Ei kesää ilman löytöeläintä

Etualalla uusi, vielä nimeton tulokas.
Etualalla uusi, vielä nimeton tulokas.

Olin muutaman viikon poissa kotoa, ja sillä välin pihapiiriin oli muuttanut pieni kissanpentu. Kun emoa ei näkynyt, kesää täällä viettävät Lontoon lapset alkoivat ruokkia sitä. Kun palasin kotiin, kissa istui kukkaruukussa ja alkoi naukua ruokaa heti kun näki tytöt.

Kissa oli ehtinyt majailla pihapiirissä useamman viikon, joten tehtiin lasten kanssa suunnitelma: otetaan kissa kiinni ennen kuin se kasvaa niin isoksi, että alkaa seikkailla omin päin. Puoliso on siivonnut kauppansa edestä useamman auton alle jääneen kissanpennun. Kissa ei osaisi ehkä hankkia ruokaakaan, kun sitä oli sille pienestä asti tuotu, eikä se ole kasvanut muiden kissojen kanssa.

Pyydystäminen oli helppoa, koska kissa oli jo tottunut lapsiin. Sisällä putsattiin sen silmät ja korvat, kissa ei laittanut hanttiin vaan kehräsi. Sitten se tarkkaili tilannetta sohvan alta, nukkui ja söi.

Tämä viimeisin on nyt viides eläin, joka meillä asuu. Kaksi vuotta sitten kesällä ilmaantui koiranpentu Piki, sitten löytyi auton alla piileskelevä nuori koira Sombra. Viime kesänä löytyi kissanpentu Mini, jonka häntä oli katki luuta myöten. Lahjaksi saatu Pupu-kani kuoli, mutta joku aika sen jälkeen meille sysättiin naapurinpojalle lahjaksi annettu kani.

Lemmikkimäärä alkaa olla sellainen, että se herättää ihmettelyä. Jo kahdesta koirasta huolehtiminen vie aika paljon aikaa, ja koko katraaseen on käytetty iso osa talouden tuloista. Ja etenkin pentuina kovasti kärsineet Mini ja Sombra ovat luonteeltaan aika haastavia. Mutta kunnallisissa koira- ja kissatarhoissa löytöeläimiä lopetetaan, ja löytöeläinjärjestöissä sadat eläimet odottavat adoptiota vuosikausia, monet viettävät niissä koko elämänsä. Ja tietysti kodiksi asettuneesta eläimestä on vaikea luopuakin.

Meillä ei olisi yhtäkään lemmikkiä, jos niitä ei olisi noin vain ilmaantunut. Koirien kohdalla suora syy on ihmisten välinpitämättömyys ja etenkin Sombran kohdalla julmuus. Katukissojen holtiton määrä on myös tulosta vastuuttomuudesta. Harva leikkauttaa lemmikkejään ja niin koirat kuin kissatkin ulkoilevat omin päin. Jos saisin päättää, koko lemmikkibisnes lopetettaisiin. Siitä kärsii eläinten lisäksi myös ympäristö.

Julmuus ja välinpitämättömyys lemmikkejä kohtaan ilmentävät sitä, miten vääristynyt suhde meillä on eläimiin. Ne nähdään resursseina ja niiden arvo mitataan siinä, mitä ne tuottavat ihmisille: rahaa, hupia, ravintoa tai statusta. Eläinten hyödyntäminen on hiottu äärimmilleen, ja sen muotoja ovat esimerkiksi delfinaariot, tehotuotanto, turkistuotanto, trofeemetsästys ja pentutehtailu.

Lemmikkibisnes ja ruokatuotanto hyödyntävät kuvastoa, jossa eläimet näyttävät onnellisilta ja söpöiltä. Eläinten hyvinvointiin vetoamiseen ja niiden inhimillistämiseen tuottojen kasvattamiseksi on totuttu. Samaan aikaan eläinten kärsimykseen reagointi ja siitä seuraava toiminta leimataan kuitenkin vielä usein naiiviudeksi tai kiihkoiluksi.

Viimeisin eläintulokas asettui taloksi niin notkeasti, että kai sekin tänne jää. Olin huolissani siitä, miten varautunut, hampaitaan ja kynsiään epäröimättä käyttävä Mini suhtautuisi siihen. Ensin se murisi, mutta nyt kissat jo leikkivät keskenään ja Mini vaikuttaa muutenkin pirteämmältä. Reteä kissanpentu ei myöskään pelkää koiria eikä kania. Eikä Minin kanssa kasvanut kani sitä.

Sain pysyvän oleskeluluvan

Olen kehittänyt Portugalissa virastokammon. Se ilmenee muun muassa niin, että sydän hakkaa ja muuten ihan sujuva portugali muuttuu takelteluksi, kun pitäisi saada sanottua asiansa. Mutta tänään ei olisi tarvinnut pelätä: sain pysyvän oleskeluluvan!

