”Poliisit löivät ja potkivat, ja nauttivat siitä”

Olin viime viikolla seuraamassa Portugalin rasistiseen poliisiväkivaltaan liittyvää oikeudenkäyntiä. Otsikko on lainaus Flávio Almadalta, väkivallan uhrilta, joka oli tuolloin kuultavana. Sisältövaroitus: väkivalta & rasismi.

Kyseessä on merkittävä oikeudenkäynti, joka liittyy vuoden 2015 tapahtumiin. Alla lainaus Kansan Uutisten jutusta. Taustoja voi lukea myös itse samaan julkaisuun kirjoittamastani artikkelista.

Lissabonilaisen poliisiaseman koko miehistö eli 18 poliisia [yksi heistä vapautettiin myöhemmin syytteistä] joutuu oikeuteen syytettynä kidutuksesta, laittomista vangitsemisista, valtuuksien ylittämisestä ja virkavelvollisuuksien rikkomisesta.

Poliisien epäillään rikkoneen lakeja rasististen motiivien takia, ja raskaita syytteitä pidetään ennakkotapauksena Portugalissa.

Valtakunnansyyttäjän virasto ilmoitti tiistaina, että syytteet liittyvät helmikuussa 2015 sattuneeseen tapaukseen, jossa poliisit pahoinpitelivät kuutta mustaihoista nuorta miestä.

Poliiseja on jo kuultu. Yksi esimerkiksi kertoi puolustuksekseen, että hänen veljensä puolisokin on ”värillinen”, joten hän ei mitenkään olisi kyennyt rasistiseen väkivaltaan. Toinen taas kertoi tykkäävänsä räpistä ja kuuntelevansa jopa yhtä pahoinpitelyjen uhria, joten eihän syytöksissä ole mitään perää.

***

Almadan kuulustelussa käytiin yksityiskohtaisesti läpi helmikuun tapahtumat. Miehiä pahoinpideltiin,  yhtä ammuttiin lähietäisyydeltä kumiluodilla reiteen. Sitten heidät oli määrätty lattialle vatsalleen käsiraudoissa, sen jälkeen poliisit olivat talloneet heitä. Almadan etuhammas katkesi, kun häntä potkaistiin kasvoihin hänen maatessaan lattialla. Poliisit vaikuttivat nauttivan tilanteesta, Almada kuvaili.

Miesten maatessa lattialla paikalle tuotiin vielä yksi pidätetty lisää. Poliisit yrittivät vääntää hänen käsiään selän taakse käsirautoihin, ja alkoivat sitten kysellä, mitä hänelle oli tapahtunut. Pidätetty kertoi saaneensa lapsena aivoinfarktin, joka vahingoitti pysyvästi hänen käsivarttaan ja jalkaansa. Poliisit nauroivat ja kertoivat vapaasti kääntäen jotain sen suuntaista, että kohtaus ei ollut riittänyt, ja he viimeistelisivät työn.

Almada kertoi oikeudessa tunnistaneensa läheisen ystävänsä äänen, mutta ei asentonsa vuoksi voinut edes kääntyä katsomaan saati auttaa. Almadan ääni sortui, kuuleminen keskeytettiin hetkeksi.

Tuntui pahalta katsoa ystävää, joka meihin selin istuen joutui käymään läpi kokemaansa. Osa Almadaa tukemaan saapuneesta yleisöstä poistui hetkeksi, osa istui vaiti ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan.

Almada joutuu vielä palaamaan oikeuteen poliisien asianajajien kuulusteltavaksi.

***

Tutustuin Almadaan vuonna 2011, jolloin muutin Cova da Mouraan. En noihin aikoihin oikein ymmärtänyt Cova da Mouran asukkaisiin kohdistuvan väkivallan ja syrjinnän mittakaavaa. Jos nyt ymmärrän enemmän rasismista ja poliisiväkivallasta, se johtuu siitä että olen viettänyt aikaa Almadaa ja muita täkäläisiä rodullistettuja aktivisteja kuunnellen.

