Buraka Som Sistema lopettaa, mutta Lissabon ei palaa ennalleen

Muutin Lissaboniin vuonna 2005. Oli paljon aikaa käydä ulkona, sillä opiskelin ja luentoja oli ainoastaan kahdesti viikossa. Ja ne alkoivat vasta kahdelta. Noihin aikoihin baarikortteli Bairro Alto oli parasta maailmassa: soma vanha kaupunginosa täynnä pieniä jänniä baareja. Ne eivät vielä menneet kiinni yhdeltä, eikä seiniä koristaneet neonkeltaiset turisteille halpoja caipirinhoja mainostavat laput… Samoilla kulmilla pyöri usein yksi pitkä, tyylikkäästi pukeutuva tyyppi. Hän jäi mieleen, vaikka ei me kyllä koskaan edes juteltu.

Seuraavana vuonna selvisi, kenestä oli kyse. Silloin ilmestyi Buraka Som Sisteman ensimmäinen levy, From Buraka to the World, ja se tyyppi, Kalaf, oli siinä mukana. Buraka Som Sistemalta ei voinut Lissabonissa seuraavana parina vuonna välttyä. En tiedä kumpi soi enemmän, Yah! vai Wawaba.

burakasomsistema
Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

En silloin tietenkään tajunnut, miten isoa käännettä Burakan suosio merkitsi, kun olin vasta vähän aikaa täällä ollut. Jälkikäteen näyttää siltä, että osuin tänne samoihin aikoihin kun alettiin puhua Lissabonin ”afrikkalaisuudesta” positiiviseenkin sävyyn.

Buraka Som Sisteman juuret ovat Amadorassa, joka sijaitsee lyhyen junamatkan päässä Lissabonin keskustassa. Ryhmän nimi viittaa Buracan kaupunginosaan, johon Cova da Mourakin kuuluu ja jossa nykyään siis asun. Haastattelussa yksi perustajista, Branko, kertoo miten Buraka Som Sistema on tulosta kasvamisesta lähiössä, jossa kuunneltiin kapverdeläistä funanaa, brasilialaista sambaa ja angolalaista kuduroa. Lissabonin klubeilla ei mitään sellaista kuitenkaan soitettu. Buraka muutti tilanteen.

Ei Buraka Som Sistema tietenkään ollut ensimmäinen Lissabonin lähiöistä tuleva ryhmä. Täällä on tehty räppiä kauan, Black Companyn Não Sabe Nadar oli kuulemma jättimäinen hitti. Ja Black Companyynkin kuulunut General D on raportoinut Lissabonin lähiöiden oloista ja Portugalin rasismista jo 90-luvun alusta asti. Toisaalta valkoisetkin portugalilaiset ovat kuunnelleet entisistä siirtomaista tulevaa musiikkia, ehkä tosin siirtomaanostalgian huuruissa tai eksotiikannälkäänsä.

Mutta Buraka oli ensimmäinen lähiöistä ponnistava ryhmä, joka rikkoi rajat. Se teki lissabonilaista musiikkia, jossa kuuluivat vaikutteet entisistä siirtomaista, etenkin Angolan köyhistä musseque-kortteleista tulevasta kudurosta, ja portugalia äännettiin angolalaisittain. Siinä vaiheessa kun olin käynyt koulun loppuun ja mennyt kamaliin call centre -töihin, Burakasta oli tullut kuuluisa maan rajojenkin ulkopuolella. Vuonna 2008 ilmestyi M.I.A:n kanssa tehty Sound of Kuduro. Kalafia ei enää näkynyt Bairro Altossa.

Tätä blogia lukevat tietävät kyllä, että Burakan suosio ei ole ratkonut Amadoran ongelmia, ja Lissabonin keskustan kulttuuriväen positiivinen suhtautuminen ”afrolisboetoihin”, ”afrolissabonilaisiin”, ulottuu lähinnä juuri kulttuuriin. Mutta se sai kuulijat ainakin ajattelemaan, että aiemmin ainoastaan negatiivisesti nähdyissä naapurustoissa tehdään muutakin kuin rikoksia. Burakan myötä Lissabonin ”monikulttuurisuus” ja entisten siirtomaiden vaikutus kaupungin kulttuurielämään saivat myös kansainvälistä huomiota. On aika ironista, että Portugalin musiikin kansainvälinen jättimenestys on lähtöisin Amadorasta, jonka valtaapitävät mieluiten vaikenisivat näkymättömäksi.

