Alkuvuoden paras asia: elokuvakerho Cova da Mourassa

Tabacaria Tropical on tehnyt uuden aluevaltauksen. Pienen liiketilan takaosassa oli ennen kampaamo, nyt siellä kokoontuu kerran kuussa Cineclube da Tabacaria Tropical! Konsepti on yksinkertainen: ensin katsotaan elokuva tai dokumentti, sitten keskustellaan ja sitten syödään keittoa ja keskutellaan lisää.

Vaikka eilen olikin vasta elokuvakerhon toinen kokoontuminen, niin kai siitä voi jo intoilla. Molemmilla kerroilla sali oli täynnä, keskustelu oli huippukiinnostavaa ja tunnelma tosi hyvä. Yleisössä oli niin alle 20-vuotiaita kuin yli nelikymppisiäkin. Tarkoituksena on paitsi järjestää kulttuuritoimintaa Cova da Mourassa, katsoa paikallista tuotantoa paikan päällä ja esittää elokuvia, jotka jotenkin liittyvät naapuruston asukkaisiin ja heidän elämäänsä. Ja ennen kaikkea luoda tila, jossa niistä voidaan keskustella.

Ensimmäisenä iltana katsottiin Maíra Zenunin ohjaama, Lissabonissa asuvien brasilialaisten tekemä A Cidade e o Amor -lyhäri, covadamouralaisten nuorten koulutyönä tekemä Cova da Mourassa asumisesta kertova dokkari ja vasta ilmestynyt Samban siirtolaisille omistettu musiikkivideo. Hänkin asuu Cova da Mourassa ja video on tuotettu ja kuvattu täällä.

Eilen ohjelmassa oli Nôs Terra -dokumentti. Se kertoo Lissabonin ympäristön naapurustoista, kuten Cova da Mourasta. Siinä asukkaat kertovat esimerkiksi millaista on asua kerrostalolähiössä, kun oma kotinaapurusto purettiin. Paljon keskustellaan identiteetistä ja kansalaisuudesta: ovatko mustat, täällä syntyneet, kreolia ja portugalia puhuvat nuoret portugalilaisia vai kapverdeläisiä? Vastaukset paljastavat monimutkaisen vyyhdin: toisaalta portugalilaisiin viitataan valkoisina ja ”heinä”, toisaalta jotkut vastaavat olevansa portugalilaisia, koska heillä on maan kansalaisuus.

Tilanne on hankala myös siksi, että Portugalissa on kansalaisuuslaki, jonka myötä kaikki täällä syntyneet eivät saa kansalaisuutta. Kuten dokumentissa mainitaan, samassa perheessä voi olla sisaruksia, joista osa on Portugalin kansalaisia, osa Kap Verden. Kansalaisuus riippuu vuodesta, jona henkilö on syntynyt. Täysi-ikäisenä kansalaisuutta voi hakea, ja se maksaa 250 euroa (minimikuukausipalkka Portugalissa on 530 euroa). Jos on tehnyt rikoksia, ei kansalaisuuteen ole oikeutta.

Keskustelussa tilannetta puitiin jatkumona siirtomaavallan aikaiselle järjestelmälle, jossa kolonisoidut jaettiin assimiloituihin (assimilado) ja alkuperäiskansalaisiin (indígena). Portugalilaisuus määriteltiin järjestelmän myötä tarkasti. Statusta hakiessa piti osoittaa olevansa kunnon kansalainen: katolinen, portugalia puhuva, yksiavioinen, länsimaisesti pukeutuva. Status saatettiin myös evätä jälkikäteen. Teoriassa assimiloiduilla oli samat oikeudet kuin portugalilaisillakin. Assimiloidut säästyivät pakkotyöltä, johon suurta enemmistöä käytettiin. Yksi kommentoijista sanoi, että dokumentti paljastaa kirkkaasti, miten kolonialismin aikaisesta mentaliteetista ei vieläkään olla Portugalissa päästy.

Asenteet tulivat esiin myös, kun ohjaajat kertoivat, miten vaikeaa dokumentille oli saada rahoitusta, ja miten vaikea sitä oli saada levitykseen. Osa syystä on se, että se nostaa esiin vaikeita kysymyksiä ja paljastaa yhteiskunnallisten ongelmien käytännön seurauksia. Se myös näyttää naapurustojen asukkaat totutusta poikkeavassa, stereotypioita purkavassa valossa.

