikoskumppanuudesta osoittaa, miten valkoinen etuoikeus on syntynyt. Siitä keskustelu myös auttaa tekemään näkyviksi monet, keskenään risteävät rasismin ja sorron muodot, jotka saivat alkunsa kolonialismin myötä, ja joista ei vieläkään olla päästy.

Jonkinlaista orastavaa muutosta voi sentään aistia. Nyt valkoisena suomalaisena ei voi enää luottaa siihen, että valkoisen etuoikeuden ylläpidosta ja käyttämisestä ei joudu vastuuseen. Esimerkkejä siitä ovat keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja Ylen kritisointi vanhojen rasistisen elokuvien näyttämisestä. Muutoksen hitaudesta kertoo haluttomuus vastaanottaa kritiikkiä.

Muutoksesta kielii myös se, että Helsingissä järjestettiin lauantaina antirasistinen foorumi, jossa käsiteltiin myös valkoisuutta. En ollut paikalla, mutta sain osallistua valkoista etuoikeutta ja antirasismia käsittelevään paneeliin lähettämällä viestin. Tämä bloggaus on laajempi versio siitä. Viestin lopussa kysyin, miten muutosta voisi vauhdittaa ja miten ja missä dekolonisaatiota toteuttaa. Itse mietin, voitaisiinko televisiossa vaikka käsitellä Suomen historiaa tästä näkökulmasta, arkistoja hyödyntäen. Entä miten suomalaista koulua voisi dekolonisoida?