Köyhyys kiinnostaa, kun se osuu valkoiseen mieheen?

Maailmalle Portugali on näyttäytynyt kilttinä oppilaana, joten talouskriisin ja säästötoimien dramaattisista vaikutuksista ei ole juuri puhuttu, sanoi elokuvaohjaaja Marco Martins näytöksen jälkeisessä keskustelussa.

Hänen ohjaamansa São Jorge (Saint George) näyttää pohjattoman toivottomuuden, johon tilanne on monet heittänyt. Elämästä tulee pelkkää selviytymistä, millekään muulle ei jää tilaa. Se myös näyttää, miten hallituksen toimenpiteet ruumiillistuvat köyhyyden ja henkisen kärsimyksen lisäksi fyysisenä väkivaltana.

Elokuvan päähenkilö, nyrkkeilyä harrastava, kolme-nelikymppinen Jorge asuu vanhempiensa ja kanssa ja yrittää epätoivoisesti saada haalittua jostain rahaa. Hän haluaisi vuokrata asunnon itselleen, tyttöystävälleen ja heidän yhteiselle lapselleen.

Jorgen kautta käsitellään yhtä talouskriisin raadollista puolta: velkomista. Perintäyritykset ovat ostaneet hankalaan tilanteeseen joutuneiden velkoja ja perivät niitä. Ohjaajan mukaan vain Portugalissa ja Espanjassa on sallittua periä velkoja velalliselta suoraan kasvotusten. Käytännössä se tarkottaa ahdistelua, uhkailua ja fyysistäkin väkivaltaa. Lukuisista viranomaisille suunnatuista valituksista huolimatta menetelmä on edelleen laillinen.

***

Elokuvan päähenkilö on valkoinen, mutta hänen lapsensa äiti on musta brasilialainen. Elokuvaa on myös kuvattu kahdessa ”bairrossa”, köyhässä naapurustossa, joista ainakin toisessa asuu ennen kaikkea väkeä, joiden juuret ovat entisissä Portugalin siirtomaissa. Siinä on siis selvästi pyritty tuomaan esiin se, että bairroissa ei suinkaan asu ainoastaan valkoisia, ja että köyhyys koskettaa muitakin. Osa elokuvassa esiintyvästä väestä ei ole näyttelijöitä, vaan paikallisia asukkaita, ja osa kohtauksista on myös annetun aiheen pohjalta käytyä improvisoitua keskustelua.

Tarina kerrotaan valkoisen miehen näkökulmasta, ja katsoja samastuu hänen tuskaansa. Kun lapsen äiti sanoo haluavansa lähteä Brasiliaan (jonne monet palasivat, kun siellä tilanne näytti paremmalta, ohjaaja kertoi) pojan kanssa, katsoja on pahoillaan Jorgen puolesta, eikä hyvillään siitä, että ainakin pojalla ja äidillä on mahdollisuus päästä tilanteesta pois.

Sekin, että nainen asuu toisen miehen kanssa, ja Jorge suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, alleviivaa Jorgen kärsivällisyyttä. Lapsi ja lapsen äiti näyttäytyvät siis päähenkilön kautta, hänen tilanteensa ja mielenmaisemansa kautta.

On myös mielenkiintoista, miten Jorgen tarinassa nostetaan esiin moraalikysymykset. Hänet kuvataan hyväsydämisenä, joskin itsensä kovettaneena, epätoivoisena miehenä. Hän yrittää pitää kiinni kunniallisuudestaan ja oikeamielisyydestään.

Valkoisten köyhyyttä tarkastellaan muutenkin intiimisti: Jorgen perhettä kuvataan kotonaan keskustelemassa. Romantisoinnista ei tosin ole kyse, vaan Jorgen isän rasistiset puheet nousevat esiin sekä hänen itsensä kautta että Jorgen kumppanin mainitsemina.

Screen Shot 2017-03-16 at 18.31.36
Kuvakaappaus elokuvan trailerista.

***

Päähenkilön elämän dramaattinen käänne tapahtuu kuitenkin juhlissa karuissa puitteissa, joissa soi kuduro ja kizomba, ja mustat asukkaat (eivät näyttelijät) tanssivat. Loppukohtauksessa soi kapverdeläinen morna. Asetelman voi jopa ajatella vahvistavan stereotypioita, mutta ainakin bairrot ja niiden mustat asukkaat jäävät ennen kaikkea kulisseiksi.

