Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

Paluu Porvooseen

toivola

Luin joku aika sitten Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan. Siitä tuli erikoinen kokemus, syistä joita en osannut odottaa. En tiennyt, että ollaan käyty samoja kouluja Porvoossa, ja kirja toi mieleen muistoja omista yläasteajoista.

Sillä Porvoolla ei ollut mitään tekemistä somien ranta-aittojen ja idyllisen vanhan kaupungin kanssa. Aika kiteytyy muistoon kouluun vievän bussin odottamisesta aamuvarhain pimeällä bussipysäkillä pakkasessa. Pipoa ei käytetty, huolimattomasti kuivatut hiukset jäätyivät.

Kun Toivola kirjoittaa, miten ”[m]ankit, pilottitakit, Marlin helmeilevä omenaviini ja fritsut eivät riittäneet, unelmat veivät kauas Porvoon maalaiskunnasta”, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Yläasteen ruokala oli iso ja siellä syötiin pinoittain margariinilla päällystettyä näkkäriä ja juotiin rasvatonta maitoa kaikkien ruokien kanssa. Vihasin liikuntatunteja ja haaveilin olevani joku muu jossain muualla.

Oppilaita oli monta sataa Porvoon maalaiskunnan eri kolkista. Väki (niin opettajat kuin oppilaatkin) oli homogeenistä, ja jos oli konflikteja välttelevää sorttia, piti ahtautua tiukkaan muottiin.

Samoja tunkkaisen värisiä käytäviä minua ennen kulkeneen Toivolan kirjasta käy ilmi, miten raakaa se on ollut niille, jotka eivät syystä tai toisesta muottiin voineet mukautua, vaikka olisivat halunneetkin.

Matka äidinkielen tunnilta ruotsin tunnille tuntui loputtomalta. Tyypit istuivat joukolla pitkien käytävien reunoja, useimmat selkä seinää vasten, jalat suorana edessään. Kun molemmin puolin istui porukkaa, jäi kulkuväylä keskellä todella kapeaksi. Joidenkin mielestä hauskinta puuhaa oli tehdä esteitä eteenpäin pyrkivien tielle tai työntää viime hetkellä jalka kulkijan eteen, jolloin seurauksena oli tasapainon menettäminen ja kaatuminen vatsalleen keskelle käytävää.

Minkään sortin diversiteetistä tai inklusiivisuudesta ei myöskään ollut tunneilla puhe. Sen sijaan muistan kyllä ylitseampuvan, päihderiippuvaisia epäinhimillistävän huumevalistuksen. Ja saatananpalvontapelottelun, joka silloinkin vaikutti tosi oudolta.

Toivola lähti lopulta New Yorkiin, minä päädyin Lissaboniin. Tunnistan Toivolan kuvaileman ristiriitaisen tunteen siitä, miten irrottautuminen tutuista kuvioista oli vähän hankalaa, mutta etenkin vapauttavaa.

[O]sa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. Erilaisia ihmisiä tekemässä samoja asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä. (…) Siitä huolimatta ihmiset elävät ja selviytyvät samojen lainalaisuuksien armoilla. 

Suosittelen Jani Toivolan kirjaa muillekin kuin Porvoon kasvateille. Ja lähetän terveisiä ystäville, joiden ansiosta Porvoosta on paljon hyviäkin muistoja.

Kirja ilmestyi viime vuonna ja sen on kustantanut Siltala.

Kuka Ngugi?

 

mg_4400

Meillä on Ngugi wa Thiong’on kanssa sillä tavalla läheinen suhde, että kirjoitin hänen tuotannostaan gradun. Erityisen paljon ajattelen Ngugia tähän aikaan vuodesta. Jännitän, että joko tämä olisi se vuosi, kun hän saa kirjallisuuden Nobelin. Viime vuosina Ngugia on usein povattu voittajaksi.

Suhde alkoi Turussa vuonna 2003. Olin kiinnostunut jälkikoloniaalisesta kirjallisuudesta ja luin suurin piirtein kaikki Turun kirjastoista löytyneet afrikkalaisten kirjailijoiden romaanit. Kenialaisen Ngugin Paholainen ristillä  (1980) oli niistä kaikista kiinnostavin.