Sen saamista edeltänyt prosessi kuvaa aika hyvin virastokammon syntyperää. Kun selvisi, että en voi enää uusia EU-rekisteröitymistäni, soitin paikalliseen maahanmuuttovirastoon (SEF eli Serviço de Estrangeiros e Fronteiras). Sinne pääsee vain ajan varaamalla. Sain listan tarvittavista dokumenteista:

  • Syntymätodistus (henkilökortti olisi kuitenkin käynyt, mutta omani oli vasta vanhentunut, eikä sitä voi uusia lähetystössä)
  • Todistus kotiosoitteesta
  • Passi ja kaksi kuvaa
  • Paikallinen työsopimus tai tiliote, josta näkyy että tilillä on useampi tonni

Suurlähetystöstä suositeltiin hankkimaan ote väestötietojärjestelmästä syntymätodistuksen virkaa toimittamaan. Sen tilaaminen Suomesta oli helppoa. Tilasin paperin englanniksi apostille-todistuksen kera. Sitten selvisi, että SEF huolii vain portugalinkielisiä dokumentteja. Virallista kääntäjää etsiessäni otin yhteyttä Portugalin konsulaattiin Suomessa. Sieltä otettiin yhteyttä SEF:iin ja selvitettiin, että oliko tosiaan tarvetta kääntää englanninkielistä paperia. Sain sähköpostin, jossa selitettiin, että kyllä englanninkielinenkin kävisi. Jätin paperin kääntämättä.

Todistus kotiosoitteesta piti anoa oman kaupunginosan virastosta. Sinne piti saada mukaan kaksi todistajaa, joilla on oikeus äänestää. Koska minulla ei ole vuokrasopimusta, piti mukaan saada vielä kotitalon dokumentit. Puoliso ja appi lähtivät todistajiksi, ja viikon kuluttua sain todistuksen. Lainasin rahaa, jotta saisin tililleni tarvittavan summan. Olen tietoinen etuoikeutetusta asemastani: sain rahaa lainaan, sain mukaani todistajat.

Sitten pääsin tekemään hakemuksen. Selvisi, että syntymätodistusta ei tarvinnut lainkaan. Virkailija tosin sanoi, että kaikkien dokumenttien on oltava portugaliksi. Lisäksi jouduin kertoilemaan, miksi asun Portugalissa ja mitä teen elääkseni. En tiedä oliko se osa virallista prosessia.

Sitten – tämä kohta on kuulunut asiaan joka ikisellä virastoreissulla – selvisi, mitä papereita puuttui: aiempi EU-rekisteritodistus (vanhentunut paperi oli hukkunut jonkun muuton yhteydessä) ja sosiaaliturvajärjestelmänumero virallisella paperilla (helppo juttu, paperi kotona). Kun nämä olisi toimitettu, saisin kuukauden kuluttua kirjeen, jossa kerrottaisiin onko lupa myönnetty, ja voisin varata uuden ajan.

Jouduin siis hankkimaan poliisilta todistuksen, että EU-todistus oli kadonnut. Poliisiasemalla jouduin kehittelemään ajankohdan ja paikan, jolloin todistus olisi kadonnut. Poliisi tarvitsi myös osoitteeni, ja bonuksena sain osakseni silmien pyörittelyä ja kehut rohkeudesta, kun uskallan asua Cova da Mourassa.

Tein tämän kaiken lokakuun lopulla. Tammikuun alussa soitin ja tiedustelin, miten mahtaa olla lupani laita. Eivät voineet kertoa, antoivat uuden ajan. Tänään virkailija sanoi, että mitään kirjeitä ei lähetetä, ja sanoi että olisin voinut hakea kortin jo kauan sitten. Sitten hän kaivoi laatikosta mustetta, ja koko prosessi huipentui sormenjäljen leimaamiseen oleskelulupaan. Pahvisessa kortissa lukevat myös vanhempien nimet, ja siinä on tietysti myös osoitteeni, leima ja jonkin päällikön allekirjoitus.

Sain tänään myös kaksi viikkoa sitten Suomessa uusimani henkilökortin kirjeenä kotiin.

Portugalin pelottava byrokratia

Ei tässä kuitenkaan vielä voi hengähtää: edessä on vielä sosiaaliturvan ja veroasioiden selvittely. SEF:issä asiointi sitä paitsi on kuulemma helpottunut. Siellä on nykyään töissä lähinnä itsekin maahanmuuttajina Portugaliin tulleita, joten kohtelu on inhimillistä, ja sitä voi saada esimerkiksi Brasilian portugaliksi. Kirjoitin jo aiemmin, että kieltä käytetään vallan välineenä (siitä se oma takeltelukin varmaan johtuu).