Dokumenttia kehuttiin kovasti. Yksi katsojista, parikymppinen, kertoi samastuneensa voimakkaasti dokumentin haastateltujen kertomuksiin ja löytäneensä itsensä niistä. Hän kertoi kasvaneensa naapurustossa, jossa hänen ystävistään enemmistö oli valkoisia ja kokeneensa olonsa aina ulkopuoliseksi. Tilanne muuttui, kun hän tuli Cova da Mouraan: vaikka ulkopuolisuus jatkuu, ainakaan hän ei enää ole yksin ulkopuolinen, kun kaikki ystävät ovat samassa tilanteessa.

Keskustelu on myös siinä mielessä sujuvaa, että tila on ”turvallinen”. Usein laajemmalle yleisölle suunnatuissa tilaisuuksissa valkoiset tuppaavat kyseenalaistamaan muiden näkemyksiä ja viemään keskustelun omiin kokemuksiinsa. Täällä keskustelua ei käydä altavastaajan asemasta, eikä näkemyksiä ja kokemuksia lähtökohtaisesti kyseenalaisteta. Elokuvaa ei myöskään katsella eksotiikan nälän ja tirkistelyn halun tyydyttämiseksi.

Dokumentti on kokonaisuudessaan YouTubessa, englanninkielisin tekstityksin:

Keskustelut ovat myös pursunneet uusia ideoita: on suunniteltu seuraavia sessioita ja kehitelty yhteistyökuvioita. Ensimmäisen illan covadamouralaiset dokumenttiohjaajat ovat jo ryhtyneet saamansa kannustuksen ja kommenttien inspiroimina kirjoittamaan seuraavan työnsä käsikirjoitusta!

Kuvia illasta on Tabacaria Tropicalin FB-sivuilla.

Tuutori on aloittelevan vegaanin pelastus

Reilun 20 päivän jälkeen uskallan suositella vegaanihaastetta muillekin, jotka ovat sitä harkinneet ja joilla on aikaa miettiä ruokailuasioita tavallista enemmän. Oma haasteeni etenee edelleen melkein ongelmitta. Haastavia hetkiä on ollut kaksi. Ensimmäinen oli ihan oma moka: miksi pitäisi mennä kahvilaan nälkäisenä, kun tietää ettei sieltä saa mitään vegaanista? Toinen taas oli unohtuneen puhelimen hakeminen ystävien luota. Siellä leivottiin parhaillaan joulupipareita. Koitin keskittyä tuoksusta nauttimiseen.

Satunnaisista haasteista huolimatta vegaanihaaste on hyvä tapa päästä eroon mielikuvasta siitä, että vegaanin ruokavalio on vaikea koostaa, tai että se merkitsisi loputonta kieltäytymistä ja kärvistelyä. Vegaanisen ruokavalion noudattaminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin kuvittelin. Ja haasteen ansiosta vegaanina elelyn kokeileminen ei voisi paljon helpompaa olla.

Tuutori auttaa alkuun

Varsinaista luksusta on se, että haasteeseen tarttuja saa päivittäisten uutiskirjeiden lisäksi ihan oman tuutorin. Kuten tuutorini Maisu, jolta pyysin haastattelun blogia varten, kirjoitti: ”Nostan todella hattua tutuilleni, joista jotkut ovat olleet vegaaneja parikymmentä vuotta ja sekoitelleet 90-luvulla soijamaitoa vedestä ja soijajauhoista; silloin ei ollut vegaanihaastetta eikä kukaan tuutoroinut. Eikä muuten ollut nettiäkään. On ihan huikeaa, että haaste on keksitty ja tuotu mahdollisimman helposti lähestyttäväksi jokaisen olohuoneeseen. Tuella ja kannustuksella saadaan aikaan huikeita tuloksia!”

Itse olen tuutorin kanssa pohtinut esimerkiksi ulkona syömistä ja vegaaniuteen liittyviä muitakin sosiaalisia kuvioita. On ollut kivaa miettiä asioita sellaisen henkilön kanssa, joka taatusti ymmärtää mistä on kyse ja osaa neuvoa. Ja hyväntuulisista viesteistä on tietty tullut hyvä mieli!

Kaksi vuotta sitten vegaaniksi ryhtynyt Maisu ilmoittautui vapaaehtoiseksi tuutoriksi lyhyen harkinnan jälkeen haasteesta kuultuaan. Se on hänelle tapa auttaa muita, myös eläimiä. Maisu on itse ollut vegaani pari vuotta, mutta tie kohti vegaaniutta alkoi kahdeksan vuotta sitten. ”Olin juuri muuttanut Helsinkiin. Lähikaupan seinään oli joku liimannut Eläintehtaat.fi-tarran, jossa kuollut sika makaa liassa ja siinä on teksti ’Millä oikeudella?’. Näin sen aina kun menin kauppaan ja aloin miettiä, miten tuotantoeläimet ihan oikeasti voivat ja mitähän ne oikeastaan joutuvat kokemaan eläessään ja kuollessaan.”

