Tuli kesä ja turistit*

Appelsiininkukilta tuoksuva keväinen Lissabon on aika ihana paikka. Aurinko paistaa lämpimästi jo maaliskuussa, linnut laulavat ja tunnelma on korkealla. Tieto on tietysti levinnyt maan rajojen ulkopuolelle, ja niinpä aurinko tuo tullessaan myös turistit.

Mistään vähäisistä määristä ei ole kyse. Maailman matkailuneuvosto kertoo, että turismin osuus bruttokansantuotteesta on Portugalissa 5,8 prosenttia (Euroopassa keskiarvo on 3,1 prosenttia) ja 7,2 prosenttia työpaikosta on turismin saralla (Euroopassa keskiarvo on 5,3 prosenttia). Sanomalehti Públicossa turismista vastaava valtiosihteeri toteaa, että turismi on kenties maan talouden keskeisin sektori.

Kriisin kourissa kärvistelevässä maassa siis ymmärrettävästi halutaan kohdella turisteja hyvin. Uusia turisteille suunnattuja putiikkeja tuntuu aukeavan viikoittain, hotelleja rakennetaan ällistyttäviä määriä ja ravintoloiden sisäänheittäjät ovat entistä kielitaitoisempia. Alan hiljalleen hyväksyä sen, että minulle puhutaan espanjaa tai englantia, vaikka aloitan keskustelun tai vastaan portugaliksi.

Kielikysymykset, turisti- ja fadoravintoloiden sisäänheittäjät ovat ehkä ärsyttäviä, mutta niihin voi koittaa suhtautua vaikka kärsivällisyysharjoituksina. Kurjempaa on nähdä, miten halu – tai tässä tapauksessa voisi kai sanoa tarve – houkutella ja miellyttää turisteja muuttaa kaupunkia pysyvästi ja peruuttamattomasti.

Nyt Lissabonissa jännitetään esimerkiksi sitä, miten käy Rossion laidan pikkuruiselle baarille, jossa myydään ginjinhaa, hapankirsikoista, viinasta ja sokerista valmistettua juomaa. Baarin edustalla seisoskelua kirsikankiviä syljeskellen on harjoitettu vuodesta 1890 lähtien. Rakennus, jossa baari on, on nyt myyty ja siitä on määrä tulla hotelli. Uudet ulkomaalaiset omistajat ovat irtisanoneet baarin vuokrasopimuksen, vaikka ehtona hotellin rakentamiselle oli nimenomaan baarin säilyttäminen.

Baarin nykyinen pitäjä ja sen perustajan jälkeläinen, Nuno Gonçalves, muistuttaa haastattelussa, että juuri Ginjinha sem rival -baarin kaltaiset, autenttiset paikat ovat luoneet Lissabonin maineen, eivät McDonalds’it ja vastaavat. Älä muuta sano, Nuno! Vaikka näitä ”autenttisia” paikkoja ei enää tule niin helposti vastaan, niitä kyllä on vieläkin. Ne pitää vain huomata ja niihin pitää tohtia mennä.

Muun muassa eräällä turistien vakioreiteillä sijaitsevalla kadulla on herra Almeidan kauppa. Vanha ja puhelias herra kertoo kaupanteon lomassa, että muutaman neliön kokoinen liike on 86 vuotta vanha. Sen avasi hänen isänsä. Nykyisin myynnissä on Portugalissa valmistettuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä. Nappejakin sieltä vielä saa, onhan kaupan nimi Nappien kuningas, Rei dos Botões. Niitä säilytetään kellastuneissa vanhoissa pahvilaatikoissa ja saattavat napit kaivata puhdistustakin, mutta ne kääritään huolellisesti paperiin. Senhor Almeida vielä varmistaa, että napit laitetaan turvalliseen paikkaan, etteivät ne vain leviä laukun pohjalle.

Vaikka herra Almeidan nappikaupan kiihtymisestä ei luultavasti ole haittaa kenellekään, voi tietysti tulla sekin hetki, että toivon turistien pysyvän juuri heille tarkoitetuissa paikoissa ja jättävän paikalliset, omintakeiset paikat rauhaan. Tosin, mitä enemmän kiinnostavia paikkoja on, sitä vähemmän luulisi turistien pakkautuvan yksiin ja samoihin paikkoihin. Vaikuttaa myös siltä, että paikalliset käyvät sinnikkäästi kantapaikoissaan turisteista huolimatta. Ja kun vierailijoita kerran tänne tulee, Maailman matkailuneuvoston mukaan kasvavissa määrin, voisi heistä olla muutakin hyötyä kuin raha, jonka he tänne jättävät.

