Vuosi Sombran kanssa

Kun kerran Piki ja Mini saivat omat postaukset, täytyy Sombrastakin kirjoittaa oma bloggauksensa sen kunniaksi, että se on asunut meillä nyt vuoden. Sombrankin löysi puolisoni. Menin avaamaan oven ja hän seisoi sateessa surkean näköisenä vierellään vielä surkeamman näköinen musta koira häntä koipien välissä ja kettingin pätkä kaulassa. Koira oli ilmaantunut kotitalon eteen ja mennyt auton alle piiloon, kun hän oli yrittänyt saada sitä kiinni.

Pikille Sombra vähän heilautti häntää, mutta olohuoneessa se luikki ruokapöydän alle seinän viereen. Kun sitä lähestyi, se näytti haluavan lakata olemasta ja katsoi pois. Se ei uskaltanut juoda eikä syödä.

Sombralla oli myös selvästi jonkinlainen ihosairaus. Sen kankut olivat täysin karvattomat ja jalat laikukkaat. Eläinsairaalassa se makasi lannistuneena ja liikkumatta eläinlääkärin pöydällä ja lopulta nukahti siihen. Sitä haluttiin pitää tarkkailtavana. Sovittiin ainoastaan, että käytäisiin seuraavana päivänä taas katsomassa koiraa.

Seuraavana päivänä eläinlääkäri kertoi, että Sombra oli ollut kovin tuskainen yöllä, sillä se oli syönyt mahansa täyteen kiviä. Se kuitenkin oli toipumassa, vaikka ei se siltä näyttänyt: se makasi häkissä kyljellään liikkumatta.

Lopulta Sombraa hoidettiin eläinsairaalassa kolme vuorokautta. Sen ajan ihmettelimme, mitä tekisimme koiran kanssa. Meillä oli jo hankala noin puolivuotias Piki, joka sai hurjia raivonpuuskia lenkillä ja hyökkäsi täysin voimin taluttajan kimppuun. Sombran arvoitiin olevan saman ikäinen. Luin netistä juttuja, joissa kehotettiin välttämään kahden nuoren koiran hankkimista.

Tänne Sombra kuitenkin sitten eläinlääkäristä haettiin. Koiria ei voinut pitää samassa tilassa, sillä Piki halusi leikkiä turhan kovin ottein heiveröisen Sombran kanssa. Sombraa piti kylvettää usean kerran viikossa iho-ongelmien vuoksi. Ulkona se kulki vierellä ujosti ja pysähtyi jatkuvasti raapimaan itseään.

Sombra oli myös pelokas ja haukkui kovasti. Sen ihovaivat eivät ottaneet laantuakseen, ja vasta useamman eläinlääkärivisiitin jälkeen selvisi, että sillä oli sikaripunkeista johtuva sairaus, demodikoosi. Koira sai pitkän lääkekuurin, joka lopulta tepsi. Sille kasvoi tasainen ja kiiltävä karva, eikä laikuista ole enää jälkeäkään. Kaikki hoidot, näytteiden otot (joissa raaputettiin partaterällä ihon pinta verille) ja lääkekuurit se otti vastaan tyynesti ja vastaan laittamatta.

Piki ja Sombra.
Piki ja Sombra.

Kun voimat palasivat, Sombra laittoi Pikin järjestykseen. Jonkin aikaa Pikin pallon perässä juoksua ihmetellen seurattuaan se äkkäsi leikin jujun ja on nyt innokkaampi pallon noutaja kuin Piki (tai mikään muukaan tuntemani koira). Ruokaan Sombra suhtautuu juuri niin, kuin nälkäisenä kasvaneen koiran voi odottaakin. Se edelleen heiluttaa häntää syödessään.

 

Koiran nimi, Sombra, tarkoittaa varjoa. En enää ole ihan varma, miten nimeen päädyttiin, mutta se kuvaa notkeaa ja nopealiikkeistä koiraa hyvin.

Kahden löytökoiran kanssa elo on ollut lohdullista siinä mielessä, että vaikka aikaa ja taitoja eläinten kouluttamiseen on rajoitetusti, silkka kärsivällisyys ja johdonmukaisuus vievät aika pitkälle. Huolimatta siitä, että etenkin Sombran kohdalla ensimmäiset puoli vuotta ovat varmasti jotenkin vaikuttaneet sen luonteeseen. En enää haaveile täydellisesti käyttäytyvistä koirista, vaan koirista, joiden kanssa arki sujuu, ja joilla on mukavaa.