Kun kriisistä puhuu Lissabonin mustien lähiöiden asukkaiden kanssa, se ei näyttäydykään enää niin dramaattisena. Köyhyyden ajatellaan usein jatkuneen kauan – ensin siirtomaissa ja sitten metropolissa. Helpommaksi se ei sitä tietenkään tee.

Jos taas elokuvan velkojatkin ovat valkoisia, niin ovat velallisetkin. Elokuvassa kerrotaan esimerkiksi tehtaanomistajasta, fiinin ravintolan omistajasta ja kahvilanpitäjästä. He ovat pudonneet keskiluokasta ja joutuneet velkojien uhreiksi. Jorge on menettänyt työnsä tehtaalla.

Talouskriisiä käsitteleviä kulttuurintutkimuksen alan väitöskirjaansa tutkiva ystävä mainitsi, että monet niistä käsittelevät yhteiskunnallista muutosta nimenomaan valkoisen miehen näkökulmasta ja tämän kriisinä. São Jorgessakin tilanteen rajuutta alleviivaa muutos ja aseman menetys.

São Jorge on kiinnostanut kovasti portugalilaista yleisöä ja siitä tuli ensi-iltaviikonloppuna vuoden toistaiseksi katsotuin portugalilainen elokuva. Elokuvan pääroolin näyttelevä Nuno Lopes sai Venetsian elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnon.

***

Elokuvan maailma haihtui nopeasti, kun tyylikkäästi pukeutunut näyttelijä Lopes ja ohjaaja Martins astelivat lavalle valkoisen yleisön eteen. Ohjaaja naureskeli, miten häntä luultiin huumeiden ostajaksi, kun hän ensimmäistä kertaa lähestyi kuvauspaikkana käytettyä Jamaica-nimistä korttelia. Näyttelijä kertoi, miten roolista oli vaikea irrottautua, ja miten hän edelleen joskus miettii, mitä Jorgelle kuuluu.

On tietenkin hyvä, että ohjaajat tarttuvat vaikeisiin aiheisiin ja tuovat esiin näkökulmia, jotka valtavirrasta vielä puuttuvat. Ja elokuva havahdutti varmasti muutkin katsojat tietoisiksi omasta etuoikeutusta asemastaan. Muillekin näkökulmille olisi kuitenkin tilaa. Tai paremminkin tarvetta. Mutta elokuvan tekeminen vaatii ainakin rahaa, aikaa, välineitä ja koulutettua väkeä.

Samaan aikaan kun elokuvateatterissa puitiin näyttelijän ja ohjaajan haasteita, näyttämöinä toimineissa naapurustoissa meno jatkuu entisellään. Jos bairroihin nyt mennäänkin kuvaamaan, niiden asukkailla ei ole mahdollisuuksia itse kuvata itseään ja kertoa tarinaansa omilla ehdoillaan.

Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.

Huomioita keskustelusta – tapaus Pekka ja Pätkä

Pekka, Pätkä ja blackface -bloggaukseen tuli paljon kommentteja. Koska bloggaukseen viitattiin iltapäivälehdissä sekä Ylen ja Maikkarin jutuissa, muutamat etsivät sähköpostiosoitteeni. Facebookissa sain viestejä myös.

Julkaisin poikkeuksellisesti melkein kaikki kommentit, nekin jotka ei vieneet keskustelua mihinkään suuntaan ja ne, jotka ovat pelkkää kuittailua. Päädyin julkaisemiseen siksi, että mitä enemmän kommentteja tuli, sitä selkeämmin niissä toistuivat samat piirteet. Niiden analysointi alkoi houkutella.

Paria kommenttia siistin, muut asiatonta kieltä sisältävät jäivät julkaisematta. Rasismin normalisointia ja vähättelyä niissä kuitenkin on, samoin siteerauksissa alla.

”Ihan turhaa vaahtoat”

Ensiksi sanottakoon, että mittava enemmistö kommentoijista vaikuttaa olevan miehiä. Kommentoijien nimistä voi päätellä, että he ovat itseäni aika lailla vanhempia. Toki nimet voivat olla keksittyjä.

”Siis rauhoitu aikuinen nainen, tee jotain arvokkaampaa ja anna satujen olla satuja”

Sitaatti on sähköpostiin tulleesta viestistä. ”Älä lähde laukalle näin pahasti…”, kirjoitti puolestaan satunnaiseksi lukijakseni itseään nimittävä kommentaattori.

