Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

Köyhyys kiinnostaa, kun se osuu valkoiseen mieheen?

Maailmalle Portugali on näyttäytynyt kilttinä oppilaana, joten talouskriisin ja säästötoimien dramaattisista vaikutuksista ei ole juuri puhuttu, sanoi elokuvaohjaaja Marco Martins näytöksen jälkeisessä keskustelussa.

Hänen ohjaamansa São Jorge (Saint George) näyttää pohjattoman toivottomuuden, johon tilanne on monet heittänyt. Elämästä tulee pelkkää selviytymistä, millekään muulle ei jää tilaa. Se myös näyttää, miten hallituksen toimenpiteet ruumiillistuvat köyhyyden ja henkisen kärsimyksen lisäksi fyysisenä väkivaltana.

Elokuvan päähenkilö, nyrkkeilyä harrastava, kolme-nelikymppinen Jorge asuu vanhempiensa ja kanssa ja yrittää epätoivoisesti saada haalittua jostain rahaa. Hän haluaisi vuokrata asunnon itselleen, tyttöystävälleen ja heidän yhteiselle lapselleen.

Jorgen kautta käsitellään yhtä talouskriisin raadollista puolta: velkomista. Perintäyritykset ovat ostaneet hankalaan tilanteeseen joutuneiden velkoja ja perivät niitä. Ohjaajan mukaan vain Portugalissa ja Espanjassa on sallittua periä velkoja velalliselta suoraan kasvotusten. Käytännössä se tarkottaa ahdistelua, uhkailua ja fyysistäkin väkivaltaa. Lukuisista viranomaisille suunnatuista valituksista huolimatta menetelmä on edelleen laillinen.

***

Elokuvan päähenkilö on valkoinen, mutta hänen lapsensa äiti on musta brasilialainen. Elokuvaa on myös kuvattu kahdessa ”bairrossa”, köyhässä naapurustossa, joista ainakin toisessa asuu ennen kaikkea väkeä, joiden juuret ovat entisissä Portugalin siirtomaissa. Siinä on siis selvästi pyritty tuomaan esiin se, että bairroissa ei suinkaan asu ainoastaan valkoisia, ja että köyhyys koskettaa muitakin. Osa elokuvassa esiintyvästä väestä ei ole näyttelijöitä, vaan paikallisia asukkaita, ja osa kohtauksista on myös annetun aiheen pohjalta käytyä improvisoitua keskustelua.

Tarina kerrotaan valkoisen miehen näkökulmasta, ja katsoja samastuu hänen tuskaansa. Kun lapsen äiti sanoo haluavansa lähteä Brasiliaan (jonne monet palasivat, kun siellä tilanne näytti paremmalta, ohjaaja kertoi) pojan kanssa, katsoja on pahoillaan Jorgen puolesta, eikä hyvillään siitä, että ainakin pojalla ja äidillä on mahdollisuus päästä tilanteesta pois.

Sekin, että nainen asuu toisen miehen kanssa, ja Jorge suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, alleviivaa Jorgen kärsivällisyyttä. Lapsi ja lapsen äiti näyttäytyvät siis päähenkilön kautta, hänen tilanteensa ja mielenmaisemansa kautta.

On myös mielenkiintoista, miten Jorgen tarinassa nostetaan esiin moraalikysymykset. Hänet kuvataan hyväsydämisenä, joskin itsensä kovettaneena, epätoivoisena miehenä. Hän yrittää pitää kiinni kunniallisuudestaan ja oikeamielisyydestään.

Valkoisten köyhyyttä tarkastellaan muutenkin intiimisti: Jorgen perhettä kuvataan kotonaan keskustelemassa. Romantisoinnista ei tosin ole kyse, vaan Jorgen isän rasistiset puheet nousevat esiin sekä hänen itsensä kautta että Jorgen kumppanin mainitsemina.