Jos joku kuitenkin tietää hyvän tavan opettaa kaksi nuorta koiraa kulkemaan sievästi yhden taluttajan kanssa, kuulen mielelläni.

Kuvat:  © Anna Pöysä

”Miten työt sujuu?”

Riippuu vähän päivästä, miten vastaan. Joskus kerron ongelmitta, että töitä voisi olla enemmänkin, mutta että kyllä tässä pärjäillään. Eilen (terveisiä vaan juttukaverille!) aihe sai aikaan vuodatuksen: töitä ei ole, rahaa ei ole, eikä oikein edes voimiakaan jaksaa yrittää.

On myös niitä päiviä, jolloin herään tarmokkaana ja pää täynnä ideoita. Silloin mietin, miten mahtavaa on, että voin herätä milloin huvittaa, päättää omista työajoista ja tehdä pääosin kiinnostavia hommia. Olen kiitollinen siitä, että kohdalleni ei ole sattunut yhtäkään ilkeää toimeksiantajaa ja olen saanut kaikki palkkiotkin tililleni. Olen otettu siitä, että sähköposteihini vastataan ja joku ihan oikeasti maksaa kirjoituksistani. Osaan myös suhtautua ongelmiin ja vähävaraisuuteen seurauksina valinnoistani ja jaksan muistutella itselleni, että ottaa aikansa luoda uraa. On myös ollut kausia, jolloin töitä on ahdistavan paljon.

Näitä maailman nykytilanteessa itsekeskeisiltä ja turhilta vaikuttavia asioita aloin taas miettiä luettuani professori Liisa Välikankaan haastattelun Hesarista. ”[Y]hä useamman on luotava työpaikkansa itse, Välikangas uskoo. Hommia tehdään lyhyissä projekteissa ja monelle työnantajalle yhtä aikaa”, jutussa kirjoitetaan. Välikangas kehaisee sitä ”huikeaksi mahdollisuudeksi”. Hänkin kyllä myöntää, että tilanne voi olla pelottava, ja että siihen voi liittyä monenlaisia ongelmia. Näitä puoliakin kannattaa miettiä, vaikka menestytarinoita on paljon mukavampi kertoa ja kuulla.

Yrittäjyydestä juteltiin myös hiljattain erään toisen itsensä työllistävän ystävän kanssa. Puhuttiin siitä, miten hiljaiset kaudet voivat olla paitsi taloudellisesti, myös henkisesti melko raskaita, vaikka tietääkin, että todennäköisesti tilanne tulee parantumaan. Ja vaikka tietääkin, että oma arvo ei ole sidottu työssä menestymiseen. Entä mitä silloin tehdään, kun omien unelmien seuraaminen johtaakin katastrofiin, eikä huono kausi lopu ikinä? Siihen en osaa vastata. Mutta freelancerin haasteista ja ”unelmien seuraamisesta” kyllä tiedän jo jotakin.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana siitä lähtien, kun apuraha tohtorintutkintoon loppui, vuoden 2014 alusta. Vaikka pidän tutkimisesta, en edes yrittänyt saada rahoitusta jatkotutkimukseen. Sitä on sitäpaitsi melkein mahdotonta Portugalissa enää saada, sillä apurahoja on leikattu merkittävästi. Enkä ole koskaan halunnut opettaa tai pitänyt erityisemmin konferensseissa käymisestä.

Sen sijaan tein, kuten Välikangas kehottaa: mietin, minkälaista työtä tehdessäni olisin onnellinen. Vapaan toimittajan työt ovat kiinnostaneet jo kauan, ja kirjoittaminen muutenkin. En kuvitellut, että olisi helppoa ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Olen ollut kauan poissa Suomesta ja ryhdyin hommaan 32-vuotiaana (olen tosin kirjoittanut lehtiin aiemminkin, mutta satunnaisesti).