Aihe sivuutetaan siten, että siitä puhuva määritellään irrationaaliseksi ja tunnekuohun vallassa olevaksi. Tällä lähestymistavalla on yhteyksiä seksismiin. Naisten pitäminen hysteerisinä on pitkät ajat ollut tapa vaientaa naiset. Hysterian potijoiksi diagnosoitiin ainoastaan naisia  Sen oireina pidettiin tunnepurkauksia, hermostuneisuutta ja taipumusta aiheuttaa ongelmia.

Tunteilla on tietysti jonkinlainen rooli kaikkien toiminnassa. Tunteenpalosta voi saada kehujakin, jos tunteet kohdistuvat ”oikeaan asiaan” ja ne ilmaisee oikea henkilö (yleensä mies). Mutta jos mielipiteen ilmaisuun johtavat ”väärät asiat”, se on laukalle lähtemistä.

”Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään”

Monet kommentoijat arvioivat, että koska elokuva on tehty ennen syntymääni, en osaa sitä kommentoida. Isälliseen mansplainaamiseen yhdistyy rasismin normalisointi.

Rasismi nykyään on ihan ok, kunhan se vain on ilmaistu tarpeeksi kauan sitten, tuntuvat elokuvan tekoaikaa paremmin ymmärtävät miehet arvioivan.

Sähköpostiin tuli valittelua siitä, että en osannut kontekstualisoida elokuvaa. ”Jos sinä nyt pahoitat mielesi moisesta asiasta, on sanottava, että ymmärryksesi aikanäkökulmaan on olematon. Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään, mikä on valitettavaa. Lukemalla ja tustustumalla kulttuurihistoriaan ja esim kielenkäytön kehitykseen olisi varmaankin saanut sinut ajattelemaan toisin. Jollei, niin olen todella pahoillani.”

”Eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?”

Monissa kommenteissa ilmaistiin erilaisin sanankääntein se, että koska maailmassa ja Suomessa on isompiakin ongelmia, ei tähän pitäisi hukata aikaa. Se ei kuitenkaan varsinaisesti heijasta huolta ”oikeista ongelmista”, vaan se on tapa sivuuttaa tietynlaiset aiheet. Esimerkiksi kissanpennusta kirjoittaminen ei tunnu kirvoittavan huolta väärästä ajankäytöstä.

Nimimerkki ”Teppo Tosikätevä” sanoo: ”Kaikesta tässäkin jaksetaan jauhaa. Se on sen ajan maailmakuvaa. Ei linene kirjottajalla mitään oikeita huolia / ongelmia, kun jaksaa tähän efforttia laittaa.”

Toisessa sähköpostissa taas pohdittiin, ”eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?” Lopuksi vielä todetaan: ”Minusta tuntuu että tuollaiset teeskentelijät, herkkänokkaisilla kannanotoillaan aliarvioivat ihmisten älykkyyden ja ymmärryskyvyn. Meillä on Suomessa ihan todellisia ongelmiakin, jos et ole huomannut.”

Nimimerkki ”Ihan turhaa vaahtoat” ilmaisee näkemyksensä näin: ”Ihminen hanki itsellesi elämä!Oletko koskaan käynyt Suomenlinnaa pidemmällä? […] Yhdysvalloissa mm kaikki ovat maahanmuuttajia joten siellä on raikas hyvä meininki toisin kuin täällä jossa takerrutaan tällaisiin juttuihin kuin vanhat sf filmit haloo!”

”Toimittelijatar” ruotuun!

Jo aiemmin mainittu ”satunnainen lukija” jatkoi viestiään näin: ”Perustelusi ovat varmasti vilpittömiä ja hyvää tarkoittaen esiin tuotuja , mutta liiallinen hyvän tarkoittaminen voi joskus olla pahasta. Liiallinen ja ylitsepursuava suvaitsevaisuus on kokenut dramaattisen inflaation, niin suuren että jos suvaitsevaisuus olisi valuutta ei sillä olisi enään arvoa, valitettavasti…”

Sävy on hyväntahtoinen, mutta bloggaajaa ylitsepursuavan suvaitsevaisuuden polulta ruotuun ohjaava. Minua ikään kuin kutsutaan takaisin tolkun ihmisten pariin. Tässäkin voi aistia seksististä sävyä, mutta luulen että se liittyy myös valkoisuuteeni. Se varmasti vaikuttaa kommentointiin muutenkin.

Asioita siis saa pohtia, kunhan pysyy aisoissa. ”[E]i pidä tehdä itseään naurettavaksi puuttumalla rasismiin siellä, missä sitä ei ole vaan siellä missä sitä oikeasti on”, luki sähköposteista tiukkasävyisemmässä.