Uskon kyllä, että suuri osa matkailijoista ei juuri piittaa uudesta, hätäisesti sliipatusta, muovisesta ja tyrkystä Lissabonista. Oikeasti kaupungista jäävät mieleen juuri rappioromantiikka, näköalapaikat, valo, kiireetön tunnelma sekä aikaan pysähtyneet liikkeet ja ravintolat. En tietenkään toivo sitä, että kaupunkia ei korjattaisi ja rakennukset jatkaisivat rapistumista kunnes kiehtovuudesta ei ole enää mitään jäljellä, tai että väki joutuisi elämään kurjissa oloissa vanhan säilyttämisen nimissä. Toivoisin, että kaikkea vanhaa ei noin vain pyyhkäistäisi pois.

Vaikka kaikki muutokset eivät suinkaan johdu turismista, vaan niiden taustalla on muitakin kuvioita, sillä on Portugalin tilanteessa paljon valtaa. Se tarkoittaa myös sitä, että turisteilla on valtaa. Vierailijana helposti tuudittautuu ajattelemaan, että vaikutusmahdollisuudet vieraassa maassa lyhyellä matkalla eivät ole kovin suuret. Ehkä eivät, mutta toivoisin vierailijoiden käyttävän ne vähätkin mahdollisuudet ja miettivän tarkasti, miten he aikansa ja rahansa käyttävät, ja minkälaisen viestin heidän visiittinsä jättää.

En yritä peitellä omia intressejäni: pidän Lissabonista kovasti ja haluaisin, että kaupunki ei muuttuisi tyystin. Aion toki tehdä oman osuuteni muun muassa käymällä usein ginjinhalla ja ostamalla herra Almeidan pyyhkeitä. Mutta mukavampi tänne on vierailijoidenkin tulla, jos kaupunki säilyttää luonteensa.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Lissabon on myös kreolinkielinen*

Juttelen usein erään seitsemänkymppisen herran kanssa. Álvaro puhuu portugaliakin, mutta kun ollaan tulossa jutun parhaaseen kohtaan, kieli vaihtuu kreoliksi. En ikinä ymmärrä loppuhuipennusta. Tekeekö hän sen tahallaan? Álvaron lapset ja vaimo kyllä muistuttavat hänelle, että en tajua kreolia. Álvaro vain kaataa meille lisää viiniä ja jatkaa puhumista.

Häntä varmaan huvittaisi se, että olen viettänyt pari päivää Kap Verden kreolin historiaa ja kielioppia lueskellen. Álvaron mielestä kieltä ei voi oppia, jos ei ole afrikkalainen. Portugaliin ja afrikkalaisiin kieliin pohjautuvia kreolikieliä puhutaan Afrikassa myös Guinea-Bissaussa ja São Tomén & Príncipen saarilla. Virallista asemaa kreoleilla ei ole, vaan Portugali on kaikissa maissa ainoa virallinen kieli. Aasiassakin puhutaan joitain Portugaliin pohjautuvia kreoleja.

Kap Verden kreoli alkoi muodostua joskus sen jälkeen, kun portugalilaiset löytöretkeilijät osuivat (oletettavasti) asumattomalle saaristolle 1400-luvun lopussa. Sinne tuotiin mantereelta orjia. Suurin osa vietiin muualle, mutta osa pidettiin työvoimana saaristossa. Kun asukkailla ei ollut yhteistä kieltä, sellainen kehittyi portugalista ja monien afrikkalaisten kielten vaikutuksesta.

Kieli on yhtä sitkeä kuin 14-vuotiaana kotoaan São Tomén & Príncipen saarille karannut, sittemmin Angolaan ja Angolasta Lissaboniin reissannut ja kaikenlaisiin selkkauksiin joutunut Álvaro konsanaan. Siirtomaavallan aikana kreolia pidettiin vähäpätöisenä ja abstraktiin ajatteluun kelpaamattomana solkkauksena, mutta nyt sitä kuullaan pitkin maailmaa Cesária Évoran ja Mayra Andraden laulamana. Kreoliksi lauletaan usein myös imelää kizombaa, jolta on vaikea välttyä Portugalissa.