Byrokratia on pelottavaa myös siksi, että tietoa on vaikea saada, eikä ikinä voi olla varma, onko saanut luotettavaa tietoa. Tapahtumien kulku riippuu myös omista taidoista: pitää osata tivata tietoja, osoittaa että on perillä omasta tilanteestaan ja tarvittaessa hiukan näytellä. Se on kamalaa. Kaikki on tosin lopulta aina järjestynyt, mutta ei sen tarvitsisi näin stressaavaa olla.

Virkailijat käyttäytyvät usein tympeästu ja asioijaa nöyryyttäen, valta-asemastaan tietoisina. Se kai heijastaa muutoinkin hierarkkista yhteiskuntaa, jossa esimerkiksi kaikkia alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita kohdellaan herra tai rouva tohtoreina. Väitän, että ulkomaalaisten, etenkin entisistä siirtomaista tulevien, kohdalla asetelmaan liittyy jäänteitä siirtomaaherruudesta. Portugalin siirtomaavallan perintönä pidetään myös muun muassa Mosambikin toivotonta byrokratiaa. Siellä tosin virkailijoita voi lahjoa.

Valituksia ei  varmaankaan kuitenkaan juuri tehdä: sen tekeminen nöyryytettynä ja uupuneena vaatii aikamoista sisukkuutta. Monet eivät ole tietoisia oikeuksistaan ja pelkäävät, että valituksen tekeminen voi vaarantaa oman tilanteen.

Oleskelulupa EU-kansalaiselle EU-maassa?

Kun olen valittanut hakemusprosessin venymisestä, monet ovat ihmetelleet, mihin tarvitsen oleskeluluvan. Saksassa asuva ystävä kertoi, ettei siellä tarvitse edes tehdä EU-rekisteröintiä. Täällä todistus rekisteröitymisestä on pitänyt esittää esimerkiksi uutta työtä aloittaessa, ja rekisteröinti tulisi suorittaa, jos maassa on ollut yli kolme kuukautta. Käytännöt siis vaihtelevat eri EU-maiden välillä merkittävästikin.

Selvisi myös, että oleskelulupakaan ei periaatteessa ole pakollinen, vaan asia esitetään niin, että viiden vuoden oleskelun jälkeen sitä on oikeus hakea. Käytännössä se on täällä kuitenkin pakko anoa, jos aikoo hoitaa asioitaan muissa virastoissa. Ja nyt on paperi, jolla todistaa osoite. Saan luvan myötä myös äänestää kunnallisvaaleissa. Kai sekin on ihan hyvä syy juoda juhlakahvit!

Portugali ei helli kasvissyöjiä

Kahvilassa viereisessä pöydässä istui nuori, englantia puhuva mies, joka kysyi, olisiko mahdollista saada kasvisruokaa. Salakuuntelin keskustelua. Tarjoilija ehdotti caprese-salaattia, ja mies vastasi syöneensä sellaisia joka päivä. ”It’s a tough job being a vegetarian in Portugal”, tarjoilija toisti useaan kertaan.

Kun muutin Portugaliin vuonna 2004 ja aloitin kielikurssin Coimbran yliopistossa, en ollut kasvissyöjä. Ruokalassa oli ensimmäisenä päivänä tarjolla kala- ja lihavaihtoehto, ja valitsin kalan. Lautaselle laitettiin kokonainen kala ja läjä spagettia. Kalassa oli paljon ruotoja, enkä oikein hallinnut muutenkaan kokonaisten kalojen käsittelyä. Spagetista puuttui suola, ja se oli erittäin huolellisesti kypsennettyä.

Pian helpotuksekseni selvisi, että saman ruokalan takanurkassa oli makrobioottinen osasto. Mystiseltä kuulostava termi tarkoitti ihan vain kasvisruokaa. Myöhemmin palasin samaan ruokalaan tohtoriksi opiskellessani, ja menu oli edelleen sama: joko jonkinlaista soija-perunamuussipaistosta tai seitansuikalekastiketta. Traumoja ei yksipuolisesta menusta jäänyt, vaan olin kiitollinen keitosta, pääruoasta ja jälkiruoasta koostuvasta reilun parin euron ateriasta. Ei ruotoja, ei silmiä, ei haasteita!

Kasvisruokailun ajatellaan täällä usein olevan yksi laihdutuskuuri muiden joukossa, ja ruokalassa valintani johti useisiin laihdutuskeskusteluihin, joissa voivoteltiin esimerkiksi rakkautta paistettuun kanaan sen lihottavuuden vuoksi. Vaikka onkin kuvaavaa, että laihdutuskuuri on ainakin naisten kohdalla helpommin hyväksyttävämpi syy ”nirsoilulle” kuin halu olla syömättä lihaa muista syistä, aion käyttää sitä röyhkeästi selityksenä jos veganismin tai kasvissyönnin perustelu uuvuttaa. Kasvissyöntiä lähestytään usein myös terveellisenä valintana. Monet Lissabonin kasvisravintolat ovat terveysravintoloita, joista huonolla tuurilla saa vähäsuolaista, vähämausteista ruokaa tahmean täysjyväriisin kera. Ruokajuomaksi tarjoillaan yrttiteetä.