Kommentit kertovat arvoista

Kommentit tietysti heijastavat sitä, mitä pidetään sopivana keskustelunaiheena ja mitä ei. Se taas kertoo arvoista. Vaikka kategorioita on useita, kaikki ne tähtäävät osoittamaan, että aihe on turha.

Sekin on mielenkiintoista, että samankaltaisia kommentteja herätti esimerkiksi delfiinikeissi. Kulttuurisesta omimisesta kirjoittaminen poikii näitä myös. Mutta vaikka päähuomio on yksittäistapauksessa, niin esimerkeistä jokainen on isomman yhteiskunnallisen ongelman oire. Ja niitä isompia ongelmia voi käsitellä näitä tapauksia esiin nostaen. Tai siis voisi, jos päästäisiin määrittelemästä sitä, oliko aihe oikein valittu vai ei.

Ja jos yllä siteerasin yksittäisiä kommentteja, ne heijastavat tietenkin laajempaa ”keskustelukulttuuria”. Lehtiotsikoissa puhuttiin esimerkiksi valtavasta someraivosta. Keskustelu lopulta typistyi kysymykseksi sensuurista.

Se ei ole yllättävää, mutta se on tympeää. Itse ongelman luonne jäi vähemmälle huomiolle, kun alettiin äänestää siitä, kannatetaanko sensuuria vai ei. Sensuurin sekä elokuvan mutkattoman näyttämisen väliin jäävien ratkaisujen etsiminen jäi ”kohun” jalkoihin.

***

Siinä mielessä kommentit olivat ajanhukkaa, että vaahtoaminen jatkuu ennallaan. Kommenteissa ei siis julkaista rasistisia ilmauksia, eikä rasismin selittelyä, eikä esimerkiksi huolia valkoisten kansanmurhasta. Kirjoittajaa saa jatkossakin kritisoida, mutta silkka kiukuttelu ja kuittailu eivät saa tilaa. Ja täysin aiheeseen liittymättömät kommentit harvoin menevät läpi.

Pekka, Pätkä ja blackface – Yle esittää rasistisen elokuvan

Yle näyttää huomenna taas Pekka ja Pätkä -elokuvan, jossa näyttelijät esiintyvät naamat mustattuina. Elokuvan nimen monet varmaan muistavat, se on rasistinen.

Hufvudstadsbladetin Malin Slotte kysyi Ylen ohjelmapäälliköltä, miksi elokuva, jonka nimi on rasistinen ja jossa näyttelijät esiintyvät blackfacessa*, näytetäänPentti Väliahdet vastasi, että Yle kokee tehtäväkseen näyttää elokuvan, sillä se on osa suomalaista elokuvakulttuuria.

Hän myös perustelee elokuvan näyttämistä sillä, että ilmestymisaikanaan se ei olisi ollut rasistinen. Hän sanoo, että n-sanalla ei tuohon aikana ollut rasistista kaikua. Väliahdet arvelee, että elokuvaa tuskin tehtiin pilkkaamistarkoituksessa; elokuva ilmestyi vuonna 1960, jolloin täällä ei haastatellun mukaan ollut tummaihoisia. Perustelut ontuvat, sillä elokuvahan vain kertoo siitä, että 60-luvulla Suomessa avoin rasismi oli normaalia, eikä siitä joutunut kenellekään vastuuseen. Väliahdet päätyy ylläpitämään myyttiä viattomasta Suomesta.

Väliahdet myös tarjoaa tulkintakehyksen: elokuvaa voisi katsoa kuvana siitä, millainen Suomi tuohon aikaan oli.  Siitä se toki kieliikin, mutta toisaalta jutun mukaan elokuva näytetään ilman minkäänlaista kontekstualisointia. Katsojien tulkintakykyä ei tietenkään pidä vähätellä, ja olisi kiva ajatella, että elokuvaa analysoidaan kuvana 60-luvun Suomesta, mutta sekään ei poistaisi leffan näyttämisen ongelmallisuutta.

Rasistisen kuvaston ja kielen toistaminen ilman minkäänlaista problematisointia normalisoi rasismia, sulkee pois katsojia ja ylläpitää niin sanottua valkoista katsetta. Ja tietenkin se on yksiselitteisesti loukkaavaa. Elokuvan näyttäminen ja ohjelmapäällikön tarjoama näkökulma myös luovat mielikuvaa siitä, että rasismi olisi menneen maailman juttuja.