Kuullun ymmärtämisen harjoitteluun kuuluu siis kreoliksi lauletun musiikin kuuntelu. Eniten olen kuunnellut Álvaron vanhimman lapsen 1980-luvulla suuressa suosiossa paistatellun bändin Tulipa Negran funanáa.

Perinteisemmän musiikin lisäksi Cova da Mouran kaduilla kuulee paljon paikallista kreolinkielistä yhteiskuntakriittistä räppiä.

Miksi sitä sitten lauletaan kreoliksi, kun portugaliksi laulamalla potentiaalisia kuulijoita olisi paljon enemmän? Luontevuus ja identiteettikysymykset eivät selitä kaikkea. Vaikka virallisesti Portugali on luopunut asemastaan ainoan ja oikean portugalin kielen kehtona, käytännössä tilanne on toinen. Niinpä esimerkiksi covadamouralaisten portugalia kuunnellaan eri tavalla kuin valkoisten portugalilaisten puhetta. Kreoliksi laulaminen on siinä mielessä suojautumista ja omalla mukavuusalueella oleilua. On se tietysti myös kannanotto: musiikkia ei tehdä suosion tai rahan vuoksi.

Kreolin käyttäminen on kyllä vähän keskisormen näyttämistäkin. Ollaan Portugalissa ja osataan kieltä, mutta valitaan se kieli, jota kaikki eivät ymmärrä. Ensisijainen yleisö on siis kreolia taitavat kuulijat, eikä portugalilaisten suosiota tai hyväksyntää tavoitella. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kreolia osaamattomat eivät musiikista kiinnostuisi.

Lähiöissä kasvaa valkoisten portugalilaisten sukupolvi, joka haluaa oppia kreolia, koska se on tyylikästä. Viime vuonna Mosambikissa tutustuin maputolaisiin räppäreihin, jotka janosivat kreolinkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Ja sielläkin ollaan uudella tavalla ylpeitä paikallisista äidinkielistä ja mosambikilaisen portugalin ilmaisuista. Lissabonin katukieli taas on jo kauan lainannut paljon angolalaisesta portugalista.

Siihen kuitenkin on vielä matkaa, että portugalin asema esimerkiksi tieteen tai kaunokirjallisuuden kielenä horjuisi. Kreoli ja muut Portugalin entisissä siirtomaissa puhutut kielet ovat lähinnä suullisen perinteen, musiikin ja yksityiselämän kieliä. Perhe- tai kaveripiirissä tai räpätessä voi siis käyttää kreolia, mutta menestyäkseen on otettava portugali haltuun. Tai riippuuhan se siitäkin, mitä pidetään menestyksenä. Luku- ja kirjoitustaidoton Álvaro selvisi sodasta, rakensi talon Cova da Mouraan ja kasvatti kahdeksan lasta. Ja hänellä on hyvät jutut, luultavasti.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Nöyryyttämistä, homofobiaa ja seksismiä*

Vuonna 1290 perustetulla Coimbran yliopistolla näkee usein paksuun mustaan pitkään viittaan pukeutuneita opiskelijoita. Naisilla on viitan alla musta jakkupuku, miehillä puku. Näky iltahämärällä pienissä joukoissa vanhankaupungin kapeilla kujilla juttelevasta kaapuväestä tuo mieleen menneet vuosisadat. Viime kuukausien tapahtumien vuoksi näky saattaa herättää myös karmivia mielleyhtymiä.

Akateemiseen perinteeseen Coimbrassa kuuluu kaikenlaisia juhlia ja esimerkiksi fado-musiikkia esittävät ryhmät. Lisäksi siihen kuuluu praxe, ensimmäisen vuoden opiskelijoiden vastaanotto erilaisin rituaalein. Eri oppialat ”praxaavat” oppilaitaan eri tavoin. Perinne on levinnyt maan muihinkin oppilaitoksiin, saanut uudenlaisia muotoja ja muuttunut vuosien varrella. Välillä toiminta on myös ollut kiellettyä. Coimbrassa ja Lissabonissa olen nähnyt lähinnä vain juopottelua, laulamista ja opiskelijoitten nolaamista julkisissa paikoissa.

