Zeca Afonso kuoli 30 vuotta sitten

4313091193_43e0189c9f_o
Kuva: Mário Tomé, flickr.com, CC BY-NC-SA. 2.0.

Lissabonin keskustan kadulla kolmen ison koiran kanssa istuva parrakas mies vihelsi vallankumouslaulua. Se kuulosti tutulta, mutta en tunnistanut laulua. Kylässä ollut täti mainitsi sen nimen. Grândolaa ei oltu kuunneltu edellisen vuoden kielikurssilla Coimbran yliopistossa. Olin muuttanut hiljattain Lissaboniin, vuosi oli 2006.

Myöhemmin samana vuonna galicialainen kämppis osti Zeca Afonson vinyylin. Sitä kuunneltiin illasta toiseen. Filhos de Madrugada, aamuyön lapset, oli parasta siihen mennessä kuulemaani portugalilaista musiikkia. Se pyyhki kielikurssilaulujen aiheuttamat traumat.

José Afonso syntyi vuonna 1929. António Oliveira de Salazar oli maan talousministeri ja Portugalilla oli lukuisia siirtomaita Afrikassa. Afonson isä lähti perheineen töihin Angolaan. Myöhemmin Zeca Afonso asui itse perheensä kanssa Mosambikissa.

Tuolloin Salazar oli jo vahvistanut asemansa maan johdossa: vuonna 1933 alkoi Estado Novon eli Uuden valtion kausi. Oikeistodiktaattorin Portugali oli tarkasti kontrolloitu, siirtomaavaltaan tiukalla otteella takertunut ja sulkeutunut maa.

Zeca Afonso opiskeli myöhemmin Coimbran perinteikkäässä yliopistokaupungissa. 50-luvulla ja 60-luvun alussa hän lauloi fadoa, Salazarinkin kovasti arvostamaa ja yliopistokuvioihin liittyvää musiikkia. Mutta sitten musiikki alkoi saada uusia sävyjä.

Vuonna 1963 Afonso saa valmiiksi Sartrea käsittelevän lopputyönsä. Samana vuonna hän julkaisee ensimmäiset poliittiset kappaleensa. Niiden joukossa on Os Vampiros eli vampyyrit.

Siinä lauletaan tuoretta verta imevistä vampyyreistä, jotka syövät kaiken eivätkä jätä mitään. Ja vampyyreiden uhrien huudoista. Tulkinta ei ole vaikeaa: kansa oli rutiköyhää ja toisinajattelijoita vainosi kidutukseen turvautuva ja muun muassa Kap Verden saaristoon rakennetulle ”varman kuoleman” vankileirille heitä lähettävä poliisi PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado). Sensuuri iski välittömästi – valtaapitävät tunnistavat itsensä.

Afonso palasi 60-luvulla Mosambikiin perheensä kanssa. Siellä hän oli mukana teatteriproduktioissa ja teki muun muassa musiikin esitykseen Bertolt Brechtin Poikkeuksesta ja säännöstä. Hän suhtautuu siirtomaavaltaan kriittisesti ja joutuu ongelmiin PIDE:n vampyyrien kanssa.

60-luvun lopulla Afonso palasi Portugaliin. Hän oli jonkin aikaa opettaja, mutta hänet erotettiin. Vuonna 1971 julkaistiin Cantigas de Maio -albumi. Juuri tällä levyllä on Grândola Vila Morena. Se kertoo Grândolan kylästä, veljeyden maasta jossa kansalla on määräysvalta, ja jossa joka kulmassa on vastassa ystävä.

Vuonna 1973 PIDE vangitsi Afonson pariksi kuukaudeksi. Kului vuosi, ja Grândolasta tulee Neilikkavallankumouksen symboli. Se soitettiin radiossa merkiksi siitä, että vallankumous oli alkanut.*

Afonso kuoli vuoden 1987 helmikuussa pitkään sairastettuaan. Sitäkin surullisempaa on, että Afonson laulut ovat edelleen ajankohtaisia.