Valinta ja toimintatapa heijastavat rakenteellisiakin ongelmia. Nyt elokuvan näyttämisen määrittelee ongelmattomaksi valkoinen mies, joka ei rasististen stereotypioiden toisintamisesta ja ylläpidosta kärsi. Ylen sisäistä keskustelua elokuvan näyttäminen ei ilmeisesti ollut myöskään synnyttänyt.

Elokuva tarjoaisi kyllä erinomaisen mahdollisuuden avata laajempaa keskustelua Suomen historiasta jälkikoloniaalisesta näkökulmasta. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten varsinaisten siirtomaiden puuttumisesta huolimatta Suomi on jakanut maailmankuvan, joka oikeutti kolonialismin. Elokuvan esittämisen ilman kriittistä keskustelua voi taas tulkita haluttomuutena käsitellä tätä perintöä ja sen nykypäivään ulottuvia jatkumoita.

Yle on näyttänyt saman elokuvan pari vuotta sitten aiemmin. Tuolloin Migrant Tales -sivuston Enrique Tessieri lähestyi Yleä ja kritisoi rasistisen, ennakkoluuloja vahvistavan elokuvan näyttämistä. Yleltä ei ilmeisesti reagoitu muutoin kuin kertomalla, että palaute on otettu vastaan ja toimitettu ohjelmistosta vastaavien luettavaksi. Väliahdet kuitenkin sanoo, että ulkoista palautetta ei ole tullut. Sitä voi Ylelle laittaa täältä.

Lisäys: Migrant Tales -sivustolla avataan myös viime viikolla näytetyn Ketjukolari-elokuvan rasistista sisältöä.

 

*Jos blackface-keskustelu ei ole tuttu, sitä sivutaan esimerkiksi Sonya Lindforsin ja Maryan Abdulkarimin artikkelissa ”Blackface ei ole ok!”.

Säädyttömän tytön havaintoja

lolo
Lolo Arziki oikealla.

”Minun täytyy taistella, muuten annan vaientaa olemassaoloni”, sanoi Lolo Arziki leffakerhossa. Siellä katsottiin Arzikin ohjaama ja esittämä videoperformanssi Relatos de uma rapariga nada pudica, joka kääntyy suurin piirtein säädyttömän tytön havainnoiksi. Intiimi teos ottaa kantaa homofobiaan sekä ahtaisiin sukupuolirooleihin ja kuvaa mustan naisen kokemusta siitä, millaista on kasvaa konservatiivisessa yhteiskunnassa.

Intiimi oli myös keskustelu, kyyneliltäkään ei säästytty. Lyhytelokuva ja sitä seurannut keskustelu käsittelivät tyttölapsiin kohdistuvia paineita sekä odotuksia ja sitä, mitä seuraa normista poikkeamisesta. Videolla kuullaan miten päähenkilö ei löytänyt lapsena paikkaa kotileikeissä ja seurasi niitä yksinään syrjästä. Tiukkojen normien myötä myös suhde omaan kehoon muodostuu vaikeaksi ja seksuaalisuus leimataan likaiseksi.

Arziki muutti Kap Verdeltä, Portugalin entisestä siirtomaasta, Lissaboniin 13-vuotiaana. Silloin seksuaaliseen suuntautumiseen ja homofobiaan liittyvät kysymykset jäivät taka-alalle: rasismista tuli ensisijainen taistelu.

Video syntyi sen jälkeen, kun Arziki palasi Kap Verdelle 10 vuoden kuluttua uudelleen. Hän kertoi, miten se tuntui paluulta menneisyyteen. Pride-kulkueeseen osallistui kourallinen ihmisiä, joita heiteltiin kivillä ja joita poliisi ei suojellut. Video kommentoi homofobiaa Kap Verden näkökulmasta. Pride kyllä järjestetään, mutta arki on seksististä, naisten ahdistelu yleistä ja homofobia voimakasta. Mutta performanssin tulkitseminen ainoastaan kommenttina Kap Verden tilanteeseen on liian yksioikoista.

13568815_968104989954788_162531067625662696_o
Kuva Relatos de uma rapariga nada pudica -performanssista. Lähde: teoksen Facebook-sivut.

Keskustelu siirtyi nopeasti siirtomaavallan, korostetun maskuliinisuuden ja homofobian yhteyteen. Puheenvuoroissa painotettiin sitä, miten se mikä näyttäytyy traditiona, on seurausta kolonialismista. Traditio on myös tapa oikeuttaa vallankäyttöä ja sortoa, kommentoitiin. ”Ei siis auta sanoa, että ei olla enää homofoobikoita, vaan sen sijaan täytyy etsiä ongelman juuret ja siten etsiä tapoja taistella, jotta ongelmasta päästäisiin”, Arziki kommentoi.