Mistään viattomasta hölmöilystä ei praxessa kuitenkaan aina ole kyse. Siihen liittyvästä liian pitkälle menevästä fyysisestä ja henkisestä väkivallasta on keskusteltu jo kauan. Praxea vastustavassa manifestin muotoon kirjoitetussa vetoomuksessa todetaan, että allekirjoittaneet eivät halua yliopistoa, jossa ovat läsnä praxeen tavallisesti kuuluvat sokea hierarkian noudattaminen (ensimmäisen vuoden opiskelijoiden on määrä totella vanhempia opiskelijoita, ”veteraaneja”, kyseenalaistamatta), jatkuvat nöyryytykset sekä käytännöt ja laulut jotka ovat seksistisiä, rasistisia ja homofobisia. Manifestissa vaaditaan sellaista akateemista perinnettä, johon kuuluu vapaus, kriittinen ajattelu ja opiskelijaliikkeet.

Bruno Moraes Cabralin dokumenttielokuva Praxis (2011) esittelee praxeen kuuluvaa toimintaa eri yliopistoissa. Kuvissa näkyy aidosti kauhuissaan olevan näköisiä teini-ikäisiä opiskelijoita, joille veteraanit karjuvat määräyksiä. Pojat laitetaan punnertamaan naisten alushousut housujen päälle puettuina, toiset joutuvat silmät sidottuina syömään jotain vastenmielistä oksennusta nieleskellen. Nöyryytykset ja seksiä jäljittelevät ”riitit” voivat olla nuorille kova paikka – eräässä kohtauksessa näkyy, miten yhden pojan säärtä pitkin valuu housuun tullut pissa. Praxeen osallistuminen on periaatteessa vapaaehtoista, mutta paineet osallistumiseen ovat kovat ulkopuoliseksi jäämisen pelossa.

Asiasta on puhuttu viime aikoina mediassa taas kiivaasti praxeen liitettyjen kuolemantapausten vuoksi. Tapauksia on tullut esiin aiemminkin. Tällä kertaa keskustelu liittyy Helsingin Sanomien uutisessakin mainittuihin rajujen aaltojen viemiin nuoriin. He olivat rannalla viime joulukuussa yhden aikaan yöllä ja vain yksi seitsemän nuoren ryhmästä selvisi elossa.

Pikkuhiljaa tapahtuneen todennäköiset yhteydet praxeen alkoivat valjeta. Kaikki rannalla olleet olivat lissabonilaisen yksityisen Lusófona-yliopiston opiskelijoita ja praxe-aktiiveja. Elossa selvinnyt on dux, praxe-järjestelmän hierarkian huippu. Kuolleet taas olivat aktiivisesti mukana praxe-toiminnassa, eivätkä siis ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

Mediassa huhutaan, että Lusófonan praxe-järjestelmään kuuluu A Hora do Diabo -niminen rituaali. Se tarkoittaa paholaisen hetkeä ja viittaa mystiikasta ja salaseuroista kiinnostuneen Fernando Pessoan runoon, jossa paholainen puhuttelee nuorta tyttöä. Praxen yhteydessä rituaali edeltää etenemistä hierarkiassa ja symboloi tietämättömyyden väistymistä. Se tapahtuu kuun valossa meren rannalla. Praxattavien silmät sidotaan ja he seisovat selin merta kohti. Dux seisoo heidän edessään ja esittää runon inspiroimia kysymyksiä. Jos rituaaliin osallistuvat vastaavat väärin, he ottavat askelia taaksepäin, siis lähemmäs vettä.

Tutkimukset käynnistyivät hitaasti ja ainoa eloonjäänyt joutui kertomaan oman näkemyksensä viranomaisille vasta viime viikolla. Siihen asti hän ei ollut puhunut tapahtuneesta kuolleiden nuorten vanhempien pyynnöistä huolimatta. Hän sanoo, että ryhmä oli rannalla juttelemassa, kun suuri aalto yllätti heidät.

Praxen omaksumista perinteikkäästä Coimbrasta Lusófonan kaltaisiin yksityisiin yliopistoihin on tulkittu halukkuutena luoda arvokkuutta laitoksille, joilla sitä ei muuten ole. Toinen vanha coimbralainen perinne on kuitenkin pysynyt paikallisena. 1300-luvulla kaupunkiin perustettiin opiskelija-asuntoja, joiden oli määrä taata opiskelijoille alhaiset vuokrat. Näistä muodostuivat ajan mittaan repúblicoiksi kutsuttavat kommuunit, joilla on edelleen virallinen asema.

