Valkoisuudesta (II)

Sisältövaroitus: rasismi.

Kissa naukuu hermostuneesti boksissa, se pitäisi saada eläinlääkäriin. Olen yrittänyt puoli tuntia tilata taksia, mutta joka kerta kerrotaan, että takseja ei ole saatavilla ja pyydetään soittamaan viiden minuutin päästä uudelleen. Kello on jo puoli kahdeksan, kissa pitäisi saada paikalle ennen kahdeksaa.

Lopulta onnistaa, ja lähdetään kissan kanssa kiireesti Cova da Mouran vieressä sijaitsevalle huoltoasemalle. Taksi täytyy tilata sinne, ne eivät tavallisesti aja Cova da Mouraan.

Ensimmäistä kertaa elämässään autoon joutunut kissa naukuu entistä kovempaan ääneen. Taksikuski kyselee ystävällisesti sen vointia. Mainitsen kuskille, että kyydin saaminen kesti kohtuuttoman kauan.

Sitten se alkaa. ”Monet kollegat eivät ota vastaan tilauksia tähän paikkaan, sillä 99% asiakkaista on afrikkalaisia.” Kuski miesselittää, että Cova da Moura on vaarallinen paikka ja sanoo yllättyneensä minut nähdessään. Hän kertoo, että ”profiilini” on poikkeuksellinen, hän odotti ”afrikkalaista” asiakasta. Kuski on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä.

Ikään kuin pahoitellen muiden taksikuskien puolesta hän jatkaa, että tilauksissa on se ongelma, että niissä näkyy vain tilaajan nimi, eikä henkilöä kuvailla mitenkään.

Kun kyseenalaistan kuskin puheet, hän alkaa aina uudelleen puhua Cova da Mourasta ja afrikkalaisista. Tässä vaiheessa tajuan, että ”profiilini” vuoksi hän ei ajattele, että asuisin Cova da Mourassa, vaikka näki minun tulevan sieltä huoltoasemalle. Kerron asuvani täällä, toivon että hän ottaisi vastaväitteeni huomioon ymmärtäessään että ulkomaalaisuudestani huolimatta tunnen paikan häntä paremmin. Mutta kuski kysyy saman tien, eivätkö ”ne” ole koskaan uhanneet tai ryöstäneet minua, tai murtautuneet kotiini. Huomaan, että hänen mielessään ei edes käy se vaihtoehto, että saattaisin jakaa kotini ”niiden” kanssa.

Tämä on aivan tavallista, siis taksikuskien rasismi. Sillä sitähän se on, se vain selitetään Cova da Mouran oletetulla vaarallisuudella. Eräs taksikuski kertoi kyyditsevänsä usein Cova da Mouran iäkkäitä asukkaita. Hän oli saanut useita vakiasiakkaita ajamalla naapurustoon ja kuljettamalla asiakkaat kotiovelta kohteeseen kuten kuuluukin. Muutama muukin tänne ajamaan suostuva kuski on tullut vastaan.

Eläinlääkärin odotussalissa mietin sitä, miksi kuski ei lopettanut juttujaan kun en selvästi jakanut hänen näkemyksiään ja sanoin sen suoraan, moneen kertaan. Se varmaan liittyy osittain siihen, että olen nainen ja ulkomaalainen – hän sivuutti vastaukseni täysin. Mutta on kyse valkoisuudestakin.

Taksikuskit tuskin ovat muuta väkeä rasistisempia, vaan olen vain sattunut sellaisiin tilanteisiin, joissa he ovat päätyneet rasisminsa artikuloimaan. Rasististen keskustelujen arkipäiväisyydestä ja huolettomuudesta voi myös tehdä johtopäätöksiä asiakkaiden asenteista.