Samoin ajatuksia siitä, miten homoseksuaalisuus olisi länsimainen ilmiö ja valkoisten juttu, purettiin. Siirtomaavallan ja kirkon myötä länsimaiset ajatukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta sekä niihin liittyvä homofobia levisivät laajasti.

Elokuvan näyttäminen kapverdeläisnaapurusto Cova da Mourassa oli symbolisestikin tärkeää. Ja siksi keskustelustakin varmaan tuli niin tunnepitoista. ”Minulle kyse on selviytymisestä ja vastarinnasta, sillä asun tässä yhteisössä ja se edustaa minua. Haluan taistella sen eteen, että me kaikki voisimme elää pelkäämättä”, ohjaaja kommentoi jälkikäteen. Ilta päättyi halauksiin, onnitteluihin ja tuen ilmauksiin.

Videoperformanssin Facebook-sivut ovat täällä. Ne ovat portugaliksi, mutta elokuvaopintonsa juuri päättänyttä ohjaajaa voi tietenkin kannustaa, vaikkei päivityksiä ymmärtäisikään… Performanssi on määrä kääntää pian englanniksi, jotta sitä voi näyttää portugalinkielisen maailman ulkopuolellakin.

Relatos de uma rapariga nada pudica

“A minha luta é de sobrevivência, se não lutar estou a permitir o silenciamento da minha existência”, Lolo Arziki disse no Cineclube da Tabacaria Tropical. Vimos o vídeo performance realizado por ela, Relatos de uma rapariga nada pudica. É um trabalho íntimo e pessoal que fala de homofobia e papeis de gênero rígidos, e descreve a experiência de uma mulher negra numa sociedade conservadora. O filme tem uma página na Facebook, onde dá para conhecer melhor o trabalho! Em breve sairá também em inglês.

Käytä sananvapauttasi vaikka Angolasta puhumiseen

Eilen Tabacaria Tropical -kiskan elokuvakerhossa katsottiin angolalainen dokkari É Dreda Ser Angolano ja sen jälkeen kuunneltiin angolalaista aktivistia. Dokumentti ilmestyi vuonna 2007 ja sen on suurimmalta osalta kuvannut nyt luandalaisessa vankilassa viruva Luaty Beirão. Illan teema oli ilmaisunvapaus ja Angolan nykytilanne, erityisesti 17 aktivistin ryhmä, jonka jäsenet saivat hiljattain pitkät vankilatuomiot.

Dokumentissa näytetään Luandan köyhiä kortteleita, joissa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Siinä haastatellaan esimerkiksi kahdeksankymppistä sisällissotaa pääkaupunkiin paennutta torimyyjää, joka yrittää säästää rahaa päästäkseen takaisin kotikyläänsä. Nuori mies taas kertoo, että hän on kaupungissa aivan yksin. Muualla asunut perhe tietää vain, että poika katosi sodan aikana. Sota alkoi pian maan itsenäistymisen jälkeen, vuonna 1975, ja jatkui vuoteen 2002.

Vaikka dokkari on raastavaa katsottavaa, huumoriakaan siitä ei puutu. Asioita lähestytään paitsi haastatteluiden, myös musiikin ja runojen kautta. Ilkikurinen runoilija kertoo olevansa ammattilaiskärsijä ja klassisen köyhyyden edustaja. Kudurolle on annettu iso osa, ja yhteiskuntakriittistä räppiä kuullaan paljon. É Dreda Ser Angolano kannattaa siis katsoa myös, jos musiikki kiinnostaa. Videossa on englanninkieliset tekstitykset. Siihen liittyvää musiikkia on myös kokonainen levyllinen Spotifyssa.

 ”Jos olisin jäänyt Angolaan, olisin vankilassa”

Aktivisti, Beirãon ystävä, ei ole asunut kotimaassaan viimeiseen 10 vuoteen.  Vieras arveli, että jos hän olisi jäänyt Angolaan, hänkin olisi vankilassa. Koska hänellä on perhettä Angolassa, hän ei halua nimeään julkisuuteen. Hän kertoi lapsuudestaan: siitä, miten kotoa löytyi salakuuntelulaitteita ja siitä, miten köyhässä perheessä syötiin vain kerran päivässä. Angola on yksi maailman kalleimmista kaupungeista, mutta enemmistö joutuu selviämään alle kahdella eurolla päivässä.