Kun jätin lihan lisäksi kalankin lopulta pois, ulkona syömisestä tuli astetta haastavampaa. Illanvietto aloitetaan usein tasca-ravintoloissa (niistä voi lukea lisää Tripsteriin kirjoittamastani jutusta). Niissä listalla voi olla makkaroiden ja pihvien lisäksi esimerkiksi kalan mätipusseja tai jänistä. Kasvisvaihtoehtoja ei ole. Jäljelle jää munakas, johon käytetään hurja määrä kananmunia, tai sitten pelkät lisukkeet, eli riisi, ranskalaiset ja suolainen, öljyllä ja etikalla valeltu salaatti.  Paitsi intialaiset ravintolat, myös keitot ovat kasvissyöjän pelastus: niitä saa tascoista poikkeuksetta. Ja kadulla myydään syksyllä ja talvella kastanjoita.

Muissa kuin tascoissakaan on hyvin harvoin kasvisruokaa listalla. Sellaista voi tietysti aina pyytää, jos kielimuurin yli pääsee. Yleensä jotain järjestyy. Joskus käy onni: kerran sain fadoravintolassa mahtavaa gratiinia. Huonolla tuurille lautaselle kasataan riisin vierelle vetisiä keitettyjä, suolattomia vihreitä papuja ja annoksen hinta on sama kuin liha-annoksen. Eilisessä kahvilassakin miehelle luvattiin improvisoida lämmin kasvisruoka. Edes turismin vaikutukset eivät Lissabonin kasvisruokavalikoimassa vielä näy, kuten Barcelonassa. Miksi muutoin turisteja kovasti miellyttämään pyrkivässä kaupungissa ei saada menuille edes sitä yhtä kasvisannosta? Kauden kasviksia ainakin olisi tarjolla yllin kyllin.

Kasvisruokia on taatusti syöty menneinä, niukkoina vuosina paljon, ehkä ne eivät herätä erityisen positiivisia mielikuvia. Sitä taustaa vasten on myös helppo ymmärtää, että vapaaehtoinen ruoasta kieltäytyminen ilman terveyssyitä vaikuttaa ensisilmäyksellä lähinnä hölmöltä ja ylimieliseltä. Toisaalta eläinten oikeudet ja ympäristöasiat eivät ole huolten kärkipäässä, jos elämä on vaikeaa, niin kuin täällä monilla edelleen on.

Syitä voi myös etsiä machokulttuurista. Niinkin on sanottu, että suhtautumiseen eläimiin voi vaikuttaa Raamatun tulkinta, jonka mukaan eläimillä ei ole sielua. Niin ajatteli edellinen paavikin, kun taas nykyinen pahoitti konservatiivien mielen sanomalla, että koiratkin pääsevät taivaaseen.

Täällä lihaan suhtaudutaan mutkattomammin kuin Suomessa, jossa ainakin itse lapsena karsastin kaikkea mikä syömässäni lihassa muistutti sen alkuperästä. Lihan suhteen ei nirsoilla, mikä on tietysti hyvä, jos sitä kerran syödään. Kaupasta voi esimerkiksi ostaa kanaliemen valmistukseen tarkoitetun pakkauksen kanaa, jossa mukana on myös koivet, ja siankorvia käytetään pataruokiin. Portolaisia kutsutaan suolensyöjiksi paikallisen herkun mukaan. Lihakauppojen ikkunoissa roikkuu rinnakkain kaninraatoja ja kinkkuja sorkkineen.

Jokin aika sitten ihmettelin, miksi naapurissa asuva vanhempi nainen nyhti tien varresta ruohoa muovipussiin. Puoliso sanoi, että todennäköisesti se on tarkoitettu naisen kasvattamille kaneille tai marsuille. Hetken pidin ajatusta suloisena, kunnes hän lisäsi, että niitä kasvatetaan syötäväksi. Ennen joulua Cova da Mouran edustalle parkkeeraa kauppias, joka myy eläviä vuohia. Naapurustoon viikonloppusin kurvaavalla kananmunakauppiaalla on kaupan myös eläviä kanoja.

Tehotuotannosta ei ole täällä juuri käyty keskustelua, lihan syönnin määrän kasvusta ja sen ympäristövaikutuksistakin melko vähän. Hiljattain tosin uutisoitiin, että Portugalin ruokavalio on välimeren maista (kyllä, Portugali joskus lasketaan niihin) ympäristölle tuhoisin, erityisesti kalan syönnin vuoksi. Täällä syödään paljon turskaa ja tonnikalaa.