On paljastavaa, miten taksikuski pahoitteli arkisesti asiakkaiden etnisen profiloinnin mahdottomuutta ja selitti kyydin saamisen vaikeutta sillä, että alueella asuu ”afrikkalaisia”. Keskustelun lähtökohtana oli jonkinlainen valkoisten välinen liittolaisuus, ennakko-oletus siitä, että asiakas jakaa saman näkökulman. Kissalle lepertelevä kuski ei selvästikään haastanut riitaa tai toivonut väittelyä, vaan piti yllä ”normaalia” keskustelua toisen valkoisen kanssa.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Kerran Herra Naapuri tappoi leopardin

Naapurin herran* kaihi äityi hoitamattomana niin pahaksi, että hän ei enää näe kunnolla. Hän ei tunnista minua kadulla, vaikka ollaan oltu naapureita monta vuotta. Paitsi silloin tunnistaa, kun kävelytän koiraa. Hän matkii haukkumista moikatakseen koiria ja kysyy, että milloin niille hankitaan solmiot. Naapurista on huvittavaa, että koiria varta vasten käytetään kävelyllä.

Viereisissä taloissa kauemmin asuneet hän tunnistaa kyllä jo kaukaa, varmaankin hahmottaa kävelytavan. Hän pyytää nuoremmilta naapureilta usein apua puhelimen käyttöön: ikivanhaan Nokiaan täytyy laittaa numerot muistikirjasta, johon on kirjoitettu maailmalla asuvien sukulaisten tiedot.

Naapuri istuu kaikki lämpimät illat Cova da Mouraan 70-luvulla rakentamansa talon parvekkeella. Radio on aina kovalla (ihan sama tuleeko sieltä fadoa, poppia vai jalkapalloa), paitsi silloin, kun Naapuri soittaa huuliharppua. Hän asuu yksin, lapset ovat muuttaneet kauan sitten ulkomaille.

Vakosamettihousuihin, nahkakenkiin, kauluspaitaan ja liiviin pukeutuva Naapuri kävelee huonosta näöstään huolimatta joka aamu lähikahvilaan kahville. Matkaa hän tekee hitaasti, keskellä tietä ja puiseen kävelykeppiin nojaten. Kahvilassa hän tosin tutkii sanomalehteä.

Useissa Portugalin entisissä siirtomaissa asunut Naapuri kertoo mielellään kaikenlaisia juttuja. Niistä hurjin on tarina isosta leopardista, jonka hän joutui tappamaan paljain käsin henkensä säästääkseen.

Kerran Naapuria yritettiin houkutella muuttamaan vanhainkotiin. Hän ei suostunut jättämään rakentamaansa kotia eikä naapurustoaan. Eikä Naapuri oikein perusta portugalilaisista, joilta joutuu kuulemma aina vaatimaan kunnioitusta ja käytöstapoja. ”En ole n***i tai musta, vaan herra, senhor”, hän sanoo.

*Juttu on kirjoitettu henkilön yksityisyydensuoja huomioiden.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi myös Facebookissa, Twitterissä ja Instassa.

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

”Jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu naisiakin”

Olin kuuntelemassa rasismia käsittelevää keskustelua lissabonilaisessa baarissa. Keskustelu oli kiinnostavaa: Miksi ns. vähemmistöjen homofobia nostetaan esiin kärkkäämmin, vaikka samassa sosioekonomisessa asemassa olevien, samanlaisen koulutustaustan omaavien valkoisten homofobia on samaa luokkaa? Miten paljon aikaa säästyisi varsinaiseen rasisminvastaiseen työhön, jos valkoiset uskoisivat rasismia kokeneiden kokemukset rasismiksi, eikä aikaa kuluisi väittelyyn siitä, oliko kyseessä rasismi vai ei?

Sitten oli yleisön vuoro. Ensimmäisen puheenvuoron pyysi nainen, lissabonilaisen antirasistisen järjestön perustaja, joka huomautti, että vaikka diversiteetti muuten oli huomioitu, niin keskustelemaan oli kutsuttu kolme miestä, eikä yhtään naista. Yleisöstä valtaosa taas oli naisia. Hän kysyi, miksi keskustelemaan ei oltu kutsuttu yhtäkään naista.

Juontaja ja tilaisuuden järjestäjä, hänkin mies, pahoitteli ja vastasi, että tilaisuuteen oli kutsuttu yksi nainen, joka ei kuitenkaan päässyt paikalle. Juontaja ei tiennyt kenet olisi voinut kutsua lyhyellä varoitusajalla häntä paikkaamaan.