Muutos eteni vaiheittain: ensin lautaselta jäivät pois nisäkkäät, sitten linnut ja lopulta maitotuotteetkin. Maisu ajattelee vegaaniutta ennen kaikkea tapana suhtautua eläimiin, mutta tiedon lisääntyessä myös ympäristösyyt ovat nousseet tärkeiksi. Kolmantena tulevat terveyssyyt.

Tuutorointia helpottaa se, että hän muistaa itsekin kauan sitten ajatelleensa, että kasvissyönti olisi vaikeaa. ”En varmasti edes tiennyt mitä vegaani tarkoittaa. Paskat nakkasin maapallon tilasta, kierrättämisestä tai tuhoisista kulutustottumuksista. Ihan yhtälailla oli laput silmillä kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Ehkä se on hyväkin. Ehkä minun on nyt helpompi eläytyä jonkun toisen ajatuksiin, kun olen itse elänyt aiemmin kovin toisenlaista elämää.”

Tuutoroinnin sisältö vaihtelee tuutoroitavan tarpeiden mukaan. Sosiaalisista tilanteista tulee puhe kuulemma usein. Samoin ravinto- ja hivenaineet puhuttavat, ja erilaiset tavat korvata tutut ruokatarpeet. Liikunnallisia henkilöitä saattaa mietityttää treenaamisen ja vegaaniruokavalion yhdistäminen.

Maisu lähtee myös mielellään kauppaan tai kahville tuutoroitaviensa kanssa. ”Tuutorointi on hurjan antoisaa! Saan tästä ihan hirveästi iloa ja olen aina mielissäni maileista ja kysymyksistä. Kuulen mielelläni aina ihmisten taustoja ja kertomuksia siitä, mikä on viitoittanut tietä vegaaniuden pariin.”

Piparitilanteenkin Maisu pelasti, kun ohimennen mainitsi vegaaniset Annas pepparkakor -piparit. Niitä saa täällä Ikeasta, ja Ikea taas on lyhyen kävelymatkan päässä kotoa!

Vegaanihaaste tammikuussa

Perinteisesti vegaanihaasteeseen on tartuttu tammikuussa, joten siihen voi vaikka alkaa jo nyt henkisesti valmistautua. Tai ihan konkreettisestikin, vaikka viettämällä vegaanista tai ainakin vegaanihkoa joulua. Facebookissa on jo tapahtuma tammikuun vegaanihaastetta varten.

Inspiraatiota vegaanirupeamaan voi käydä hakemassa tutustumalla vaikka eläinsuojelukeskus Tuulispään asukkeihin ja toimintaan, tai lukemalla vegaaniruokablogeja. Vegaaniliiton sivuilla on lista suomenkielisistä ja englanninkielisistä blogeista sekä muista sivuista ja Facebook-ryhmistä.

Oikeutta eläimille -järjestön sivuilla voi käydä lataamassa kasvissyöjän infopaketin. Sen voi myös tilata postitse kotiin. Siihen kannattaa tutustua, vaikka vegaanihaasteeseen ei olisi ryhtymässäkään!

Riisipaketilla elokuviin

Jos tykkää dokumenteista, kannattaa tulla Lissaboniin lokakuussa. Silloin täällä järjestetään Doclisboa-festivaali. Näytöksiä on useassa paikassa, mutta oma lempparini on vuonna 1950 avattu, sympaattinen São Jorge -elokuvateatteri.

Tänä vuonna juuri São Jorgessa järjestetään dokumenttifestivaalin neljä Cinema de Urgência -näytöstä. Niissä käsitellään ajankohtaisia, tai paremminkin kiireellisiä aiheita, kuten ohjelman nimikin kertoo.

Doclisboan sivuilla kerrotaan, että näiden näytösten on tarkoitus luoda mahdollisuus keskusteluun aiheista, joista on tärkeää puhua. Esitetyt lyhyet dokumentit tai reportaasit paikkaavat aukkoja, joita media on jättänyt. Joukossa on esimerkiksi kännykällä kuvattuja pätkiä – ajallista etäisyyttä tapahtumiin ei välttämättä ole vielä ollut tarpeeksi, jotta niitä olisi käsitelty elokuvissa.

Cinema da Urgência -näytösten vuoden teemat ovat poliisiväkivalta, oikeus asumiseen sekä pakolaisuus, jota käsitellään kahdessa näytöksessä.