* Jos taustat kiinnostavat, lue Neilikkavallankumouksesta kertova Kansan Uutisten juttu.

Pomojen Portugali*

Haastattelin viime kuussa Kansan Uutisiin erästä portugalilaista naista, joka oli vangittuna 1970-luvulla diktatuurin aikaan. Tuolloin toisinajattelijat pelkäsivät Piden poliiseja, jotka vastasivat kansallisesta ”turvallisuudesta”, muun muassa väkivaltaisesti epäiltyjä kuulustellen ja sulkien näitä vankiloihin.

Kun Diana Andringa mietti nykypäivää, hän sanoi, että Piden poliisien sijaan nykyään pelätään työpaikan pomoa. Kommentti on noussut mieleen monessa yhteydessä viime aikoina. Itsekunnioituksen ja oikeuksiensa puolustamisen saa unohtaa, jos töitä on saatava. Pomot ovat asemassa, jossa he voivat sysätä työntekijän toivottomaan tilanteeseen, sillä sosiaaliturva on onneton ja työpaikkoja on vähän.

Kaveri sai työkeikan henkilöstövuokrafirman kautta. Tuntipalkka on 4,53 euroa. Kun hän koulutustilaisuudessa kyseli pitkän työpäivän tauoista, toinen koulutettava kehotti olemaan vaiti ja allekirjoittamaan paperit. Muut asiat voisi kyllä selvittää kuulemma myöhemmin. Tilanne on ihan tavallinen, palkkaa myöten. Liikoja ei kysellä, kun pelottaa, että työpaikka menee sivu suun – aina löytyy niitä, jotka eivät kysele.

Vaikenemista edistää sekin, että Portugalissa monilla työpaikoilla on jyrkkä hierarkia. Pomot saattavat olla etäisiä, kiireisiä ja komentelevia hahmoja, joiden ei tarvitse perustella määräyksiään. Näitä on täällä omallekin kohdalleni osunut. Oikeuksien puolustaminen on vaikeaa, jos ei niitä tunne. Etenkin jos pomon kanssa keskusteleminen on muutenkin hermostuttavaa.

Avun etsimiseenkään ei aina riitä voimia: Portugali on kammottavan vaikeatajuisen byrokratian maa, ja hierarkia vallitsee myös kaikenlaisissa virastoissa. Apua hakevaan suhtaudutaan usein alentuvasti. Etenkin, jos tämä tulee muualta eikä osaa kieltä kunnolla. Hankalissa tilanteissa luovuttaminen voi hyvinkin olla vähemmän nöyryyttävä ratkaisu. Sen tietävät myös työnantajat, jotka maksavat pätkätyöläisille vajaita palkkoja tai eivät palkkoja lainkaan.

Äärimmillään tilanne on orjatyötä. Viime vuoden lopulla Público-sanomalehdessä oli pitkä juttu maaseudulla 26 vuotta palkatta työskennelleestä angolalaisesta miehestä. Hänen dokumenttinsa olivat tilan omistavan perheen hallussa eikä hän uskaltanut karata viranomaisten pelossa. Jutussa kerrotaan, että Portugalissa on arviolta 1300–1400 orjaa. Joukkoon kuuluu myös portugalilaisia.

Samassa lehdessä lehdessä kirjoitettiin alkuviikosta siitä, miten maaseudulta löytyy jatkuvasti tilanteita, joissa töitä paiskitaan ilman oikeuksia ja epävirallisesti. Tapauksiin liittyy myös työntekijöiden kaltoinkohtelu. Työntekijöitä tuodaan esimerkiksi oliivitiloille ulkomailta. Kuvio kuulostaa tutulta: sen sijaan että työntekijät ansaitsisivat rahaa, he jäävät velkaa majoituksesta ja heitä uhkaillaan.