Illan parasta antia oli näkökulman avartaminen. Dokumentissa, joka on jo lähes 10 vuotta vanha, käy ilmi että Beirão ja muut ovat kritisoineet hallitusta ja pitäneet meteliä Angolan nurjasta puolesta jo kauan. Eivät he vankilaan pelkästään kirjan lukemisen vuoksi joutuneet. Eikä poliittisista vangeista puhuminen ole vain oikeuden vaatimista heille, vaan osa laajempaa liikettä, joka kritisoi Angolan hallitusta ja sitä, miten kurjasti rikkaan maan enemmistö joutuu elämään.

Aktivisti myös avasi Angolan historiaa pelon näkökulmasta, ja ajoitti sen alun vuoden 1977 toukokuulle. Silloin pienestä valtapuolue MPLA:n vastaisesta liikehdinnästä sai alkunsa kansanmurha, jossa kuoli kymmeniä tuhansia angolalaisia. ”Kaikilla angolalaisilla on perheenjäsen tai tuttu, joka kuoli tuolloin”, aktivisti sanoi. Siitä alkoi vaikeneminen ja pelko. MPLA on edelleen Angolassa vallassa.

”Puhukaa Angolasta, kertokaa tapahtumista”

Illan puhuja ja monet muut taistelevat Angolan valtaapitäviä vastaan Portugalista käsin. Avoin yhteiskuntakriittisyys ei Angolassa käy päinsä, kuten mielipidevankien tilanne kertoo. Aktivistit ottaisivat siis suuren riskin, jos palaisivat kotimaahansa. Tavallaan hän ja monet muut ovat maanpaossa. Yleisöstä myös kommentoitiin, miten monet Lissabonissakin asuvat angolalaiset vaikenevat täysin politiikasta. Siitä puhuminen on vaarallista, ja toisinajattelijoiden liikkeitä seurataan myös täällä.

Lopuksi illan puhuja esitti muutamia toiveita. Hän pyysi boikotoimaan Angolan presidentin tyttären ja Afrikan rikkaimman naisen Isabel Dos Santosin yrityksiä, ilmaantumaan mielenilmauksiin Lissabonissa ja jakamaan tietoa Facebookissa. Hän myös sanoi, että olisi tärkeää kirjoittaa vangeille kirjeitä: niiden saaminen ilahduttaa, vaikka sisältö ei sen syvällisempää olisi.

Hän myös pyysi kaikkia yksinkertaisesti vain puhumaan tapahtumista. Mitä useammat ihmiset Angolan tilanteesta tietävät, sen parempi. Ja tietenkin vähiten riskejä puhumisessa on niillä, jotka nauttivat sananvapaudesta ja jotka eivät laita itseään tai perhettään vaaraan puhumalla Angolan tilanteesta. Jos viikonloppuna tulee hiljainen hetki, avaa siis keskustelu Angolasta! Ja jos joku intoutuu kirjoittamaan vangeille kirjeen, lupaan selvittää, miten sen saa perille.

Jos kaipaat taustatietoja, lue esimerkiksi seuraavat blogin jutut:

…ja vaikka tämä BBC:n artikkeli: ”Angolan rapper Luaty Beirao jailed for rebellion

Vanhempia syytetään, vaikka kritisoida pitäisi syrjivää koululaitosta

Yhdessä kohtauksessa suurin piirtein 14-vuotias poika polttaa pilveä isompien kanssa, toisessa hän ajaa autolla jossain Lissabonin laitamilla. Kohtaukset olivat Outros Bairros -dokkarin hätkähdyttävimmät – muuten 90-luvun lopulla kuvatussa dokkarissa tuntuivat toistuvan Cova da Mourastakin tutut kuviot. Dokumentti kertoo nyt jo puretusta siirtolaisten rakentamasta lähiöstä ja seuraa sen asukkaita.

Mietittiin toisen, samanlaisessa naapurustossa kasvaneen katsojan kanssa, että mistä muutos johtuu. Nykyään lapset eivät käyttäydy kuin 80- ja 90-luvulla, jolloin kuulemma oli ihan yleistä, että hiukan yli 10-vuotiaatkin polttivat ja kulkivat isompien perässä pahoilla teillä. Vastaus oli lopulta yksiselitteinen: lapset eivät enää ole omissa oloissaan.