Tänä vuonna näitä näytöksiä ei enää pääse katsomaan ilmaiseksi, vaan lipun saa lahjoitusta vastaan. Lahjoituslistalla on muun muassa hyvin säilyviä ruokatarpeita ja hygieniatuotteita. Niinpä lipputiskillä kaiveltiin repuista esimerkiksi tonnikalatölkkejä, riisiä, spagettia ja vauvoille tarkoitettua saippuaa. Idea tuntui toimivalta ja tuntuu varmasti vielä toimivammalta pakolaisuutta käsittelevien sessioiden yhteydessä.

Kävin katsomassa ensimmäisen, poliisiväkivaltaa käsittelevän näytöksen. Seitsemässä lyhyessä filmissä käsiteltiin poliisiväkivaltaa Portugalissa ja Yhdysvalloissa. Mukana oli kolme kännykällä kuvattua videota sekä esimerkiksi Am I Next? -dokumentti, jossa seurataan nuorta poikaa Fergusonin protesteissa. Session nimi onlainattu tuolta dokumentilta, mutta sama kysymys esitetään myös portugalilaisessa Plataforma Gueto -järjestön tekemässä poliisiväkivaltaa käsittelevässä videossa.

Sessiossa luotiin yhteys Portugalin rasistisen poliisiväkivallan ja Yhdysvaltojen rasistisen poliisiväkivallan välille. Se auttaa hahmottamaan ilmiön mittakaavaa ja juuria – Princetonin yliopiston mielenilmausta kuvaavassa dokumentissa mainitaan lähivuosien uhrien lisäksi esimerkiksi 50-luvulla 14-vuotiaana murhattu Emmett Till, jota syytettiin flirttailusta valkoisen naisen kanssa.

Elokuvia seuraa keskustelu, johon kutsuttujen puhujien lisäksi myös yleisö voi osallistua. Vaikka se on luontevaa, kun tavoitteena on käsitellä ajankohtaisia aiheita ja auttaa hahmottamaan niitä, ei se oikein tämän näytöksen jälkeen sujunut. Kutsutut puhujat tosin esittivät mielenkiintoisia ajatuksia ja näkökulmia.

Jos voimat riittävät, ruodin keskustelua syvällisemmin toiste. Sanottakoon nyt, että kannattaa pitää mielessä, että jos valkoinen henkilö kuulee hölmön kommentin ulkomaalaisen nimensä vuoksi, se ei ole verrattavissa systemaattiseen rasismiin rodullistettuja ihmisiä kohtaan. Ja jos puhutaan rasistisesta poliisiväkivallasta, ei ole asiallista pohtia sitä, olisiko auktoriteettien kunnioittaminen osa ratkaisua.

Alla näytöksessä nähdyt Plataforma Gueton filmi poliisiväkivallasta Portugalissa sekä lyhyt dokumentti Princetonin yliopiston protestista.

Angolan mielipidevangit ovat hengenvaarassa

Kirjoitin Angolan viidestätoista mielipidevangista reilu viikko sitten Kansan uutisiin. Huolimatta mittavasta kansainvälisestä painostuksesta ilmassa ei ole minkäänlaisia merkkejä siitä, että hallitus perääntyisi  – päin vastoin. Vaikuttaa siltä, että tapaus merkitsee käännettä niin taistelussa Angolan tilanteen muuttamiseksi, kuin myös hallituksen otteissa.

Ryhmä pidätettiin kesäkuussa lukupiirissä, jossa he tutkivat Gene Sharpin From Dictatorship to Democracy -kirjan rauhanomaisia ja väkivallattomia keinoja diktatuurin syrjäyttämiseen. Nyt heitä syytetään kapinan ja presidentti José Eduardo dos Santosiin kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelusta. Nuorin vangeista on 19-vuotias, vanhin 33-vuotias.

Jutussa mainitun, jo lähes 30 päivää nälkälakossa olleen Luaty Beirãon lisäksi muita saman ryhmän vankeja on ryhtynyt nälkälakkoon. Heitä on kidutettu.

Lauantaina Maka Angola -uutissivustolla kerrottiin, että Albano Bingobingo on pahoinpidelty. Vankilalähteen mukaan vankilan henkilökunta riisui hänet sellissä, hakkasi hänet ja raahasi hänet vankilan patiolle. Hän on ollut 10 päivää nälkälakossa, hänen vammojaan ei ole hoidettu ja häntä pidetään epäinhimillisissä oloissa. Uutisten mukaan hänen jalkansa on tulehtunut eikä hän muun muassa pysty virtsaamaan.

Facebookissa voi käydä katsomassa kuvia 30-vuotiaasta opettajasta, Mbanza Hambasta, jonka vankilan henkilökunta pahoinpiteli myös. Sen jälkeen hänet ja neljä muuta vankia siirrettiin muualle – tällä hetkellä ei tiedetä missä he ovat.