Ennen tuntui mukavalta, kun pikkukaupasta löytyi halpoja ja hyviä oliiveja, jotka annostellaan ämpäristä muovipussiin. Nykyään mietityttää se, että kuka ne on poiminut ja millaisissa olosuhteissa.

Andringa kertoi haastattelussa, että hän oli järkyttynyt tajutessaan, millaisissa oloissa diktatuurin ajan Portugalissa oli maaseudulla töitä tehty. Jatkumoa ei ole vaikea nähdä, vaikka globalisaatio onkin tuonut kuvioon oman lisänsä. Esimerkkejä voisi antaa lisää – eikä tietenkään vain Portugalista tai maaseudulta.

Andringa sanoi, että siinä missä 1970-luvulla diktatuurin päätyttyä kauan janottua tasa-arvoa puolustettiin, nykyään epätasa-arvoinen kohtelu hyväksytään helpommin. Tai ainakin harvat kokevat velvollisuudekseen puuttua näkemäänsä epätasa-arvoon. Sekin kommentti on noussut keskustelun jälkeen monta kertaa mieleen.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Miltä Portugalin talouskriisi näyttää?*

Silloin tällöin joku kysyy, miten Portugalin kriisi näkyy päivittäisessä elämässä. Kysymys on hankala. Minkälaisen näkyvän muodon talouskriisi saa? Turisti saattaa lähteä Lissabonista jopa huojentuneena. Ei asiat niin kamalan huonolla tolalla näytä olevan. Itselle taas tulee helposti sellainen olo, että tarkkailen tilannetta norsunluutornista lähietäisyydestä huolimatta.

Kysymys myös muistuttaa talouskriisin yhdestä ulottuvuudesta. Kriisistä kertovat maailmalle usein ne, joiden elämää se ei ole sekoittanut. Ne, joiden elämään se raskaimmin vaikuttaa, saavat harvoin äänensä kuuluviin.

Tulin Lissaboniin vajaat kymmenen vuotta sitten. Ei täällä erityisen hyvin silloinkaan mennyt. Nykyään näkee useammin kodittomia, joilla on vielä siistit vaatteet ja matkalaukullinen tai pari tavaroita. Jos kulkee ruokaa jakavan auton ohi, huomaa senkin, että jonot ovat pitkiä. Sellaisia näkyviä muotoja kriisillä siis on: on enemmän väkeä, jolla on vähän rahaa. Leipäjonot kuitenkin paljastavat vain pienen osan sen vaikutuksista.

Niukkuudella on Portugalissa pitkät perinteet. Loiston vuosista puhuttaessa viitataan yleensä löytöretkien aikaan, 1500-luvulle. Salazarin diktatuurin aikana köyhyydestä ja vaatimattomuudesta tehtiin suorastaan kansallisvelvollisuus. Kansaa kehotettiin ylpeään ja kunnialliseen köyhyyteen. Siitä voi kuulla kaikuja nykypäivän poliitikkojen puheissa, kun he koittavat saada kansalaiset sietämään säästötoimenpiteitä kärsivällisesti.

Cova da Mouran lähiössä suorimmin varojen vähyys näkyy asumisessa. Samassa talossa, jossa asun, yhtä huonetta vuokraa nainen, jolla on kaksi poikaa. Tietysti yksityisyyteen liittyviä kulttuurierojakin voi miettiä. Mutta varmasti se huolestuttaa, jos tulevaisuus ei näytä yhtään paremmalta. Huoneen jakaminen kahden kasvavan teini-ikäisen pojan kanssa voi ottaa koville. Samassa kerroksessa asuu myös vanhempi mies, joka vuokraa pientä huonetta.

Iäkkäämmän väen kimppakämpät eivät ole mikään Cova da Mouran erikoisuus. Kaveri vuokrasi huoneen asunnosta Lissabonin keskustassa, jossa kaikki muut asukkaat olivat eläkeläisiä. Vanhuskommuuni ei sinänsä ole hassumpi ajatus, mutta sellaisten muodostuminen kertoo eläkeläisten elintasosta.

