Paluu Porvooseen

toivola

Luin joku aika sitten Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan. Siitä tuli erikoinen kokemus, syistä joita en osannut odottaa. En tiennyt, että ollaan käyty samoja kouluja Porvoossa, ja kirja toi mieleen muistoja omista yläasteajoista.

Sillä Porvoolla ei ollut mitään tekemistä somien ranta-aittojen ja idyllisen vanhan kaupungin kanssa. Aika kiteytyy muistoon kouluun vievän bussin odottamisesta aamuvarhain pimeällä bussipysäkillä pakkasessa. Pipoa ei käytetty, huolimattomasti kuivatut hiukset jäätyivät.

Kun Toivola kirjoittaa, miten ”[m]ankit, pilottitakit, Marlin helmeilevä omenaviini ja fritsut eivät riittäneet, unelmat veivät kauas Porvoon maalaiskunnasta”, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Yläasteen ruokala oli iso ja siellä syötiin pinoittain margariinilla päällystettyä näkkäriä ja juotiin rasvatonta maitoa kaikkien ruokien kanssa. Vihasin liikuntatunteja ja haaveilin olevani joku muu jossain muualla.

Oppilaita oli monta sataa Porvoon maalaiskunnan eri kolkista. Väki (niin opettajat kuin oppilaatkin) oli homogeenistä, ja jos oli konflikteja välttelevää sorttia, piti ahtautua tiukkaan muottiin.

Samoja tunkkaisen värisiä käytäviä minua ennen kulkeneen Toivolan kirjasta käy ilmi, miten raakaa se on ollut niille, jotka eivät syystä tai toisesta muottiin voineet mukautua, vaikka olisivat halunneetkin.

Matka äidinkielen tunnilta ruotsin tunnille tuntui loputtomalta. Tyypit istuivat joukolla pitkien käytävien reunoja, useimmat selkä seinää vasten, jalat suorana edessään. Kun molemmin puolin istui porukkaa, jäi kulkuväylä keskellä todella kapeaksi. Joidenkin mielestä hauskinta puuhaa oli tehdä esteitä eteenpäin pyrkivien tielle tai työntää viime hetkellä jalka kulkijan eteen, jolloin seurauksena oli tasapainon menettäminen ja kaatuminen vatsalleen keskelle käytävää.

Minkään sortin diversiteetistä tai inklusiivisuudesta ei myöskään ollut tunneilla puhe. Sen sijaan muistan kyllä ylitseampuvan, päihderiippuvaisia epäinhimillistävän huumevalistuksen. Ja saatananpalvontapelottelun, joka silloinkin vaikutti tosi oudolta.

Toivola lähti lopulta New Yorkiin, minä päädyin Lissaboniin. Tunnistan Toivolan kuvaileman ristiriitaisen tunteen siitä, miten irrottautuminen tutuista kuvioista oli vähän hankalaa, mutta etenkin vapauttavaa.

[O]sa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. Erilaisia ihmisiä tekemässä samoja asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä. (…) Siitä huolimatta ihmiset elävät ja selviytyvät samojen lainalaisuuksien armoilla. 

Suosittelen Jani Toivolan kirjaa muillekin kuin Porvoon kasvateille. Ja lähetän terveisiä ystäville, joiden ansiosta Porvoosta on paljon hyviäkin muistoja.

Kirja ilmestyi viime vuonna ja sen on kustantanut Siltala.

Valkoisuudesta (I)

kirsikka
Keikalta tarttui mukaan myös kevään merkkejä.

Käveltiin juttukeikan jälkeen kohti juna-asemaa lähiöstä, jonne 2000-luvun alussa siirrettiin paljon asukkaita puretuista naapurustoista. Niiden asukkaat olivat pääosin romaneja tai kapverdeläistaustaisia, kuten haastateltavakin.

Matkaseuralainen oli mukana moikkaamassa tuttua haastateltavaa ja viemässä oikeaan paikkaan. Kortteli on aika kaukana Amadoran juna-asemalta. Ensin kävellään ison ja vilkkaan puiston läpi, sitten kiivetään kerrostalojen välissä ylämäkeä.

Rakennusten pohjakerroksissa on liikkeitä, jotka kertovat kansainvälisen Amadoran asukkaista: monissa myydään angolalaiseen ja kapverdeläiseen ruokaan tarvittavia raaka-aineita. Ja no, portugalilaiset pikkumarketit näyttävät vähän vankiloilta, kun ikkunoiden edessä on tiiviit kalterit. Yhden näyteikkunassa ja ovella oli selvän viestin välittävät sammakkopatsaat.