Ideoista ei ole ollut pulaa, ja olen kyllä kirjoittanut monia juttuja. En ole nirsoillut ja olen tarttunut mielenkiintoisiin projekteihin. Mutta hiljaisia kausia tulee aina. Ideoinnin sijaan energia menee tulevaisuudesta murehtimiseen tai rahahuoliin. Silloin pohdin, että olisiko sittenkin pitänyt pinnistellä kovemmin akateemisen uran luomisen eteen. Vaikka ihan ensimmäisestä gradusta alkaen – siinähän olisi voinut ehtiä vaikka mihin. Tai mitä jos olisin opiskellut toimittajaksi ja luonut uraa yli 10 vuotta? Mietin, olenko ollut liian toiveikas, kun en ole keskittynyt mihinkään vaan harhaillut call centre -agentista tutkijaksi ja sitten toimittajaksi ja kuvitellut, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää.

Epävarmuus ja jatkuva pennin venyttäminen alkavat nimittäin helposti syödä luottamusta tulevaisuuteen. Usko omaan osaamiseenkin joutuu koetukselle. Niin tapahtuu huolimatta siitä, että tiedän olevani aikani lapsi. Elämä ei monen muunkaan ikäiseni kohdalla suju niin, että otetaan jatkuvasti askelia kohti turvatumpaa asemaa sekä suurempia tuloja. Suunta tuntuu olevan lähinnä päinvastainen. Eikä ahkeruutta ja sinnikkyyttä aina palkita.

En ole kuitenkaan antamassa periksi, ja työskentelen tälläkin hetkellä muutaman projektin parissa. Kehittelen myös uusia kuvioita ja voi hyvinkin olla, että jokin niistä toteutuu. Tai sitten otan yhteyttä siihen entiseen call centre -pomooni, joka toivotti tervetulleeksi takaisin milloin vain ja maalaili kuvia hienosta urastakin.

Kun oikein alkaa ahdistaa, muistutan itselleni, että työ on vain yksi osa elämää. Tiskaan, lakaisen, kastelen kukat ja järjestän komerot. Ulkoilutan koiria. Ja koitan ajatella avoimin mielin sitä, että pelottavilta tuntuvissa tilanteissa piilisi huikeita mahdollisuuksia.

Kuukauden tähden haastattelu

Paistattelin maaliskuun Osuuskunta Lilithin kuukauden tähtenä, kiitos hiljattain lanseeratun Tripsteri-matkailusivuston, jonka perustajiin kuulun. Haastattelu on Tatu Junnin tekemä.

Jos osuuskuntahommat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lilithiin. Olen kuulunut Lilithiin viime vuoden lopulta asti, eikä ole kaduttanut. Lilithin mittavaa ja monipuolista jäsenlistaa kannattaa myös käydät tutkimassa, jos etsii työntekijää.

Alla juttu kokonaisuudessaan. Sen voi lukea tietysti myös Lilithin omilta sivuilta!

– – –

Maaliskuun tähti on Anna Pöysä.

Anna Pöysä on yhdessä muiden Mondon matkaoppaista tuttujen toimittajien kanssa perustanut uuden matkailusivuston, joka tottelee nimeä Tripsteri.fi. Sen tarkoituksena on tekijöiden mukaan viedä lukija syvemmälle kuin jo olemassa olevat matkailusivustot.

Tällä hetkellä Tripsteri tarjoaa toistakymmentä matkaopasta, jotka keskittyvät eurooppalaisiin kohteisiin.  Tulevaisuudessa sivustoa laajennetaan kattamaan lisää kohteita.

Anna Pöysä, olet mukana tekemässä Tripsteri.fi-matkailusivustoa, joka avattiin hiljattain. Kertoisitko hieman miten se sai alkunsa?

Tripsterin taustalla on ryhmä matkailutoimittajia. Netissä oli selvästi tilaa suomenkieliselle kohteiden syvälliseen tuntemukseen perustuvalle matkailusivustolle, joten ryhdyimme toimiin. Kirjoitamme kukin kohteista, joissa olemme asuneet kauan, tai joissa asumme edelleen. Netissä toimimisessa on monia etuja. Vanhentuneet tiedot on helppo poistaa, uusia kohteita ja tietoja on helppo lisätä. Lisäksi voimme reagoida nopeasti lukijoiden toiveisiin ja kysymyksiin. Tripsteri pysyy siis aina ajan tasalla. Halusimme myös luoda reilun matkaoppaan. Lukijoita ajatellen se tarkoittaa muun muassa sitä, että kerromme kohteista rehellisesti, samalla tavalla kuin kertoisimme niistä ystävillemme. Reiluus ulottuu myös kohteisiin, joten suosittelemme mielellämme hyviksi havaittuja paikallisia liikkeitä ja ravintoloita, ja kehotamme muutenkin vastuulliseen matkustamiseen. Tekijänoikeudet materiaaleihin pysyvät niiden tekijöillä.