Keittiössäkin säästetään. Kun kaasu loppuu, Cova da Mourassa ruoka valmistetaan improvisoiduilla tulisijoilla ulkona (sitä varten kerätään puuta, kun sitä vastaan tulee). Ruokakaappia täydennetään tienposkeen laitettujen kasvimaiden antimilla. Sellaista kaistaletta maata ei olekaan, missä ei kasvaisi härkäpapuja ja lehtikaalia. Kasvimaat ovat viime aikoina lisääntyneet. Mistään trendikkäästä kaupunkiviljelystä ei ole kyse, vaan kasvimailla kuokkivat aamuvarhain lähinnä iäkkäämmät huivipäiset naiset.

On eri asia tehdä ruokaa tulella talvisateessa kuin huvikseen. Kaasun puuttuminen tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että lämmintä vettä ei ole. Jotkut tosin valitsevat kylmät suihkut etukäteen säästämistarkoituksessa.

Viime viikolla näin Apelação-nimisen alueen Lissabonin laitamilla. Korkeiden kerrostalojen lähistöllä on aaltopellistä ja tiilistä rakennettuja asumuksia. Ainoa vertauskohde, joka tuli mieleen, oli Maputon köyhemmät naapurustot. Talojen ympärillä kuljeskelee kanoja ja tienpientareella näkyi vuohen sorkanjälkiä. Bruno Colaçon valokuvatpuolestaan kertovat kesken jääneeseen luksuskerrostalokompleksiin majoittuneista miehistä ja heidän epäinhimillisistä oloistaan. Myös junamatkalla Lissabonista kohti Cova da Mouraa näkee improvisoituja asumuksia siltojen alla. Pintaa raapaisemalla paljastuu sellaista köyhyyttä, joka horjuttaa käsitystä siitä, mitä Eurooppa on ja miten Euroopassa eletään.

Entä sitten se kunniallisen köyhyyden myytti? Se kuulostaa siltä, että kunniatontakin köyhyyttä on olemassa. Ihmisarvolla ja köyhyydellä ei kuitenkaan pitäisi olla mitään tekemistä keskenään. Jos vaikuttaa siltä, vika on katsojassa. Köyhyyttä on kuitenkin syytä hävetä. Ei niiden, jotka elävät niukasti, vaan niiden, jotka sitä tuottavat, kuten mosambikilainen kirjailija Mia Couto sanoo.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Tuli kesä ja turistit*

Appelsiininkukilta tuoksuva keväinen Lissabon on aika ihana paikka. Aurinko paistaa lämpimästi jo maaliskuussa, linnut laulavat ja tunnelma on korkealla. Tieto on tietysti levinnyt maan rajojen ulkopuolelle, ja niinpä aurinko tuo tullessaan myös turistit.

Mistään vähäisistä määristä ei ole kyse. Maailman matkailuneuvosto kertoo, että turismin osuus bruttokansantuotteesta on Portugalissa 5,8 prosenttia (Euroopassa keskiarvo on 3,1 prosenttia) ja 7,2 prosenttia työpaikosta on turismin saralla (Euroopassa keskiarvo on 5,3 prosenttia). Sanomalehti Públicossa turismista vastaava valtiosihteeri toteaa, että turismi on kenties maan talouden keskeisin sektori.

Kriisin kourissa kärvistelevässä maassa siis ymmärrettävästi halutaan kohdella turisteja hyvin. Uusia turisteille suunnattuja putiikkeja tuntuu aukeavan viikoittain, hotelleja rakennetaan ällistyttäviä määriä ja ravintoloiden sisäänheittäjät ovat entistä kielitaitoisempia. Alan hiljalleen hyväksyä sen, että minulle puhutaan espanjaa tai englantia, vaikka aloitan keskustelun tai vastaan portugaliksi.