Kun paikan päälle pääsee, pitää vielä muistaa mihin kaikista niistä samannäköisistä kosteuden harmaannuttamista korkeista kerrostaloista pitää mennä, jotta pääsee oikean tyypin luokse.

Juttukeikka oli kestänyt useamman tunnin ja siitä suuri osa oli ollut odottelua, eikä hommaa saatu edes valmiiksi. Sellaista se on täällä aika usein. Kaveri kysyi, että minkälainen fiilis keikasta jäi.

Sanoin jotain siitä, miten tulen aina näillä reissuilla kovin tietoiseksi itsestäni. Tuntuu, että sanomisia ja tekemisiä tarkkaillaan. Joudun jatkuvasti osoittamaan, etten ole uhka, ja että olen luotettava. (Se on tietty paitsi ymmärrettävää, myös tärkeää, koska toimittajilla on ollut iso rooli Lissabonin mustien lähiöiden leimaamisessa ja stereotypioiden ylläpitämisessä.)

Ohipuhumistakin sattuu. Sanat suunnataan toiselle henkilölle, vaikka ne liittyvät epäsuorasti minuun ja läsnäolooni. On luontevampaa puhua toiselle tyypille, jonka kanssa on (oletetusti) enemmän yhteistä. Samalla osoitetaan (ei välttämättä tarkoituksella), että kuka on ulkopuolinen. Erotun joukosta, mutta olen samalla myös vähän näkymätön.

– Just sellaista on olla musta Portugalissa, kaveri kommentoi.
– Joka päivä, kaikissa julkisissa tiloissa.

 

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi myös Facebookissa, Twitterissä ja Instassa.

Mafalala muutti ja on nyt Aamuyön lapset

inhaca

Kirjoitin Mafalalaa Imagelle melkein vuoden, ja jossain vaiheessa aloin taas kaivata omaa tonttia. Se on nyt tässä!

Vaikka kukaan ei minkäänlaisia rajoja blogille asettanutkaan, Imagen sivuille kirjoittaminen alkoi tuntua rajoittavalta. Sitten ei enää oikein huvittanut kirjoittaa, vaikka kaikenlaisia juttuja pyörikin mielessä. Ja no, täällä ei ole mainoksia, eikä ole paineita seurata lukijamääriäkään.

Blogin nimi on myös uusi. Mafalalan käyttäminen blogin nimenä alkoi tuntua kyseenalaiselta jo aikaa sitten. Se on naapurusto Mosambikin pääkaupungissa Maputossa, ja valitsin nimen sen kirjallisten ja antikolonialististen viittausten vuoksi. Olin tuolloin juuri palannut Mosambikista ja kirjoitin väikkäriä mosambikilaisesta kirjallisuudesta. Siitä on melkein viisi vuotta.

Uusi nimi viittaa portugalilaisen Zeca Afonson lauluun, josta tulee mieleen ensimmäiset vuodet Lissabonissa. Ja aamuyöt on muutenkin aika ihania!

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Facebookissa voi myös seurata edelleen, ja jaan postaukset yleensä Twitterissäkin.

Muovipussin alta paljastui valvontakamera

Cova da Moura
Kotikatu.

Ennen joulua kotikadun alkupäähän kaivettiin syvä kuoppa. Sitten yhtenä aamuna kuoppaan oli ilmestynyt katuvalojen yläpuolelle asti ulottuva tolppa. Vähän ajan päästä tolpan huipulle ilmestyi sininen muovipussi. Nyt pussi on hävinnyt ja meitä valvotaan.

Ei se tosin ollut suuri yllätys. Kirjoitin lokakuussa jättimäisestä pinkillä tehostetusta kyltistä Cova da Mouran edustalla. Siinä komeili leveästi hymyilevä valkoinen perhe. Mainoksessa luvataan turvaa kaikille, ja kyltin alalaidan tekstistä selviää, että perheen onnen aihe on valvontakamerat. Lehdissä kerrottiin, että Amadorasta tulee maan tarkimmin valvottu kaupunki ja kaupunginjohtaja kertoi 2 miljoonan euron investoinneista turvakameroihin.

Ja jos kameroiden on määrä luoda turvallisuutta, totta kai niitä on nyt maan pahamaineisimman naapuruston sisäänkäyntien tuntumassa. Mietittiin sitten, mitä kameralle lähiöstä tallentuu.