Vertailin Paholaista ristillä Ngugin aiempaan romaanin, A Grain of Wheatiin (1967). Se edustaa kirjailijan siirtymäkautta. Englantilaisen koulutuksen Keniassa saanut Ngugi kirjoitti aiemmin kristillisiä romaaneja James Ngugi -nimellä. Grain of Wheat kuvaa Kenian itsenäistymistaistelua, mutta kuitenkin länsimaisen kirjallisuuden keinoin.

Paholainen ristillä merkkaa irrottautumista länsimaisen kirjallisuuden traditioista. Se on Ngugin ensimmäinen kikujuksi kirjoittama romaani. Ngugi kirjoitti sen omalle kansalleen. Rakenne lainaa suullisista perinteistä, ja sitä edustavat myös kaikenlaiset sananlaskut ja vitsit. Kun Ngugi itse käänsi kirjan myöhemmin englanniksi, hän jätti tekstin lomaan katkelmia swahiliksi. Kirja siis aukeaa parhaiten niille, jotka osaavat kaikkia Ngugin käyttämiä kieliä ja tuntevat ne suulliset traditiot, joista hän lainaa. Se on myös viesti länsimaisille lukijoille.

Sisällön tasolla kirjassa ei puida menneitä, vaan osoitetaan nykytilanteen neokolonialismista johtuvat ongelmat. Riistäjä ei ole enää siirtomaavalta, vaan monikansalliset suuryritykset paikallisine pomoineen. Kansa nousee näitä vastaan.

Paholainen ristillä on kirjoitettu vankilassa 70-luvun lopulla. Sinne Ngugi joutui kirjoitettuaan Kenian hallitusta kritisoivan näytelmän. Vapaaksi päästyään Ngugi lähti maanpakoon ja asuu nykyään Yhdysvalloissa.

Decolonising the Mind -esseekokoelmassa Ngugi avaa päätöstään alkaa kirjoittaa kikujuksi. Sen taustalla on tietenkin halu saavuttaa ne lukijat, joita ajatellen Ngugi työnsä kirjoitti, mutta myös ajatus kielen ja kulttuurin yhteydestä. Ngugin mielestä englannissa on läsnä kolonialistinen maailmankuva, ja sen juurruttaminen Keniaan oli olennainen kolonisaation elementti. Englanti korvaa paikalliset arvot ja kulttuurin brittiläisillä arvoilla ja kulttuurilla. Se on mielen kolonisoimista, josta Ngugi pyrkii vapautumaan.

Nobelin voittajaksi on siis monena vuonna povattu kirjailijaa, joka on kaikin voimin pyrkinyt kyseenalaistamaan länsimaisen kirjallisuuden valta-asemaa. Lisäksi hän on osoittanut, miten sitä pidettiin (ja eihän tästä kyllä vieläkään olla päästy) mittapuuna kaikelle muulle kirjallisuudelle. Hän on myös tietoisesti kääntänyt selkänsä länsimaisille lukijoille.

Alfred Nobel kirjoitti testamentissaan, että kirjallisuuspalkinto tulisi antaa sellaiselle kirjailijalle, jonka työ edustaa ”ihanteellista suuntausta”. Palkintoa on pidetty  eurosentrisenä sekä kirjallisessa että maantieteellisessä mielessä.

Ngugin voitto olisi siis symbolisesti kova juttu, enkä tiedä onko aika sille vielä kypsä. Entä miten kirjailija suhtautuisi moiseen tunnustukseen?

Kirjahyllyn romahdus ja lukuhaaste

kirjat

Hankittiin halvin mahdollinen hylly kirjoille, kun pari vuotta sitten palattiin Lontoosta Lissaboniin. Nyt kevyemmille esineille tarkoitettu heppoinen puuhylly petti, ja kiloittain kirjoja päätyi lattialle. Eläimiä tai ihmisiä ei jäänyt alle, mutta tapahtuma laittoi kuitenkin alulle pienen kriisin.

Aloin järjestellä kirjoja siisteihin kasoihin sitä päivää odottamaan, että olisi varaa kunnolliseen kirjahyllyyn. Ensin tein hommaa kirjoihin sen kummemmin huomiota kiinnittämättä. Sitten aloin katsella kirjoja sillä silmällä, että mitä tekisi mieli lukea. Ja sitten alkoi vähän ahdistaa.