Kielikysymykset, turisti- ja fadoravintoloiden sisäänheittäjät ovat ehkä ärsyttäviä, mutta niihin voi koittaa suhtautua vaikka kärsivällisyysharjoituksina. Kurjempaa on nähdä, miten halu – tai tässä tapauksessa voisi kai sanoa tarve – houkutella ja miellyttää turisteja muuttaa kaupunkia pysyvästi ja peruuttamattomasti.

Nyt Lissabonissa jännitetään esimerkiksi sitä, miten käy Rossion laidan pikkuruiselle baarille, jossa myydään ginjinhaa, hapankirsikoista, viinasta ja sokerista valmistettua juomaa. Baarin edustalla seisoskelua kirsikankiviä syljeskellen on harjoitettu vuodesta 1890 lähtien. Rakennus, jossa baari on, on nyt myyty ja siitä on määrä tulla hotelli. Uudet ulkomaalaiset omistajat ovat irtisanoneet baarin vuokrasopimuksen, vaikka ehtona hotellin rakentamiselle oli nimenomaan baarin säilyttäminen.

Baarin nykyinen pitäjä ja sen perustajan jälkeläinen, Nuno Gonçalves, muistuttaa haastattelussa, että juuri Ginjinha sem rival -baarin kaltaiset, autenttiset paikat ovat luoneet Lissabonin maineen, eivät McDonalds’it ja vastaavat. Älä muuta sano, Nuno! Vaikka näitä ”autenttisia” paikkoja ei enää tule niin helposti vastaan, niitä kyllä on vieläkin. Ne pitää vain huomata ja niihin pitää tohtia mennä.

Muun muassa eräällä turistien vakioreiteillä sijaitsevalla kadulla on herra Almeidan kauppa. Vanha ja puhelias herra kertoo kaupanteon lomassa, että muutaman neliön kokoinen liike on 86 vuotta vanha. Sen avasi hänen isänsä. Nykyisin myynnissä on Portugalissa valmistettuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä. Nappejakin sieltä vielä saa, onhan kaupan nimi Nappien kuningas, Rei dos Botões. Niitä säilytetään kellastuneissa vanhoissa pahvilaatikoissa ja saattavat napit kaivata puhdistustakin, mutta ne kääritään huolellisesti paperiin. Senhor Almeida vielä varmistaa, että napit laitetaan turvalliseen paikkaan, etteivät ne vain leviä laukun pohjalle.

Vaikka herra Almeidan nappikaupan kiihtymisestä ei luultavasti ole haittaa kenellekään, voi tietysti tulla sekin hetki, että toivon turistien pysyvän juuri heille tarkoitetuissa paikoissa ja jättävän paikalliset, omintakeiset paikat rauhaan. Tosin, mitä enemmän kiinnostavia paikkoja on, sitä vähemmän luulisi turistien pakkautuvan yksiin ja samoihin paikkoihin. Vaikuttaa myös siltä, että paikalliset käyvät sinnikkäästi kantapaikoissaan turisteista huolimatta. Ja kun vierailijoita kerran tänne tulee, Maailman matkailuneuvoston mukaan kasvavissa määrin, voisi heistä olla muutakin hyötyä kuin raha, jonka he tänne jättävät.

Uskon kyllä, että suuri osa matkailijoista ei juuri piittaa uudesta, hätäisesti sliipatusta, muovisesta ja tyrkystä Lissabonista. Oikeasti kaupungista jäävät mieleen juuri rappioromantiikka, näköalapaikat, valo, kiireetön tunnelma sekä aikaan pysähtyneet liikkeet ja ravintolat. En tietenkään toivo sitä, että kaupunkia ei korjattaisi ja rakennukset jatkaisivat rapistumista kunnes kiehtovuudesta ei ole enää mitään jäljellä, tai että väki joutuisi elämään kurjissa oloissa vanhan säilyttämisen nimissä. Toivoisin, että kaikkea vanhaa ei noin vain pyyhkäistäisi pois.