Yöllä näkyy ennen kaikkea katukissoja ja varmaan muutama itsenäisesti ulkoileva koira roskisten tuntumassa. Ja isoja rottia. Aamulla ennen auringonnousua ilmestyvät ensimmäiset ihmiset. Yhdet jäävät odottamaan bussia aivan valvontakameran eteen, toiset kävelevät juna-asemalle vähän matkan päähän. Sitten on vielä niitä, jotka odottavat tien pielessä kyytiä rakennustyömaalle.

Kun aurinko nousee, muutaman vanhemman herran joukko kokoontuu kadun alkupään rappusille istuskelemaan ja nauttimaan lämmöstä (talot ovat näin talvisin kosteita ja hyisiä). Vähän myöhemmin kameralle tallentuvat meidän koirat ja me. Samoihin aikoihin kadulle ilmaantuu vanhempia, jotka vievät lapsia kouluun.

Parturi avaa ovensa puoli kymmenen tienoilla. Se on suosittu, joten kadulla on aina väkeä odottamassa vuoroaan. Rappusilla istuu usein muutama tyyppi pyyhe harteillaan odottamassa hiusvärin vaikutusta.

Sitten on naapurin iäkkään Herra Tuin vuoro. Hän kävelee keskellä tietä hyvin hitaasti kävelykepin kanssa ostamaan lottokupongin ja juomaan maitokahvin. Muutaman kerran viikossa kuvaan tulee kaikkien vastaantulevien kanssa suustaan kiinni jäävä, karvalakkia pitävä kadunlakaisija. Postimies ei koskaan tule maanantaisin, vaikka hänen pitäisi. Tiistaista perjantaihin hän tekee kierroksensa puolen päivän aikaan.

Vähän ennen lounasaikaa naapuriravintolaa pyörittävän perheen vanhin poika on saanut pestyä ravintolan lattian ja raahaa ison grillin ja hiilipussin kadunlaitaan ja alkaa viritellä tulta. Sitten aamuyöstä töihin lähteneet naiset palaavat töistä, usein muutaman naisen ryhmässä rupatellen. Lapset haetaan koulusta kotiin. Isommat lapset kantavat painavan näköisiä reppuja ja maleksivat mäkeä hitaasti ylös.

Poliisit ajavat mäkeä ylös joko uhittelevana joukkona suuressa sinisessä autossa tai sitten siviiliasuissa pienessä kotterossa. Portugalin kehutun huumepolitiikan toteutuksen puutteet tallentuvat myös: juna-asemalla yönsä viettävät päihderiippuvaiset kulkevat ohi kaupitellen mitä ovat myytäväksi sattuneet löytämään. Monet ovat käyneet vuosien mittaan tutuiksi, joten kuulumisiakin vaihdetaan. Jotkut tekevät pientä korvausta vastaan palveluksia Cova da Mouran iäkkäämmille asukkaille.

Aurinkoisina päivinä naiset kulkevat myymässä syötävää: kakkua, munkkeja, keitettyä maissia ja kalapasteijoita. Guineabissaulainen herra myy torakkamyrkkyä, sim-kortteja, alushousuja ja sukkahousuja. Iäkäs, salamyhkäinen nainen kulkee hitaasti ylös vetäen perässään laukkua. Laukussa on erinäisiä terveyttä kohentavia yrttejä ja suitsukkeita.

Alkuillasta rakennustyömailta palaavat kotiin miehet maalitahraisissa housuissaan. Osa on pysähtynyt ensin juomaan oluen bussipysäkin lähellä olevaan kahvilaan. Lapset ajavat mäkeä alas pyörällä pelottavan lujaa vauhtia autoja väistellen.

Viimeisenä kadulla kulkevat joko me koirien kanssa tai kylän suosituin lukkoseppä-putkimies-sähkömies, joka polkee mäkeä ylös yllään talvihaalari jonka selkään on kirjoitettu hänen nimensä: Best Of.

Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.

Tervemenoa, 2016!

Kuva: unsplash.com.
Kuva: unsplash.com.

Vuosi sitten kirjoitin samanlaisen jutun, ja silloin tunnelmat olivat aika ankeat. Ei ole tämäkään vuosi erityisen auvoinen ollut, mikä näkyy blogin luetuimmissa jutuissakin:

1. Luetuin bloggaus, Miksi etuoikeutettu enemmistö on tähän asti saanut kaiken tilan?, on vastine Helsingin Sanomien jutulle, jossa oltiin huolissaan siitä, saako kohta enää sanoa mitään.

2. Itse olet julma, Päivi Räsänen -juttu liittyy uutiseen Räsästen avioliittoa käsittelevästä kirjasta. Bloggauksessa kyseenalaistetaan idea universaalista ja luonnollisesta kahden sukupuolen sukupuolijärjestelmästä.