Kirjahyllyn sisällön avulla voisi kirjoittaa jonkinlaisen elämäntarinan. Suuri osa on hankittu Portugalista käsin: täällä kirjastoista ei ole juuri iloa ja niitä on vähän. Kasassa oli Lonely Planetin opas Lissaboniin niiltä ajoilta, kun muutin tänne. Joskus sen jälkeen on hankittu useampi portugalin oppikirja. Mosambikilaista kirjallisuutta on suhteettoman paljon, koska kirjoitin siitä väitöskirjan. Niitten viereen olivat kaatuneet kalliit akateemiset kirjat. Lattialla makasi myös kaksi gradua ja väikkäri, jonka välissä on edelleen väitöstilaisuuden muistiinpanot.

Joukossa on paljon Lontoon kirppiksiltä ostettuja kirjoja. Ja uusia, lukemattomia kirjoja joita tilasin silloin, kun elämä oli apurahan ansiosta vakaata. Portugaliin paluun jälkeen omien kirjojen seuraksi ilmestyi puolison vanhempiensa luokse varastoimia kirjoja: Malcolm X:n elämäkerta, Kap Verden historia ja Kebra Nagast. Jostain hyllyyn oli näköjään päätynyt portugalinkielinen Raamattukin. Kasassa oli myös puolison lasten englanninkieliset muumikirjat ja useita täällä oleilleiden kavereiden jälkeensä jättämiä kirjoja.

Joistain kirjoista tuli voimakkaasti mieleen, missä ja millaisessa mielentilassa olen niitä lukenut: Zadie Smithin NW:n kimppakämpässä vasta Lontooseen muuttaneena ja Arundhati Royn The God of Small Things -kirjaa sydänsuruisena portugalilaisella uimarannalla (voiko se vieläkin tuoksua aurinkorasvalle?). Ja Ben Okrin The Famished Roadia kauan sitten ahdistuneena ja väsyneenä call center -työn hiljaisina hetkinä.

Ahdistus syntyi kuitenkin toisenlaisesta vaiheesta, josta romahtanut kirjahylly muistutti. Väittelyn ja Lontoon jälkeisenä aikana kirjat eivät ole elämään oikein enää kuuluneet. Kahdessa ja puolessa vuodessa olen lukenut ehkä 10 kirjaa.

Freelancerinä työskentely on saanut aikaan tilan, jossa tuntuu että jatkuvasti pitäisi tehdä, etsiä tai suunnitella töitä. Oikeasti aikaa valuu kuitenkin paljon hukkaan. Luulen vähän, että poukkoileva uutisten, bloggausten ja päivitysten lukeminen on myös jonkinlainen reaktio maailmanmenoon ja oman tilanteen epävarmuuteen. Keskittyminen on kaiken netissä roikkumisen jälkeen vaikeaa. Vaatii entistä enemmän aikaa päästä lukemiseen kiinni ja lehtijuttuja laajempiin kokonaisuuksiin on vaikea keskittyä.

Kirjahyllyn romahdus saa nyt luvan olla käännekohdan symboli. Poimin kasasta muutaman vetoavan kirjan ja päätin aloittaa syyskuun kunniaksi lukuhaasteen. Tavoitteena on ryhtyä lukemaan uudestaan ja lukea niin paljon kuin sielu sietää. Sääntöjä on yksi: tylsän/tyhmän kirjan saa jättää kesken. Sopii liittyä seuraan.

Paras kirja aikoihin: Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings

Aloin lukea A Brief History of Seven Killingsiä saman tien uudestaan, kun sain sen loppuun. Niin hyvä se oli. Kirjan on kirjoittanut jamaikalainen, Yhdysvalloissa asuva Marlon James ja se voitti viime vuonna Booker-palkinnon.

Tarinan keskipiste on Bob Marleyn tappoyritys vuonna 1976, mutta tarina ulottuu Yhdysvaltoihin ja 90-luvulle asti. Siinä seurataan monen äänen kautta muutaman keskeisen hahmon ja kymmenien sivuhahmojen vaiheita. Kirjaa voisi analysoida ainakin 10 bloggauksen verran, mutta listaan nyt vain syitä sen parhauteen.