Screen Shot 2017-03-16 at 18.31.36
Kuvakaappaus elokuvan trailerista.

***

Päähenkilön elämän dramaattinen käänne tapahtuu kuitenkin juhlissa karuissa puitteissa, joissa soi kuduro ja kizomba, ja mustat asukkaat (eivät näyttelijät) tanssivat. Loppukohtauksessa soi kapverdeläinen morna. Asetelman voi jopa ajatella vahvistavan stereotypioita, mutta ainakin bairrot ja niiden mustat asukkaat jäävät ennen kaikkea kulisseiksi.

Kun kriisistä puhuu Lissabonin mustien lähiöiden asukkaiden kanssa, se ei näyttäydykään enää niin dramaattisena. Köyhyyden ajatellaan usein jatkuneen kauan – ensin siirtomaissa ja sitten metropolissa. Helpommaksi se ei sitä tietenkään tee.

Jos taas elokuvan velkojatkin ovat valkoisia, niin ovat velallisetkin. Elokuvassa kerrotaan esimerkiksi tehtaanomistajasta, fiinin ravintolan omistajasta ja kahvilanpitäjästä. He ovat pudonneet keskiluokasta ja joutuneet velkojien uhreiksi. Jorge on menettänyt työnsä tehtaalla.

Talouskriisiä käsitteleviä kulttuurintutkimuksen alan väitöskirjaansa tutkiva ystävä mainitsi, että monet niistä käsittelevät yhteiskunnallista muutosta nimenomaan valkoisen miehen näkökulmasta ja tämän kriisinä. São Jorgessakin tilanteen rajuutta alleviivaa muutos ja aseman menetys.

São Jorge on kiinnostanut kovasti portugalilaista yleisöä ja siitä tuli ensi-iltaviikonloppuna vuoden toistaiseksi katsotuin portugalilainen elokuva. Elokuvan pääroolin näyttelevä Nuno Lopes sai Venetsian elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnon.

***

Elokuvan maailma haihtui nopeasti, kun tyylikkäästi pukeutunut näyttelijä Lopes ja ohjaaja Martins astelivat lavalle valkoisen yleisön eteen. Ohjaaja naureskeli, miten häntä luultiin huumeiden ostajaksi, kun hän ensimmäistä kertaa lähestyi kuvauspaikkana käytettyä Jamaica-nimistä korttelia. Näyttelijä kertoi, miten roolista oli vaikea irrottautua, ja miten hän edelleen joskus miettii, mitä Jorgelle kuuluu.

On tietenkin hyvä, että ohjaajat tarttuvat vaikeisiin aiheisiin ja tuovat esiin näkökulmia, jotka valtavirrasta vielä puuttuvat. Ja elokuva havahdutti varmasti muutkin katsojat tietoisiksi omasta etuoikeutusta asemastaan. Muillekin näkökulmille olisi kuitenkin tilaa. Tai paremminkin tarvetta. Mutta elokuvan tekeminen vaatii ainakin rahaa, aikaa, välineitä ja koulutettua väkeä.

Samaan aikaan kun elokuvateatterissa puitiin näyttelijän ja ohjaajan haasteita, näyttämöinä toimineissa naapurustoissa meno jatkuu entisellään. Jos bairroihin nyt mennäänkin kuvaamaan, niiden asukkailla ei ole mahdollisuuksia itse kuvata itseään ja kertoa tarinaansa omilla ehdoillaan.

Paluu Porvooseen

toivola

Luin joku aika sitten Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan. Siitä tuli erikoinen kokemus, syistä joita en osannut odottaa. En tiennyt, että ollaan käyty samoja kouluja Porvoossa, ja kirja toi mieleen muistoja omista yläasteajoista.

Sillä Porvoolla ei ollut mitään tekemistä somien ranta-aittojen ja idyllisen vanhan kaupungin kanssa. Aika kiteytyy muistoon kouluun vievän bussin odottamisesta aamuvarhain pimeällä bussipysäkillä pakkasessa. Pipoa ei käytetty, huolimattomasti kuivatut hiukset jäätyivät.