Toisaalta muutoksiakin on ilmassa. Köyhinä aikoina täällä on käytetty tammenterhoista valmistettua jauhoa ja nykyään niitä lähinnä syötetään possuille erityisen herkullisen lihan toivossa. Tammimetsiä on korkintuottajamaassa paljon, ja ne muun muassa ylläpitävät biodiversiteettiä. Nyt terhoista kuulemma kehitellään paitsi ravintorikkaita, gluteenittomia jauhoja leivontaa varten, myös kasvispihvejä.

Kissabloggaus

©Anna Pöysä

Puoliso lähti ulkoiluttamaan koiria myöhään illalla. Lenkki kesti kauan, ja lopulta hän soitti. Ääni oli niin vakava, että ajattelin ensin, että koirille olisi käynyt jotain. Sitten kuulin mau’untaa. Tyypillä oli niin paljon eläimiä käsissään, että hän ei saanut ovea auki. Reissu venyi, kun hän oli pyydystänyt arkaa, keskellä autotietä kulkenutta kissanpentua.

Sisällä kissa sähisi tarmokkaasti. Saatiin umpeen muurautunut, tulehtunut silmä putsattua ja tehtiin kissalle peti pahvilaatikkoon. Se söi kovaa kyytiä pieniä hitusia kanasta, jota kaveri oli aikaisemmin tuonut koiria varten. Sitten kissa simahti laatikkoonsa.

Seuraavana päivänä päätin kylvettää kissan, sillä se haisi. Vasta silloin huomasin, että häntä olikin luuta myöten poikki, eikä ainoastaan likainen. Vietiin kissa eläinsairaalaan ja häntä laitettiin pakettiin. Eläinlääkäri päätti yrittää saada haavan parantumaan ja häntä amputoitaisiin kun kissa olisi vanhempi. Löytöhetkellä se lienee ollut noin kuukauden vanha.

©Anna Pöysä

Meillä oli jo ennestään kaksi löytökoiraa. Keittiössä majailee lahjaksi saatu kani. Kysyin eläinlääkäriltä, että miten kannattaa toimia, jos emme voi kissaa pitää. Hän sanoi, että ei kannata ainakaan antaa sitä millekään yhdistykselle adoptoitavaksi, vaan etsiä koti omin päin. Eläinten suojeluyhdistyksen ylläpitämään sairaalaan oli tuotu samana päivänä laatikossa yhdeksän kissapentua, ja heillä oli muitakin kissoja kotia vailla.

Tuotiin kissa siis takaisin kotiin. Se lopetti nopeasti sähisemisen eikä ollut uusista kuvioista moksiskaan, vaan leikki, söi ja nukkui. Sen ainakin löytöeläimistä olen oppinut, että ne yllättävän nopeasti tottuvat uuteen ympäristöön ja ainakin päällisin puolin unohtavat hurjat kokemuksensa.

Senkin olen oppinut, että on vaikea luopua ”pelastamastaan” eläimestä. Meillä on ollut kissa nyt tasan kolme kuukautta. Emme ole ryhtyneet etsimään kissalle uutta kotia, vaikka ei meidän oikeasti kannattaisi pitää neljää lemmikkiä, enkä ikinä ollut kuvitellut päätyväni elämään näin monen eläimen kanssa. Ja eläimillekin riittäisi enemmän aikaa, jos niitä olisi vähemmän. Ei ole myöskään aivan mutkatonta pitää kolmea lihaa syövää lemmikkiä kasvissyöjätaloudessa.

©Anna Pöysä

Syitä luopumisen vaikeuteen on monia, mutta kiintymyksen lisäksi niihin kuuluu ainakin ihan vain oma mielihyvä siitä, että pystyy hoitamaan eläimen kuntoon. Jollain tasolla omahyväinen on huoli eläimen tulevaisuudestakin: kyllä kissalle varmasti löytyisi koti, jossa siitä huolehdittaisiin avain yhtä hyvin kuin meilläkin.

Lisäksi tiedot Portugalin hylättyjen eläinten määristä kannustavat pitämään löydetyt lemmikit. Público-lehden mukaan viime vuonna Portugalissa hylättiin 32 000 eläintä, eli lähes 90 eläintä päivässä. Niistä 78 % oli koiria. Kissoja varmasti hylätään myös, mutta niitä luultavasti ”pelastetaan” harvemmin. Katukissoja on paljon. Eläimiä otetaan usein spontaanisti, mutta niitä myös hylätään ilmeisen kevyin perustein. Ystävä pelasti pikkuruisen kissanpennun roskiksesta.

Jutun luvut kertovat vain kaupunkien ja kuntien vastaanottamista eläimistä. Niiden ylläpitämissä eläinsuojissa eläimiä myös lopetetaan. Lisäksi hylättyjä eläimiä on erilaisten eläinsuojeluyhdistysten hoivissa. Ne toimivat vähällä rahalla ja järjettömistä eläinmääristä huolehtien.