Meni ehkä vuosi tai pari, ja olin kirjakaupassa etsimässä kirjaa, joka piti hankkia tohtoriopiskeluita varten. Sitä ei löytynyt, mutta huomasin että Kalaf oli julkaissut kirjan. Bairro Altossa pyörimisen sijaan ympäri maailmaa matkustava Kalaf oli aiemmin jo alkanut kirjoittaa Portugalin Hesariin eli Público-sanomalehteen. Se oli tärkeä juttu, symbolisestikin. Vaikka Portugalissa, etenkin Lissabonissa, on todella paljon väkeä jonka juuret ovat entisissä siirtomaissa, se näkyy lähinnä katukuvassa. Rakenteellisesta rasismista kielii se, että televisiota katsomalla ja lehtiä lukemalla saa suurin piirtein sellaisen käsityksen, että Portugalissa asuu vain valkoisia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki juontajat, kolumnistit, julkkikset ja poliitikot ovat valkoisia.

Sitten asuin Lontoossa, mutta kun palasin maailmalta Buracaan, täällä puhuttiin taas Buraka Som Sistemasta: Vuvuzela-videon alku on kuvattu Cova da Mourassa. Tänä vuonna, 10 vuoden uran jälkeen, Buraka Som Sistema ilmoitti soittavansa viimeisen keikkansa Lissabonissa heinäkuussa. En tiedä mitä Kalafilla ja muilla on suunnitelmissa, mutta Lissabon ei kyllä palaa entiselleen. Nyt keskustan klubeilla kuulee jatkuvasti musiikkia, jolle Buraka raivasi tien.

Kuva: oh-barcelona.com, flickr.com, CC BY 2.0.

Kapverdeläistä haitarimusiikkia talvi-iltoihin

Cova da Mourassa soi musiikki koko ajan: sitä kuuluu ohiajavista autoista, ravintoloista ja kodeista. Viikonloppuisin elävää musiikkia soitetaan monessa kylän baarissa. Yläkerran naapurin kapverdeläisen lempijoululaulun sanat osaan jo ulkoa. Täällä kuunnellaan paljon paikallista räppiä, angolalaista kuduroa sekä kizombaa ja esimerkiksi naapurustossa asuvaa 80-luvun supertähteä, Kap Verden Michael Jacksonia eli Jorge Netoa. Ja tietysti kaikenlaista muutakin muualta maailmasta. Mutta eniten kadulla kuulee funanáa.

Perinteistä funanáa soitetaan haitarilla ja ferro-nimisellä rautaisella instrumentilla, mutta 70-luvulla se koki uuden nousun ja kokoonpanot muuttuivat. Alkuun funaná kuulosti oudolta, kun se on niin nopeatahtista. Mutta maku muuttuu vähemmälläkin altistumisella.

Muualla maailmassa (myös Lissabonissa) Kap Verde tunnetaan lähennä mornasta, jota Cesária Évora laulaa, sekä coladeirasta. Suurin coladeira-tähti lienee Bana. Nämä musiikkityylit kelpasivat portugalilaisille siirtomaaherroillekin, kun taas maaseudulta tullutta funanáa ja kapverdeläistä batuque-rummutusta pidettiin uhkaavana ja siveettömänä. Monissa sanoituksissa kerrotaan Kap Verden siirtomaahistoriasta, nälänhädästä, orjuudesta ja maan itsenäistymisestä. Toki myös elämästä maaseudulla laulettiin. Siveettömyys liittyi puolestaan tanssiin, jota katoliset katsoivat pahalla. Muusikkoja esimerkiksi sakotettiin soittamisesta. Kyllä täälläkin herkkinä hetkinä nyyhkitään ikävää Cesária Évoraa kuunnellen, mutta esimerkiksi batuque-rummutuksella on yhteisössä merkittävämpi rooli.

Cova da Mourassa on oma batuque-ryhmä Finka Pé, josta on tullut kovin suosittu. Nyt myös batuquen psykologisia ulottuvuuksia tutkitaan: rummuttamisen kerrotaan käyvän terapiasta ja stimuloivan aivojen molempia puoliskoja. Sanoituksissa käydään läpi arkisia murheita ja tietysti ilojakin. Myös Kola San Jon -perinne on hyvissä voimissa. Näitä ei kuitenkaan juuri kotona kuunnella, vaan musiikkia kuunnellaan ja tanssitaan juhlapäivinä kadulla. Mutta funaná on läsnä aina. Kirjoitan tätä joulupäivän iltana ja kuulen kotiin asti naapuriravintolan funanán.