Vaikka kaikki muutokset eivät suinkaan johdu turismista, vaan niiden taustalla on muitakin kuvioita, sillä on Portugalin tilanteessa paljon valtaa. Se tarkoittaa myös sitä, että turisteilla on valtaa. Vierailijana helposti tuudittautuu ajattelemaan, että vaikutusmahdollisuudet vieraassa maassa lyhyellä matkalla eivät ole kovin suuret. Ehkä eivät, mutta toivoisin vierailijoiden käyttävän ne vähätkin mahdollisuudet ja miettivän tarkasti, miten he aikansa ja rahansa käyttävät, ja minkälaisen viestin heidän visiittinsä jättää.

En yritä peitellä omia intressejäni: pidän Lissabonista kovasti ja haluaisin, että kaupunki ei muuttuisi tyystin. Aion toki tehdä oman osuuteni muun muassa käymällä usein ginjinhalla ja ostamalla herra Almeidan pyyhkeitä. Mutta mukavampi tänne on vierailijoidenkin tulla, jos kaupunki säilyttää luonteensa.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Nöyryyttämistä, homofobiaa ja seksismiä*

Vuonna 1290 perustetulla Coimbran yliopistolla näkee usein paksuun mustaan pitkään viittaan pukeutuneita opiskelijoita. Naisilla on viitan alla musta jakkupuku, miehillä puku. Näky iltahämärällä pienissä joukoissa vanhankaupungin kapeilla kujilla juttelevasta kaapuväestä tuo mieleen menneet vuosisadat. Viime kuukausien tapahtumien vuoksi näky saattaa herättää myös karmivia mielleyhtymiä.

Akateemiseen perinteeseen Coimbrassa kuuluu kaikenlaisia juhlia ja esimerkiksi fado-musiikkia esittävät ryhmät. Lisäksi siihen kuuluu praxe, ensimmäisen vuoden opiskelijoiden vastaanotto erilaisin rituaalein. Eri oppialat ”praxaavat” oppilaitaan eri tavoin. Perinne on levinnyt maan muihinkin oppilaitoksiin, saanut uudenlaisia muotoja ja muuttunut vuosien varrella. Välillä toiminta on myös ollut kiellettyä. Coimbrassa ja Lissabonissa olen nähnyt lähinnä vain juopottelua, laulamista ja opiskelijoitten nolaamista julkisissa paikoissa.

Mistään viattomasta hölmöilystä ei praxessa kuitenkaan aina ole kyse. Siihen liittyvästä liian pitkälle menevästä fyysisestä ja henkisestä väkivallasta on keskusteltu jo kauan. Praxea vastustavassa manifestin muotoon kirjoitetussa vetoomuksessa todetaan, että allekirjoittaneet eivät halua yliopistoa, jossa ovat läsnä praxeen tavallisesti kuuluvat sokea hierarkian noudattaminen (ensimmäisen vuoden opiskelijoiden on määrä totella vanhempia opiskelijoita, ”veteraaneja”, kyseenalaistamatta), jatkuvat nöyryytykset sekä käytännöt ja laulut jotka ovat seksistisiä, rasistisia ja homofobisia. Manifestissa vaaditaan sellaista akateemista perinnettä, johon kuuluu vapaus, kriittinen ajattelu ja opiskelijaliikkeet.