Tänä vuonna eläimiä on sentään hylätty vähemmän. Alkuvuodesta eläimen hylkäämisestä ja kaltoinkohtelusta tuli rangaistava teko: hylkäämisestä voi joutua vankilaan puoleksi vuodeksi, kaltoinkohtelusta kahdeksi.

 ©Anna Pöysä

Olisi hienoa, jos täälläkin eläinkaupoissa välitettäisiin adoptioeläimiä pentujen myymisen sijaan, kuten joissain yhdysvaltalaisissa kaupungeissa. Lemmikkien pitoa voisi eettisistä ja ekologisista syistä vähintäänkin rajusti rajoittaa. Joidenkin eläinten pitämisen lemmikkeinä voisi lopettaa saman tien. Viisi vuotta kanin kanssa on saanut ajattelemaan sitä, miten kohtuutonta on hankkia niitä lasten lemmikeiksi. Ja kanarianlintuja pidetään täällä pikkuisissa kopperoissa parvekkeella.

Paremmin kotieläimiksi sopivien koirien ja kissojen hankkimista voisi ainakin edeltää jonkinlainen tulevien omistajien koulutus, jotta eläimeen ei suhtauduttaisi omaisuutena, jonka on tarkoitus sulostuttaa omistajansa elämää.

Mini-kissan häntä ei parantunut ja sen pitäminen paketissa kävi hankalaksi. Eläinlääkäri päätti, että on paras leikata hännän kuollut osa pois. Amputointi sujui hyvin, eikä kissan menoa hännän pätkäisy ole haitannut. Se on pohjattoman energinen, härnää koiria aina tilaisuuden tullen ja puree kovasti. Kissan tulevaisuus on auki: emme ole varmoja, miten sen yhteiselo kanin kanssa tulee sujumaan.

Kuvat: © Anna Pöysä

Poskipusu, fist bump vai puolihalaus?

Portugalissa poskipussaillaan: suukko kummallekin poskelle, ensin oikeat posket vastakkain. Intensiivisyys vaihtelee. Toiset moiskauttavat varsinaisen pusun, toisten kanssa vain hipaistaan poskia vastakkain. Se kai riippuu tyypistä. Olen päätellyt, että joskus erityisen märkä tai vahingossa melkein suulle osuva poskipusu kielii kiinnostuksesta pussattavaa kohtaan. Tai humalatilasta.

Operaation nimi on beijinhos eli suukkoset. Koko kuvio menee sekaisin, jos vastapuoli on italialainen. He suorittavat kokemukseni perusteella operaation vasen poski edellä.

Naiset poskipussailevat aina, niin miehiä kuin naisiakin. Miehet antavat naisille suukot ja pääsääntöisesti kättelevät toisiaan. Lapsia, niin poikia kuin tyttöjäkin, poskipussailee kaikki. En tiedä, milloin pikkupojat alkavat kätellä toisia oman sukupuolensa edustajia. Joskus jo vähän isommatkin pojat tervehtivät suukkosin esimerkiksi isoisäänsä tai isäänsä. Miehet myös halaavat toisiaan.

Lisäksi on olemassa puolikkaita poskipusuja. Joku joskus sanoi, että se on jonkinlaista hienostelua, ja että niin tehdään paremmissa piireissä. En osaa sanoa, onko väitteessä perää. On ikävää, jos toinen antaa puolikkaan poskipusun ja itse kuvittelee että kyseessä on se tavallinen menetelmä. Ikävää on myös se, jos joutuu poskipussailemaan kaveria, joka on juuri läiskinyt poskilleen partavettä.

Tapaan tottuu nopeasti, vaihtoehtoja ei Portugalissa asuvalle oikein ole tarjolla. Oikeasti moikkailusta tuli haastavaa, kun muutin Cova da Mouraan. Täällä voi tervehtiä ainakin sadalla erilaisella tavalla, eikä ikinä voi tietää, minkälainen moikkaus on edessä.

Moikata voi esimerkiksi näyttämällä peukkua, nyökkämäällä tai vilkuttamalla. Se on helppoa: ei haittaa jos itse vilkuttaa ja toinen näyttää peukkua. Nyrkkien yhteen laittaminen on aika yleistä myös, ja sen voi ennakoida moikkaajan liikkeitä tarkkailemalla. Kaikkien ikäluokkien suosima moikkaus alkaa niin, että laitetaan kämmenet ensin yhteen. Sitä seuraa liu’utus ja fist bump. Sitä voi täydentää viemällä lopuksi nyrkin rinnalle. Tämä moikkaus opetetaan myös lapsille. Variaatioita on kuitenkin monia. Joihinkin yhdistetään puolikas halaus ja selkään taputtaminen.