Kun Toivola kirjoittaa, miten ”[m]ankit, pilottitakit, Marlin helmeilevä omenaviini ja fritsut eivät riittäneet, unelmat veivät kauas Porvoon maalaiskunnasta”, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Yläasteen ruokala oli iso ja siellä syötiin pinoittain margariinilla päällystettyä näkkäriä ja juotiin rasvatonta maitoa kaikkien ruokien kanssa. Vihasin liikuntatunteja ja haaveilin olevani joku muu jossain muualla.

Oppilaita oli monta sataa Porvoon maalaiskunnan eri kolkista. Väki (niin opettajat kuin oppilaatkin) oli homogeenistä, ja jos oli konflikteja välttelevää sorttia, piti ahtautua tiukkaan muottiin.

Samoja tunkkaisen värisiä käytäviä minua ennen kulkeneen Toivolan kirjasta käy ilmi, miten raakaa se on ollut niille, jotka eivät syystä tai toisesta muottiin voineet mukautua, vaikka olisivat halunneetkin.

Matka äidinkielen tunnilta ruotsin tunnille tuntui loputtomalta. Tyypit istuivat joukolla pitkien käytävien reunoja, useimmat selkä seinää vasten, jalat suorana edessään. Kun molemmin puolin istui porukkaa, jäi kulkuväylä keskellä todella kapeaksi. Joidenkin mielestä hauskinta puuhaa oli tehdä esteitä eteenpäin pyrkivien tielle tai työntää viime hetkellä jalka kulkijan eteen, jolloin seurauksena oli tasapainon menettäminen ja kaatuminen vatsalleen keskelle käytävää.

Minkään sortin diversiteetistä tai inklusiivisuudesta ei myöskään ollut tunneilla puhe. Sen sijaan muistan kyllä ylitseampuvan, päihderiippuvaisia epäinhimillistävän huumevalistuksen. Ja saatananpalvontapelottelun, joka silloinkin vaikutti tosi oudolta.

Toivola lähti lopulta New Yorkiin, minä päädyin Lissaboniin. Tunnistan Toivolan kuvaileman ristiriitaisen tunteen siitä, miten irrottautuminen tutuista kuvioista oli vähän hankalaa, mutta etenkin vapauttavaa.

[O]sa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. Erilaisia ihmisiä tekemässä samoja asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä. (…) Siitä huolimatta ihmiset elävät ja selviytyvät samojen lainalaisuuksien armoilla. 

Suosittelen Jani Toivolan kirjaa muillekin kuin Porvoon kasvateille. Ja lähetän terveisiä ystäville, joiden ansiosta Porvoosta on paljon hyviäkin muistoja.

Kirja ilmestyi viime vuonna ja sen on kustantanut Siltala.

Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.

Kuka Ngugi?

 

mg_4400

Meillä on Ngugi wa Thiong’on kanssa sillä tavalla läheinen suhde, että kirjoitin hänen tuotannostaan gradun. Erityisen paljon ajattelen Ngugia tähän aikaan vuodesta. Jännitän, että joko tämä olisi se vuosi, kun hän saa kirjallisuuden Nobelin. Viime vuosina Ngugia on usein povattu voittajaksi.

Suhde alkoi Turussa vuonna 2003. Olin kiinnostunut jälkikoloniaalisesta kirjallisuudesta ja luin suurin piirtein kaikki Turun kirjastoista löytyneet afrikkalaisten kirjailijoiden romaanit. Kenialaisen Ngugin Paholainen ristillä  (1980) oli niistä kaikista kiinnostavin.