Kirja on hyvällä tavalla moniääninen. Tapahtumiin saa useamman näkökulman, mikä on mahtavaa. Mukana on kingstonilaisten jengien johtajia, heidän alaisiaan, keskiluokkainen jamaikalaisnainen, yhdysvaltalainen toimittaja ja CIA-pomoja. Ja yksi kummitus.

Kielenkin tasolla se nostaa esiin sen, miten englannin eri versiot on hierarkisoitu, mikä puolestaan saa etuoikeutetut ajattelemaan, että vain länsimaiseksi englanniksi voi olla viisas. Asetelma kyseenalaistetaan kirjassa useaan kertaan. Sitä voi tulkita vaikka koloniaalisuuden näkökulmasta. Muutenkin se paljastaa stereotypioita, jotka liittyvät paitsi siihen, miten puhutaan, myös siihen missä asutaan ja miltä näytetään.

Kieli myös toiseuttaa ei-jamaikalaiset (tai no, ne joilla ei ole patois hallussa) lukijat. Patois on voimakkaasti läsnä, ja sitä osaamattomat joutuvat hyväksymään sen, että tätä tarinaa ei ole heidän ehdoillaan kirjoitettu, ja että osa menee kielen vuoksi hukkaan. Meille helpoimmin avautuu kirjan valkoisen toimittajan ja muiden länkkärihahmojen kieli. En missään nimessä haluaisi kääntää tätä kirjaa.

Brethren, if me did know why people like me end up in prison, people like me wouldn’t end up in prison. Feel free to start your first paragraph that way, call it ghetto wisdom or something, whatever you white people write whenever you get all caught up in shady black people. Yeah, me read too, Alex Pierce, more than you. Man, people like me just excite you, eh?

A Brief History of Seven Killings myös peilaa niin sanottua valkoista katsetta. Ei siksi, että kirjailija on musta, vaan siksi, että kirjassa näytetään usein valkoisten hahmojen toimet ja puheet mustien näkökulmasta. Keskeinen valkoinen toimittajahahmo ei kuitenkaan ole pelkkä karikatyyri, vaan hänellä on kirjassa keskeinen rooli. Ei se kuitenkaan ole mikään oppikirja valkoisuudesta valkoisille, vaan ulottuvuus syntyy luonnollisesti kirjan dynamiikasta.

James sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat. Hyvin meni! Kirjassakin on myös läsnä kysymys siitä, kuka kenestäkin saa kirjoittaa. Naishahmoja romaanissa on niukasti, ja niistä tärkein tuntui alkuun stereotypioiden toistamiselta, mutta sekin korjaantui.

You know, most of this feminism business was nothing more than white American women telling non-white women what to do and how to do it, with this patronizing if-you-become-like-me-you’ll-be-free bullshit (…).

Romaanissa käsitellään myös homoseksuaalisuutta, (sisäistettyä) homofobiaa ja sitä voi lukea toksisen maskuliinisuuden näkökulmasta. James on kirjoittanut omista vaiheistaan, itsensä torjumisesta ja lopulta itsensä hyväksymisestä mahtavan tekstin New York Timesiin.

Kirja on myös opettavainen Jamaikan historian suhteen. Ja siinä on paljon musiikki- ja muotireferenssejäkin. ’Ambush in the Night’ ei enää kuulosta kirjan jälkeen samalta… Kannattaa siis lukea, jos 70-luku ja Bob Marley kiinnostavat.

Kirjaa ei kannata lukea, jos ei halua lukea väkivaltaisia kohtauksia. Yksi niistä oli erityisen kammottava ja melkein toivon, että en olisi sitä lukenut. James itse taas kieltää kirjassa äitiään lukemasta neljättä osaa. Se varmaan liittyy seksikohtauksiin.

Kirjasta on tekeillä tv-sarja, mikä kuulostaa hyvältä uutiselta. Kirjailija taas on uhonnut kirjoittavansa seuraavaksi viikinkiromaanin.

Rakkaus, feminismi, kapitalismi (ja enkelit)

hooksVaaleanpunaisen kirjan nimi on Rakkaus muuttaa kaiken, sisällysluettelo lupaa kappaleita niin suloisesta, lunastavasta kuin jumalaisestakin rakkaudesta. En olisi kirjaan tarttunut, jos sitä ei olisi kirjoittanut bell hooks.

