Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

”Jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu naisiakin”

Olin kuuntelemassa rasismia käsittelevää keskustelua lissabonilaisessa baarissa. Keskustelu oli kiinnostavaa: Miksi ns. vähemmistöjen homofobia nostetaan esiin kärkkäämmin, vaikka samassa sosioekonomisessa asemassa olevien, samanlaisen koulutustaustan omaavien valkoisten homofobia on samaa luokkaa? Miten paljon aikaa säästyisi varsinaiseen rasisminvastaiseen työhön, jos valkoiset uskoisivat rasismia kokeneiden kokemukset rasismiksi, eikä aikaa kuluisi väittelyyn siitä, oliko kyseessä rasismi vai ei?

Sitten oli yleisön vuoro. Ensimmäisen puheenvuoron pyysi nainen, lissabonilaisen antirasistisen järjestön perustaja, joka huomautti, että vaikka diversiteetti muuten oli huomioitu, niin keskustelemaan oli kutsuttu kolme miestä, eikä yhtään naista. Yleisöstä valtaosa taas oli naisia. Hän kysyi, miksi keskustelemaan ei oltu kutsuttu yhtäkään naista.

Juontaja ja tilaisuuden järjestäjä, hänkin mies, pahoitteli ja vastasi, että tilaisuuteen oli kutsuttu yksi nainen, joka ei kuitenkaan päässyt paikalle. Juontaja ei tiennyt kenet olisi voinut kutsua lyhyellä varoitusajalla häntä paikkaamaan.

Sitten puheenvuoron pyysi toinen nainen, brasilialainen musta feministi ja tutkija. Hän kysyi, miksi keskustelemaan oli kutsuttu vain yksi nainen, jos kerran miehiä oli kutsuttu kolme, ja juontajakin oli mies. ”Kutsukaa vähintään saman verran naisia kuin miehiä, niin ei sitten käy näin.” Juontaja lupasi noudattaa neuvoa.

Kotimatkalla kerroin kaverille Saara Särmästä ja all male panel -kuviosta (ja olin tosi pitkästä aikaa vähän ylpeä suomalaisuudestani). Kaveri mietti, että jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu myös naisia. Ja suositella naispuolisia asiantuntijoita, jos järjestäjä ei heitä tunne.

Uusia tuulia: mediapalvelu Rapport

Näille täällä ja Mafalala-blogissa nähdyille jutuille on nyt uusi kanava, mediapalvelu Rapport. Olen innoissani, koska aiheet ja käsittelytavan valitsen itse, mutta tarvittaessa saan apua editoimiseen. Ja konteksti on journalismi bloggaamisen sijaan, mutta lukijat saavat kuitenkin kommentoida juttuja ja seurata toimittajan työtä.

Ilmaisumuoto muuttuu journalistisempaan suuntaan, mutta näkökulma pysyy siis ennallaan. Siihen vaikuttaa yli 10 vuoden ulkosuomalaisuus ja etenkin sen viimeisimmät vuodet, jotka olen asunut Cova da Mourassa, lissabonilaisessa kapverdeläisnaapurustossa, jossa monella tavalla tiivistyvät siirtomaavallan seuraukset Euroopassa. Täällä asuminen on opettanut paljon esimerkiksi valkoisuuden merkityksistä ja rakenteellisesta rasismista.

Kuten ennenkin, tutkimusalakin näkyy jutuissa. Opiskelin tohtoriksi Coimbran yliopistossa jälkikoloniaalisen tutkimuksen ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin eurooppakeskeisiä akateemisia perinteitä ja pyrittiin ylittämään rajoja esimerkiksi aktivismin ja yhteiskuntatieteiden välillä. Kirjoitin oppilaitokseni ja sen johtajan Boaventura de Sousa Santosin kuvioista Peruste-lehteen, jos aihe kiinnostaa enemmän.

Kirjoitan joka kuukausi yhden laajemman artikkelin. Se tarkoittaa sitä, että suunnittelen yhtä juttua bloggausta pitempään ja käytän enemmän sen aikaa taustoittamiseen. Näitten rinnalla saattaa ilmestyä myös lyhempiä pätkiä, kuten kirjajuttuja.

Ensimmäinen Rapport-jutun aihe on mustien miesten ja valkoisten naisten suhteet ja niiden käsittely elokuvissa ja mediassa. Elokuvat ja lehtijutut totisesti vahvistivat jutun lähtökohdan, eli sen että näitä suhteita käsittelemällä saattaisi saada otteen monenlaisista risteävistä valtasuhteista, myyteistä ja stereotypioista… Huh.