Sitten puheenvuoron pyysi toinen nainen, brasilialainen musta feministi ja tutkija. Hän kysyi, miksi keskustelemaan oli kutsuttu vain yksi nainen, jos kerran miehiä oli kutsuttu kolme, ja juontajakin oli mies. ”Kutsukaa vähintään saman verran naisia kuin miehiä, niin ei sitten käy näin.” Juontaja lupasi noudattaa neuvoa.

Kotimatkalla kerroin kaverille Saara Särmästä ja all male panel -kuviosta (ja olin tosi pitkästä aikaa vähän ylpeä suomalaisuudestani). Kaveri mietti, että jos mies saa kutsun keskustelutilaisuuteen, voisi mies kysyä, että onhan keskustelemaan kutsuttu myös naisia. Ja suositella naispuolisia asiantuntijoita, jos järjestäjä ei heitä tunne.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Uusia tuulia: mediapalvelu Rapport

Näille täällä ja Mafalala-blogissa nähdyille jutuille on nyt uusi kanava, mediapalvelu Rapport. Olen innoissani, koska aiheet ja käsittelytavan valitsen itse, mutta tarvittaessa saan apua editoimiseen. Ja konteksti on journalismi bloggaamisen sijaan, mutta lukijat saavat kuitenkin kommentoida juttuja ja seurata toimittajan työtä.

Ilmaisumuoto muuttuu journalistisempaan suuntaan, mutta näkökulma pysyy siis ennallaan. Siihen vaikuttaa yli 10 vuoden ulkosuomalaisuus ja etenkin sen viimeisimmät vuodet, jotka olen asunut Cova da Mourassa, lissabonilaisessa kapverdeläisnaapurustossa, jossa monella tavalla tiivistyvät siirtomaavallan seuraukset Euroopassa. Täällä asuminen on opettanut paljon esimerkiksi valkoisuuden merkityksistä ja rakenteellisesta rasismista.

Kuten ennenkin, tutkimusalakin näkyy jutuissa. Opiskelin tohtoriksi Coimbran yliopistossa jälkikoloniaalisen tutkimuksen ohjelmassa, jossa kyseenalaistettiin eurooppakeskeisiä akateemisia perinteitä ja pyrittiin ylittämään rajoja esimerkiksi aktivismin ja yhteiskuntatieteiden välillä. Kirjoitin oppilaitokseni ja sen johtajan Boaventura de Sousa Santosin kuvioista Peruste-lehteen, jos aihe kiinnostaa enemmän.

Kirjoitan joka kuukausi yhden laajemman artikkelin. Se tarkoittaa sitä, että suunnittelen yhtä juttua bloggausta pitempään ja käytän enemmän sen aikaa taustoittamiseen. Näitten rinnalla saattaa ilmestyä myös lyhempiä pätkiä, kuten kirjajuttuja.

Ensimmäinen Rapport-jutun aihe on mustien miesten ja valkoisten naisten suhteet ja niiden käsittely elokuvissa ja mediassa. Elokuvat ja lehtijutut totisesti vahvistivat jutun lähtökohdan, eli sen että näitä suhteita käsittelemällä saattaisi saada otteen monenlaisista risteävistä valtasuhteista, myyteistä ja stereotypioista… Huh.

Tilaajan näkökulmasta Rapport toimii nyt niin, että kuukausimaksua (4,99) vastaan saa luettavakseen kaikki palvelussa julkaistut jutut (mainoksiakaan ei tarvitse katsella!), ja samalla ryhdytään yhden tai useamman toimittajan tukijaksi. Näiden toimittajien työtä pääsee seuraamaan lähemmin, ja kuukausimaksusta isoin osa menee heidän työnsä rahoittamiseen. Tuetun toimittajan saama summa riippuu siitä, kuinka monen toimittajan kanssa summa jaetaan. Tilausta voi myös muuttaa.

Käytännössä tilaaminen tarkoittaa siis suoraa tukea sellaiselle journalismille, jolle ei välttämättä ole valtamediassa sen nykymuodossa sijaa, mutta joka kuitenkin lukijoita kiinnostaa. Jos siis ryhdyt tukijakseni, saan jutuista vaivanpalkkaa, ja se olisi ihan mahtavaa. Tukijakseni voi ryhtyä tämän profiililinkin kautta.