Nykyisin repúblicoita on Coimbran keskustan vanhoissa rakennuksissa parikymmentä. Suurin osa on perustettu 1950-luvulla ja niillä oli esimerkiksi tärkeä rooli diktaattori Salazarin hallinnon vastustamisessa. Osa repúblicoista vastustaa praxea näkyvästi, osa ei vain osallistu perinteeseen ja joillakin ei ole asiaan kantaa. Repúblicoita hallitaan demokraattisesti ja niiden perinteisiin kuuluu boheemi opiskelijaelämä, yhteisöllisyys ja yhteiskuntakriittinen keskustelu.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

”Ghettoyliopisto” ylittää näkymättömän muurin Portugalissa*

Cova da Moura on kapverdeläisten siirtolaisten 1970-luvulla pienelle kukkulalle rakentama lähiö. Tai ehkä paremminkin kylä. Sitä nimitetään myös Kap Verden saariston yhdenneksitoista saareksi. Asukkaita siellä on kuutisentuhatta. Rakennukset ovat matalia, kujat sokkeloisia ja kapverdeläinen funana soi lähes taukoamatta. Kaduilla on päiväsaikaan vilkasta: lapset potkivat palloa, naiset myyvät ruokaa ja koirat loikoilevat. Kesällä voi ostaa kotitekoista jäätelöä, talvella paahdettuja kastanjoita. Jotkut tarkkailevat menoa asuntojensa edustalle raahatuilta sohvilta.

Ei Cova da Moura kuitenkaan mikään idylli ole. Portugalin kriisi on pahentanut työttömyyttä ja köyhyyttä entisestään. Siellä myydään huumeita ja joskus öisin kuulee laukauksia. Niitä tosin ampuu myös poliisi. Samankaltaisia alueita on muitakin, joskin niitä on myös purettu. Monet, etenkin alueella asuva nuorempi väki, kutsuvat paikkaa ghetoksi.

Räppäri Chullage toteaa haastattelussa, että vaikka ghetto sanana on negatiivinen, se on myös kuvaava. Se kertoo gheton asukkaiden sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta asemasta. Ghetossa asuminen määrittää sen, mitä siellä asuvat voivat tehdä – ja mihin heillä ei ole pääsyä. ”Ne ovat paikkoja, joihin yhteiskunta laittaa hyödyttömät ihmiset kuolemaan hitaasti”, Chullage päättää.

Chullage on Plataforma Gueton aktivisti. Se perustettiin tukemaan Élson Sanchesin perhettä ja tuomaan esiin ghetoissa asuviin nuoriin kohdistuvaa poliisien väkivaltaa. 14-vuotias Sanches kuoli vuonna 2009, kun poliisi ampui häntä päähän lähietäisyydeltä.

Plataforma Gueton toiminta on sittemmin laajentunut. Viime vuosina se on järjestänyt ”yliopistoja” eri lähiöissä. Se siis käytännössä ylittää yhden gheton näkymättömistä muureista, sillä sieltä harvat pääsevät opiskelemaan. Monet nuorista aikuisista ovat käyneet koulua yhdeksän vuotta. Niiden aikana luulot on otettu pois: koulu ei etenkään aiemmin kannustanut ongelmallisten alueiden nuoria uskomaan kykyihinsä tai mahdollisuuksiinsa. Haasteita lisää sekin, että monien lasten äidinkieli on Kap Verden kreoli, mitä opetuksessa ei huomioida. Portugalissa yliopistoissa on myös lukukausimaksut.

Plataforma Gueton yliopistot ovat parin päivän mittaisia, eri merkkihenkilöiden mukaan nimettyjä konferensseja. Niiden tarkoituksena on jakaa sellaista tietoa ja kehitellä sellaisia toimintamalleja, jotka johtaisivat ghettojen olojen kohentamiseen. Viimeisin, mustan pantterin Kwame Turen mukaan nimetty konferenssi järjestettiin Cova da Mourassa. Aiheina olivat historia, mustien kansalaisoikeusliikkeet ja poliittiset taistelut.

Toisin kuin aiemmilla kerroilla, sitä järjestämässä oli myös Coimbran yliopiston yhteiskuntatieteiden keskus Centro de Estudos Sociais eli CES. Se on kunnostautunut muualla kuin akateemisessa maailmassa tuotetun tiedon esiintuomisessa sekä sen ja akateemisen tiedon välisen dialogin luomisessa (kehun tässä omaa kouluani, mutta konferenssin järjestämisen kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä).