3. ”Ainoa asia mitä toivoin, oli se että joku tulisi väliin” käsittelee poliisin toimintaa, rasismia ja etnistä profilointia.

4. Pekka, Pätkä ja Blackface – Yle esittää rasistisen elokuvan -teksti sai lukijoita esimerkiksi MTV:n ja Ilta-sanomien nostettua ”somemyrskyn” uutiseksi. Palaute oli sen mukaista. Analysoin hulvatonta palautetta toisessa bloggauksessa.

5. Käänteistä rasismia ei ole -juttu sai lukijoita myös etenkin niiden parista, jotka ovat eri mieltä. Se sai kommentoijat etsimään tapauksia, joissa valkoisiin voisi kohdistua rasismia. Tällekin bloggaukselle kirjoitin jatko-osan, jossa palautetta käsitellään.

Bloggaaminen jatkuu ensi vuonna tauon jälkeen kaikesta tuskailusta huolimatta. Näitä naapurilta saatuja ohjeita noudattamalla seuraavasta vuodesta tulee kuulemma mahdollisimman hyvä: sängystä pitää nousta oikea jalka edellä ja vuoden vaihtuessa päällä pitää olla uudet siniset alushousut. Muiden vaatteiden kohdalla on syytä suosia valkoista. Ei sovi myöskään unohtaa 12 onnea tuottavan rusinan syömistä keskiyöllä.

Onnellista uutta vuotta. A luta continua!

Mafalala virkoaa sittenkin

Tässä meni yli kaksi kuukautta bloggaamatta. Tauko ei ollut suunniteltu, vaan se syntyi työkiireiden ja blogin suuntaan liittyvän tuskailun tuloksena. Jälkimmäinen liittyy osittain samoihin asiohin, joita Veikka Lahtinen nosti esiin bloginsa viimeisessä jutussa, ja joita Linkulla Riossa -blogin eilen päättänyt Irakin käsitteli. Ymmärrän molempia hyvin.

Olen myös vähän oudossa paikassa tämän hankkeen kanssa. Bloggaan suomeksi, mutta en ole asunut Suomessa yli 10 vuoteen. Vaikka tietenkin seuraan mediaa, käyn siellä ja teen sinne töitä, Suomi on jo aika vieras paikka. Se liittyy myös kaikkeen siihen, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut täällä. Etenkin aika Cova da Mourassa on voimistanut oloa siitä, että tulen Suomeen aina todellisuudesta, joka on sieltä käsin katsottuna kaukainen. Ja toisin päin.

Jonkinlainen (etuoikeutettu, vapaaehtoinen) muukalaisuus on mielenkiintoinenkin tila, sillä se pakottaa katselemaan asioita monelta kantilta, sen myötä joutuu jatkuvasti hakemaan paikkaansa ja temppuilemaan kielten kanssa. 103-vuotias Aino Karttunen kiteytti Hesarissa: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Oman kerroksensa tähän kaikkeen lisää se, että asun paikassa jossa on vähän muita valkoisia ja joka on kaiken muun lisäksi myös antirasistisen vastarinnan tila. Siitä syntyy kaikenlaisia ulkoisia ja sisäisiä jännitteitä. Blogista on tullut tärkeä keino miettiä näitä asioita viemättä tilaa toiminnassa täällä, mutta toisaalta mietin jatkuvasti, onko Mafalalakaan sille oikea paikka.

Mafalalasta on tullut myös feministinen tila. Ympäristö on monin tavoin konservatiivinen, etenkin mitä sukupuolirooleihin tulee. Sitä jaksaa paremmin, kun on oma tila jossa käsitellä asioita kaikessa rauhassa. Blogi myös ajaa etsimään kaikenlaista tietoa ja hyödyntämään aina välillä opiskelujen myötä hankittua tietoa. Tietysti Mafalala on myös yksi tapa ottaa kantaa maailmanmenoon ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä pelkkä oman henkilökohtaisen pohdinnan ja kasvun tila.

Tuskailua on lisännyt myös omaan bloggaajan ”ääneen” kyllästyminen, sen vangiksi jääminen ja koko rupeaman individualistisuus. Mutta kun en halua lopettaa bloggaamista, koitan venyttää Mafalalan rajoja. Ensi vuoden teema blogissa (ja muutenkin) on lainattu kirjailija Marlon Jamesilta: ”[I]t’s a weird thing teaching yourself freedom. It sounds so weird, but we actually do have to do it”. Mutta blogin aihepiiri pysyy kyllä ennallaan!