Luaty Beirão jatkaa nälkälakkoaan ja on uutisten mukaan heikossa kunnossa. Hän on sairaalassa ja häntä nesteytetään. Beirão on kirjoittanut kirjeen, jossa hän kieltää ravintoliuoksen antamisen suoneen siinäkin tapauksessa, että hän menettää tajuntansa, mikäli häntä ei päästetä vapaaksi. Hän ei myöskään halua erilaista kohtelua kuin muut vangit siksi, että hänellä on Angolan kansalaisuuden lisäksi Portugalin kansalaisuus. Angolan Portugalin suurlähettiläs oli vieraillut hänen luonaan lauantaina muiden eurooppalaisten diplomaattien kanssa.

Aiemmin Luandassa pidetyt ”rukoushetket”, joissa kirkon edustalle on kerääntynyt ihmisiä hiljaa osoittamaan tukensa vangeille kynttilät käsissään, kiellettiin ja joitain läsnäolijoita on pidätetty.

Angolan presidentti José Eduardo dos Santos ei ole suoraan kommentoinut tapausta. Hänen oli määrä pitää puhe viime viikolla, mutta lopulta hänen viestinsä luki varapresidentti Manuel Vicente. Siinä sanottiin, että ulkomaisilla toimijoilla on pyrkimyksiä saattaa maa epäjärjestykseen ja kaaokseen, mutta että Angola ei peräänny.

Amnesty International kerää nimiä vetoomukseen, jossa vaaditaan tämän ryhmän ja muiden mielipidevankien vapauttamista.

Tilannetta voi seurata esimerkiksi näillä Facebook-sivuilla:
Liberdade aos Presos Políticos em Angola
Luaty Beirão
Maka Angola -sivustolla on uutisia englanniksi.

Uutisia englanninkielisillä uutissivustoilla:
BBC
Guardian

Lähteistä:
Tiedot perustuvat muun muassa Maka Angola -sivuston uutisiin. Sitä ylläpitää palkittu angolalainen toimittaja Rafael Marques, joka on itsekin ollut pidätettynä ja saanut tuomion Angolan veritimanteista kertovasta kirjasta. Tietoja on saatu myös vankien läheisten julkaisuista Facebookissa. Esimerkiksi Maka Angola -sivustolla on vankilan henkilökunnalta saatuja tietoja, mutta ymmärrettävästi lähteet haluavat pysyä nimettöminä. Luaty Beirãota koskevat tiedot ovat hänen ystäviensä vahvistamia, he ylläpitävät Luaty Beirão -sivua Facebookissa.

Lissabonissa toivotettiin pakolaiset tervetulleiksi – äärioikeistosaattueessa

Lissabonissakin järjestettiin Refugees Welcome -mielenilmaus. Tunnelma oli kireä, sillä äärioikeistopuolue PNR (Partido Nacional Renovador) järjesti samaan aikaan ja paikkaan oman, pakolaisten vastaanottoa vastustavan kokoontumisen.

Tulin paikalle, kun pakolaiset tervetulleeksi toivottava ryhmä oli jo lähtenyt Marquês de Pombalilta kohti Lissabonin ydinkeskustaa ja Praça do Comérciota. Alusta asti mukana ollut ystävä varoitti meitä jäämästä jälkeen, koska ”ne” olivat lähellä. Ensimmäisen ryhmän perässä kulki Portugalin lippuja liehutteleva muutaman kymmenen hengen PNR-ryhmä. Etäisyyttä pitivät yllä poliisit.

Matka eteni Avenida de Liberdade -bulevardia. Ensin ohitse ajoi skootterilla tyttö, joka näytti keskaria ja toivotti kaikki helvettiin. Sitten poliisit alkoivat tiivistää rivejään: osa äärioikeistolaisista oli matkan varrella huutelemassa ja provosoimassa.

Kun oltiin saavuttu Praça do Comércio -aukiolle, väkeä pakolaisia puolustavaan ryhmään oli kerääntynyt muutamia satoja. Aukiolla ehdittiin olla tovi, ennen kuin huomattiin, että PNR:n ryhmä oli saapumassa samalle paikalle. Heidät otettiin vastaan fascista! -huudoin ja vihellyksin. Poliisit asettuivat suojaamaan pienempää ryhmää. Puolen tunnin huutelun jälkeen PNR häipyi paikalta. Mielenilmaus kuitenkin vain vaikutti päättyneen.

En nähnyt, miten tilanne kehittyi, mutta aukion patsaalle oli ilmaantunut sama aiemmin pakolaisten vastaanottamista puoltavia provosoinut ryhmä. Poliisit muodostivat alle kymmenen hengen joukon ympärille ringin. Yhdellä heillä oli Refugees NOT welcome -paita, toisella taas Bullet38-bändipaita. Bändin sanoituksissa on Público-sanomalehden mukaan suoria viittauksia natsismiin.