Sukupuolikaan ei auta tulevan ennakoinnissa. Miehet voivat moikata naisia ihan miten vain ja toisin päin. Naiset tosin useimmiten poskipussaavat keskenään, ainakin jos eivät näe toisiaan aivan yhtenään. Ja kaikki poskipussailevat vanhempia naisia. Vanhimmilta naisilta – ja vauvoilta – voi myös pyytää siunauksen. Kädestä otetaan kiinni ja otsa painetaan kämmenselkää vasten.

Kaiken tämän jälkeen Suomessa tervehtiminen on ihanan helppoa ja selkeää. Mutta olen huomannut, että kaipaan joskus poskipusuja. Niitä voisi antaa sellaisille tutuille, joita ei oikein tohdi halata, mutta joiden kohdalla pelkkä ”moi” tuntuu kolkolta.

Zeca Afonso kuoli 30 vuotta sitten

4313091193_43e0189c9f_o
Kuva: Mário Tomé, flickr.com, CC BY-NC-SA. 2.0.

Lissabonin keskustan kadulla kolmen ison koiran kanssa istuva parrakas mies vihelsi vallankumouslaulua. Se kuulosti tutulta, mutta en tunnistanut laulua. Kylässä ollut täti mainitsi sen nimen. Grândolaa ei oltu kuunneltu edellisen vuoden kielikurssilla Coimbran yliopistossa. Olin muuttanut hiljattain Lissaboniin, vuosi oli 2006.

Myöhemmin samana vuonna galicialainen kämppis osti Zeca Afonson vinyylin. Sitä kuunneltiin illasta toiseen. Filhos de Madrugada, aamuyön lapset, oli parasta siihen mennessä kuulemaani portugalilaista musiikkia. Se pyyhki kielikurssilaulujen aiheuttamat traumat.

José Afonso syntyi vuonna 1929. António Oliveira de Salazar oli maan talousministeri ja Portugalilla oli lukuisia siirtomaita Afrikassa. Afonson isä lähti perheineen töihin Angolaan. Myöhemmin Zeca Afonso asui itse perheensä kanssa Mosambikissa.

Tuolloin Salazar oli jo vahvistanut asemansa maan johdossa: vuonna 1933 alkoi Estado Novon eli Uuden valtion kausi. Oikeistodiktaattorin Portugali oli tarkasti kontrolloitu, siirtomaavaltaan tiukalla otteella takertunut ja sulkeutunut maa.

Zeca Afonso opiskeli myöhemmin Coimbran perinteikkäässä yliopistokaupungissa. 50-luvulla ja 60-luvun alussa hän lauloi fadoa, Salazarinkin kovasti arvostamaa ja yliopistokuvioihin liittyvää musiikkia. Mutta sitten musiikki alkoi saada uusia sävyjä.

Vuonna 1963 Afonso saa valmiiksi Sartrea käsittelevän lopputyönsä. Samana vuonna hän julkaisee ensimmäiset poliittiset kappaleensa. Niiden joukossa on Os Vampiros eli vampyyrit.

Siinä lauletaan tuoretta verta imevistä vampyyreistä, jotka syövät kaiken eivätkä jätä mitään. Ja vampyyreiden uhrien huudoista. Tulkinta ei ole vaikeaa: kansa oli rutiköyhää ja toisinajattelijoita vainosi kidutukseen turvautuva ja muun muassa Kap Verden saaristoon rakennetulle ”varman kuoleman” vankileirille heitä lähettävä poliisi PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado). Sensuuri iski välittömästi – valtaapitävät tunnistavat itsensä.

Afonso palasi 60-luvulla Mosambikiin perheensä kanssa. Siellä hän oli mukana teatteriproduktioissa ja teki muun muassa musiikin esitykseen Bertolt Brechtin Poikkeuksesta ja säännöstä. Hän suhtautuu siirtomaavaltaan kriittisesti ja joutuu ongelmiin PIDE:n vampyyrien kanssa.

60-luvun lopulla Afonso palasi Portugaliin. Hän oli jonkin aikaa opettaja, mutta hänet erotettiin. Vuonna 1971 julkaistiin Cantigas de Maio -albumi. Juuri tällä levyllä on Grândola Vila Morena. Se kertoo Grândolan kylästä, veljeyden maasta jossa kansalla on määräysvalta, ja jossa joka kulmassa on vastassa ystävä.

Vuonna 1973 PIDE vangitsi Afonson pariksi kuukaudeksi. Kului vuosi, ja Grândolasta tulee Neilikkavallankumouksen symboli. Se soitettiin radiossa merkiksi siitä, että vallankumous oli alkanut.*

Afonso kuoli vuoden 1987 helmikuussa pitkään sairastettuaan. Sitäkin surullisempaa on, että Afonson laulut ovat edelleen ajankohtaisia.