Tällä hetkellä Tripsteri kattaa 11 kohdetta. Millaisia tavoitteita olette asettaneet sivuston kehityksen suhteen?

Tripsteri tulee kasvamaan moneen suuntaan, varmasti myös tavoilla, joita emme vielä osaa kuvitella. Meille suuri osa Tripsterin viehätystä on juuri se, että voimme tarttua uudenlaisiin toimintatapoihin ja kokeilla innovatiivisiakin ratkaisuja kohteiden esittelyssä. Lisäksi nyt jo julkaistuja oppaita päivitetään ja täydennetään jatkuvasti, ja esimerkiksi Lissabonin lisäksi luvassa on tietoa muistakin Portugalin kolkista. Mukaan tulee tietysti myös täysin uusia kohteita.

Vastaat Tripsterin Lissabonin oppaasta. Mitä suosittelisit kaupungista ihmiselle, joka matkustaa sinne ensimmäistä kertaa?

Kiireetöntä aurinkoista iltapäivää jollakin kaupungin näköalapaikoista eli miradouroista, hapankirsikkaviina ginjinhan maistelua juomaan erikoistuneen pikkuruisen baarin edustalla sekä kävelyretkiä vanhojen kaupunginosien Alfaman ja Mourarian tunnelmallisilla kujilla. Espresson ja pastel de nata -leivonnaisen yhdistelmään on myös syytä tutustua!

Kirjoittajaurasi sai alkunsa 1990-luvulla porvoolaisen Uusimaa-lehden sivuilta. Mikä sai sinut aikanaan innostumaan kirjoittamisesta?

Olin pienenä tosi kova lukemaan ja halusin itsekin kirjailijaksi. Romaani on edelleen kirjoittamatta, mutta kirjailijahaaveet johtivat lehtikirjoittamisen pariin. Ensimmäisten omien juttujen näkeminen lehdessä tuntui tietysti hienolta ja lisäsi intoa kirjoittaa. Uusimaan nuorisosivu Pulssi oli hyvä paikka tutustua toimittajan työhön. Erityisen paljon opin, kun olin mukana toimittamassa sivua. Meitä nuoria neuvottiin kärsivällisesti, mutta vastuutakin annettiin.

Millaisia ohjeita antaisit ihmiselle, joka haaveilee pääsystä matkailualan toimittajaksi?

Oman kokemukseni perusteella uskallan suositella reissaamisen lisäksi pitempien aikojen viettämistä ulkomailla. Kielitaito, paikallistuntemus ja kulttuuriin perehtyminen helpottavat mielenkiintoisten näkökulmien kehittelyä. Kirjoitustaitoja kannattaa aina hioa. Kirjoittamisen lisäksi siinä auttaa esimerkiksi laadukkaiden matkajuttujen tutkiminen. En kuitenkaan ole itse määrätietoisesti hakeutunut matkailujuttuja kirjoittamaan, vaan niistä tuli luonteva osa kirjoitushommia, kun muutin taannoin Lissaboniin opiskelemaan.

Olet ensisijaisesti toimittaja, mutta toiminut myös omien juttujesi valokuvaajana. Vastaatko mieluummin itse kuvaamisesta vai onko sinulle mieluisampaa keskittyä vain kirjoittamiseen?

Pidän kuvaamisestakin, mutta arvostan ammattikuvaajan kanssa työskentelyä. Kuvaamistaidoista on kuitenkin hyötyä, joten koitan oppia jatkuvasti lisää, esimerkiksi juuri ammattilaisten työskentelyä seuraamalla.

Olet kirjoittanut gradun sekä kenialaisesta kirjallisuudesta että Mosambikin kielitilanteesta. Mikä juuri Afrikassa sinua kiehtoo niin paljon?