Vertailin Paholaista ristillä Ngugin aiempaan romaanin, A Grain of Wheatiin (1967). Se edustaa kirjailijan siirtymäkautta. Englantilaisen koulutuksen Keniassa saanut Ngugi kirjoitti aiemmin kristillisiä romaaneja James Ngugi -nimellä. Grain of Wheat kuvaa Kenian itsenäistymistaistelua, mutta kuitenkin länsimaisen kirjallisuuden keinoin.

Paholainen ristillä merkkaa irrottautumista länsimaisen kirjallisuuden traditioista. Se on Ngugin ensimmäinen kikujuksi kirjoittama romaani. Ngugi kirjoitti sen omalle kansalleen. Rakenne lainaa suullisista perinteistä, ja sitä edustavat myös kaikenlaiset sananlaskut ja vitsit. Kun Ngugi itse käänsi kirjan myöhemmin englanniksi, hän jätti tekstin lomaan katkelmia swahiliksi. Kirja siis aukeaa parhaiten niille, jotka osaavat kaikkia Ngugin käyttämiä kieliä ja tuntevat ne suulliset traditiot, joista hän lainaa. Se on myös viesti länsimaisille lukijoille.

Sisällön tasolla kirjassa ei puida menneitä, vaan osoitetaan nykytilanteen neokolonialismista johtuvat ongelmat. Riistäjä ei ole enää siirtomaavalta, vaan monikansalliset suuryritykset paikallisine pomoineen. Kansa nousee näitä vastaan.

Paholainen ristillä on kirjoitettu vankilassa 70-luvun lopulla. Sinne Ngugi joutui kirjoitettuaan Kenian hallitusta kritisoivan näytelmän. Vapaaksi päästyään Ngugi lähti maanpakoon ja asuu nykyään Yhdysvalloissa.

Decolonising the Mind -esseekokoelmassa Ngugi avaa päätöstään alkaa kirjoittaa kikujuksi. Sen taustalla on tietenkin halu saavuttaa ne lukijat, joita ajatellen Ngugi työnsä kirjoitti, mutta myös ajatus kielen ja kulttuurin yhteydestä. Ngugin mielestä englannissa on läsnä kolonialistinen maailmankuva, ja sen juurruttaminen Keniaan oli olennainen kolonisaation elementti. Englanti korvaa paikalliset arvot ja kulttuurin brittiläisillä arvoilla ja kulttuurilla. Se on mielen kolonisoimista, josta Ngugi pyrkii vapautumaan.

Nobelin voittajaksi on siis monena vuonna povattu kirjailijaa, joka on kaikin voimin pyrkinyt kyseenalaistamaan länsimaisen kirjallisuuden valta-asemaa. Lisäksi hän on osoittanut, miten sitä pidettiin (ja eihän tästä kyllä vieläkään olla päästy) mittapuuna kaikelle muulle kirjallisuudelle. Hän on myös tietoisesti kääntänyt selkänsä länsimaisille lukijoille.

Alfred Nobel kirjoitti testamentissaan, että kirjallisuuspalkinto tulisi antaa sellaiselle kirjailijalle, jonka työ edustaa ”ihanteellista suuntausta”. Palkintoa on pidetty  eurosentrisenä sekä kirjallisessa että maantieteellisessä mielessä.

Ngugin voitto olisi siis symbolisesti kova juttu, enkä tiedä onko aika sille vielä kypsä. Entä miten kirjailija suhtautuisi moiseen tunnustukseen?

Huomioita keskustelusta – tapaus Pekka ja Pätkä

Pekka, Pätkä ja blackface -bloggaukseen tuli paljon kommentteja. Koska bloggaukseen viitattiin iltapäivälehdissä sekä Ylen ja Maikkarin jutuissa, muutamat etsivät sähköpostiosoitteeni. Facebookissa sain viestejä myös.

Julkaisin poikkeuksellisesti melkein kaikki kommentit, nekin jotka ei vieneet keskustelua mihinkään suuntaan ja ne, jotka ovat pelkkää kuittailua. Päädyin julkaisemiseen siksi, että mitä enemmän kommentteja tuli, sitä selkeämmin niissä toistuivat samat piirteet. Niiden analysointi alkoi houkutella.