Seuraa muutama video. Bloggauksen lopussa on Spotify-soittolista, jossa on suurin piirtein aikajärjestyksessä isoimpia funaná-hittejä. Sema Lopi edustaa perinteistä funanáa ja videolla näkyvät gaita-haitari ja ferro-soitin.

Funanán uutta nousua edustaa Bulimundo, joka on kyllä tehnyt muitakin kapverdeläisiä musiikkityylejä, kuten mornaa, edustavia lauluja. Seuraava video on kestosuosikki, myös visuaalisten ansioittensa vuoksi:

Tulipa Negra (video on nimetty sen laulajan mukaan) perustettiin Lissabonissa 80-luvulla. Vaikka sekin soitti pääasiassa funanáa, on levyillä myös esimerkiksi reggae-covereita. Niitä tehtiin, kun alkuperäisiä levyjä oli vaikea saada, mutta ihmiset halusivat kovasti kuunnella suosittuja lauluja levyiltäkin. Englanti on selkeästi korvakuulolta opeteltua ja Jimmy Cliffin Born to Win -kappale on levyn listauksessakin nimellä Borto In. Kreolinkielisissä sanoituksissa kerrotaan elämästä Lissabonissa, etenkin sen yöelämän houkutuksista.

Uudempaa funanaa, jota naapurissa Chilí-baarissa soitetaan todella kovalla – esimerkiksi nyt joulupäivän iltana – edustavat Eddu, Lejemea ja Zé Espanhol. Kun vertaa Bulimundon videota ja tätä, huomaa miten tanssityyli on muuttunut. Pääperiaate on kuitenkin sama: muu keho on suurin piirtein paikoillaan, vain takamus liikkuu. Tyylin pääperiaatetta on joskus varhaisina aamuyön tunteina havainnollistettu tanssimalla kaljapullo pään päällä.

Zeca Afonso kuoli 30 vuotta sitten

4313091193_43e0189c9f_o
Kuva: Mário Tomé, flickr.com, CC BY-NC-SA. 2.0.

Lissabonin keskustan kadulla kolmen ison koiran kanssa istuva parrakas mies vihelsi vallankumouslaulua. Se kuulosti tutulta, mutta en tunnistanut laulua. Kylässä ollut täti mainitsi sen nimen. Grândolaa ei oltu kuunneltu edellisen vuoden kielikurssilla Coimbran yliopistossa. Olin muuttanut hiljattain Lissaboniin, vuosi oli 2006.

Myöhemmin samana vuonna galicialainen kämppis osti Zeca Afonson vinyylin. Sitä kuunneltiin illasta toiseen. Filhos de Madrugada, aamuyön lapset, oli parasta siihen mennessä kuulemaani portugalilaista musiikkia. Se pyyhki kielikurssilaulujen aiheuttamat traumat.

José Afonso syntyi vuonna 1929. António Oliveira de Salazar oli maan talousministeri ja Portugalilla oli lukuisia siirtomaita Afrikassa. Afonson isä lähti perheineen töihin Angolaan. Myöhemmin Zeca Afonso asui itse perheensä kanssa Mosambikissa.

Tuolloin Salazar oli jo vahvistanut asemansa maan johdossa: vuonna 1933 alkoi Estado Novon eli Uuden valtion kausi. Oikeistodiktaattorin Portugali oli tarkasti kontrolloitu, siirtomaavaltaan tiukalla otteella takertunut ja sulkeutunut maa.

Zeca Afonso opiskeli myöhemmin Coimbran perinteikkäässä yliopistokaupungissa. 50-luvulla ja 60-luvun alussa hän lauloi fadoa, Salazarinkin kovasti arvostamaa ja yliopistokuvioihin liittyvää musiikkia. Mutta sitten musiikki alkoi saada uusia sävyjä.

Vuonna 1963 Afonso saa valmiiksi Sartrea käsittelevän lopputyönsä. Samana vuonna hän julkaisee ensimmäiset poliittiset kappaleensa. Niiden joukossa on Os Vampiros eli vampyyrit.