Haastattelin Almadaa kirjaani varten, ja tuolloin hän sanoi ettei yllättynyt siitä, että joutui poliisin pahoinpitelemäksi. Niin monta kertaa hän oli nähnyt vastaavia tapahtumia ja yrittänyt myös auttaa poliisin käsissä kuolleiden nuorten mustien miesten perheitä. Vuoden 2015 tapahtumien jälkeen hän on jatkanut aktivismiaan, hän on Alfragiden tapauksen uhreista tunnetuin. Hänet tunnetaan myös räppärinä, vaikka hän ei enää musiikkia teekään.

Kun Almada toissa lauantain poliisiväkivallan vastaisessa mielenosoituksessa Lissabonin keskustassa nousi lavalle ja puhui poliisiväkivaltaa vastaan omaa tapaustaan sivuten, oli vaikea olla ajattelematta kaikkia niitä antikolonialisteja ja aktivisteja, jotka ovat ennen häntä asettuneet etulinjaan. Se on ollut vaarallista ennen, ja se voi olla vaarallista edelleen.

Ja oikeudenkäynnissä oli vaikea olla ajattelematta valkoisten mustiin ihmisiin kohdistavan väkivallan jatkumoa, joka alkoi jo monta sataa vuotta sitten. Almada ikään kuin puhui kaikkien aiempienkin uhrien äänellä.

***

On hyvä, että tapauksesta yleensäkin seurasi oikeudenkäynti. Usein tapaukset eivät ole edenneet, eikä edes kuolemantapauksista ole koitunut poliiseille tuomioita. Nyt käynnissä olevan oikeudenkäynnin tuloksista on vaikea tässä vaiheessa sanoa tietenkään mitään.

Oikeudenkäyntiä voi kyllä tulkita jonkinlaisena edistysaskeleena portugalilaisessa yhteiskunnassa. Se nosti rasismin otsikoihin, ja sen myötä julkinen keskustelu muista rasismin muodoista on myös kasvanut.

Muutos ei kuitenkaan johdu siitä, että Portugalissa olisi yhtäkkiä havahduttu rasismin olemassaoloon ja alettu ottaa se vakavissaan. Tähän pisteeseen on päästy Almadan ja muiden rodullistettujen aktivistien ja heidän edeltäjiensä työn ansiosta.

manif
Lissabonissa järjestettiin 15.9. mielenosoitus rasistista poliisiväkivaltaa vastaan.

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

”Jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu naisiakin”

Olin kuuntelemassa rasismia käsittelevää keskustelua lissabonilaisessa baarissa. Keskustelu oli kiinnostavaa: Miksi ns. vähemmistöjen homofobia nostetaan esiin kärkkäämmin, vaikka samassa sosioekonomisessa asemassa olevien, samanlaisen koulutustaustan omaavien valkoisten homofobia on samaa luokkaa? Miten paljon aikaa säästyisi varsinaiseen rasisminvastaiseen työhön, jos valkoiset uskoisivat rasismia kokeneiden kokemukset rasismiksi, eikä aikaa kuluisi väittelyyn siitä, oliko kyseessä rasismi vai ei?

Sitten oli yleisön vuoro. Ensimmäisen puheenvuoron pyysi nainen, lissabonilaisen antirasistisen järjestön perustaja, joka huomautti, että vaikka diversiteetti muuten oli huomioitu, niin keskustelemaan oli kutsuttu kolme miestä, eikä yhtään naista. Yleisöstä valtaosa taas oli naisia. Hän kysyi, miksi keskustelemaan ei oltu kutsuttu yhtäkään naista.

Juontaja ja tilaisuuden järjestäjä, hänkin mies, pahoitteli ja vastasi, että tilaisuuteen oli kutsuttu yksi nainen, joka ei kuitenkaan päässyt paikalle. Juontaja ei tiennyt kenet olisi voinut kutsua lyhyellä varoitusajalla häntä paikkaamaan.

Sitten puheenvuoron pyysi toinen nainen, brasilialainen musta feministi ja tutkija. Hän kysyi, miksi keskustelemaan oli kutsuttu vain yksi nainen, jos kerran miehiä oli kutsuttu kolme, ja juontajakin oli mies. ”Kutsukaa vähintään saman verran naisia kuin miehiä, niin ei sitten käy näin.” Juontaja lupasi noudattaa neuvoa.