Konferenssin suosio yllätti järjestäjät. Seurasin ensimmäistä puheenvuoroa polvet suussa pöydällä istuen. Kaikki eivät edes mahtuneet saliin. Matkalla suurempaan saliin LBC, yksi järjestäjistä ja covadamouralainen räppäri, haali mukaan lisää väkeä. Hän nimesi kaikkien aikojen huonoimmaksi vallankumoukselliseksi pojan, joka ei halunnut tulla, sillä hän oli menossa letityttämään hiuksiaan. Kun vallankumous on alkamaisillaan, ei ole aikaa kammata tukkaa!

Historioitsija Hakim Adi, kutsuvieras Chichesterin yliopistosta, jatkoi luentoaan panafrikanismista ja kommunismista väljemmissä oloissa. Puheenvuoron voima perustui osaltaan Chullagen painokkaaseen tulkkaukseen. Adin lisäksi osallistumaan oli kutsuttu muiden muassa Ruth Gilmore, entinen musta pantteri, tutkija ja aktivisti.

Puhe pyöri vallan ja historian ympärillä. Keskusteltiin siitä, miten valkoiset ovat ottaneet hyväntekijän roolin monissa afrikkalaisten historiaan liittyvissä käännekohdissa ja siitä, miten se vaientaa afrikkalaisten oman vastarinnan roolin. Mietittiin institutionaalista rasismia. Osallistujilla oli runsaasti omakohtaisia kokemuksia. Entä sitten muutos? Adi kehotti ihmisiä järjestäytymään ja ryhtymään toimeen: valtaa voi valmistaa, sitä ei tarvitse odottaa.

Keskustelu vallasta jatkui seuraavana päivänä, jolloin äänessä olivat Plataforma Gueton aktivistit. Kyse oli etenkin mustasta vallasta. Siitäkin miten se, että mustilla olisi valtaa, häiritsee ja pelottaa monia valkoisia. Hezbollah, hänkin Plataforman aktivisti ja räppäri, kysyi, miksei ketään häiritse se, että mustilla ei ole valtaa. Joillekin paikalla oleville täytyi tähdentää, että se, että mustilla olisi enemmän valtaa ei tarkoita sitä, että vain heillä olisi valtaa. Tai että he eivät olisi solidaarisia muiden sorrettujen ja kapitalismin vaikutuksista kärsivien kanssa.

Tilaisuuden viimeisen luennon pitivät naiset. Sunnuntaisin kokoontuva ryhmä keskustelee naisten asemasta niin aktivistien joukossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Raquel Levy kertoi ryhmän tekemästä bell hooksin Ain’t I a Woman -kirjan portugalinkielisestä käännöksestä. Sen kautta hän purki mustiin naisiin liittyviä myyttejä, joita naiset itsekin pitävät yllä, ja jotka kääntyvät heitä vastaan. Näihin kuuluu esimerkiksi myytti kaiken kestävästä ja kaikesta selviävästä vahvasta mustasta naisesta.

Lopuksi listattiin tulevaisuuden suunnitelmia ja keskusteltiin käytännön toimista. Chullage kertoi mustien panttereiden toiminnasta yhteisöissä: he jakavat ruokaa, huolehtivat vanhuksista ja muun muassa järjestävät vaatelainaamoja, joista voi lainata asun vaikka työhaastattelua, häitä tai hautajaisia varten. Portugalin ghetoissa tilanne on sellainen, että mustien panttereiden ja mustien kansalaisoikeusliikkeen tavoitteet ja toimintamallit kiinnostavat.

Molempina päivinä kuulijoille jaettiin teetä, hedelmiä ja kotitekoisia keksejä. Adi ja Gilmore kutsuivat toisiaan ja kuulijoita veljiksi ja siskoiksi. Ovi kävi jatkuvasti, kun naapuruston asukkaat kävivät katsomassa, mitä salissa oli tapahtumassa. Se parturiin menossa ollut poikakin ilmestyi, ilman lettejä.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

Muuttoliikkeitä*

Esittelin Lontoossa vuokraisännän puolesta asuntoa, jossa oleilin viime vuoden. Kiinnostuneita oli paljon. Siinä vaiheessa, kun en enää pysynyt laskuissa, oven takana oli yksi mies, yksi raskaana oleva nainen, toinen nainen ja yksi alle kymmenvuotias poika. Lontoossa kaikilla ei tunnetusti ole varaa yksityisyyteen tai edes ahtaanpaikankammoon ja kävi mielessä, että ehkä he kaikki haluaisivat muuttaa asuntoon.

Kun aloitin esitellä pikkuisen (ulko- ja vessan ovea ei saa kunnolla auki vaatekaapin sijainnin vuoksi) asunnon parhaita puolia (pesukone toimii myös kuivausrumpuna) tajusin, että puhumme kaikki portugalia.