Innostuin Turun yliopistossa opiskellessani postkoloniaalisesta kirjallisuudentutkimuksesta ja etsin aihetta kirjallisuustieteen gradua varten. Lainasin kirjastosta läjän kirjoja, ja kenialaisen Ngugi wa Thiong’on Paholainen ristillä oli niistä kiinnostavin. Siitä lähtien siirtomaavallan ja sen seurauksien purkaminen esimerkiksi juuri kirjallisuuden keinoin on ollut läheinen aihe.Mosambikista kiinnostuin Lissabonissa opiskellessani, koska maa on Portugalin entinen siirtomaa ja lähdemateriaalia oli runsaasti saatavilla. Portugalissa kolonialismia ja sen jatkumoita ei ole kuitenkaan käsitelty kovin laajasti tai kriittisesti vielä, mikä motivoi jatkamaan aiheen parissa. Portugalin siirtomaasodat päättyivät vasta vuonna 1974.

Olet kiinnostunut yhteiskunnallisista aiheista. Oletko missään vaiheessa harkinnut vakavissasi poliittista uraa?

Kirjoittaminen ja tutkiminen tuntuvat luontevimmilta tavoilta hahmottaa ja tarkkailla maailmaa, ja yrittää ehkä vähän vaikuttaakin siihen. Perinteistä poliittista uraa en siis ole koskaan harkinnut.

Mikä on ollut paras matkakokemuksesi?

Kahden kuukauden matka Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon sai miettimään, haluanko käydä lyhyillä lomamatkoilla lainkaan. Vaikka olin siellä väitöskirjatutkimuksen vuoksi, parasta oli heittäytyä uudenlaiseen arkeen: mennä nukkumaan kun ilta hämärtyi ja herätä varhain kävelyretkelle Intian valtameren rannalle. Ja tietysti tutustua naapurustoon ja sen elämänmenoon sekä Maputon yliopisto-, kulttuuri- ja yöelämään. Haittapuolena on kaipuu, joka moisia matkakokemuksia seuraa.

Entäpä epäonnistunein?

Ensimmäisestä reissusta Berliiniin jäi päällimmäiseksi jäi mieleen palelu, tuuli ja hyinen vesisade. En ollut ottanut selvää juuri mistään, enkä oikein löytänytkään mitään mielenkiintoista. Opin kertaheitolla, että kannattaa paneutua kohteeseen etukäteen, jotta siitä saa lyhyen reissun aikana jotain irti. Tai mennä paikkoihin, joissa on ystäviä. Hostellin lähellä oli kuitenkin pieni ja lämmin baari, jonka omistaja oli mukava. Traumoja ei jäänyt.

Kuukauden tähti on Lilithin kotisivujen haastattelusarja, jossa esitellään tavalla tai toisella ajankohtaisen henkilön toimintaa ja tuotantoa.

Teksti: Tatu Junni

Vahtikoira muovikassissa*

Herra Álvaro toi meille yhtenä kesäaamuna koiranpennun. Pitäähän talossa vahtikoira olla! Se oli hortoillut keskellä autotietä eksyneen näköisenä. Tilannetta oli analysoitu hetki bussipysäkillä olleen rouvan kanssa. Rouvalla sattui olemaan mukanaan muovipussi, joka ratkaisi pikkukoiran kuljetusongelman. Lottokuponginkin Álvaro oli koiranpennun kanssa käynyt täyttämässä ennen kuin he saapuivat tänne.

Público-lehden jutussa kerrottiin, että koiria hylättiin viime vuonna tilastojen mukaan 30 000, tuplasti enemmän kuin vuonna 2008. Taloustilanne on muuttanut monen arkea, eikä lemmikkien hoitoon aina riitä rahaa. Eläinlääkärit tosin huomauttavat jutussa, että kriisiä käytetään myös tekosyynä. Enää ei vedota yhtä usein allergioihin tai koiran aggressiivisuuteen.

Ja sitten ovat tietenkin vielä kaikki ne koirat, jotka eivät näy tilastoissa. Joko ne elävät kadulla, jäävät auton alle tai joku ottaa ne hoiviinsa. Myrkytettyjä herkkujakin jätetään kadulle aina ajoittain. Naapurin koira kuoli hotkaistuaan ilmeisesti rotanmyrkyllä höystetyn lihapalan.

Piki oli löytöhetkellä eläinlääkärin arvion mukaan pari kuukautta vanha. Voi olla, että se karkasi, tai että ensimmäinen omistaja kyllästyi teräviin hampaisiin ja muutti mielensä. Jollakin on ollut kuitenkin aikaa ja rahaa typistää koiran häntä.