Siinä lauletaan tuoretta verta imevistä vampyyreistä, jotka syövät kaiken eivätkä jätä mitään. Ja vampyyreiden uhrien huudoista. Tulkinta ei ole vaikeaa: kansa oli rutiköyhää ja toisinajattelijoita vainosi kidutukseen turvautuva ja muun muassa Kap Verden saaristoon rakennetulle ”varman kuoleman” vankileirille heitä lähettävä poliisi PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado). Sensuuri iski välittömästi – valtaapitävät tunnistavat itsensä.

Afonso palasi 60-luvulla Mosambikiin perheensä kanssa. Siellä hän oli mukana teatteriproduktioissa ja teki muun muassa musiikin esitykseen Bertolt Brechtin Poikkeuksesta ja säännöstä. Hän suhtautuu siirtomaavaltaan kriittisesti ja joutuu ongelmiin PIDE:n vampyyrien kanssa.

60-luvun lopulla Afonso palasi Portugaliin. Hän oli jonkin aikaa opettaja, mutta hänet erotettiin. Vuonna 1971 julkaistiin Cantigas de Maio -albumi. Juuri tällä levyllä on Grândola Vila Morena. Se kertoo Grândolan kylästä, veljeyden maasta jossa kansalla on määräysvalta, ja jossa joka kulmassa on vastassa ystävä.

Vuonna 1973 PIDE vangitsi Afonson pariksi kuukaudeksi. Kului vuosi, ja Grândolasta tulee Neilikkavallankumouksen symboli. Se soitettiin radiossa merkiksi siitä, että vallankumous oli alkanut.*

Afonso kuoli vuoden 1987 helmikuussa pitkään sairastettuaan. Sitäkin surullisempaa on, että Afonson laulut ovat edelleen ajankohtaisia.

* Jos taustat kiinnostavat, lue Neilikkavallankumouksesta kertova Kansan Uutisten juttu.

Kolme päivää kommunistifestareilla*

Pari kymppiä maksavaa festarilippua koristaa sirppi ja vasara -hologrammi. Lipuntarkastaja portilla kutsuu toveriksi. Vastaan kulkee lukemattomia Che Guevara -paitaan sonnustautuneita festarikävijöitä. Myös punaisella tähdellä koristettuja mustia baretteja näkyy.

Juhlan nimi on Avante! ja sitä järjestää Portugalin kommunistipuolue PCP. Olin siellä vihdoin ensimmäistä kertaa. Festaria on järjestetty vuodesta 1976 vapaaehtoisvoimin. Wikipedia kertoo, että vapaaehtoisia on noin 12000 ja työntunteja kertyy noin 20000. Juhlat järjestetään Tejo-joen eteläpuolella.

Mistään pienten piirien juhlista ei kyse ole esiintyjien tai yleisömääränkään puolesta. Vierailijamääriä tosin ei medialle kerrota. Erilaisia lavoja on kymmenen, ja alueella on esimerkiksi kirjamessut, levykauppa ja elokuviakin voi katsella. Kansainvälisellä alueella on eri maiden kojuja Kiinasta Kuubaan. Lähempänä päälavaa on Portugalin eri osien ruokia ja juomia myyviä suuria kojuja. Alentejon maakunnan viiksekkäiden kommunistien rinnalla juhlivat napapaitaiset teinit.

Illat päättää puolueen tunnusmelodiaksi muodostunut hassu Carvalhesa-niminen laulu. Kun se kajahtaa ilmoille, alkaa hulvaton tanssi. Mutta hämmentävin näky on kuitenkin lauantain poliittinen kokoontuminen ja sen punaisten lippujen meri. Päälavalla puhuu puolueen johto ja heitä kuuntelee hurja joukko ihmisiä.

Tämnä vuonna Avanten teema oli Neilikkavallankumous, josta tuli huhtikuussa kuluneeksi 40 vuotta. Se tarkoitti António de Oliveira Salazarin diktatuurin ja pitkien siirtomaasotien päättymistä. Kommunistipuolue PCP perustettiin vuonna 1921 ja 20-luvun lopulla siitä tuli laiton. Puolueella oli keskeinen rooli taistelussa diktatuuria vastaan. Tämän kommunistit myös tunsivat nahoissaan. Kun vallankumous koitti, puolueen keskuskomitean 36 jäsentä olivat olleet vankilassa yhteensä 300 vuotta.

Taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi PCP on edelleen tärkeä poliittinen voima. Puolueella on jäseniä reilut 60 000. Jerónimo de Sousa, puolueen pääsihteeri, toivotti Avanten puheessaan tervetulleeksi viime vuonna liittyneet 1100 uutta jäsentä. Juhlayleisö ei kuitenkaan rajaudu puolueen kannattajiin. Ja toisaalta, hyvät juhlat ovat varmasti parasta propagandaa!

Juhlahumusta huolimatta silmään pistivät Angolan ja Mosambikin valtapuolueiden edustukset kansainvälisellä alueella. Angolan presidentti José Eduardo dos Santos on ollut viime aikoina esillä lähinnä rikkauksiensa, korruptioepäilyjen ja ihmisoikeusrikkomussyytösten vuoksi. Guardian nimitti häntä taannoin Afrikan huonoiten tunnetuksi despootiksi. Santos on hallinnut maata 33 vuotta ja hänen tyttärensä, Isabel dos Santos, on Forbesin mukaanmukaan Afrikan rikkain nainen.

Avantessa Santosin kuva komeili kehyksissä tasa-arvopyrkimyksistä kertovan banderollin vieressä. Mutta koska MPLA ja PCP ovat vanhoja ystäviä siirtomaasodan ajoilta, tämäkin ilmeisesti siedetään. Sama pätee Mosambikin Frelimoon, jonka politiikkaa voi luonnehtia lähinnä uusliberaaliksi. Kaupan oli muun muassa puolueen presidenttiehdokkaan kuvalla koristettuja viinipulloja.

Etenkin juhlien kansainvälisellä alueella kauppa kävi kiihkeästi. Siellä juotiin saksalaista olutta, cuba librejä ja caipirinhoja, jonotettiin mosambikilaisia ja katalonialaisia herkkuja sekä ostettiin Che Guevara -tavaraa ja maatuskoita. Kun ihmettelin Palestiinan kojulla huivien rinnalla kaupaksi käyneitä ristejä ja Neitsyt Marioita, portugalilainen pitkän linjan Avanten-kävijä sanoi, että Portugalissa ei aina olla niin tarkkoja rajanvedon suhteen. Kuka nyt haluaisi pelkkää leipää tai juustoa juustoleivän sijaan.

Se kuvaa oikeastaan koko festivaalia. On poliittisia puheita, syötävää ja palanpainiketta. Ja musiikkia, tietysti. Klassista, rokkia, niin sanottua maailmanmusiikkia ja räppiä. Festarit päätti suureen suosioon noussut Buraka Som Sistema. Nuoremman yleisön hurmannut ryhmä tekee elektronista musiikkia, jonka juuret ovat Angolassa. Sen jälkeen alkoivat ilotulitukset ja sitten vielä tanssittiin viimeiset carvalhesat. Laulu soi päässä vielä maanantainakin.

Tunnelma oli iloinen ja kaikki muutkin varmasti tunsivat olonsa tervetulleiksi. Laukkuja ei tutkittu portilla, eikä kenenkään juhlintaan ollut tarvetta puuttua. Alentejolainen leipä, juusto ja punaviini eivät koskaan ole maistuneet yhtä hyvältä. En oikein tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella, mutta ajattelin mennä Avanteen ensi vuonnakin.

P.S. Edellisessä bloggauksessa kerroin kahden nuoren oikeudenkäynnistä. Molemmat saivat ehdolliset tuomiot (1v 1kk ja toinen 2v 4kk) ja joutuvat suorittamaan yhdyskuntapalvelua.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Lissabon on myös kreolinkielinen*

Juttelen usein erään seitsemänkymppisen herran kanssa. Álvaro puhuu portugaliakin, mutta kun ollaan tulossa jutun parhaaseen kohtaan, kieli vaihtuu kreoliksi. En ikinä ymmärrä loppuhuipennusta. Tekeekö hän sen tahallaan? Álvaron lapset ja vaimo kyllä muistuttavat hänelle, että en tajua kreolia. Álvaro vain kaataa meille lisää viiniä ja jatkaa puhumista.