* Jos taustat kiinnostavat, lue Neilikkavallankumouksesta kertova Kansan Uutisten juttu.

Pomojen Portugali*

Haastattelin viime kuussa Kansan Uutisiin erästä portugalilaista naista, joka oli vangittuna 1970-luvulla diktatuurin aikaan. Tuolloin toisinajattelijat pelkäsivät Piden poliiseja, jotka vastasivat kansallisesta ”turvallisuudesta”, muun muassa väkivaltaisesti epäiltyjä kuulustellen ja sulkien näitä vankiloihin.

Kun Diana Andringa mietti nykypäivää, hän sanoi, että Piden poliisien sijaan nykyään pelätään työpaikan pomoa. Kommentti on noussut mieleen monessa yhteydessä viime aikoina. Itsekunnioituksen ja oikeuksiensa puolustamisen saa unohtaa, jos töitä on saatava. Pomot ovat asemassa, jossa he voivat sysätä työntekijän toivottomaan tilanteeseen, sillä sosiaaliturva on onneton ja työpaikkoja on vähän.

Kaveri sai työkeikan henkilöstövuokrafirman kautta. Tuntipalkka on 4,53 euroa. Kun hän koulutustilaisuudessa kyseli pitkän työpäivän tauoista, toinen koulutettava kehotti olemaan vaiti ja allekirjoittamaan paperit. Muut asiat voisi kyllä selvittää kuulemma myöhemmin. Tilanne on ihan tavallinen, palkkaa myöten. Liikoja ei kysellä, kun pelottaa, että työpaikka menee sivu suun – aina löytyy niitä, jotka eivät kysele.

Vaikenemista edistää sekin, että Portugalissa monilla työpaikoilla on jyrkkä hierarkia. Pomot saattavat olla etäisiä, kiireisiä ja komentelevia hahmoja, joiden ei tarvitse perustella määräyksiään. Näitä on täällä omallekin kohdalleni osunut. Oikeuksien puolustaminen on vaikeaa, jos ei niitä tunne. Etenkin jos pomon kanssa keskusteleminen on muutenkin hermostuttavaa.

Avun etsimiseenkään ei aina riitä voimia: Portugali on kammottavan vaikeatajuisen byrokratian maa, ja hierarkia vallitsee myös kaikenlaisissa virastoissa. Apua hakevaan suhtaudutaan usein alentuvasti. Etenkin, jos tämä tulee muualta eikä osaa kieltä kunnolla. Hankalissa tilanteissa luovuttaminen voi hyvinkin olla vähemmän nöyryyttävä ratkaisu. Sen tietävät myös työnantajat, jotka maksavat pätkätyöläisille vajaita palkkoja tai eivät palkkoja lainkaan.

Äärimmillään tilanne on orjatyötä. Viime vuoden lopulla Público-sanomalehdessä oli pitkä juttu maaseudulla 26 vuotta palkatta työskennelleestä angolalaisesta miehestä. Hänen dokumenttinsa olivat tilan omistavan perheen hallussa eikä hän uskaltanut karata viranomaisten pelossa. Jutussa kerrotaan, että Portugalissa on arviolta 1300–1400 orjaa. Joukkoon kuuluu myös portugalilaisia.

Samassa lehdessä lehdessä kirjoitettiin alkuviikosta siitä, miten maaseudulta löytyy jatkuvasti tilanteita, joissa töitä paiskitaan ilman oikeuksia ja epävirallisesti. Tapauksiin liittyy myös työntekijöiden kaltoinkohtelu. Työntekijöitä tuodaan esimerkiksi oliivitiloille ulkomailta. Kuvio kuulostaa tutulta: sen sijaan että työntekijät ansaitsisivat rahaa, he jäävät velkaa majoituksesta ja heitä uhkaillaan.

Ennen tuntui mukavalta, kun pikkukaupasta löytyi halpoja ja hyviä oliiveja, jotka annostellaan ämpäristä muovipussiin. Nykyään mietityttää se, että kuka ne on poiminut ja millaisissa olosuhteissa.

Andringa kertoi haastattelussa, että hän oli järkyttynyt tajutessaan, millaisissa oloissa diktatuurin ajan Portugalissa oli maaseudulla töitä tehty. Jatkumoa ei ole vaikea nähdä, vaikka globalisaatio onkin tuonut kuvioon oman lisänsä. Esimerkkejä voisi antaa lisää – eikä tietenkään vain Portugalista tai maaseudulta.

Andringa sanoi, että siinä missä 1970-luvulla diktatuurin päätyttyä kauan janottua tasa-arvoa puolustettiin, nykyään epätasa-arvoinen kohtelu hyväksytään helpommin. Tai ainakin harvat kokevat velvollisuudekseen puuttua näkemäänsä epätasa-arvoon. Sekin kommentti on noussut keskustelun jälkeen monta kertaa mieleen.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.