Álvaro tarjoili koiralle ensihätään banaania ja kinkkua, kun se oli saanut janonsa taltutettua. Muutaman päivän se vain nukkui ja söi, tai paremminkin ahmi. Ajateltiin, että pidetään siitä huolta, kunnes se reipastuu ja mietitään tilannetta sitten. Täällä Piki on edelleen, vaikka se reipastuikin nopeasti. Terävähampainen ja nopealiikkeinen Piki on naapuruston lasten kauhu, jolla on katukoiran asenne ja loputtomasti energiaa. Onneksi se myös tykkää istuskella puistonpenkillä kaikessa rauhassa tuulia haistelemassa.

Koiran kävelyttäminen on tuonut elämään uuden ulottuvuuden. Sen lisäksi, että olen tajunnut, miten paljon kadulta löytyy koirasta kiinnostavaa suuhunpantavaa, kuten rotan pääkalloja, purkkaa, luita ja kuolleita liskoja, joutuu juttelemaan toisten koiranomistajien kanssa. Sen perusteella monet muutkin ovat löytäneet koiransa kadulta. Koiria on ihan liikaa suhteessa vastuullisten omistajien määrään. Koiria ei myöskään usein leikata, edes niitä, jotka lenkkeilevät omin päin (niitä on täällä paljon).

Eläinsuojeluyhdistysten mukaan Portugalissa lopetetaan vuosittain 100 000 eläintä. Löytöeläintalot ovat ääriään myötä täynnä, rahaa on kriisin vuoksi entistä vähemmän ja työntekijämäärät ovat ennallaan. Aikaa ja tilaa koirille on niukasti, ja ruoastakin on välillä pula.

Esimerkiksi 60 vuotta toimineessa União Zoófila -yhdistyksessä hoidetaan 800 koiraa ja kissaa. Monet odottavat adoptiota vuosikausia ja useat kuolevat ikinä kotia saamatta. Niihin ei mielellään löytökoiraa vie. Niinpä viime viikonloppuna naapurustossa etsittiin kuumeisesti kotia kiltille, ihmisrakkaalle ja huolestuneelle pikkukoiralle. Pentu oli kerran hylätty, asui väliaikaisesti kerrostalokämpässä kahden muun koiran ja kissan kanssa, ja sen jälkeen uusi omistajaperhe joutui häätöuhan alla luopumaan siitä.

Koiran kanssa kävely on myös paljastanut monenlaista kiltteyttä. Yhdellä myöhäisillan lenkillä umpihumalainen nuori mies pysähtyi paijaamaan Pikiä ja lopuksi pussasi sitä päälaelle. Piki ei edes yrittänyt purra! Ei se myöskään pure kaveria, joka antaa sille aina koirahieronnan, jossa käydään läpi jalat ja sitten kutitetaan vähän mahasta. Lihakauppias antaa niin runsaita muovikassillisia roippeita, että niitä jaetaan muillekin naapuruston koirille.

Sille kiltille koiralle löytyi sunnuntaina koti. Sen otti hoiviinsa se lempeä ja rauhallinen naapuri, jonka koira kuoli hiljattain myrkkyä syötyään. Omistaja asuu iäkkään äitinsä kanssa, joten pikkukoiran ei tarvitse olla yksin. Maanantaina se olisi viety löytöeläinkotiin.

Muuttoliikkeitä*

Esittelin Lontoossa vuokraisännän puolesta asuntoa, jossa oleilin viime vuoden. Kiinnostuneita oli paljon. Siinä vaiheessa, kun en enää pysynyt laskuissa, oven takana oli yksi mies, yksi raskaana oleva nainen, toinen nainen ja yksi alle kymmenvuotias poika. Lontoossa kaikilla ei tunnetusti ole varaa yksityisyyteen tai edes ahtaanpaikankammoon ja kävi mielessä, että ehkä he kaikki haluaisivat muuttaa asuntoon.

Kun aloitin esitellä pikkuisen (ulko- ja vessan ovea ei saa kunnolla auki vaatekaapin sijainnin vuoksi) asunnon parhaita puolia (pesukone toimii myös kuivausrumpuna) tajusin, että puhumme kaikki portugalia.