Paria kommenttia siistin, muut asiatonta kieltä sisältävät jäivät julkaisematta. Rasismin normalisointia ja vähättelyä niissä kuitenkin on, samoin siteerauksissa alla.

”Ihan turhaa vaahtoat”

Ensiksi sanottakoon, että mittava enemmistö kommentoijista vaikuttaa olevan miehiä. Kommentoijien nimistä voi päätellä, että he ovat itseäni aika lailla vanhempia. Toki nimet voivat olla keksittyjä.

”Siis rauhoitu aikuinen nainen, tee jotain arvokkaampaa ja anna satujen olla satuja”

Sitaatti on sähköpostiin tulleesta viestistä. ”Älä lähde laukalle näin pahasti…”, kirjoitti puolestaan satunnaiseksi lukijakseni itseään nimittävä kommentaattori.

Aihe sivuutetaan siten, että siitä puhuva määritellään irrationaaliseksi ja tunnekuohun vallassa olevaksi. Tällä lähestymistavalla on yhteyksiä seksismiin. Naisten pitäminen hysteerisinä on pitkät ajat ollut tapa vaientaa naiset. Hysterian potijoiksi diagnosoitiin ainoastaan naisia  Sen oireina pidettiin tunnepurkauksia, hermostuneisuutta ja taipumusta aiheuttaa ongelmia.

Tunteilla on tietysti jonkinlainen rooli kaikkien toiminnassa. Tunteenpalosta voi saada kehujakin, jos tunteet kohdistuvat ”oikeaan asiaan” ja ne ilmaisee oikea henkilö (yleensä mies). Mutta jos mielipiteen ilmaisuun johtavat ”väärät asiat”, se on laukalle lähtemistä.

”Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään”

Monet kommentoijat arvioivat, että koska elokuva on tehty ennen syntymääni, en osaa sitä kommentoida. Isälliseen mansplainaamiseen yhdistyy rasismin normalisointi.

Rasismi nykyään on ihan ok, kunhan se vain on ilmaistu tarpeeksi kauan sitten, tuntuvat elokuvan tekoaikaa paremmin ymmärtävät miehet arvioivan.

Sähköpostiin tuli valittelua siitä, että en osannut kontekstualisoida elokuvaa. ”Jos sinä nyt pahoitat mielesi moisesta asiasta, on sanottava, että ymmärryksesi aikanäkökulmaan on olematon. Et ymmärrä ajasta ennen syntymääsi näemmä mitään, mikä on valitettavaa. Lukemalla ja tustustumalla kulttuurihistoriaan ja esim kielenkäytön kehitykseen olisi varmaankin saanut sinut ajattelemaan toisin. Jollei, niin olen todella pahoillani.”

”Eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?”

Monissa kommenteissa ilmaistiin erilaisin sanankääntein se, että koska maailmassa ja Suomessa on isompiakin ongelmia, ei tähän pitäisi hukata aikaa. Se ei kuitenkaan varsinaisesti heijasta huolta ”oikeista ongelmista”, vaan se on tapa sivuuttaa tietynlaiset aiheet. Esimerkiksi kissanpennusta kirjoittaminen ei tunnu kirvoittavan huolta väärästä ajankäytöstä.

Nimimerkki ”Teppo Tosikätevä” sanoo: ”Kaikesta tässäkin jaksetaan jauhaa. Se on sen ajan maailmakuvaa. Ei linene kirjottajalla mitään oikeita huolia / ongelmia, kun jaksaa tähän efforttia laittaa.”

Toisessa sähköpostissa taas pohdittiin, ”eikö arvon toimittajalla ole muuta taivasteltavaa?” Lopuksi vielä todetaan: ”Minusta tuntuu että tuollaiset teeskentelijät, herkkänokkaisilla kannanotoillaan aliarvioivat ihmisten älykkyyden ja ymmärryskyvyn. Meillä on Suomessa ihan todellisia ongelmiakin, jos et ole huomannut.”