Entisistä Portugalin siirtomaista tulleet siirtolaiset alkoivat rakentaa kotejaan Lissabonin laitamille 70-luvun lopulla. Tuolloin ja 80-luvulla töistä ei ollut pulaa, sillä rakennustyömailla riitti töitä kaikille. Suuri osa naisista työskenteli siivoojina. Viikonloppuisin rakennettiin omia taloja. Rahat menivät rakennustöihin, sitä lähetettiin kotimaahan ja tänne myöhemmin tulleita tuettiin alkuun myös. Perheet olivat usein suuria, ja vanhemmat sisarukset hoitivat nuorempia maksullisen päiväkodin sijaan. Kun koulu alkoi, ei maksulliseen iltapäiväkerhoon ollut varaa kaikilla vanhemmilla.

Nyt 36-vuotias kaveri kertoo kokanneensa itselleen 10-vuotiaana koulun jälkeen riisiä tonnikalan ja sipulin kanssa. Hän myös muistelee, että vanhemmat eivät komentaneet lukemaan läksyjä. Monien vanhemmat eivät olleet juuri opiskelleet, eivätkä kaikki edes ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Vanhemmat eivät juuri olleet läsnä, kasvimaalla tosin tehtiin isän ja sisarusten kanssa hommia.

Pikagallup taas paljastaa, että suurin osa ikäisistäni on jäänyt jossain vaiheessa luokalle. Voimankäyttökin oli kouluissa yleistä. Opettaja löi rangaistukseksi isolla viivottimella kämmenelle, ja jos käden veti kriittisellä hetkellä pois, sai aina yhden lyönnin lisää. Mustat lapset kokivat, että heitä ei kohdeltu samanarvoisina kuin valkoisia lapsia.

Nykyään lapset eivät enää vietä päiviään keskenään, vaan hoitopaikassa aikuisten valvonnassa. Cova da Mourassa on lastentarhan lisäksi useita valvottuja kotihoitopaikkoja, joissa koulutetut lastenhoitajat huolehtivat lapsista. Aikataulut on järjestetty niin, että lapset voi jättää hoitoon jo kuudelta aamulla.

Koulun suhteen asiat eivät ole kovin kummoisella tolalla vieläkään. Arjesta selviämiseen keskittyvät vanhemmat eivät välttämättä ole parhaita tukijoita, ja siinä mielessä lapset ovat jo lähtökohtaisesti eriarvoisessa asemassa. Mutta pahin ongelma on itse koulu. Täällä lukuvuoden päätyttyä lapsilta kysytään edelleen, pääsivätkö he seuraavalle luokalle.

Portugalin koululaitos ei ole erityisen maineikas muutenkaan, mutta Cova da Mouran lapset ovat jääneet pahasti heitteille. Esimerkiksi sitä ei oteta huomioon, että lasten äidinkieli on usein kreoli. Koska Kap Verden kreolissa on paljon samanlaisia piirteitä kuin portugalissa, kielet menevät helposti sekaisin jos opettajilla ei ole valmiuksia tukea oppimisprosessia. Ja hekin työskentelevät vaikeissa oloissa, opettajat ovat lakkoilleet jatkuvasti vuosikausien ajan olosuhteitaan kohentaakseen.

Opetusmateriaalitkin tukevat epätasa-arvoa ja valkoista etuoikeutta ekalta luokalta asti. Löytöretkiä käsitellään ainoastaan portugalilaisten näkökulmasta, glorifioiden. Koulumateriaalit ovat eurosentrisiä ja niiden hahmot pääsääntöisesti valkoisia, joten suuri osa lapsista ei hahmoihin samaistu. Muutama viikko sitten lehdessä kirjoitettiin rasistisia letkauksia sisältävästä lukemaan opetteleville lapsille tarkoitetusta lorusta.

Syrjintä ei ulotu ainoastaan mustiin lapsiin. Virallisissa koulumateriaaleissa on myös romaneihin liittyviä stereotypioita ylläpitäviä kohtia. Koulun dekolonisaatiolla olisi kiire. Mutta siitä huolimatta syytetään koulussa huonosti pärjäävien lasten vanhempia: se on helpompaa kuin koko järjestelmän kriittinen tarkastelu. Ja kun lapset kasvavat nuoriksi, ongelmista aletaan syyttää heitä.

***
Vasco Pimentelin, Inês Gonçalvesin ja Kiluanje Liberadaden ohjaaman dokkarin voi katsoa netissä. Dokumentti on tekstitetty englanniksi, joskin huonosti (se kohta, jossa käytetään sanaa rapist tarkoitetaan räppäriä…).