Kävi tietysti ilmi, että olen palaamassa Lissaboniin. Toinen nainen, se joka ei ollut raskaana, ei millään tahtonut uskoa, että olin tosissani. Sitten hän yritti saada minut uskomaan, ettei Portugaliin kannata mennä. Siellä mikään ei ole enää varmaa. Hän oli itse saanut potkut pari kuukautta sitten vakaaksi olettamastaan työpaikasta, eikä löytänyt kovan yrittämisenkään jälkeen töitä. Lontooseen siis! Yritin puolustuksekseni sanoa, että Lontoossakin on aika epävarmaa. Nainen myötäili, mutta sanoi, että Lontoossa kuitenkin löytää helpommin seuraavan hanttihommapaikan. Samaa mieltä olimme siitä, että aurinkoa ja rennompaa elämänmenoa tulee Lontoossa äkkiä ikävä.

Lontoossa on tosiaan paljon portugalilaisia ja lisää tulee. Público-sanomalehdessä kirjoitettiin vuodenvaihteessa, että maa tyhjenee ja että etenkin koulutettu väki häipyy muualle. On luonnollista muuttaa pois maasta, jossa ei voi edes unelmoida, otsikossa todettiin. Haaveile siinä vaikka perheen perustamisesta, kun televisio ja lehdet suoltavat huonoja uutisia. Tai jatko-opinnoista: ensimmäinen Portugalissa lukemani uutinen kertoi, miten valtion rahoittamia tohtorikoulutuksen apurahoja jaettiin tänä vuonna 40 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2012, reilut 700. Omani sain vuonna 2009, jolloin niitä jaettiin lähes 2000. Väitöskirjan jälkeisiin opintoihin tarkoitettu rahoitus väheni 65 prosenttia, joten kouluun tuskin täällä palaan.

Muita portugalilaisten muuttoliikkeen kohteita ovat Portugalin entiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik sekä Brasilia. Mosambikiin, jonne ennen saattoi lentää ja hankkia turistiviisumin paikan päällä, täytyy nykyään anoa viisumi etukäteen kutsukirjeen kera. Monet työn perässä maahan tulleet portugalilaiset käyttivät turistiviisumeja väärin – siinä mittakaavassa, että Mosambik on koventanut otteita ehkäistäkseen laitonta oleskelua. Siitä taas seurasi pitkät jonot Mosambikin Portugalin lähetystöön.

Lontoo vetää erityisesti portugalilaisia sairaanhoitajia sekä tietokone- ja finanssialan osaajia. Asuntoa katsomassa ollut nainen oli ennen lähtöä töissä juuri sairaanhoitoalalla. Toisessa Públicon artikkelissa kerrottiin, miten maastamuuttajia seuranneessa tutkimuksessa selvisi, että ulkomailla töitä tekevät eivät ole sen onnellisempia kuin heidän Portugaliin jääneet kollegansa. Vaikka he matkustelevat enemmän eivätkä joudu esimerkiksi asumaan vanhempiensa luona, kotiin jääneillä on kuitenkin ystävät ja perhe (hyvinkin) lähellä.

Portugaliin myös palataan maitojunalla. Kaikki eivät sopeudu, joillekin taas Lontoon vuokrat ja joukkoliikenteen hinnat ovat liikaa, jutussa kirjoitettiin. Kuulun kai tähän ryhmään, vaikka en portugalilainen olekaan. Ja aion kyllä vähän haaveillakin, vaikka ymmärrän hyvin maasta lähteviä.

Viime viikolla vuokraisäntä sitten soitti ja kertoi että asuntoon muuttaa nimenomaan se portugalilainen nainen. Yksin siis. Muu porukka oli ystäväperhe, jonka nurkissa hän oli asunut kotia etsiessään. Tuli siis tehtyä jonkinlainen vaihtokauppa. Mutta minun paluuni ei kyllä korvaa kenenkään muun lähtöä: mielenosoituksissa on nähty vanhempaa väkeä kantamassa kylttejä, joissa he kertovat olevansa yksin, kun lapset joutuvat lähtemään ulkomaille työn perässä.

Opin Lontoosta asuntoa esitellessä enemmän kuin koko sen vuoden aikana, jonka siellä oleilin. Esimerkiksi sen, että on aika yleistä toivottaa onnea ja vieläpä jumalan siunausta asunnon näyttäjälle, joka on lähdössä. Toivotuksia tuli niin runsaasti, että kaikki varmasti sujuu hyvin. Sitä samaa toivon kämpän nykyiselle asukkaalle.