Virnuilevat tyypit saivat kaikessa rauhassa poliisien selkien takaa huudella rasistisia sloganeja ja tehdä natsitervehdyksiä. Näiden päätteeksi yksi vielä laski housunsa kinttuihin ja näytti takapuoltaan. Lopulta tilanne raukesi: natsit marssivat pois poliisit rinnallaan.

Suvaitsevaisuus ei riitä rasismin torjumiseen

Tämä vuosi on osoittanut, että rasismi voi paksusti, eikä siitä vieläkään osata tai haluta keskustella sen todellisessa mittakaavassa.

Seuraan Suomessa käytävää keskustelua Lissabonin laitamilla sijaitsevasta naapurustosta, Cova da Mourasta, käsin. Alkuvuodesta poliisi pahoinpiteli naapuruston asukkaita ja syytti heitä muun muassa hyökkäämisestä poliisiasemalle. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta ja rasismista. Taustat voi lukea kirjoittamastani Kansan Uutisten jutusta tai BBC:n artikkelista.

Cova da Mourassa ryhdyttiin järjestämään rasismin ja poliisiväkivallan vastaista mielenosoitusta. Se pidettiin parlamenttitalolla helmikuussa. Osallistujia oli noin 300.

Suomessa Meillä on unelma -mielenosoitukseen taas osallistui 15 000 henkeä. Portugalin mielenosoituksessa sävy oli huomattavasti jyrkempi. Se osaltaan selittää eroa osallistujamäärissä.

Cova da Mourassa mielenosoitusta edeltäneissä ja sitä seuranneissa keskustelutilaisuuksissa ja tapaamisissa puitiin rasismin historiaa, sen institutionaalista puolta sekä valkoista etuoikeutta. Näitä ulottuvuuksia ei täällä laajemmassa keskustelussa juuri huomioitu. Eikä kyllä huomioida Suomessakaan.

Olisi kuitenkin hyvä huomioida. Muutoin ylläpidetään harhaa siitä, mitä rasismi on, ja miten sitä vastaan voi toimia. Rasismia vastaan ei voi taistella vain etuoikeutetusta asemasta käsin annostellulla suvaitsevuudella tai erilaisuudesta tykkäämällä. Rasismi ei ole silkkaa muukalaispelkoa, eikä sitä voi selittää ”huonoilla kokemuksilla” jostain tietystä ryhmästä. Se ei ole pelkkää ennakkoluuloisuutta. Se on järjestelmä, jolla on pitkät juuret, ja joka kietoutuu myös muihin valtarakenteisiin.

Ihonvärin merkitys nähdään usein siirtomaavallan myötä luotuna. Esimerkiksi perulaisen sosiologi Aníbal Quijanon mukaan prosessi alkoi Amerikassa, mutta laajentui maailmanlaajuiseksi rodullisen luokittelun järjestelmäksi. Silloin ulkoiset piirteet, kuten ihonväri, alkoivat kieliä henkilön yhteiskunnallisesta asemasta, ja järjestelmä on voimissaan edelleen. Sillä on niin kulttuurisia kuin taloudellisiakin ulottuvuuksia. Siinä mielessä rasismia vastaan taistelu on kolonialismin jäänteitä vastaan taistelua. Quijano tunnetaan erityisesti vallan kolonialisuuden käsitteestä.

Järjestelmästä hyötyivät ensin esimerkiksi siirtomaaherrat, orjakauppiaat ja orjien omistajat. Sen nykypäivään ulottuvia seurauksia voi lähestyä valkoisen etuoikeuden kautta, josta valkoiset nauttivat, halusivat tai eivät. Se tarkoittaa sitä, että valkoiset pääsevät helpommalla. He näyttäytyvät normina, jota vasten kaikkea muuta peilataan. Heitä ei laiteta vastuuseen teoistaan koko valkoisen väestönosan edustajina, vaan yksilönä. Heidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, suhtaudutaanko heihin tai heidän lapsiinsa nurjasti tai joutuvatko he väkivallan kohteeksi ulkonäkönsä takia.

Valkoinen etuoikeus näkyy myös siinä, kuka saa äänensä kuuluviin ja ketä uskotaan. Valta-asemaa tukee eurosentrismi historiankirjoitusta ja koulujärjestelmää myöten. Osa rasisminvastaista työtä on tämän aseman tiedostaminen ja työskentely etuoikeuden purkamiseksi.