Bruno Moraes Cabralin dokumenttielokuva Praxis (2011) esittelee praxeen kuuluvaa toimintaa eri yliopistoissa. Kuvissa näkyy aidosti kauhuissaan olevan näköisiä teini-ikäisiä opiskelijoita, joille veteraanit karjuvat määräyksiä. Pojat laitetaan punnertamaan naisten alushousut housujen päälle puettuina, toiset joutuvat silmät sidottuina syömään jotain vastenmielistä oksennusta nieleskellen. Nöyryytykset ja seksiä jäljittelevät ”riitit” voivat olla nuorille kova paikka – eräässä kohtauksessa näkyy, miten yhden pojan säärtä pitkin valuu housuun tullut pissa. Praxeen osallistuminen on periaatteessa vapaaehtoista, mutta paineet osallistumiseen ovat kovat ulkopuoliseksi jäämisen pelossa.

Asiasta on puhuttu viime aikoina mediassa taas kiivaasti praxeen liitettyjen kuolemantapausten vuoksi. Tapauksia on tullut esiin aiemminkin. Tällä kertaa keskustelu liittyy Helsingin Sanomien uutisessakin mainittuihin rajujen aaltojen viemiin nuoriin. He olivat rannalla viime joulukuussa yhden aikaan yöllä ja vain yksi seitsemän nuoren ryhmästä selvisi elossa.

Pikkuhiljaa tapahtuneen todennäköiset yhteydet praxeen alkoivat valjeta. Kaikki rannalla olleet olivat lissabonilaisen yksityisen Lusófona-yliopiston opiskelijoita ja praxe-aktiiveja. Elossa selvinnyt on dux, praxe-järjestelmän hierarkian huippu. Kuolleet taas olivat aktiivisesti mukana praxe-toiminnassa, eivätkä siis ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

Mediassa huhutaan, että Lusófonan praxe-järjestelmään kuuluu A Hora do Diabo -niminen rituaali. Se tarkoittaa paholaisen hetkeä ja viittaa mystiikasta ja salaseuroista kiinnostuneen Fernando Pessoan runoon, jossa paholainen puhuttelee nuorta tyttöä. Praxen yhteydessä rituaali edeltää etenemistä hierarkiassa ja symboloi tietämättömyyden väistymistä. Se tapahtuu kuun valossa meren rannalla. Praxattavien silmät sidotaan ja he seisovat selin merta kohti. Dux seisoo heidän edessään ja esittää runon inspiroimia kysymyksiä. Jos rituaaliin osallistuvat vastaavat väärin, he ottavat askelia taaksepäin, siis lähemmäs vettä.

Tutkimukset käynnistyivät hitaasti ja ainoa eloonjäänyt joutui kertomaan oman näkemyksensä viranomaisille vasta viime viikolla. Siihen asti hän ei ollut puhunut tapahtuneesta kuolleiden nuorten vanhempien pyynnöistä huolimatta. Hän sanoo, että ryhmä oli rannalla juttelemassa, kun suuri aalto yllätti heidät.

Praxen omaksumista perinteikkäästä Coimbrasta Lusófonan kaltaisiin yksityisiin yliopistoihin on tulkittu halukkuutena luoda arvokkuutta laitoksille, joilla sitä ei muuten ole. Toinen vanha coimbralainen perinne on kuitenkin pysynyt paikallisena. 1300-luvulla kaupunkiin perustettiin opiskelija-asuntoja, joiden oli määrä taata opiskelijoille alhaiset vuokrat. Näistä muodostuivat ajan mittaan repúblicoiksi kutsuttavat kommuunit, joilla on edelleen virallinen asema.

Nykyisin repúblicoita on Coimbran keskustan vanhoissa rakennuksissa parikymmentä. Suurin osa on perustettu 1950-luvulla ja niillä oli esimerkiksi tärkeä rooli diktaattori Salazarin hallinnon vastustamisessa. Osa repúblicoista vastustaa praxea näkyvästi, osa ei vain osallistu perinteeseen ja joillakin ei ole asiaan kantaa. Repúblicoita hallitaan demokraattisesti ja niiden perinteisiin kuuluu boheemi opiskelijaelämä, yhteisöllisyys ja yhteiskuntakriittinen keskustelu.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.