Häntä varmaan huvittaisi se, että olen viettänyt pari päivää Kap Verden kreolin historiaa ja kielioppia lueskellen. Álvaron mielestä kieltä ei voi oppia, jos ei ole afrikkalainen. Portugaliin ja afrikkalaisiin kieliin pohjautuvia kreolikieliä puhutaan Afrikassa myös Guinea-Bissaussa ja São Tomén & Príncipen saarilla. Virallista asemaa kreoleilla ei ole, vaan Portugali on kaikissa maissa ainoa virallinen kieli. Aasiassakin puhutaan joitain Portugaliin pohjautuvia kreoleja.

Kap Verden kreoli alkoi muodostua joskus sen jälkeen, kun portugalilaiset löytöretkeilijät osuivat (oletettavasti) asumattomalle saaristolle 1400-luvun lopussa. Sinne tuotiin mantereelta orjia. Suurin osa vietiin muualle, mutta osa pidettiin työvoimana saaristossa. Kun asukkailla ei ollut yhteistä kieltä, sellainen kehittyi portugalista ja monien afrikkalaisten kielten vaikutuksesta.

Kieli on yhtä sitkeä kuin 14-vuotiaana kotoaan São Tomén & Príncipen saarille karannut, sittemmin Angolaan ja Angolasta Lissaboniin reissannut ja kaikenlaisiin selkkauksiin joutunut Álvaro konsanaan. Siirtomaavallan aikana kreolia pidettiin vähäpätöisenä ja abstraktiin ajatteluun kelpaamattomana solkkauksena, mutta nyt sitä kuullaan pitkin maailmaa Cesária Évoran ja Mayra Andraden laulamana. Kreoliksi lauletaan usein myös imelää kizombaa, jolta on vaikea välttyä Portugalissa.

Kuullun ymmärtämisen harjoitteluun kuuluu siis kreoliksi lauletun musiikin kuuntelu. Eniten olen kuunnellut Álvaron vanhimman lapsen 1980-luvulla suuressa suosiossa paistatellun bändin Tulipa Negran funanáa.

Perinteisemmän musiikin lisäksi Cova da Mouran kaduilla kuulee paljon paikallista kreolinkielistä yhteiskuntakriittistä räppiä.

Miksi sitä sitten lauletaan kreoliksi, kun portugaliksi laulamalla potentiaalisia kuulijoita olisi paljon enemmän? Luontevuus ja identiteettikysymykset eivät selitä kaikkea. Vaikka virallisesti Portugali on luopunut asemastaan ainoan ja oikean portugalin kielen kehtona, käytännössä tilanne on toinen. Niinpä esimerkiksi covadamouralaisten portugalia kuunnellaan eri tavalla kuin valkoisten portugalilaisten puhetta. Kreoliksi laulaminen on siinä mielessä suojautumista ja omalla mukavuusalueella oleilua. On se tietysti myös kannanotto: musiikkia ei tehdä suosion tai rahan vuoksi.

Kreolin käyttäminen on kyllä vähän keskisormen näyttämistäkin. Ollaan Portugalissa ja osataan kieltä, mutta valitaan se kieli, jota kaikki eivät ymmärrä. Ensisijainen yleisö on siis kreolia taitavat kuulijat, eikä portugalilaisten suosiota tai hyväksyntää tavoitella. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kreolia osaamattomat eivät musiikista kiinnostuisi.

Lähiöissä kasvaa valkoisten portugalilaisten sukupolvi, joka haluaa oppia kreolia, koska se on tyylikästä. Viime vuonna Mosambikissa tutustuin maputolaisiin räppäreihin, jotka janosivat kreolinkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Ja sielläkin ollaan uudella tavalla ylpeitä paikallisista äidinkielistä ja mosambikilaisen portugalin ilmaisuista. Lissabonin katukieli taas on jo kauan lainannut paljon angolalaisesta portugalista.

Siihen kuitenkin on vielä matkaa, että portugalin asema esimerkiksi tieteen tai kaunokirjallisuuden kielenä horjuisi. Kreoli ja muut Portugalin entisissä siirtomaissa puhutut kielet ovat lähinnä suullisen perinteen, musiikin ja yksityiselämän kieliä. Perhe- tai kaveripiirissä tai räpätessä voi siis käyttää kreolia, mutta menestyäkseen on otettava portugali haltuun. Tai riippuuhan se siitäkin, mitä pidetään menestyksenä. Luku- ja kirjoitustaidoton Álvaro selvisi sodasta, rakensi talon Cova da Mouraan ja kasvatti kahdeksan lasta. Ja hänellä on hyvät jutut, luultavasti.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.