Tilaajan näkökulmasta Rapport toimii nyt niin, että kuukausimaksua (4,99) vastaan saa luettavakseen kaikki palvelussa julkaistut jutut (mainoksiakaan ei tarvitse katsella!), ja samalla ryhdytään yhden tai useamman toimittajan tukijaksi. Näiden toimittajien työtä pääsee seuraamaan lähemmin, ja kuukausimaksusta isoin osa menee heidän työnsä rahoittamiseen. Tuetun toimittajan saama summa riippuu siitä, kuinka monen toimittajan kanssa summa jaetaan. Tilausta voi myös muuttaa.

Käytännössä tilaaminen tarkoittaa siis suoraa tukea sellaiselle journalismille, jolle ei välttämättä ole valtamediassa sen nykymuodossa sijaa, mutta joka kuitenkin lukijoita kiinnostaa. Jos siis ryhdyt tukijakseni, saan jutuista vaivanpalkkaa, ja se olisi ihan mahtavaa. Tukijakseni voi ryhtyä tämän profiililinkin kautta.

Saitko suloisen tyttären? Hanki ase

ruusut

Miehiä onnitellaan Portugalissa sievästä tyttärestä niin, että heitä kehotetaan hankkimaan ase. Sillä on määrä puolustaa tytärtä potentiaalisilta poikaystäviltä. Kyseessä on tietenkin vitsi, useimmiten mieheltä toiselle miehelle suunnattu, silloin kuin tyttäret ovat vauvoja tai pieniä lapsia.

Ajatus raivoisista isistä suojelemassa tyttäriään potentiaalisilta poikaystäviltä on tuttu Portugalin ulkopuolellakin. Sitä saatetaan pitää söpönä, mutta kyseessä on lähinnä malliesimerkki arkipäivän seksismistä.

Millaisia viestejä siinä sitten on mukana? No, tytöt eivät tietenkään itse osaa arvioida sitä, kenen kanssa haluavat aikaansa viettää. Tyttäret myös näyttäytyvät isiensä omaisuutena, jonka pojat haluavat pahat mielessään viedä. Pojat ovat aktiivisia toimijoita, tytöt passiivisia olentoja.

Taustalla häilyy myös ajatus perheen kunnian yhteydestä siveästi käyttäytyviin tyttäriin. Portugalin laissa oli vuoteen 1975 asti käytössä kunniarikoksen käsite. Jos isä tappoi alle 21-vuotiaan perheen häpäisseen tyttärensä, rangaistuksena oli vain kuuden kuukauden häätö kotiläänistä.

Ajatusmalli ei ole reilu poikiakaan kohtaan. Sen mukaan pojat vain heittelehtivät tahdottomina halujensa vietävinä, joten ainoa lääke on pitää heidät loitolla tytöistä. Ja aseeseen tarttuminen tyttären suojelemiseksi pojilta on väkivaltainen, myrkyllisen maskuliininen mielikuva. Pojan ja miehen rooli on kovin kapea: himokkaasta teinistä väkivalloin tytärtään puolustavaksi mieheksi.

Tiedän kyllä, että monet asialla vitsailevat tyypit tekevät sen pahaa tahtomatta, eivätkä jaa yllä listattuja arvoja. Mutta ongelma ei ole itse vitsi, vaan se, minkälaisista naisten asemaan ja mieheyteen liittyvistä käsityksistä se kumpuaa, ja minkälaisia käsityksiä se ylläpitää sekä normalisoi. Kuten muunkin arkipäivän seksismin kohdalla.

***

Blogilla on uusi sivu Facebookissa: fb.com/aamuyonlapset. Bloggaukset voi myös tilata sähköpostiin sivun vasemmasta alalaidasta/sivun yläosassa näkyvän valikon avaamalla. Jaan postaukset yleensä Twitterissä, ja Instassakin voi seurata.

 

 

”Meidän kehot on julkista omaisuutta”

patriarcado

”Onko sulla lapsia?”, kysyi brasilialainen kaveri. Vastasin, että ei.

”Haluatko lapsia?”, hän kysyi. Vastasin, että en.

”No hyvä. Pysyy tasapaino. Mulla on kaksi, ja haluan vielä kolme lisää”, hän vastasi ja nauroi.

Oltiin lissabonilaisen keikkapaikan yhteisökeittiössä. Pöydällä oli muovipusseittain kasviksia pilkottavaksi. Niistä oli määrä tehdä papupataa ja keittoa illan tapahtumaan. Aloitettiin sipuleista. Krapulainen, kalpea anarkistikokki penkoi kaapeista isoja kattiloita.

”Sopiiko sun puolisolle se, että et halua lapsia?” Vastasin, että joo. Juteltiin kuitenkin hetki kommenteista, joita lapsettomat naiset saavat kuulla. Sipulit olivat niin väkeviä, että niitä pilkottiin silmät vuotaen ja posket märkinä.

Kokin otsalla helmeili hiki ja hän alkoi kuullottaa sipuleita pahoinvoivan näköisenä. Kaveri tarttui kaaliin, aloin kuoria muhkuraisia perunoita.