Kävi tietysti ilmi, että olen palaamassa Lissaboniin. Toinen nainen, se joka ei ollut raskaana, ei millään tahtonut uskoa, että olin tosissani. Sitten hän yritti saada minut uskomaan, ettei Portugaliin kannata mennä. Siellä mikään ei ole enää varmaa. Hän oli itse saanut potkut pari kuukautta sitten vakaaksi olettamastaan työpaikasta, eikä löytänyt kovan yrittämisenkään jälkeen töitä. Lontooseen siis! Yritin puolustuksekseni sanoa, että Lontoossakin on aika epävarmaa. Nainen myötäili, mutta sanoi, että Lontoossa kuitenkin löytää helpommin seuraavan hanttihommapaikan. Samaa mieltä olimme siitä, että aurinkoa ja rennompaa elämänmenoa tulee Lontoossa äkkiä ikävä.

Lontoossa on tosiaan paljon portugalilaisia ja lisää tulee. Público-sanomalehdessä kirjoitettiin vuodenvaihteessa, että maa tyhjenee ja että etenkin koulutettu väki häipyy muualle. On luonnollista muuttaa pois maasta, jossa ei voi edes unelmoida, otsikossa todettiin. Haaveile siinä vaikka perheen perustamisesta, kun televisio ja lehdet suoltavat huonoja uutisia. Tai jatko-opinnoista: ensimmäinen Portugalissa lukemani uutinen kertoi, miten valtion rahoittamia tohtorikoulutuksen apurahoja jaettiin tänä vuonna 40 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2012, reilut 700. Omani sain vuonna 2009, jolloin niitä jaettiin lähes 2000. Väitöskirjan jälkeisiin opintoihin tarkoitettu rahoitus väheni 65 prosenttia, joten kouluun tuskin täällä palaan.

Muita portugalilaisten muuttoliikkeen kohteita ovat Portugalin entiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik sekä Brasilia. Mosambikiin, jonne ennen saattoi lentää ja hankkia turistiviisumin paikan päällä, täytyy nykyään anoa viisumi etukäteen kutsukirjeen kera. Monet työn perässä maahan tulleet portugalilaiset käyttivät turistiviisumeja väärin – siinä mittakaavassa, että Mosambik on koventanut otteita ehkäistäkseen laitonta oleskelua. Siitä taas seurasi pitkät jonot Mosambikin Portugalin lähetystöön.

Lontoo vetää erityisesti portugalilaisia sairaanhoitajia sekä tietokone- ja finanssialan osaajia. Asuntoa katsomassa ollut nainen oli ennen lähtöä töissä juuri sairaanhoitoalalla. Toisessa Públicon artikkelissa kerrottiin, miten maastamuuttajia seuranneessa tutkimuksessa selvisi, että ulkomailla töitä tekevät eivät ole sen onnellisempia kuin heidän Portugaliin jääneet kollegansa. Vaikka he matkustelevat enemmän eivätkä joudu esimerkiksi asumaan vanhempiensa luona, kotiin jääneillä on kuitenkin ystävät ja perhe (hyvinkin) lähellä.

Portugaliin myös palataan maitojunalla. Kaikki eivät sopeudu, joillekin taas Lontoon vuokrat ja joukkoliikenteen hinnat ovat liikaa, jutussa kirjoitettiin. Kuulun kai tähän ryhmään, vaikka en portugalilainen olekaan. Ja aion kyllä vähän haaveillakin, vaikka ymmärrän hyvin maasta lähteviä.

Viime viikolla vuokraisäntä sitten soitti ja kertoi että asuntoon muuttaa nimenomaan se portugalilainen nainen. Yksin siis. Muu porukka oli ystäväperhe, jonka nurkissa hän oli asunut kotia etsiessään. Tuli siis tehtyä jonkinlainen vaihtokauppa. Mutta minun paluuni ei kyllä korvaa kenenkään muun lähtöä: mielenosoituksissa on nähty vanhempaa väkeä kantamassa kylttejä, joissa he kertovat olevansa yksin, kun lapset joutuvat lähtemään ulkomaille työn perässä.