Valkoinen etuoikeus näyttäytyy selkeimmin niille, jotka eivät siitä nauti. Heitä on järkevää kuunnella tarkkaan. Aloittaa voi vaikka lukemalla tämän Ruskeat tytöt -blogin tekstin. Siinä haastatellaan Viljakkalasta kotoisin olevaa räppäri E. Theloa, joka kertoo miten häntä ihonvärinsä vuoksi kohdellaan ”mamuna”, ja miten häntä jatkuvasti muistutetaan siitä, ettei hän ole suomalainen.

Portugalissa rasisminvastaisen työn keskeinen ongelma on se, että maassa yleisesti ajatellaan, että täällä ei ole rasismia. Alkuvuoden tapahtumat ovat seurausta siitä, että rasismia vastaan ei ole asetuttu tarpeeksi jyrkästi, eikä sen vaikutuksia osattu arvioida tai haluttu ottaa todesta. Tapahtumat ovat myös osa pitkää rasistisen väkivallan jatkumoa. Julkisuuteen ne nousivat lähinnä siksi, että osa pahoinpidellyistä oli hyvin verkostoituneita aktivisteja ja naapurustossa toimivan yhdistyksen työntekijöitä.

Heinäkuun alussa uutisoitiin, että yhdeksälle tapaukseen liittyvälle poliisille on tiedossa seuraamuksia. Tapausta tutkitaan siis edelleen. Kolme poliisia on siirretty tutkinnan ajaksi syrjään tehtävistään. Samassa yhteydessä kerrottiin poliisien yhteyksistä äärioikeistolaisiin järjestöihin.

”Ghettoyliopisto” ylittää näkymättömän muurin Portugalissa*

Cova da Moura on kapverdeläisten siirtolaisten 1970-luvulla pienelle kukkulalle rakentama lähiö. Tai ehkä paremminkin kylä. Sitä nimitetään myös Kap Verden saariston yhdenneksitoista saareksi. Asukkaita siellä on kuutisentuhatta. Rakennukset ovat matalia, kujat sokkeloisia ja kapverdeläinen funana soi lähes taukoamatta. Kaduilla on päiväsaikaan vilkasta: lapset potkivat palloa, naiset myyvät ruokaa ja koirat loikoilevat. Kesällä voi ostaa kotitekoista jäätelöä, talvella paahdettuja kastanjoita. Jotkut tarkkailevat menoa asuntojensa edustalle raahatuilta sohvilta.

Ei Cova da Moura kuitenkaan mikään idylli ole. Portugalin kriisi on pahentanut työttömyyttä ja köyhyyttä entisestään. Siellä myydään huumeita ja joskus öisin kuulee laukauksia. Niitä tosin ampuu myös poliisi. Samankaltaisia alueita on muitakin, joskin niitä on myös purettu. Monet, etenkin alueella asuva nuorempi väki, kutsuvat paikkaa ghetoksi.

Räppäri Chullage toteaa haastattelussa, että vaikka ghetto sanana on negatiivinen, se on myös kuvaava. Se kertoo gheton asukkaiden sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta asemasta. Ghetossa asuminen määrittää sen, mitä siellä asuvat voivat tehdä – ja mihin heillä ei ole pääsyä. ”Ne ovat paikkoja, joihin yhteiskunta laittaa hyödyttömät ihmiset kuolemaan hitaasti”, Chullage päättää.

Chullage on Plataforma Gueton aktivisti. Se perustettiin tukemaan Élson Sanchesin perhettä ja tuomaan esiin ghetoissa asuviin nuoriin kohdistuvaa poliisien väkivaltaa. 14-vuotias Sanches kuoli vuonna 2009, kun poliisi ampui häntä päähän lähietäisyydeltä.

Plataforma Gueton toiminta on sittemmin laajentunut. Viime vuosina se on järjestänyt ”yliopistoja” eri lähiöissä. Se siis käytännössä ylittää yhden gheton näkymättömistä muureista, sillä sieltä harvat pääsevät opiskelemaan. Monet nuorista aikuisista ovat käyneet koulua yhdeksän vuotta. Niiden aikana luulot on otettu pois: koulu ei etenkään aiemmin kannustanut ongelmallisten alueiden nuoria uskomaan kykyihinsä tai mahdollisuuksiinsa. Haasteita lisää sekin, että monien lasten äidinkieli on Kap Verden kreoli, mitä opetuksessa ei huomioida. Portugalissa yliopistoissa on myös lukukausimaksut.

Plataforma Gueton yliopistot ovat parin päivän mittaisia, eri merkkihenkilöiden mukaan nimettyjä konferensseja. Niiden tarkoituksena on jakaa sellaista tietoa ja kehitellä sellaisia toimintamalleja, jotka johtaisivat ghettojen olojen kohentamiseen. Viimeisin, mustan pantterin Kwame Turen mukaan nimetty konferenssi järjestettiin Cova da Mourassa. Aiheina olivat historia, mustien kansalaisoikeusliikkeet ja poliittiset taistelut.