Kotimatkalla kerroin kaverille Saara Särmästä ja all male panel -kuviosta (ja olin tosi pitkästä aikaa vähän ylpeä suomalaisuudestani). Kaveri mietti, että jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu myös naisia. Ja suositella naispuolisia asiantuntijoita, jos järjestäjä ei heitä tunne.

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista. Sitä käsittelin aiemmassakin bloggauksessa.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Mitä Black Lives Matter -liike haluaa?

Black Lives Matter -liikkeestä on ollut paljon puhetta, mutta siihen tuntuu liittyvän myös paljon (tahallisia ja tahattomia) väärinkäsityksiä. Movement for Black Lives (M4BL) julkaisi tässä kuussa A Vision for Black Lives -ohjelman, jossa käydään läpi yli 60 eri järjestöstä koostuvan liikkeen tavoitteita. Sen lukemalla pääsee selville liikkeen tavoitteista.

Ohjelmaa on valmisteltu vuoden verran ja se on satojen ihmisten työn tulosta. Sitä voi myös ajatella jatkumona aiemmalle mustalle aktivismille. Kollektiivin lähtökohta on mustissa yhteisöissä, mutta liikkeen visio on laajempi, se huomioi monenlaisia sorron muotoja ja niiden risteymiä sekä tähtää perinpohjaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen.

We are a collective that centers and is rooted in Black communities, but we recognize we have a shared struggle with all oppressed people; collective liberation will be a product of all of our work.

Ohjelma tavoite on muuttaa yhteiskuntaa niin, että rakenteelliselle rasismille ei olisi sijaa. Siinä huomioidaan erilaiset marginalisoidut ja haavoittuvassa asemassa olevat ryhmät, kuten työläiset, naiset, köyhät, kodittomat, entiset vangit, vammaiset ja LGTBQ-yhteisöt. Ohjelmassa käsitellään muun muassa taloutta, koulutusta, terveydenhuoltoa ja sivutaan myös ympäristökysymyksiä ja ruokaturvaa.

Ohjelman kuudessa eri kohdassa vaaditaan esimerkiksi poliisin demilitarisointia, huumeiden ja seksityön dekriminalisointia, kuolemanrangaistuksen poistamista ja perustuloa. Oikeusjärjestelmän muutos ja mustien nuorten kriminalisoinnin ja epäinhimillistämisen lopettaminen vähentäisivät vankien määrää, mikä taas johtaisi säästöihin.

Nyt muun muassa epäonnistuneeseen huumesotaan ja poliisilaitoksen sekä asevoimien ylläpitoon meneviä varoja ohjattaisiin kattavaan ja inklusiiviseen terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Nykymallin sijaan ohjelmassa ehdotetaan yhteisölähtöisesti hallittua poliisin toimintaa ja koululaitosta. Se tukisi pysyvää rauhaa. Toimenpiteitä vaaditaan myös esimerkiksi mustien osuuskuntien perustamiseen, poliittisen toiminnan helpottamiseen sekä taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevien mustien työllistämiseen.

Visioon kuuluvat myös toimenpiteet, jotka korjaisivat kolonialismista ja orjuudesta juontuvaa rakenteellista epätasa-arvoa. Niiden joukossa on esimerkiksi vaatimus ilmaisesta koulutuksesta mustille sekä oppimateriaalien korjaamisesta niin, että niissä käsiteltäisiin siirtomaavaltaa ja orjuutta kriittisemmin, huomioitaisiin mustien taistelut ja annettaisiin niille arvoa.

Vaikka käytännön ehdotukset liittyvät Yhdysvaltoihin, M4BL painottaa globaalia yhteistyötä muiden liikkeiden ja mustien yhteisöjen kanssa.

Bloggauksessa on käytetty lähteenä myös Robin D.G. Kelleyn Boston Reviewn artikkelia. Itse ohjelman lisäksi sekin kannattaa lukea.

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.