Hooks tunnetaan etenkin Ain’t I a Woman -kirjasta. Sen alaotsikko on Black Women and Feminism ja työ kuuluu feminismin merkkipaaluihin. Kirja ilmestyi vuonna 1981, mutta vuonna 1952 syntynyt hooks alkoi työstää sitä jo nuorena opiskelijana 70-luvulla. Tuohon aikaan rasismia ja feminismiä ei oltu juuri yhdessä käsitelty, eikä mustasta feminismistä juuri puhuttu.

Mutta sen jälkeen hooks on kirjoittanut kymmeniä kirjoja paljon muustakin. Rakkaus muuttaa kaiken ilmestyi vuonna 2001 nimellä All About Love – New Visions. Käännös ilmestyi tänä vuonna, kirjan on suomentanut Elina Halttunen-RiikonenAin’t I a Woman on vielä kääntämättä, Vapauttava kasvatus julkaistiin suomeksi vuonna 2007. Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on jaettu hooksin kirjoittamaa analyysia Beyoncén Lemonadesta, teksti ilmestyi myös juuri suomeksi Revalvaatio-julkaisussa.

Rakkaus muuttaa kaiken -kirjassa kulkevat limittäin hooksin omat kokemukset, yhteiskunnallinen analyysi, rakkauteen liittyvien myyttien purkaminen ja toisaalta hengelliset näkemykset rakkaudesta. Hooks määrittelee rakkauden konkreettiseksi toimintatavaksi, johon voi opetella, mutta jonka harjoittamiseen ihmisille ei tarjota minkäänlaisia valmiuksia. Vaikka romanttista rakkautta käsitelläänkin, rakkaus on laajempi juttu, ja sen tuominen mukaan niin työelämään, perhesuhteisiin kuin yhteiskuntaankin muuttaisi tosiaan kaiken.

Kaltoin kohdeltu rakkaus

Rakkaus muuttaa kaiken käsittelee juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa. 80-luvun lapsena varmaan kuulun juuri siihen kyynisesti rakkauteen suhtautuvasta sukupolvesta, josta hooks puhuu: ”…yleisö, etenkin nuoret kuulijat, tulee levottomaksi kun kerron rakkauden olleen merkittävää jokaiselle yhteiskunnalliselle oikeusliikkelle”. Niinpä. Mutta sille on ihan hyviä syitä.

Rakkautta ei mielletä enää (toisin kuin hooksinkin mukaan oli 70-luvulla) muutosvoimana: ”He [nuoret] näkevät rakkauden kuuluvan naiiveille, heikoille, toivottomille romantikoille”. En nyt varsinaisesti niin ajattele, mutta kyynisyys liittyy siihen, minkälaisissa yhteyksissä rakkaudesta puhutaan. Romanttinen rakkaus näyttäytyy populaarikulttuurin luomien odotusten kautta, sitä käsitellään noin yleensä siirappisesti ja ahtaita sukupuolinormeja pönkittäen, mystiseen new age -henkeen tai uskonnollisesta näkökulmasta. Ja sitten on tosiaan se rooli, joka naisille tarjotaan rakkaudennälkäisinä romantiikkaa janoavina hupsuina – tai miehiä metsästävinä ja manipuloivina olentoina.

Rakkaus myös mielletään yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi yksityiselämän alueeksi: ”Miltei kaikki yhdistävät oppimisen mieleen eivätkä sydämeen, ja uskovat, että vähänkään tunteikas puhe rakkaudesta saa vaikuttamaan heikolta ja epärationaaliselta”.

Tuli mieleen Boaventura de Sousa Santosin, portugalilaisen sosiologin, muistutus siitä, miten kapitalismia palveleva länsimainen tiede rajasi myös yhteiskuntatieteiden aiheita. Sellaiset aiheet kuin onnellisuus, elämäntarkoitus tai vaikka nyt rakkaus jäivät vakavasti otettavan tutkimuksen ulkopuolelle. Rakkauden käsitteleminen on siis vähän vaikeaa, kun sitä tehdään niin vähän. Se ei ole osa yhteiskunnallista keskustelua.