Nimimerkki ”Ihan turhaa vaahtoat” ilmaisee näkemyksensä näin: ”Ihminen hanki itsellesi elämä!Oletko koskaan käynyt Suomenlinnaa pidemmällä? […] Yhdysvalloissa mm kaikki ovat maahanmuuttajia joten siellä on raikas hyvä meininki toisin kuin täällä jossa takerrutaan tällaisiin juttuihin kuin vanhat sf filmit haloo!”

”Toimittelijatar” ruotuun!

Jo aiemmin mainittu ”satunnainen lukija” jatkoi viestiään näin: ”Perustelusi ovat varmasti vilpittömiä ja hyvää tarkoittaen esiin tuotuja , mutta liiallinen hyvän tarkoittaminen voi joskus olla pahasta. Liiallinen ja ylitsepursuava suvaitsevaisuus on kokenut dramaattisen inflaation, niin suuren että jos suvaitsevaisuus olisi valuutta ei sillä olisi enään arvoa, valitettavasti…”

Sävy on hyväntahtoinen, mutta bloggaajaa ylitsepursuavan suvaitsevaisuuden polulta ruotuun ohjaava. Minua ikään kuin kutsutaan takaisin tolkun ihmisten pariin. Tässäkin voi aistia seksististä sävyä, mutta luulen että se liittyy myös valkoisuuteeni. Se varmasti vaikuttaa kommentointiin muutenkin.

Asioita siis saa pohtia, kunhan pysyy aisoissa. ”[E]i pidä tehdä itseään naurettavaksi puuttumalla rasismiin siellä, missä sitä ei ole vaan siellä missä sitä oikeasti on”, luki sähköposteista tiukkasävyisemmässä.

Kommentit kertovat arvoista

Kommentit tietysti heijastavat sitä, mitä pidetään sopivana keskustelunaiheena ja mitä ei. Se taas kertoo arvoista. Vaikka kategorioita on useita, kaikki ne tähtäävät osoittamaan, että aihe on turha.

Sekin on mielenkiintoista, että samankaltaisia kommentteja herätti esimerkiksi delfiinikeissi. Kulttuurisesta omimisesta kirjoittaminen poikii näitä myös. Mutta vaikka päähuomio on yksittäistapauksessa, niin esimerkeistä jokainen on isomman yhteiskunnallisen ongelman oire. Ja niitä isompia ongelmia voi käsitellä näitä tapauksia esiin nostaen. Tai siis voisi, jos päästäisiin määrittelemästä sitä, oliko aihe oikein valittu vai ei.

Ja jos yllä siteerasin yksittäisiä kommentteja, ne heijastavat tietenkin laajempaa ”keskustelukulttuuria”. Lehtiotsikoissa puhuttiin esimerkiksi valtavasta someraivosta. Keskustelu lopulta typistyi kysymykseksi sensuurista.

Se ei ole yllättävää, mutta se on tympeää. Itse ongelman luonne jäi vähemmälle huomiolle, kun alettiin äänestää siitä, kannatetaanko sensuuria vai ei. Sensuurin sekä elokuvan mutkattoman näyttämisen väliin jäävien ratkaisujen etsiminen jäi ”kohun” jalkoihin.

***

Siinä mielessä kommentit olivat ajanhukkaa, että vaahtoaminen jatkuu ennallaan. Kommenteissa ei siis julkaista rasistisia ilmauksia, eikä rasismin selittelyä, eikä esimerkiksi huolia valkoisten kansanmurhasta. Kirjoittajaa saa jatkossakin kritisoida, mutta silkka kiukuttelu ja kuittailu eivät saa tilaa. Ja täysin aiheeseen liittymättömät kommentit harvoin menevät läpi.