*Teksti julkaistu alun perin Voima-lehden Fifi-verkkosivuilla.

”Kirjallisuus voi tehdä paljon” – Todorov ja lukemisen merkitys

Päivä oli helteinen, eikä luentosalissa ollut ilmastointia. Konferenssi oli luultavasti Lissabonin yliopistossa, aikaa siitä on kulunut muutama vuosi. En muista puhujaa enkä hänen aihettaan, mutta muistan professori Inocência Matan kommentin puhujalle. Tai oikeastaan vain osan siitä. Mata kertoi, että aina ajoittain hän pohtii, onko kirjallisuuden tutkimisesta mitään hyötyä kenellekään. Jo se kuulosti lohdulliselta. Mutta Mata tarjosi myös ratkaisun: hän kertoi näissä tilanteissa palaavansa Tzvetan Todorovin artikkelin ”What Is Literature For?” pariin.

Artikkeli oli tietysti pakko hankkia. Siinä bulgarialaissyntyinen, Ranskassa asuva filosofi ja kirjallisuudentutkija (s. 1939) pohtii kirjallisuuden merkitystä. Vaikka Todorovin huomiot liittyvät laajempaan akateemiseen keskusteluun kirjallisuuden tutkimisesta, hän kirjoittaa henkilökohtaiseen sävyyn.

Intohimoinen lukija kertoo lukeneensa ensimmäisen romaaninsa 8-vuotiaana. Hän kirjoitti merkkitapahtuman muistiin: ” Today I read  On Grandpa’s Knees, a 223-page book, in an hour and a half!” Todorov jatkoi lukemista ja siitä tuli hänelle keino tyydyttää uteliaisuutta, seikkailla, kokea pelkoa ja onnellisuutta ilman turhautumisia, joita hän koki ollessaan tekemisissä oman ikäistensä poiken ja tyttöjen kanssa.

Tutkijana Todorovin uran käänne oli lähtö Pariisiin: enää ei tarvinnut keskittyä kieleen välttyäkseen ideologisilta kysymyksiltä. Sofian yliopistossa se oli ollut ainoa vaihtoehto, sillä muunlaisen tutkimuksen oli tullut heijastella kommunistisia arvoja. Pariisissa hän päätyi Roland Barthesin ohjattavaksi.

Näkemys kirjallisuudestakin muuttui vuosien varrella. Todorov ei enää lukenut välttääkseen ongelmia, joita oikeat ihmiset saattoivat aiheuttaa. Sen sijaan kirjallisuudesta tuli keino ymmärtää muita ihmisiä. ”Kirjallisuus voi tehdä paljon. Se voi tarjota auttavan käden, kun olemme syvästi masentuneita, ohjata meidät muiden ihmisten luokse, saada meidät ymmärtämään maailmaa paremmin ja auttaa meitä elämään”, hän kirjoittaa. Pelkkä sielun hyvinvoinnin hoitaja se ei kuitenkaan ole. Koska kirjallisuus paljastaa maailman lukijoille, se voi myös muuttaa heitä sisältä päin. Näistä kirjallisuuden piirteistä ei kuitenkaan tutkijoiden parissa tai kirjallisuutta opetettaessa puhuttu.

Todorov viittaa myös Richard Rortyn tutkimuksiin. Rortyn mukaan kirjallisuus on kuin uusiin ihmisiin tutustumista, sillä erolla että lukiessa tutustuminen on syvällisempää kuin oikeassa elämässä, sillä lukija voi päästä suoraan kirjallisen hahmon pään sisälle. Mitä vähemmän hahmot muistuttavat lukijaa, sitä enemmän ne avartavat tämän näkemyksiä. Kyse ei ole pelkistä uusista ajatuksista, vaan uudenlaisista tavoista ajatella. Rortyn mielestä kirjat eivät anna lukijoille vain uutta tietoa, vaan myös myötäelämisen kyvyn, joka ulottuu myös niihin, jotka ovat erilaisia kuin lukija.

Tzvetan Todorovin artikkeli ”What Is Literature For?” ilmestyi vuonna 2007 New Literary History –lehdessä.

Richard Rortyn artikkeli ”Redemption from Egotism: James and Proust as Spiritual Exercises” ilmestyi vuonna 2001 Telos -lehdessä.

Lainaus on oma käännökseni.