”Ilman oikeudenmukaisuutta ei voi olla rakkautta”

Kannen ja aiheen aiheuttama vastahakoisuus lieventyi kirjan alussa, kun selvisi että hooks haluaa demystifoida rakkautta ja purkaa sitä, miten käsityksemme rakkaudesta perustuu seksistisiin asetelmiin. Romanttista rakkautta ovat kuvanneet ja käsitelleet lähinnä miehet, hooks huomauttaa. Niinpä rakkauskeskustelusta jää usein uupumaan patriarkaatin käsittely. Mutta ”miesten naisiin ja lapsiin kohdistuva vallankäyttö seisoo rakkauden tiellä”, hooks kirjoittaa.

Tunteaksemme rakkautta on luovuttava seksistisistä ajatusmalleista kaikissa niiden ilmenemismuodoissa. Niin kauan kun turvaudumme seksismiin päädymme aina takaisin sukupuoliroolien aiheuttamaan konfliktiin, ajattelutapaan joka alentaa naisia ja miehiä.

Kun naiset käsittelevät rakkautta, se koetaan uhkana, sillä se haastaa miesten aiheesta tarjoamat näkemykset. Rakkaudesta puhuvaa tai sitä pohtivaa naista usein vähätellään. Siinä mielessä se, että arvostettu hooks kirjoittaa rakkaudesta omia kokemuksiaan jakaen on radikaaliakin.

Rakkauden tiellä on myös kapitalismi. Loputon materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ei jätä sijaa rakkaudelle ja rakkauden etiikan seuraamiselle. Materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksyminen ovat läsnä joissain new age -suuntauksissakin. Hooks kritisoi niitä myös narsismista, suhtautumisesta rakkauteen yksilöllisen kehityksen kautta yhteisöllisyyden sijaan. Myös uskonnot ovat suurelta osin lakanneet toimimasta rakkauden ohjaamina ja yhteisöllisyyttä tukien. Tästä tuskin tarvitsee antaa esimerkkejä.

Rakkautta ei nähdä lääkkeenä vallankäyttöön ja sortoon, eikä sitä enää politisoida, kuten esimerkiksi Erich Frommin kirjoituksissa 70-luvulta, hooks kuvailee.

Hanki kirja, jos…

Kirjaa lukiessa kirkastui se, miten tärkeää on puhua rakkaudesta feministisestä ja laajemminkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Siinä mielessä on hyvä juttu, että kirja on suomennettu. Mielenkiintoisimpia olivat kohdat, joissa rakkautta puitiin kapitalismin ja patriarkaatin näkökulmasta. Erityisesti hooksin henkilökohtaisista kokemuksista puhuttaessa ja niistä yleistyksiä tehdessä tekstissä oli neuvovaa selfhelp-tunnelmaa, joka ei oikein uponnut.

Ja sitten se hengellinen puoli. Kristitty, mutta myös buddhalaisia oppeja noudattava hooks kirjoittaa kirjan lopussa esimerkiksi enkeleistä. Itse olisin mieluiten lukenut kirjan ilman näitä elementtejä, ja haluaisin ajatella että rakkaus kuuluu niillekin, jotka eivät mitään henkistä suuntausta seuraa. Ymmärrän kuitenkin, että hooksin näkökulmasta näitä ei olisi voinut poiskaan jättää, kun kyseessä on henkilökohtainen teos ja uskonnolla sekä henkisillä harjoituksilla hooksin elämässä rooli. Jos taas rakkauden, hengellisen ulottuvuuden, kapitalismin ja patriarkaatin kritiikin yhdistelmä kiinnostaa, niin kirja varmasti toimii.

Sukupuolen ja toisaalta ihmissuhteiden moninaisuus jäävät 10 vuotta vanhassa kirjassa aika lailla käsittelemättä, vaikka hooks kyllä muutamaan otteeseen huomioikin, etteivät kaikki parisuhteet ole miehen ja naisen välisiä ja purkaa romanttisen rakkauden käsitystä ja pariskunnan väliselle rakkaudelle annettua eristyisasemaa.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken
Niin & näin, 2016
Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen

Kirja saatu arvostelukappaleena.