Toisin kuin aiemmilla kerroilla, sitä järjestämässä oli myös Coimbran yliopiston yhteiskuntatieteiden keskus Centro de Estudos Sociais eli CES. Se on kunnostautunut muualla kuin akateemisessa maailmassa tuotetun tiedon esiintuomisessa sekä sen ja akateemisen tiedon välisen dialogin luomisessa (kehun tässä omaa kouluani, mutta konferenssin järjestämisen kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä).

Konferenssin suosio yllätti järjestäjät. Seurasin ensimmäistä puheenvuoroa polvet suussa pöydällä istuen. Kaikki eivät edes mahtuneet saliin. Matkalla suurempaan saliin LBC, yksi järjestäjistä ja covadamouralainen räppäri, haali mukaan lisää väkeä. Hän nimesi kaikkien aikojen huonoimmaksi vallankumoukselliseksi pojan, joka ei halunnut tulla, sillä hän oli menossa letityttämään hiuksiaan. Kun vallankumous on alkamaisillaan, ei ole aikaa kammata tukkaa!

Historioitsija Hakim Adi, kutsuvieras Chichesterin yliopistosta, jatkoi luentoaan panafrikanismista ja kommunismista väljemmissä oloissa. Puheenvuoron voima perustui osaltaan Chullagen painokkaaseen tulkkaukseen. Adin lisäksi osallistumaan oli kutsuttu muiden muassa Ruth Gilmore, entinen musta pantteri, tutkija ja aktivisti.

Puhe pyöri vallan ja historian ympärillä. Keskusteltiin siitä, miten valkoiset ovat ottaneet hyväntekijän roolin monissa afrikkalaisten historiaan liittyvissä käännekohdissa ja siitä, miten se vaientaa afrikkalaisten oman vastarinnan roolin. Mietittiin institutionaalista rasismia. Osallistujilla oli runsaasti omakohtaisia kokemuksia. Entä sitten muutos? Adi kehotti ihmisiä järjestäytymään ja ryhtymään toimeen: valtaa voi valmistaa, sitä ei tarvitse odottaa.

Keskustelu vallasta jatkui seuraavana päivänä, jolloin äänessä olivat Plataforma Gueton aktivistit. Kyse oli etenkin mustasta vallasta. Siitäkin miten se, että mustilla olisi valtaa, häiritsee ja pelottaa monia valkoisia. Hezbollah, hänkin Plataforman aktivisti ja räppäri, kysyi, miksei ketään häiritse se, että mustilla ei ole valtaa. Joillekin paikalla oleville täytyi tähdentää, että se, että mustilla olisi enemmän valtaa ei tarkoita sitä, että vain heillä olisi valtaa. Tai että he eivät olisi solidaarisia muiden sorrettujen ja kapitalismin vaikutuksista kärsivien kanssa.

Tilaisuuden viimeisen luennon pitivät naiset. Sunnuntaisin kokoontuva ryhmä keskustelee naisten asemasta niin aktivistien joukossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Raquel Levy kertoi ryhmän tekemästä bell hooksin Ain’t I a Woman -kirjan portugalinkielisestä käännöksestä. Sen kautta hän purki mustiin naisiin liittyviä myyttejä, joita naiset itsekin pitävät yllä, ja jotka kääntyvät heitä vastaan. Näihin kuuluu esimerkiksi myytti kaiken kestävästä ja kaikesta selviävästä vahvasta mustasta naisesta.

Lopuksi listattiin tulevaisuuden suunnitelmia ja keskusteltiin käytännön toimista. Chullage kertoi mustien panttereiden toiminnasta yhteisöissä: he jakavat ruokaa, huolehtivat vanhuksista ja muun muassa järjestävät vaatelainaamoja, joista voi lainata asun vaikka työhaastattelua, häitä tai hautajaisia varten. Portugalin ghetoissa tilanne on sellainen, että mustien panttereiden ja mustien kansalaisoikeusliikkeen tavoitteet ja toimintamallit kiinnostavat.

Molempina päivinä kuulijoille jaettiin teetä, hedelmiä ja kotitekoisia keksejä. Adi ja Gilmore kutsuivat toisiaan ja kuulijoita veljiksi ja siskoiksi. Ovi kävi jatkuvasti, kun naapuruston asukkaat kävivät katsomassa, mitä salissa oli tapahtumassa. Se parturiin menossa ollut poikakin ilmestyi, ilman lettejä.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.