Opin Lontoosta asuntoa esitellessä enemmän kuin koko sen vuoden aikana, jonka siellä oleilin. Esimerkiksi sen, että on aika yleistä toivottaa onnea ja vieläpä jumalan siunausta asunnon näyttäjälle, joka on lähdössä. Toivotuksia tuli niin runsaasti, että kaikki varmasti sujuu hyvin. Sitä samaa toivon kämpän nykyiselle asukkaalle.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

”Kirjallisuus voi tehdä paljon” – Todorov ja lukemisen merkitys

Päivä oli helteinen, eikä luentosalissa ollut ilmastointia. Konferenssi oli luultavasti Lissabonin yliopistossa, aikaa siitä on kulunut muutama vuosi. En muista puhujaa enkä hänen aihettaan, mutta muistan professori Inocência Matan kommentin puhujalle. Tai oikeastaan vain osan siitä. Mata kertoi, että aina ajoittain hän pohtii, onko kirjallisuuden tutkimisesta mitään hyötyä kenellekään. Jo se kuulosti lohdulliselta. Mutta Mata tarjosi myös ratkaisun: hän kertoi näissä tilanteissa palaavansa Tzvetan Todorovin artikkelin ”What Is Literature For?” pariin.

Artikkeli oli tietysti pakko hankkia. Siinä bulgarialaissyntyinen, Ranskassa asuva filosofi ja kirjallisuudentutkija (s. 1939) pohtii kirjallisuuden merkitystä. Vaikka Todorovin huomiot liittyvät laajempaan akateemiseen keskusteluun kirjallisuuden tutkimisesta, hän kirjoittaa henkilökohtaiseen sävyyn.

Intohimoinen lukija kertoo lukeneensa ensimmäisen romaaninsa 8-vuotiaana. Hän kirjoitti merkkitapahtuman muistiin: ” Today I read  On Grandpa’s Knees, a 223-page book, in an hour and a half!” Todorov jatkoi lukemista ja siitä tuli hänelle keino tyydyttää uteliaisuutta, seikkailla, kokea pelkoa ja onnellisuutta ilman turhautumisia, joita hän koki ollessaan tekemisissä oman ikäistensä poiken ja tyttöjen kanssa.

Tutkijana Todorovin uran käänne oli lähtö Pariisiin: enää ei tarvinnut keskittyä kieleen välttyäkseen ideologisilta kysymyksiltä. Sofian yliopistossa se oli ollut ainoa vaihtoehto, sillä muunlaisen tutkimuksen oli tullut heijastella kommunistisia arvoja. Pariisissa hän päätyi Roland Barthesin ohjattavaksi.

Näkemys kirjallisuudestakin muuttui vuosien varrella. Todorov ei enää lukenut välttääkseen ongelmia, joita oikeat ihmiset saattoivat aiheuttaa. Sen sijaan kirjallisuudesta tuli keino ymmärtää muita ihmisiä. ”Kirjallisuus voi tehdä paljon. Se voi tarjota auttavan käden, kun olemme syvästi masentuneita, ohjata meidät muiden ihmisten luokse, saada meidät ymmärtämään maailmaa paremmin ja auttaa meitä elämään”, hän kirjoittaa. Pelkkä sielun hyvinvoinnin hoitaja se ei kuitenkaan ole. Koska kirjallisuus paljastaa maailman lukijoille, se voi myös muuttaa heitä sisältä päin. Näistä kirjallisuuden piirteistä ei kuitenkaan tutkijoiden parissa tai kirjallisuutta opetettaessa puhuttu.

Todorov viittaa myös Richard Rortyn tutkimuksiin. Rortyn mukaan kirjallisuus on kuin uusiin ihmisiin tutustumista, sillä erolla että lukiessa tutustuminen on syvällisempää kuin oikeassa elämässä, sillä lukija voi päästä suoraan kirjallisen hahmon pään sisälle. Mitä vähemmän hahmot muistuttavat lukijaa, sitä enemmän ne avartavat tämän näkemyksiä. Kyse ei ole pelkistä uusista ajatuksista, vaan uudenlaisista tavoista ajatella. Rortyn mielestä kirjat eivät anna lukijoille vain uutta tietoa, vaan myös myötäelämisen kyvyn, joka ulottuu myös niihin, jotka ovat erilaisia kuin lukija.

Tzvetan Todorovin artikkeli ”What Is Literature For?” ilmestyi vuonna 2007 New Literary History –lehdessä.

Richard Rortyn artikkeli ”Redemption from Egotism: James and Proust as Spiritual Exercises” ilmestyi vuonna 2001 Telos -lehdessä.

Lainaus on oma käännökseni.