”Mutta ei lasten saamistakaan aina katsota hyvällä.” Kaveri kertoi saaneensa ensimmäisen lapsensa teini-ikäisenä. Sitten hän halusi vielä toisenkin lapsen.

Kokki istui alas ja joi hiljaisena lasillisen kylmää mehua. ”Oikeastaan nainen voi saada lapsen ilman minkäänlaista paheksuntaa vain, jos hän on parisuhteessa, eikä ole liian nuori tai vanha”, sanoi kaveri. Kokki sanoi, että se on ihan totta.

Saatiin perunat ja kaali pilkottua. Mehun virvoittama kokki avasi meille kaikille oluet, mutta muisti sitten tarvitsevansa pikaisesti useamman valkosipulin kynnet kuorittuina. Palattiin leikkuulautojen ääreen. Kokkikin tarttui veitseen.

”Meidän kehot on julkista omaisuutta. Aborttikin on Brasiliassa rikos. Siis silloin, kun sen tekee se, jolla on kohtu”, kaveri jatkoi. Kokki näytti hämmentyneeltä. ”Isäthän voivat päättää olla ryhtymättä lapsensa vanhemmaksi ja hylätä lapsensa ilman seuraamuksia.”*

*Brasiliassa feministit ovat oikeutta turvalliseen ja lailliseen aborttiin vaatiessaan käyttäneet termiä aborto masculino kiinnittääkseen huomion patriarkaalisen yhteiskunnan kaksoisstandardeihin. Tarkoitus ei siis ole rinnastaa lasta ja sikiötä, tai väittää että lapsen hylkääminen ja abortti olisivat täsmälleen sama asia. Ja tietenkään kaikki lapset eivät synny cis-heterosuhteissa.

Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.

Mafalala virkoaa sittenkin

Tässä meni yli kaksi kuukautta bloggaamatta. Tauko ei ollut suunniteltu, vaan se syntyi työkiireiden ja blogin suuntaan liittyvän tuskailun tuloksena. Jälkimmäinen liittyy osittain samoihin asiohin, joita Veikka Lahtinen nosti esiin bloginsa viimeisessä jutussa, ja joita Linkulla Riossa -blogin eilen päättänyt Irakin käsitteli. Ymmärrän molempia hyvin.

Olen myös vähän oudossa paikassa tämän hankkeen kanssa. Bloggaan suomeksi, mutta en ole asunut Suomessa yli 10 vuoteen. Vaikka tietenkin seuraan mediaa, käyn siellä ja teen sinne töitä, Suomi on jo aika vieras paikka. Se liittyy myös kaikkeen siihen, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut täällä. Etenkin aika Cova da Mourassa on voimistanut oloa siitä, että tulen Suomeen aina todellisuudesta, joka on sieltä käsin katsottuna kaukainen. Ja toisin päin.

Jonkinlainen (etuoikeutettu, vapaaehtoinen) muukalaisuus on mielenkiintoinenkin tila, sillä se pakottaa katselemaan asioita monelta kantilta, sen myötä joutuu jatkuvasti hakemaan paikkaansa ja temppuilemaan kielten kanssa. 103-vuotias Aino Karttunen kiteytti Hesarissa: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Oman kerroksensa tähän kaikkeen lisää se, että asun paikassa jossa on vähän muita valkoisia ja joka on kaiken muun lisäksi myös antirasistisen vastarinnan tila. Siitä syntyy kaikenlaisia ulkoisia ja sisäisiä jännitteitä. Blogista on tullut tärkeä keino miettiä näitä asioita viemättä tilaa toiminnassa täällä, mutta toisaalta mietin jatkuvasti, onko Mafalalakaan sille oikea paikka.

Mafalalasta on tullut myös feministinen tila. Ympäristö on monin tavoin konservatiivinen, etenkin mitä sukupuolirooleihin tulee. Sitä jaksaa paremmin, kun on oma tila jossa käsitellä asioita kaikessa rauhassa. Blogi myös ajaa etsimään kaikenlaista tietoa ja hyödyntämään aina välillä opiskelujen myötä hankittua tietoa. Tietysti Mafalala on myös yksi tapa ottaa kantaa maailmanmenoon ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä pelkkä oman henkilökohtaisen pohdinnan ja kasvun tila.

Tuskailua on lisännyt myös omaan bloggaajan ”ääneen” kyllästyminen, sen vangiksi jääminen ja koko rupeaman individualistisuus. Mutta kun en halua lopettaa bloggaamista, koitan venyttää Mafalalan rajoja. Ensi vuoden teema blogissa (ja muutenkin) on lainattu kirjailija Marlon Jamesilta: ”[I]t’s a weird thing teaching yourself freedom. It sounds so weird, but we actually do have to do it”. Mutta blogin aihepiiri pysyy kyllä ennallaan!